Teoblogi

Jeesuksen perhe

Jeesus palasi sitten kotiin, ja kansaa kerääntyi taas niin paljon, etteivät hän ja opetuslapset edes päässeet syömään. Kun Jeesuksen omaiset kuulivat kaikesta tästä, he lähtivät sinne ottaakseen hänet huostaansa, sillä he luulivat, että hän oli poissa tolaltaan.”[1]

Jeesus palasi kotikyläänsä, mutta ei kuitenkaan mennyt lapsuutensa kotiin. Joku kylän varakkaimmista taloista oli hänelle vieraanvarainen ja tarjosi opetuslapsillekin ruokaa. Väkeä alkoi tungeksia hänen luonaan niin paljon, että ruokailuun ei enää riittänyt tilaa. Taloon pyrki enemmän kuin sinne mahtui ja ihmiset alkoivat kompuroida tarjoilujen päälle. Pienessä kylässä sellainen oli tavatonta. Millä perusteella kukaan voi houkutella kylään niin paljon väkeä? Galileassa ei liikkunut paljon roomalaisia sotilaita, koska alue oli pysynyt monta vuotta rauhallisena. Tällainen väentungos voisi kuitenkin herättää esivallan huomion. Uskonnollinen eliitti olikin jo valpastunut.

Jeesuksen lähdön syitä kukaan ei oikein osannut selittää. Tietenkin häntä haluttiin pitää oman kylän poikana, mutta helppoa se ei ollut. Äitinsäkin Jeesus oli jättänyt yksin huolehtimaan nuoremmista lapsista, vaikka perheen elatus olisi isän kuoleman jälkeen kuulunut hänelle.

Yleensä pojat lähtivät kodistaan vasta löydettyään itselleen vaimon. Ikänsä puolesta Jeesuksen olisi pitänyt olla jo ainakin viiden lapsen isä. Jostain syystä hän oli kieltäytynyt tästäkin normaalielämän velvollisuudesta. Hänen ympärillään pyöri kyllä naisia, aika rikkaitakin sellaisia, mutta ketään hän ei ollut ottanut vaimokseen.

Eniten huolta herätti se, että hän oli saanut monta muutakin kunniallista miestä pois tolaltaan. Hekin olivat häpeällisesti luopuneet velvollisuuksistaan yhteisöä kohtaan. Maaseudun köyhät perheet tarvitsivat jokaisen panosta kyetäkseen elättämään itsensä. Jeesuksen seuraajat olivat kuitenkin luopuneet kaikesta ja elivät kerjäläisinä muiden kustannuksella. He eivät näyttäneet lainkaan piittaavan kaikkein pyhimmistä perhearvoista. Huhujen mukaan monet heistä olivat täysin edesvastuuttomasti hylänneet sukunsa ja perheensä. Sitä ei kukaan tarkalleen tiennyt, olivatko he jättäneet puolisonsa ja lapsensakin. Seurueessa ei ainakaan ollut ainuttakaan kokonaista perhettä. Silti he käyttäytyivät kuin olisivat sukua keskenään.

Mitä ihmeen seurattavaa tavallisessa pikkukylän leskiäidin selibaatissa elävässä kerjäläispojassa voisi olla? Jeesushan näytti vain huonoa esimerkkiä siitä, miten kunnon miehen tulisi elää. Hän ei jatkanut isänsä ammattia, ei tehnyt ruumiillista työtä, eikä käynyt edes kauppaa mistään. Koko ryhmä näytti elävän vain kerjäämällä ja jakamalla omastaan. Velvollisuuksiaan tunnollisesti hoitavissa kunnon kansalaisissa sellainen herätti kaunaa. Kenen ruokia he täälläkin nyt söisivät ja kenen luona yöpyisivät? Yrittikö Jeesus houkutella muitakin oman kylän miehiä jättämään työnsä ja ryhtymään toisten siivellä eläviksi kerjäläisiksi?

Uskoivatko ihmiset oikeasti hänen mainettaan ihmeitten tekijänä ja Jumalan valtakunnan julistajana? Kyllä täälläkin päin välillä unelmoitiin Jumalan valtakunnasta, mutta ei se valtakunta olisi vaeltavien kerjäläisten perustama.

Oliko Jeesus täysin poissa tolaltaan? Ainakin hän oli poissa siitä paikasta, joka hänelle tässä yhteisössä kuului.

Jos Jeesus olisi edes opiskellut pyhiä kirjoituksia ja lakia jonkun tunnetun rabbin johdolla, hän olisi voinut palata kotikyläänsä kunnioitettuna miehenä. Mutta ei. Jeesus palasi lapsuutensa maisemiin saarnaamaan vailla mitään virallista oppineisuutta tai uskonnollisen esivallan antamaa valtuutusta. Yksinkertainen galilealainen maalaispoika oli eksynyt liian kauas siitä, mitä hänen kaltaiseltaan saattaisi odottaa. Hänen puheensa ja tekonsa herättivät huolta uskonnon pääkaupungissa Jerusalemissa asti. Eikö Jeesus ollenkaan ymmärtänyt asemaansa? Eikö hän lainkaan ymmärtänyt mihin hän oikeasti kuului?

Patriarkaalisessa yhteisössä jokaisen oli säilytettävä kunniansa pysymällä yhteisön antamassa tehtävässä.[2] Kun mitään poliisilaitosta ei ollut, ihmiset pysyivät ruodussaan vain julkisen häpeän uhalla. Jeesukseen sellainen ei ollut tehonnut. Hän oli jättänyt perheensä, laiminlyönyt leskiäitiään ja kaikin tavoin pettänyt häneen kohdistuneet yhteisölliset odotukset. Sellainen käytös oli miehelle kunniatonta ja tuotti häpeää koko perheelle.

Kun Maria lapsineen seurasi Jeesuksen ympärillä nousevia myrskyn merkkejä, he alkoivat tosissaan epäillä hänen mielenterveyttään. Ehkä äiti haistoi ilmapiiristä vaaran merkit. Jeesukseen kohdistuva ihailu ja vihamielisyys oli uhkaava yhdistelmä, eikä hän itse näyttänyt millään lailla suojelevan itseään. Päinvastoin. Jeesuksen puheet kävivät päivä päivältä yhä provosoivammiksi. Hän oli eksynyt kansansa tavoista ja tottumuksista. Hän oli alkanut suorastaan uhmata isiensä perintöä. Liian moni asia viittasi vakavaan hulluuteen. Siihen aikaan se tarkoitti, että hän oli luultavasti joutunut pahojen henkien riivaamaksi.

Fariseuksetkin alkoivat puhua Jeesuksesta kuin paholaisesta: Hänessä on Belsebul, itsensä pääpaholaisen voimin hän pahoja henkiä karkottaa.[3] Se sai Marian suunniltaan huolesta. Jos kansan uskonnolliset auktoriteetit esittivät noin rankkoja syytteitä hänen esikoistaan vastaan, niin täytyihän pojassa jotain vikaa olla. Tästä ei ollut kuin muutama askel kivittämiseen tai jyrkänteeltä alas työntämiseen. Sellaista oli tapahtunut aikaisemminkin, ja Maria tiesi että Jeesus saisi syyttää siitä vain itseään. Perhe jäisi kantamaan hänen tuottamaansa julkista häpeää moneksi sukupolveksi eteenpäin.

Jeesus oli mennyt liian pitkälle. Hän oli täysin unohtanut mistä ja minkälaisista oloista oli kotoisin. Siksi hänet oli pakko palauttaa takaisin oikeaan paikkaansa ja asemaansa. Koko tynkäperhe oli asiasta ilmeisen yksimielinen.

Jeesuksen nuorempi veli Jaakob opittiin myöhemmin tuntemaan juutalaisten lakia hyvin osaavaksi mieheksi.[4] Ehkä hän oli yrittänyt korjata vanhimman veljensä tuottamaa pettymystä vihkiytymällä isänsä ja kansansa perinnön vaalimiseen. Siinä tapauksessa fariseukset olisivat olleet hänen lähimpiä opettajiaan. Jeesuksen lähdettyä Jaakob jäi käytännössä päävastuulliseksi perheen elatuksesta ja uskonnollisesta kasvatuksesta. Ehkä kirjanoppineet olivat hänen kauttaan pyytäneet Jeesuksen äitiä vetoamaan perhevelvollisuuksiin saadakseen Jeesuksen pois reviiriltään. Vaikka yhtenäiskulttuuri oli Lähi-idässä alkanut jo rakoilla, perheen pään valinnat olivat yhä itsestään selvästi velvoittavia.

Jeesus ei isänsä kuoltua enää ollut perheen pää. Kukaan ei oikein tiennyt mitä tai kuka hän oli suhteessa perheeseensä. Nyt hän oli kuitenkin tullut takaisin lapsuutensa maisemiin ja tilanne alkoi käydä sosiaalisesti erittäin kiusalliseksi:

Jeesuksen äiti ja veljet olivat saapuneet paikalle. He jäivät ulos seisomaan ja lähettivät hakemaan häntä. Hänen ympärillään istui paljon ihmisiä, ja hänelle tuotiin sana: “Äitisi ja veljesi ovat tuolla ulkona ja kysyvät sinua.”[5]

“Hänen ympärillään” tungeksivat ihmiset eivät olleet yhtä vakuuttuneita fariseusten syytöksistä Jeesuksen demonisuudesta. He halusivat kuulla enemmän Jeesuksen opettamasta uudenlaisesta valtakunnasta.

Jeesus ja hänen opetuslapsensa yrittivät tungoksen keskellä ruokailla, kun joku huusi oviaukosta että Jeesusta odotetaan talon ulkopuolella. Kaikille kuulutettiin, että äiti ja veljet halusivat tavata Jeesuksen. Jokainen kuuli perheeltä välitetyn kutsun ja kaikki tiesivät kuinka pyhästi velvoittava se oli. Esikoisena Jeesuksella oli päävastuu perheestä. Leskiäidin tahto, nuorempien veljien säestyksellä, oli Jumalan säädös. Näin oli aina ollut ja näin piti aina oleman.

Jeesus ei edes noussut paikaltaan. Hän lähetti samojen välikäsien kautta vastauksensa talon ulkopuolelle. Vanhat tutut ja kylään tungeksineet muukalaiset saivat kaikki ihmetellä tungoksen yli huudettua viestiä:

Mutta Jeesus vastasi heille: ’Kuka on äitini? Ketkä ovat veljiäni’Hän katsoi ihmisiin, joita istui joka puolella hänen ympärillään, ja sanoi: ’Tässä ovat minun äitini ja veljeni. Se, joka tekee Jumalan tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini.’[6]

Jeesus kielsi julkisesti perheen omistusoikeuden itseensä. Hän oli löytänyt jotain kotia, uskontoa ja isänmaata väkevämpää. Hänen identiteettinsä ei enää ollut paikkakuntaan, sosiaaliluokkaan tai uskonnolliseen puolueeseen sidottu. Jeesus ei kieltänyt verisiteitään, mutta hän määritteli olennaisen perheensä täysin uudella tavalla.

Miten läsnä olevat kuulijat suhtautuivat näihin sanoihin? Olivatko he kiusaantuneet uudesta ja yllättävästä jäsenyydestään perheeseen, jonka rajoista he eivät tienneet yhtään mitään? Vai tunsivatko he vihdoin kuuluvansa johonkin? Teksti ei kerro siitä mitään. Myös Jeesuksen äidin ja veljien reaktiot jäävät arvausten varaan. Luultavasti Jeesuksen vastaus on tuntunut tyrmistyttävän röyhkeältä nöyryytykseltä. Miten esikoinen ja isoveli kehtasi noin pöyhkeästi mitätöidä perheensä ja siihen kuuluvat velvoitteensa? Hän todella oli poissa tolaltaan.

Luukas lisäsi samaan kertomukseen väkijoukosta erottuvan naisen, joka ehkä loukkaantuneena Jeesuksen tavasta tunnustaa kenen tahansa naisen äidikseen sanoi:

Autuas se kohtu, joka on sinua kantanut! Autuaat ne rinnat, joita sinä olet imenyt![7]

Huonosti piilotettu äidin uhrauksilla vetoava syyllisyysmanipulaatio ei kuitenkaan tehonnut. Jeesus kyllä alleviivasi naisen sanoja varsin kunnioittavaan sävyyn, mutta siirsi hienovaraisesti puheen äidin rintojen imemisestä Jumalan tahdon etsimiseen:

Niin, autuaita ovat kaikki, jotka kuulevat Jumalan sanan ja noudattavat sitä.[8]

Äidin sana ei ollut sama kuin Jumalan sana. Kertomuksen ydinkritiikki kohdistuu silti isän sanan ylivaltaa vastaan. Patriarkaalisen vallan aika oli loppumassa.

Maria itse ei protestoinut. Ehkä hän oli vain hetkeksi imeytynyt joukon mimeettiseen virtaan. Ties kuinka moni oli häntä jo ehtinyt painostaa. Ehkä hän tämän jälkeen jäi kantamaan poikansa tuottamaa kollektiivista häpeää. Ehkä koko perheen tynkä jäi kylän silmätikuksi ja loputtomien juorujen kohteeksi. Niin saattoi käydä perheelle, joka ei osannut pitää kaikkia jäseniään uskollisina kodille, uskonnolle ja isien maalle.

Maria oppi raskaimman kautta millainen mustasukkaisesti omistava yhteisö oli ja mitä vapauteen luovuttaminen merkitsi. Ehkä hän oli Jeesuksen ensimmäinen seuraaja, joka ymmärsi, että uusi yhteisöllisyys merkitsi myös vapaaksi päästämistä ja yksilöllisyyden kunnioittamista. Jeesuksen uudessa perheessä kaikki kuuluivat toisilleen, mutta kukaan ei omistanut ketään.

Väkivallaton etsiminen

Tässä ovat minun äitini ja veljeni. Nämä ovat yllättävän intiimejä ja arvostavia sanoja satunnaisista kuulijoista. Paikalla oli tuttujen kyläläisten lisäksi kauempaa tulleita muukalaisia. Suurimpaan osaan näistä ihmisistä Jeesuksella ei ollut mitään vakiintunutta suhdetta. He olivat vain uteliaita ja oppimishaluisia ihmisiä, jotka hikoilivat ahtaissa tiloissa kuullakseen jotain… mitä? Ilmeisesti he olivat Jeesuksen puheissa haistaneet jotain uskottavan tuntuista ja halusivat kuulla lisää. Tuskin he vielä olivat taivaallisen Isän tahdon tekijöitä, vaikka Jeesus niin sanoi. Korkeintaan he olivat Jumalan tahdon etsijöitä.

Suurin osa huoneeseen tunkeutuneista ihmisistä eivät olleet millään lailla Jeesukseen sitoutuneita. He olivat vain hetkeksi kansanjoukosta eriytyneitä etsijöitä. Ehkä he tunsivat toisensa naapureina tai saman kylän asukkaina. Nyt he kuitenkin kohtasivat toisensa ensimmäistä kertaa uuden ja tuntemattoman edessä. He olivat vanhojen itsestäänselvyyksien sumusta tulleet ja siihen ehkä takaisin palaavia. Silti he olivat osallisia aivan uudenlaisesta ja väkivallattomasta prosessista. Kukaan ei vielä peräänkuuluttanut kenenkään jäsenyyttä mihinkään.

Myöhempänä historioitsijana Matteuksella näyttää olleen suuria vaikeuksia sulattaa näin suurelle yleisölle annettua huikeaa palautetta. Ehkä hän siksi väitti, että vain Jeesuksen opetuslapset olivat paikalla.[9]. Epäilemättä hekin olivat läsnä. Markus ei kuitenkaan tehnyt mitään tarkoitushakuista rajausta. Hän sulki Jeesuksen palautteen piiriin koko yleisön. Hän antoi Jeesuksen kutsua kaikkia paikalla olijoita perheensä jäseniksi.

Miksi Jeesus puhui niin intiimein sanoin ympärilleen kokoontuneista etsijöistä? Eikö se ollut satunnaisen yleisön yliarvioimista? Ehkä ei sittenkään. Etsijät, avoimella ja haparoivalla mielellä kulkijat, ovat vähemmän taipuvaisia turvautumaan väkivaltaan kuin ne, jotka ovat täysin vakuuttuneita lopullisesta löydöstään. Löytäjistä tulee helposti myös valloittajia. He tietävät tarkan rajan meidän ja heidän välillä. He ymmärtävät kuka on in ja kuka on out. Heidän tehtävänsä on hengellisesti imperialistinen, oman valtakunnan linnoittaminen ja vieraan valtakunnan valloittaminen.

Etsijällä ei ole omaa valtakuntaa puolustettavanaan, eikä syytä miksi valloittaa toisten maata. Hän on valmis kyseenalaistamaan oman perheensä ja sukunsa itsestäänselvyyksiä. Pyhän epävarmuuden keskellä ja suuren tuntemattoman edessä hän ei enää tiedä mihin tai keihin kuuluu. Hän voi kyllä puhua uskostaan ja toimia sen mukaisesti, mutta avoimuus edelleen jatkuvalle etsinnälle estää häntä asennoitumasta uskoonsa varmana ja lopullisena tietona. Hänellä ei ole lopullista löytöä, jonka ympärille pitää rakentaa dogmaattisia barrikadeja, eikä hänellä ole maailmanvalloitusmissiota. Hän elää turvatonta ja vaarallista elämää erilaisten valtakuntien välisessä ei-kenenkään-maassa, usein hyvin vihamielisten löytäjien ympäröimänä. Silti hänen ei tarvitse elää elämäänsä toinen käsi miekan kahvassa. Hänellä on dialogille avoin sydän ja yhteydelle avoin syli. Uskon että Jeesus tietoisesti halusi alleviivata tämän tilan pyhyyttä sen väkivallattomuuden tähden. Ehkä hän siksi kutsui näitä etsijöitä Jumalan tahdon tekijöiksi.

Jeesukselle tämä episodi merkitsi lopullista irtaantumista kotinsa, sukunsa ja kansansa arvomaailman mimesiksestä. Perheen halut eivät enää olisi hänen halujaan. Suvun unelmat eivät enää olisi hänen unelmiaan ja orjuutetun kansakunnan intohimot eivät enää ohjaisi hänen tietään. Tästä lähtien hän ei enää kuuluisi mihinkään selkeästi määriteltyyn ryhmään. Hänen uusi perheensä tulisi ylittämään kansakunnan sisäiset heimorajat, sosiaaliset kastijaot, uskonnolliset tabut ja jopa valitun kansan kaikkein ulommaiset rajat.

Poissulkevuus tietää aina, kuinka monta ja ketkä jäävät sisäpuolelle. Sisään sulkevuus asenteena on autuaan tietämätön ja välinpitämätön jäsenkirjoista. Jeesus kutsui perheekseen oviaukon sisäpuolella olevia ja sen ulkopuolelle jääneitä. Ei hän pitänyt tarkka lukua siitä, keitä hän nimitti veljikseen, sisarikseen ja äideikseen. Hän itsenäistyi sulkematta ketään pois. Vaikka hänen perheensä saattoi kokea itsensä kielletyksi ja mitätöidyksi, Jeesus ei oikeasti kieltänyt ketään. Hän myönsi kaikki Jumalan tahdon etsijät todelliseksi perheekseen.

Tämä oli kaunis ja väkivallaton tapa tunnustaa itsenäisyytensä ja riippuvuutensa samanaikaisesti. Sanoutuessaan irti kodin, uskonnon ja isänmaan diktatuurista, Jeesus julisti perheekseen ryhmän ihmisiä, joilla oli vasta intuitiivinen aavistusyhteys Jeesuksen julistamaan Jumalan valtakuntaan.

Jeesus ei silti julistautunut kaikista riippumattomaksi autonomiseksi guruksi. Puhuessaan kuulijoistaan veljinä, sisarina ja äiteinä, hän puhui ihmisenä, joka edelleen tarvitsi perheenomaista yhteyttä.[10] Viimeistään nyt hän vaihtoi tutun ja turvallisen ydinperheen paljon isompaan, mutta epämääräisempään perheeseen. Se todentui vain hetkittäin ja tilapäisenä, toisilleen vieraiden muukalaisten vilpittömänä kohtaamisena. Tämän hikisen aterian aikana Jeesuksen perhe koostui näistä ihmisistä. Iltaan mennessä se haihtuisi yön pimeyteen. Huomenna hänen perheensä olisi taas toisen näköinen.[11]

Tarvitsevuus ei ole riippuvuutta. Vaikka Jeesus tunnusti tarvitsevansa perheenomaista yhteyttä muihin ihmisiin, hän pysyi pohjimmiltaan riippuvaisena ainoastaan taivaallisesta Isästään. Siksi hän ei kutsunut ketään näistä ihmisistä isäkseen. Hän mainitsi kaikki muut perhesuhteet, mutta jätti tärkeimmän sanomatta. Patriarkaalisessa kulttuurissa se ei varmasti jäänyt huomaamatta. Jeesus ohitti yhteisönsä ja kulttuurinsa tärkeimmän auktoriteetin kokonaan. Kansan, sukujen ja perhekuntien isät eivät olleet ainoastaan valtaketjun tärkeimpiä linkkejä. He olivat yhteisöllisen ja yksilöllisen identiteetin perusta. Ihminen oli sukuluettelonsa jatke ja jokaisen tosi israelilaisen sukuluettelo palautui Aabrahamiin.[12] Jokainen oikea israelilainen oli Iisakin lapsi ja lukuisten isien perinnön kantaja. Ilman näitä isiä yksilö ei ollut mitään eikä kukaan. Sellainen ihminen ei yksinkertaisesti kuulunut Jumalan valittuun kansaan. Silti Jeesus jätti nämä kansakunnan kivijalat tyystin mainitsematta. Verisiteille rakennettu identiteetti oli liian monen vereen kastettu.

Lempeän päättäväisesti Jeesus irtaantui väkivaltaan juurtuneesta tavasta rakentaa yksilön identiteettiä. Hän saattoi hyvinkin kuulua Daavidin sukuhaaraan, kuten Matteus ja Markus väittävät,[13] mutta hän ei itse missään vaiheessa vedonnut siihen, ja tulisi loppuun asti kieltäytymään suvun elättämistä sankariunelmista.

Tässä hetkessä oli esiaavistus siitä Jumalan valtakunnasta, perheestä ja seurakunnasta, joka ei perustunut keskinäiseen vertailuun, kilpaluun, kateuteen, poissulkevuuteen ja väkivaltaan. Tämä joukko kohtasi Jeesuksen tunnistavan ja tunnustavan katseen ja toistensa läsnäolon. Ostamisen ja myymisen tilalle oli tullut pyytäminen, vastaanottaminen ja lahjaksi antaminen, kaikkia valtakuntia uhkaava rinnakkaistalous. Tässä hetkessä oli jotain siitä uuden väkivallattoman valtakunnan pyhyydestä, jota ei voi organisoida pilaamatta jotain sen ylimaallisesta perheenomaisuudesta.

Julistaessaan Jumalan valtakuntaa Jeesus ei jättänyt haastamatta ainuttakaan inhimillisen kulttuurin tuottamaa rakennetta juuriaan myöten.[14] Jopa pyhän perheen perusrakenne joutui kyseenalaiseksi. Jeesuksen perustamassa uudessa perheessä patriarkka ei enää olisi keskipisteenä. Jeesus yksinkertaisesti ohitti kaikkivaltiaat päämiehet ja asetti uuden yhteisöllisyyden keskiöön lapset, naiset ja vallan jalkoihin jääneet köyhät ja heikot.[15]

Tämäkin spontaani ja järjestäytymätön yhteisö tulisi myöhemmin organisoitumaan juuri niiden valtarakenteiden mukaan, joiden väkivaltaisuuden se oli alun perin paljastanut. Jatkuvasti toistuva luutuminen ei silti koskaan pystyisi kahlitsemaan uutta ylimaallista perheyden todellisuutta, jonka Jeesus oli tuonut ihmiskunnan keskelle. Jokaisen uuden sukupolven marginaalista löytyisi vallitsevia väkivaltarakenteita uhmaavia ja haastavia uudenlaisen perheyhteisön toteutumia.[16]

---

[1] Mark 3:20, 21 31-35. Matt 12:46-50. Luuk 8:19-21; 11:27,28

[2] Patterson Stephen J. The God of Jesus.  The historical Jesus & the Search for Meaning. Trinity Press. Harrisburg.1998. s. 74.

[3] Mark 3:22-30

[4] Jaakobista tuli myöhemmin alkuseurakunnan tärkeä johtaja ja Mariastakin tuli kunnioitettu seurakunnan jäsen. Siksi on epätodennäköistä että tällainen kertomus Jeesuksen ristiriidasta luonnollisen perheensä kanssa olisi jälkeenpäin keksitty.

[5] Mark 3:31,32

[6] Mark 3:33-35

[7] Luuk. 11:27

[8] Luuk 11:28

[9] Matt 12:49

[10] Bellinger The Genealogy of Violence. Reflections on Creation, Freedom and Evil. Oxford University Press. 2001. s. 60.

[11] Tämä tarina on minulle läheinen, mutta samalla kipeä. Majatalon isäntänä osallistun usein hetkiin, joissa kaksi tai kolme ovat kokoontuessaan tosia toisilleen. Joskus harvoin totuudellisuus valtaa isommankin ryhmän. Niissä hetkissä on pyhyyden tuntua. Näissä kohtaamisissa on minun seurakuntani. Se on tänään täysin läsnä ja huomenna kadonnut maailman usviin. Jäljelle jää haikea kiitollisuus. Sielu jää raolleen seuraavan seurakunnan kokoontumiseen. Se on sama ja eri. Kaiken katoavuus ja ikuisuus lyövät kättä kun ihmiset ovat tosia toisilleen. Kaikki jää, mutta jokaisesta pitää silti luopua.

[12] Schwarts. M Regina The Curse of Cain. The Violent Legacy of Monotheism. The University of Chicago Press. 1997. s. 78.

[13] Matt 1:1-7. Luuk. 3:23-38.

[14] McKnight Scot. Jesus and His Death: Historiography, the Historical Jesus and Atonement Theory. Baylor University Press. 2005. s. 196.

[15] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. s. 435.

[16] Tepora Tuomas. Lippu, Uhri, Kansakunta. Ryhmäkokemukset ja rajat Suomessa 1917-1945. Yliopistopaino 2011. s. 243.

Sitten Jeesus nousi vuorelle. Hän käski luokseen ne, jotka hän oli valinnut, ja he lähtivät hänen mukaansa. Nämä kaksitoista Jeesus kutsui olemaan kanssaan lähettääkseen heidät saarnaamaan ja valtuuttaakseen heidät karkottamaan saastaisia henkiä: Simon, jolle hän antoi nimen Pietari, Jaakob Sebedeuksen poika ja tämän veli Johannes, joille hän antoi nimen Boanerges – se merkitsee: ukkosenjylinän pojat – [1]

Valittujen listan kärjessä oli kolme kunnianhimoista kuumakallea, jotka olisivat sopineet paremmin väkivaltaiseen vastarintaliikkeeseen rekrytoitaviksi. Mies joka lupasi paljon ja oli vakaa kuin upottava suo, sai Jeesukselta nimekseen Kallio. Pietari oli tulisieluinen sankari, jonka suu oli aina harkintaa vikkelämpi. Jaakobia ja Johannesta Jeesus kutsui alkuintuitionsa perusteella ukkosen jyrinän pojiksi. Kaikki jännitteet tarttuivat heihin ja he maksimoivat jokaista kohtaamaansa vihamielisyyttä. Kun erään kyläpahasen asukkaat eivät käyttäytyneet vieraanvaraisesti vaeltavaa opetuslapsijoukkoa kohtaan, ukkosenjyrinän veljekset provosoituivat kutsumaan taivaallista tulta tuhoamaan koko kylän[2]. Jeesus kuitenkin nuhteli heitä vaikka he käyttäytyivätkin antamansa lempinimen mukaisesti. Onko tämä esimerkki Jeesuksen käyttämästä ironiasta? Hän antaa lempinimen, jonka tarkoitus oli muistuttaa veljeksiä heidän mimeettisestä heikkoudestaan. He eivät kuitenkaan huomaa lempinimen itsetuntemuksellista vihjettä, vaan ottavat nimen imarteluna ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Seuraavaksi kertomuksen lukijalle tarjotaan mahdollisuus huomata lempinimen ironia. Siltä varalta että lukijakaan ei sitä huomaa, jotkut myöhemmät käsikirjoittajat ovat lisänneet tarkentavan selityksen. Sen mukaan Jeesus sanoi Boanergesin veljeksille: Te ette tiedä, minkä hengen omat te olette. Ihmisen Poika ei tullut ihmisten sieluja kadottamaan vaan pelastamaan.[3]

Aito tai ei, ilmaisu on kuitenkin aika mielenkiintoinen. Voiko joku ihminen olla tietämätön siitä minkä hengen ohjauksessa pohjimmiltaan on? Jeesus väitti että nämä ihan tavallisen kostonhaluiset veljekset olivat pohjimmiltaan pelastushaluisia ihmisiä. He seurasivat Jeesusta koska olivat aavistaneet hänessä pelastajan eivätkä kostajaa. Silti he olivat edelleen väkivaltaisen vastavuoroisuuden pauloissa ja yrittivät houkutella Jeesustakin siihen mukaan.

…sekä Andreas, Filippus ja Bartolomeus, Matteus, Tuomas ja Jaakob Alfeuksen poika, Taddeus, Simon Kananeus.[4] Useimmista opetuslapsista ei ole tässä vaiheessa, eikä myöhemminkään, mitään erityistä sanottavaa. Jälkeenpäin se voidaan lukea vain heidän edukseen. Se, mitä muista myöhemmin kerrotaan, ei yleensä ole kovin imartelevaa.

Ainoastaan Juudaksen teko mainitaan jo esittelyvaiheessa:

ja Juudas[5] Iskariot,[6] sama joka kavalsi[7] hänet.

Vaikka Markus kertoo mitä Juudas aikanaan oli tekevä, Juudas on tässä vaiheessa yhtä varauksettomasti ja laskelmoimattomasti opetuslapseksi kutsuttu kuin muutkin opetuslapset. Juudas sai saman julistustehtävän ja saman vallan karkottaa saastaisia henkiä. Silti lukijalle paljastetaan loppukertomuksen juonikäänne heti alkuun. Miksi? Miksi ei? Markushan aikoi kertoa lukuisia noloja esimerkkejä kaikkien opetuslasten ymmärtämättömyydestä, pelkuruudesta ja vallanhimosta. Pitkässä kaaressa Juudas ei tulisi käytöksellään ainakaan Markuksen kertomuksessa erottautumaan muista opetuslapsista millään olennaisella tavalla. Ei hänen tavassa vastata Jeesuksen kutsuun ollut mitään kavalaa. Varmaan hän muiden lailla uskoi todella seuraavansa opettajaansa voitokkaaseen loppuun asti.

Ei ole mitään syytä uskoa, että Jeesus oli kutsunut Juudasta mihinkään muista poikkeavaan tehtävään. Ensimmäisten evankeliumien valossa Jeesus sijoitti häneen samat toiveet ja odotukset kuin muihinkin, ja suhtautui häneen samalla rakkaudella. Kolmisen vuotta Juudas julisti muiden opetuslasten kanssa Jumalan valtakunnan tulemista, vaikkei ymmärtänyt siitä sen enempää kuin hekään.

Oliko Jeesus kutsunut kokoon omien tavoitteidensa kannalta tarkasti valikoidun dream teamin? Jos sellainen ylipäänsä oli mahdollista koota, niin tämä ei ollut se. Vai oliko sittenkin? Evankeliumit eivät kerro Jeesuksen rekrytointikriteereistä mitään. Miksi hän kutsui ketä kutsui? Kutsuiko hän mahdollisesti sellaisiakin, jotka vastasivat siihen kieltävästi? Miksi vain osasta jäi kertomukselliset jäljet ja toisista ei juuri mitään tarinaa? Mitä valintakriteerejä Jeesuksella ikinä olikaan, hän ei ainakaan käyttänyt niitä ongelmatapausten ja luusereiden poissulkemiseen. Riitti kun tarjokkaat olivat valmiita jättämään taakseen kaiken, minkä varaan olivat turvallisuutensa ja identiteettinsä siihen asti rakentaneet.

Nämä kaksitoista epätodennäköistä miestä Jeesus kutsui ensisijaisesti vain olemaan kanssaan.[8] Se riitti alkuun. Kaikki olivat hänen kanssaan muutaman vuoden. Tiesikö hän jo alussa, ettei kukaan tulisi olemaan hänen kanssaan loppuun asti? Ehkä hän vielä tässä vaiheessa oikeasti uskoi ja toivoi kutsuneensa kokoon kuolemaan asti lojaalisen ryhmän.

Tästä alkoi koomisen sankarillinen ja traaginen draama jonka kerronta alkaa Rooman mitättömimmän maakunnan pohjakerroksista.[9] Köyhät ja vallattomat, kalastajat ja maanviljelijät, halvatut ja pitaaliset, riivatut ja saastaiset, naiset ja lapset nousevat tämän kertomuksen päähenkilöiksi. Jumalan valtakunta hiipii ihmisten maailmaan sen kautta, että uhrit tulevat nähdyiksi ja saavat ihmisen äänen.

---

[1] Mark 3:13-18. Matt 10:1-4. Luuk 6:12-16.

[2] Luuk 9:54.

[3] Luuk 9:55, 56.

[4] Mark 3:18.

[5] Etunimessä ei ole mitään ihmeellistä. Tunnetun VT:n esikuvan mukaan Juudaksen nimi oli hyvin suosittu Jeesuksen aikana. UT:ssa mainitaan peräti kahdeksan Juudas-nimistä henkilöä.

[6] Ei ole selvää mitä nimi Iskariot tarkoittaa. Yleisimmän tulkinnan mukaan se rakentuu sanoista ish kerioth, Keriothista kotoisin, vaikka sellaisen paikkakunnan sijainnista ei ole mitään varmuutta. Sen perusteella on kuitenkin veikattu, että Juudas olisi opetuslapsista ainoa, joka ei olisi Galileasta, vaan mahdollisesti Juudeasta – maakunnasta jossa galilealaisia halveksittiin.

[7] Sanaa paradidomi ei missään muussa asiayhteydessä ole käännetty kavaltamiseksi. Se tarkoittaa haltuun antamista, toiselle luovuttamista.

[8] Mark 3:14.

[9] Myers Ched. Binding the Strong Man. s. 40.

Teille on opetettu: ‘ Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia.[1]

Jeesus ei käytä mitään suoraa sitaattia vanhasta testamentista. Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi vain tiivistää juutalaisten ja kaikkien naapurikansojen itsestään selvän moraalisen maksimin. Hammurabin ja assyrialaisten lait, kreikkalaisten, roomalaisten ja juutalaisten tekstit pyhittävät koston ja pitävät vihollisen vihaamista itsestään selvänä moraalisen ihmisen ominaisuutena. Julkinen oikeus hillitsi henkilökohtaista kostoa moninkertaistumasta, mutta varmisti sen toteutumisen vähintäänkin samanmittaisena. Hammas-hampaasta oli siihenastisen etiikan arkisin saavutus.

Vanhassa Testamentissa niin keskeinen teema vihaisesta, mustasukkaisesta ja kostonhaluisesta Jumalasta puuttui Jeesuksen opetuksesta kokonaan. Myöhemmin hän kyllä viittasi sellaiseenkin Jumalaan, mutta vain havahduttaakseen kuulijoitaan asettamaan perittyjä itsestäänselvyyksiä väkivaltaisesta Jumalasta kyseenalaiseksi. Jeesus oli oppinut tuntemaan Jumalan Abbana, kaikkia rakastavana isänä.

Jeesuksen Jumala ei vain pidättäytynyt kostavasta väkivallasta. Hän rakasti vihollisiaan.

Tällainen puhe järkytti arkimoraalin sanelemaa universumin perusjärjestystä. Jokaisella yhteisöllä on oikeutetut vihan kohteet ja kaikilla kulttuureilla on itsestään selvät vihollisensa. Näiden asetelmien kyseenalaistaminen merkitsi yhteiskuntajärjestyksen peruspilareiden horjuttamista. Jokaisessa hierarkiassa on kyseenalaistamaton huippunsa ja rakennuspalikoiksi kelpaamattomat kivensä. Joka muuta kuvittelee, luo hämmennystä, rajojen epäselvyyttä ja kaaosta. Juuri tätä epäjärjestystä Jeesus ruokki. Kaikkien samanvertainen rakastettavuus Jumalan silmissä sotki siihenastisen yhteiskuntarauhan rakennuskiviä pyramidin huipulle asti.

Muutamat profeetat olivat jo visioineet jotain tämän kaltaista, mutta kukaan ei ollut sanoittanut sitä näin radikaalin suorasukaisesti:

Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.[2]

Tämä ei tarkoita sitä, että Jeesus olisi nähnyt kaikki yhtä hyvinä tai yhtä pahoina.[3] Tietenkin joidenkin käytös oli moitittavampaa kuin toisten. Uhrit ja uhrin tekijät eivät olleet ihan samalla viivalla, vaikka heidän välillään ei ollutkaan mitään absoluuttisesti erottavaa moraalista eroa. Juuri siksi Jeesuksen sanat olivat niin sietämättömiä.

Hän kyseenalaisti tuon viimeisen hyvien ja pahojen, ystävien ja vihollisten välisen rajan. Jos Jumala ei antaisi aurinkonsa paistaa kaikille, antaisiko hän sen paistaa minulle tai meille? Ehkä olemmekin enemmän vihollistemme kaltaisia kuin haluaisimme uskoa. Kenen kaltaisia vihollisemme loppujen lopuksi ovat?

Toisille tämä vertaus saattoi välittää kuvan Jumalasta, joka on yhtä etäinen kaikille ja täysin piittaamaton siitä ketä säteillään lämmitti. Vanhan Testamentin heimojumala ei ollut kaikille paistava aurinko. Hän valikoi lämpönsä kohteet tarkasti, eikä antanut sadettaan vihollisille. Hän välitti omistaan mustasukkaisen intohimoisesti ja vaati heidän erottautuvan kaikista muista kansoista:

Minä, Herra, teidän Jumalanne, olen valinnut teidät …minä olen tehnyt eron teidän ja muiden kansojen välillä ja ottanut teidät omaksi kansakseni. [4]

Tässä kontekstissa lähimmäisen rakkaus oli nimenomaan vain sitä:

Älä kosta o m a a n kansaasi kuuluvalle äläkä pidä yllä riitaa hänen kanssaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.[5]

Saman etiikan roomalaiset olivat omaksuneet kreikkalaisilta. Kypsyyttä (paideia) oli oppia kohtelemaan ystäviään hyvin ja antamaan kosto vihollisille.[6]

Jahve ei leppynyt ilman hirmuisia vihanpurkauksia tai hänelle annettuja veriuhreja. Tarjosiko Jeesus nyt taivaallista isää, joka rauhassa antoi aurinkonsa paistaa myös Rooman joukkomurhaajien[7] päälle, välittämättä siitä, kuka oikeasti oli uhri ja kuka oli uhrin tekijä?

Kyllä ja ei. Tähän opetukseen tiivistyi Jeesuksen vaikein paradoksi: Jumala rakastaa kaikkia. Silti ero jää olemaan. Ero ei ole enää etninen, vaan eettinen.[8] Lähimmäisensä uhraaja on edelleen valtakunnan vihollinen. Jeesus näki kyllä eron ystävien ja vihollisten välillä, eikä hän väittänyt muuta Isästäänkään. He vain kieltäytyvät rajoittamasta rakkauttaan tällä perusteella.

Jeesuksen yksinkertainen ja selittelemätön perustelu rakkauden rajarikkomukselle oli: Rakastakaa vihollisianne, koska Jumala rakastaa heitä. Pohjimmiltaan siihen ei tarvittu mitään muuta syytä. Oli siitä hyötyä tai ei, se oli silti Jumalan esimerkin seuraamista.[9]

Vihollisen rakastaminen on kaikessa kohtuuttomuudessaan varmaan maailman ylivoimaisesti vaikein moraalinen haaste. Siksi sen toteuttaminen onkin jätetty mystikoiden ja pyhimysten toteutettavaksi. Oikean arjen kanssa sillä ei oikeasti voi olla mitään tekemistä.

Jeesuksen kuulijoille ja seuraajille näillä sanoilla oli liiankin kipeä historiallinen merkitys. Kellään ei ollut varaa pohtia niitä vain yhtenä ideana ajatusten markkinoilla. Katkeralle ja kaunaiselle kansalle Jeesuksen sanat eivät merkinneet utopiaa, vaan helvetin kohtaamista aivan järjettömän uskaliaalla ja anteliaalla rakkaudella.

Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin?  Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin?[10]

Jeesus haastoi rakastamaan niitä, joiden vihaaminen teki naapureista ystäviä. Me tervehdimme omina niitä, joiden halveksunta oli samansuuntainen omamme kanssa. Vihollisemme kai rakastivat ominaan niitä, jotka kirosivat yhdessä meitä. Kaikkien yhteisöllisyys rakentui syvään vakaumukseen siitä, että me emme ole niin kuin he. Sellaisessa lähimmäisen rakkaudessa ei ollut mitään erinomaista. Päinvastoin. Se sitoi jokaisen yhteisön identiteetin auttamattomasti väkivaltaan. Sellaisen yhteishengen täydellisyys oli suorassa suhteessa siihen, kuinka selvästi kaikki tunnistivat yhteisen vihollisensa. Siksi suvut, heimot ja kansat ja valtakunnat olivat ehjimpiä ja kokonaisimpina juuri kiihkeimmän vihamielisyyden ja väkivallan hetkinä. Silloin uhrivalmius oli korkeimmillaan. Sankarit olivat halukkaita kuolemaan omiensa puolesta ja kansa oli valmis uhraamaan yhden tai monta jotta me pelastuisimme heiltä.

Jeesukselle kaikki tämä tarkkarajainen arjen ystävyys ja kriisien sankaruus oli vanhaa valtakuntaa, pyhitettyyn väkivaltaan sidottua kulttuuria. Hän oli tullut julistamaan Jumalan valtakuntaa, aivan toisenlaisen yhteisöllisyyden perustaa. Siksi hän jatkoi sanomalla:

Täydellisyydestä

Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.[11]

Mutta sehän on täydellisen mahdotonta. Miten ihminen koskaan voi missään mielessä tavoittaa jumalallista täydellisyyttä? Ehkä Jeesuksen kehotus ei taivu yhtä hyvin kaikille kielille.

Hepreassa tai arameassa ei edes ollut sellaista sanaa kuin täydellisyys. Kreikan kielen sana teleios kuvaa yleensä esteettistä täydellisyyttä, ehjää kokonaisuutta. Kreikkalaiset olisivat tulkinneet puheen ihmisen moraalisesta täydellisyydestä mahdottomaksi megalomaniaksi. Matteus on ilmeisesti etsinyt vastinetta heprean tamimille, joka tarkoittaa kokonaista, ehjää ja kaikki sisällään pitävää.[12]

Jeesus ei haastanut seuraajiaan moraaliseen täydellisyyteen, vaan olemaan ihmisinä kokonaisia ja kaikki sisään sulkevia rakastaen niitäkin, jotka vähiten sitä ansaitsivat. Heidän tuli antaa aurinkonsa paistaa yhtä valikoimattomasti kuin Jumala.

Mutta eikö tämäkin ole yhtä mahdotonta kuin moraalinen täydellisyys? Kyllä ja ei. Jeesus käänsi täydellisyysvaatimuksen nurinpäin. Hän haastoi luopumaan kaikista sellaisista täydellisyysvaatimuksista, jotka rakentuivat epätäydellisten ja saastaisten poissulkemiseen. Hän kyseenalaisti kansansa keskeisimmän käsityksen täydellisestä puhtaudesta. Hurskauden ja pyhyyden ei pitänytkään perustua epäpuhtaista erottautumiseen, vaan kaikkein viheliäisimpien vihollisten lähelle kutsumiseen.  Jeesuksen käsitys kokonaisesta ja ehjästä elämästä oli uskonnolliselle konsensukselle käsittämätön skandaali. Tämän perusteleminen Jumalan olemuksella oli vielä käsittämättömämpää. Jahve ei siis ollutkaan vain Aabrahamin, Jaakobin ja Iisakin Jumala, vaan myös filistealaisten, samarialaisten ja roomalaisten Jumala. Hän rakasti myös Israelin vihollisia. Sellainen inklusiivisuus oli ennenkuulumatonta.[13]

Jumala oli sanonut Moosekselle:

Olkaa pyhät, sillä minä, Herra, teidän Jumalanne, olen pyhä.[14]

Jeesus sanoi Mooseksen seuraajille:

Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.[15]

Pyhiä ei enää tulisi erottaa kirotuista etnisin, maantieteellisin, terveydellisin tai edes eettisin perustein. Jumala armahtaa kaikkia muita niin kuin teitäkin. Unohtakaa kirottujen ja siunattujen tuntomerkit, ylittäkää niihin perustuvat vihollisuusrajat. Ulottakaa rakkautenne kaikkialle minne aurinko paistaa ja sulkekaa siunaustenne piriin jokainen, jolle taivas langettaa sateensa. Mikään pienempi ei riittäisi taivasten valtakuntaan.

Nämä olivat vaikeita sanoja kansalle, joka oli koko historiansa ajan kouliintunut erottautumaan muista ja elämään Jumalan valittuina. Miten heidän Jumalallaan voisi yhtäkkiä olla samanlainen asenne kaikkia maailman ihmisiä kohtaan?

Vanhan Testamentin profeetat olivat kyllä vihjanneet Jumalasta, joka rakastaa jopa Israelin vihollisia, mutta sanoma ei koskaan tullut kovin suosituksi juutalaisten vallanpitäjien keskuudessa.

Vihasymbioosi

Ei Jeesuksen opetus ole meidänkään aikanamme pohjimmiltaan yhtään sen suositumpaa tai enemmän järkeenkäypää. Toki monet yrittävät olla mieleltään koko maailman kansalaisia ja pyrkiä täysin inklusiiviseen rakkauteen. Vihaamme vain niitä ihmisiä jotka ovat meitä huomattavasti suvaitsemattomampia. Ja niitähän riittää. Täydellisyysihanteilla on yleensä pimeät puolensa. Utopian tavoittelija on salaisesti riippuvainen vihollisistaan. Hän ei selviä ilman itseään huonompia ihmisiä. Hän on salaa symbioottisen suhteensa vihollisiinsa.[16] Kaikki fanaatikot ovat koukussa vihollisiinsa, myös suvaitsevaisuuskiihkoilijat.

Ei tarvitse olla edes täydellisyyden tavoittelija tarvitakseen ihmisiä, joita voi katsoa alaspäin. Surkimuskin tarvitsee jonkun, joka on vielä enemmän luuseri kuin hän, tai menestyneen ihmisen, jota voi vihata oman surkeuden tuottajana. Pahimmassa kellarin loukussa on se, joka vihaa kaikkia hänestä piittaamattomia ihmisiä samalla kun hän yrittää raivoisasti ja turhaan vastata heille samalla välinpitämättömyydellä. Masokismi ja sadomasokismi niiden lukuisissa muodoissaan ovat vain esimerkkejä tästä onnettomasta vihasymbioosista.

Vihaamisessa on väkevä gravitaatio. Vihani kohde imeytyy sisikuntaani kuin viina juoppoon. Aste asteelta menetän itseohjautuvuuteni ja annan viholliseni hallita elämääni. Sisäisen maailman painovoiman keskipiste siirtyy minusta häneen ja kaikki tunteeni, asenteeni ja käytökseni alkavat ohjautua sen kautta mitä hän tekee.

Joka työpäivän alussa yrität tolkuttaa itsellesi, ettet välitä siitä mitä tyrannisoiva pomo sanoo. Mitä enemmän yrität olla välittämättä, sitä enemmän hän on mielessäsi. Hän seuraa sinua jopa sänkyyn, jossa kelaat päivän aikana kokemiasi vääryyksiä ja suunnittelet etukäteen huomispäivän yhteenoton repliikkejä. Vähitellen suhtautumistapasi alkavat yhä enemmän muistuttaa juuri niitä, joita hänessä eniten vihaat.

Monessa sairaudessa suurimman vahingon aiheuttaa ruumiin oman puolustusmekanismin ylireagointi. Eikö vihaaminen useimmiten ole juuri sitä – ylikuumentunut itsepuolustusreaktio. Jos se jää päälle, viha tekee paljon enemmän pahaa kuin vihollinen koskaan on tehnyt tai edes yrittänyt tehdä.

Lopulta määrittelen itseni kokonaan sen kautta mitä tai ketä vihaan. Vihollisesta tulee keskeinen osa identiteettiäni. Miellän itseni kaikin tavoin erilaiseksi kuin hän, ja yritän löytää identiteettini määrittelemällä itseni viholliseni vastakohdaksi.

“Vastustan pahaa, siispä minun täytyy olla hyvä.”

Vaikeinta on tietoisesti myöntää tarvitsevansa vihollisiaan.

Jos kokonaisvaltainen itsen ja toisen kohtaaminen on tavoitteemme, tarvitsemme vihollisiamme. He auttavat meitä tunnistamaan itsessämme ulottuvuuksia, joita mieluiten välttäisimme katsomasta. Hyvät ystävät tekevät harvoin samaa palvelusta. He ovat hyviä ystäviä juuri siksi, että suostuvat ohittamaan huonot puolemme. Vihollinen ei tee sitä koskaan. Siksi juuri pahimmat vihollisemme kuljettavat meitä lähemmäksi sitä peiliä, jonka edessä tunnistamme omankin tarpeemme tulla armahdetuiksi. Heidän kauttaan löydämme ne ulottuvuudet itsestämme, jotka ovat eniten jumalallisen armon ja anteeksiannon tarpeessa. Meillä ei ole mitään muuta niin tehokasta tapaa päästä käsiksi oman persoonamme torjuttuihin osiin, kuin vihollisemme kohtaaminen.

Vihollista ja minua ei yhdistä vain se, että Jumala rakastaa meitä molempia. Meitä yhdistää myös yhteinen pahuus. Niin mielellään kuin määrittelemmekin itsemme ja moraaliset ominaisuutemme vihollistemme vastakohdiksi, todellisuus ei ole niin yksinkertainen. Hyvät,pahat ja rumat, toimii kyllä näyttämöllä mutta elämässä roolijako ei mene näin tasan. Jokaisessa päähenkilössä on hyvyyttä, pahuutta ja rumuutta. Jos Jumala antaisi aurinkonsa paistaa vain täysin hyville, koko maapallolla olisi ikuinen kaamos.

Onhan se vähän nöyryyttävää, että olemme riippuvaisia vihaamistamme ja halveksimistamme ihmisistä, tullaksemme itse ehjiksi. Mutta niin se vain on. Meistä ei koskaan tule ihmisinä kokonaisia, jos emme suostu kohtaamaan vihollisiamme, katsomaan mitä heissä on tuttua ja sulkemaan itsemme yhdessä heidän kanssaan saman Jumalan armahdettaviksi. Meillä on mahdollisuus sekä osallistua vihollisemme elämänmuutokseen, että antaa hänen osallistua omaan eheytymiseemme.

Mitä syyllisyys oli Lutherin aikana, vihollisuus on meidän aikanamme – pistin, joka kutsuu meitä etsimään pelastajaa. Vihollisen rakastaminen ei ole enää vain yksityinen ongelma. Se on koko ihmiskunnan välitön ja akuutti kohtalonkysymys. Jos emme löydä Jumalaa tai vallitsevaa asennetta, joka antaa aurinkonsa paistaa hyville ja pahoille, rikkaille ja köyhille auringonpaisteiset päivämme ovat kohta lopullisesti ohi.

Kolmas tie

Voisiko Jeesuksen opetuksen sanoittaa myös näin: “Älkää alistuko passiivisesti pahan edessä, mutta älkää myöskään antako pahan sanella tapaanne vastustaa sitä. On olemassa kolmas tie. Ottakaa moraalinen aloite omiin käsiinne. Löytäkää väkivallaton tapa uhmata pahaa. Pitäkää kiinni ihmisarvostanne. Milloin vain mahdollista, käyttäkää huumoria väkivaltaisen systeemin paljastamiseksi tai ainakin hämmentämiseksi. Rikkokaa nöyryytysten noidankehä. Älkää alistuko altavastaajan rooliin. Pitäkää puolenne tavalla, joka antaa vastustajalle mahdollisuuden mennä itseensä. Pakottakaa valinnoillanne vihollinen näkemään teidät uudessa valossa. Tehkää yllättäviä aloitteita, jotka pakottavat alistajat reagoimaan ennakoimattomalla tavalla. Älkää antako vastustajan väkivallan tuottaa ennustettavia seurauksia. Älkää kuvitelko, että väkivallaton pahan vastustaminen on mahdollista ilman kärsimystä. Olkaa valmiita kärsimään epäoikeudenmukaisen lain rikkomisesta seuraava rangaistus, mutta älkää ikinä enää nielkö sisäänne sen arvoja.”

Väkivallaton pahan vastustaminen ei ole pelkureita varten, eikä niitä varten, jotka eivät ole edes tunnistaneet itsessään kiusausta pyhitettyyn väkivaltaan. Aseisiin tarttuminen vaatii uskallusta, mutta niistä luopuminen vaatii vieläkin suurempaa rohkeutta.[17] Jeesuksen tarjoaman kolmannen tien seuraajien on ensin omistettava väkivaltaisuutensa voidakseen luopua siitä. Se on tunnistettava ja tunnustettava[18] ennen kuin sen voi jättää korkeamman vaihtoehdon tähden.

Jeesuksen ehdottama tapa vastustaa pahaa vaatii erityistä rohkeutta kohdata vaikeita totuuksia sekä itsessään että toisissa. Onko psykologisesti, sosiaalisesti ja hengellisesti suurempaa ihmettä kuin kaunastaan ja katkeruudestaan vapautuminen ja yhteiseen anteeksiantoon rentoutuminen?

Populaaripsykologinen Mooseksen laki sanoo että tärkeintä on olla sovinnossa itsensä kanssa. Kuulostaa kauniilta, mutta se ei riitä, enkä ymmärrä miten se voi olla edes mahdollista, jos ei edes etsi mahdottomalta tuntuvaa sovintoa myös vihollisensa kanssa.

Jos löydämme mahdollisuuden rakastaa vihollisiamme, annamme myös hänelle mahdollisuuden tulla takaisin omaan ihmisyyteensä. Kun lakkaamme jakamasta maailmamme meihin ja heihin, (tai pelkkään minuun ja heihin) avaudumme näkemään, että hänessä tai heissäkin on jotakin alkuperäistä ja totuudentajuista, johon voi vedota. Jos ei ehkä olekaan, kutsumme sitä esiin. Ehkä se tulee olevaksi.

Jos vihollisesi voi perustellusti uskoa, että et enää etsi mahdollisuutta vain tuhota tai nöyryyttää häntä, ovi voi aueta yhteiselle asioiden uudelleenarvioinnille. Jos muutoksen ihme on mahdollinen sinussa, niin vihollisesikin voivat oikeasti muuttua, ja vaikka eivät heti muuttuisikaan, voit silti olla sulkematta ovea sille mahdollisuudelle.

Se, että ei ole ihmisten maailmassa tullut rakastetuksi on huonoa onnea. Se, että ei rakasta on traaginen onnettomuus. Jeesus puhui sekä huono-onnisille että niille jotka olivat osavastuussa onnettomuudestaan. Molemmat tarvitsevat samaa armoa kohdatakseen rakkaudella sekä sisäisen että ulkoisen vihollisensa.

Moderni pasifismi ei olisi Jeesukselle riittänyt. On hyvinkin mahdollista kieltäytyä aseista rakastamatta vihollisiaan. Jotkut yrittävät venyttää mieltään kuvittelemaan, että on mahdollista tappaa ilman vihaa, ehkä jopa rakkaudesta. Kenen sieluparka ikinä voi kestää sellaista ristiriitaa? Minusta on kuitenkin aika mahdotonta rakastaa vihollisiaan ryhtymättä vähintäänkin pasifistiksi. Rakkauden pienin alkutekijä on kuitenkin väkivallasta pidättäytyminen.

Joskus rakkaudellisin asia mitä ryöstetty, pahoinpidelty tai raiskattu ihminen voi tehdä, on saattaa väärintekijä lailliseen vastuuseen. Se ei vain vapauta uhria alennustilastaan, vaan antaa myös rikolliselle mahdollisuuden mennä itseensä. Vuorisaarnassaan Jeesus etsi oikeuttakin parempia keinoja, mutta kun niitä ei löydy, oikeuden etsiminen on aina parempi kuin oikeudettomaksi alistuminen, vaikka sellaista mainostettaisiin kuinka kristillisellä retoriikalla.

Haastava huumori

Jeesus auttoi ihmisiä löytämään olemassaolonsa kiintopisteen Jumalan valtakunnasta. Sen lapsina heillä oli rohkeutta potkia alistavien valtakuntien savijalkoja. Heidän huumorintajunsa löysi kiintopisteensä vallitsevan systeemin ulkopuolelta. Yllättävyydessään, humoristisuudessaan ja yksinkertaisessa radikaalisuudessaan Jeesuksen muutaman lauseen opetukset olivat niin mullistavia, että niiden ydinsanoman mieltämiseen on mennyt monta vuosisataa.

Jeesuksen antamat esimerkit ovat tarinoita luovasta rakkaudesta, eivät sääntöjä rakkauden kopioimiseksi. Jos kaikki velalliset olisivat alkaneet riisuutua oikeussalissa, olisi tietenkin laadittu ylimääräinen laki, joka määrää ankaran rangais­tuksen alastomuudesta oikeussalissa. Roomalaiset olisivat määränneet raipparangaistuksia ylimääräisen virstan kantajille jne. Esimerkit luovuudesta menevät useimmiten pilalle kun niitä yrittää kopioida. Luovuus on vapaan ja rohkeasti rakastavan sydämen spontaania toimintaa. Sellainen löytää jatkuvasti muuttuvissa tilanteissa aina uusia tapoja nousta pahaa vastaan ilman väkivaltaa ja häijyyttä.

Joskus huumori ja tilannekomiikka tarjoaa yllättäviä mahdollisuuksia rikkoa nöyryytysten noidankehä ja asettaa epäoikeudenmukaiset systeemit ja auktoriteetit aseistariisuvan koomiseen valoon – paljastaa ettei keisarillakaan ole vaatteita – tai että sen paljastajatkin ovat yhtä alastomia.

Vallan hurmiosta vapautuneet vallattomat ihmiset ovatkin erityisen luovia humoristeja. Näyttää siltä että valta ja puhdas huumori asuvat aina eri leirissä. Maailman hauskin asia on sorrettujen puolella. Parhaat humoristit ovat jo oppineet luottamaan ihmisarvoonsa. Sorretun huumori voi olla tuimaa ja säälimätöntä, mutta silti se antaa vallan väärinkäyttäjälle tilaa mennä itseensä ja avautua asioiden uudelleen arvioinnille.

Nauru on voimakas viesti voimattomassa tilanteessa. Vallan huipulla on aina pelätty vallatonta naurua. Nauru haastavimmillaan on tyhmyyttä, turhuutta, tekopyhyyttä ja väkivaltaa kyseenalaistavaa komiikkaa. Ei maailmaa paranneta ilman naurua ja huumorintajua. Uskonnolliset maailmanparantajat, jotka kadottavat huumorintajunsa pitävät itseään pystyssä ilottomalla fanatismilla, paisutellen jokaista katastrofia lähestyväksi maailmanlopuksi.

Huumori on ollut nokkelimmillaan niiden selän takana, jotka yrittävät ottaa naurun valtaansa ja rajoittaa sen aiheita. Entisen neuvostoimperiumin naapureina useimmat meistä muistavat, minkälaisia vitsejä rohkeimmat venäläiset ja eestiläiset uskalsivat keksiä systeemistä, jonka orjina elivät. Radio Jerevan oli toivoa ja kapinaa ylläpitävä kanava.

Komiikka ja nauru ovat edelleen tärkeitä kapinavälineitä erilaisia tyrannioita vastaan. Kaikissa maailman kolkissa löytyy poliittista, moraalista, dogmaattista, taloudellista, teknologista, rasistista tai sukupuolista alistamista, jota vastaan kansalaiset taistelevat myös naurun voimalla. Tietenkään se ei yksinään kumoa valtoja ja voimia, mutta näyttelee tärkeää roolia niiden rakenteiden nakertamisessa. Nauru ja huumori vapauttavat uhrin alisteisesta roolistaan. Samalla ne voivat herättää alistajan näkemään jotain uutta.

Eestin, Liettuan ja Latvian kansalaiset kehittivät naurusta vaihtoehdon väkivaltaiselle vastaterrorismille. Maanalainen parodia, satiiri ja vitsitehtailu söi neuvostopropagandan uskottavuutta paljon tehokkaammin kuin aseellinen vastarinta.

Vaikka nauru voi olla väkivaltaista ja väkivalta voi olla julmasti nauravaa, humoristinen nauru voi olla myös väkivallaton tapa haastaa ja paljastaa väkivalta. Kyky nähdä asiat koomisessa valossa on tärkeä osa antimilitarismia ja pasifismia.

Koomikot eivät yleensä ole halukkaita tappamaan tai kuolemaan minkään ylevän aatteen puolesta. Siitä lähtien kun Aristofanes kirjoitti komedian Lysistrata, jossa kerrotaan kuinka sotilaiden vaimot tekivät seksilakon estääkseen Peloponnesoksen sodan, on aina löytynyt koomikoita, jotka vastustavat väkivaltaa tekemällä sen naurunalaiseksi.[19]

Etelä-Afrikan rotusorron vastustajat tuntevat lukuisia pieniä tarinoita väkivallattomasta tavasta haastaa koko systeemi.

Piispa Desmond Tutu oli ohittamassa rakennustyömaata kaupungilla. Sen viereen oli rakennettu tilapäinen katettu jalkakäytävä, jota mahtui kulkemaan vain yksi kerrallaan. Hän joutui vastatusten valkoisen miehen kanssa, joka jo kaukaa huusi:

”Minä en anna tilaa gorilloille.”

Desmond Tutu perääntyi ystävällisesti, kumarsi syvään ja sanoi:

“Mutta minäpä annan.”

Toinen esimerkki kertoo mustasta naisesta, joka käveli lastensa kanssa kadulla, kun vastaantuleva valkoinen mies yllättäen sylkäisi häntä kasvoihin. Äkkiä hän järjesti kolme lastaan riviin miehen eteen ja sanoi:

“Kiitos paljon. Voitteko antaa vielä lapsillenikin?”

Nelson Mandela vitsaili poliisista heti ensimmäisessä puheessaan vapautumisensa jälkeen. Hänen tapansa johtaa vapautustaistelu loppuun asti oli charmikkaan ja haastavan ironian värittämää. Hänen hyväntahtoinen herrasmiehen naurunsa loi toivoa siitä, että tätä taistelua ei tarvitse käydä väkivalloin.

Ennen Kiinan kuuluisia opiskelijalevottomuuksia opiskelijoita kiellettiin kantamasta hallituksen vastaisia julisteita. He tekivät uudet julisteet, joissa luki:

“Tukea diktatuurille”, “Kannattakaa kuolemanrangaistuksia ”, “Juhlikaa inflaatiota.”

He pysyivät lain kirjaimen puitteissa ja tekivät sen samalla naurunalaiseksi.

Puolan Solidaarisuusliike järjesti aikanaan mielenosoituksen, jossa joulupukeiksi pukeutuneet satamatyöntekijät jakoivat naisille ilmaiseksi kuukautissiteitä. Siinä ei ollut mitään laitonta, mutta jokainen tajusi sen protestiksi olosuhteita vastaan, jossa melkein kaikesta oli pulaa. Kun joulupukit vangittiin, poliisilaitokselle ryntäsi suuri joukko uusia joulupukkeja, jotka vaativat vankien vaihtoa sillä perusteella, että

“nuo tuolla sisällä eivät ole oikeita joulupukkeja. Me olemme oikeita.”

Hämmentyneet poliisit ajoivat lopulta kaikki joulupukit takaisin koteihinsa.”

Ei huumori yksin mitään suuria vallankumouksia saa aikaan, mutta jos se katoaa erilaisten vääryyksien haastajiltakin, kaikki protestit ja kapinat muuttuvat vain väkivaltaisemmiksi.

Vasta kun olemme itse tajunneet kuinka helppoa on huumorin kautta osallistua juuri siihen väkivaltaan, jota vastustamme, herkistymme mitoittamaan haasteemme oikein. Jos haastava huumori ei yhtään kunnioita toisen rajoja, tulemme helposti vastustajamme kaltaiseksi. Haastava huumori on todella vallankumouksellista vain silloin kun tunnistamme myös itsessämme sen, mille nauramme.

Jotkut vallankumoukselliset eivät enää naura millekään. He ovat vihaisina ja katkerina niin oikealla asialla, että hymy vain löysää heidän päättäväisyyttään. Sellainen vallankumouksellisuus ei tuota oikeuden hedelmää. Se sytyttää helvetillisiä tulia ja hävittää muiden mukana myös itsensä. Hymyilemättömän ja itseensä menemättömän vallankumouksellisuuden ruumiit mätänevät historian kaikilla lehdillä. On samantekevää, kypsyvätkö naurulle immuunin vihan hedelmät Etelä-Amerikassa, Aasiassa, Balkanilla tai Jerusalemin kukkuloilla. Jokaisessa maaperässä pelkkä viha hedelmöittää vain lisää vihaa.

Kaikkein pelottavin pahuus piilee hengen ylimielisyydessä, oikeassa uskossa joka ei koskaan epäile itseään, eikä siksi hymyile millekään. Se on täysin värisokea huumorille, eikä enää pysty nauramaan kuin vihollisen kuolemalle.

Huumorin historia on moraalisella tasolla yllättävän syvällisesti haastava. Nauramalla on uhrattu ja nauramalla on uhmattu uhreja vaativia systeemejä. Nauramalla on osallistuttu naruttamiseen ja nauramalla on vapautettu uhreja hirttosilmukasta.

Jeesuksen puheet vasemman posken kääntämisestä, viimeisen vaatteen antamisesta ja toisenkin matkan kulkemisesta eivät olleet vitsejä. Silti niissä oli valloittavan ja vapauttavan huumorin ulottuvuus.

---

[1] Matt. 5:43–45 Mutta teille, jotka minua kuulette, minä sanon: Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä. Luuk 6:27, 28. Vihollisen rakastamisen käsky esiintyy sellaisenaan vain kaksi kertaa evankeliumeissa, vaikka sama ajatus on läsnä melkein kaikessa Jeesuksen opetuksessa ja esimerkeissä. Näistä jakeista tuli alkuvuosisatojen kristikunnan eniten lainattuja Jeesuksen sanoja. Swartley M. Willard Editor. The Love of Enemy and Nonretaliation in the New Testament s. 8.

[2] Matt 5:45.

[3] Wink perustelee tätä kohtaa kaikkien moraalisena samanvertaisuutena, mikä minusta ei tee oikeutta tekstille eikä todellisuudelle. Wink Walter. Engaging the Powers. Discernment and Resistance in the World of Domination. Fortress Press. 1992. s. 267.

[4] 3Moos: 20:24-26.

[5] 3Moos 19:18,19.

[6] Swartley M. Willard Editor. The Love of Enemy and Nonretaliation in the New Testament. WestMinster/John Knox Press. 1992. s.9

[7] Sama kysymys nousi akuutiksi keskitysleirien jälkeen. Voidaanko Auschwitzin jälkeen puhua minkäänlaisesta Jumalasta?

[8] Miles Jack. Christ. A Crisis in the Life of God. s. 182 – 85.

[9] Girard ei itse yritä perustella väkivallattomuuden vaihtoehtoa tätä kummemmin. Tässä artikkelissa käsittelemäni tulkinnat ovat osittain peräisin Walter Winkilta, joka omissa kirjoissaan soveltaa Girardia, samalla kuin kritisoi häntä.

[10] Matt 5:46,47. Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille.  Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin rakastavat niitä, joilta itse saavat rakkautta. Jos te teette hyvää niille, jotka tekevät hyvää teille, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin tekevät niin. (Luuk 6:31–33.)

[11] Matt 5:49.

[12] esim. “Olkaa koko sydämestänne uskolliset Herralle, Jumalallenne.”5Moos.18:13.

[13] Wink Walter. Engaging the Powers. s.266-271.

[14] 3Moos 19:2.

[15] Luuk 6:36.

[16] Paul Tillich. The courage to be. New Haven. Yale University Press. 1964. s. 50.

[17] Gandhi ei koskaan hyväksynyt väkivallattomaan armeijaansa ihmisiä, jotka eivät olleet valmiita taistelemaan Intian itsenäisyydestä asein.

[18] Olen jutellut muutaman suomalaisen rauhanaktivistin kanssa jotka ovat vammautuneet kollegojensa henkisestä väkivallasta. On vaarallista tehdä rauhantyötä ihmisten kanssa, jotka eivät nöyrästi ole tunnustaneet omaa taipumustaan väkivaltaisuuteen. He yrittävät vain peittää sen pinnallisen rauhasta paasaamisen alle. Torjuttu väkivalta tihkuu myrkkynä kauniiden sanojen välistä, ja kanavoituu aktivistien keskinäisiksi taisteluiksi ja kilpailuksi eri rauhanjärjestöjen välillä.

Taivaallisemmillakin rauhanliikkeillä on ihan sama ongelma. Juttelin erään teologin kanssa, joka vasta keski-iässä meni seurakuntaan töihin. Hän sanoi:

“Vasta sen jälkeen aloin uskoa Saatanan olemassaoloon.”

[19] Morreal. Comedy, tragedy and Religion. s. 34

Teille on opetettu: ‘Silmä silmästä, hammas hampaasta.’ Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa.[1]

Voiko lannistavammalla tavalla puhua alistetuille uhreille, joiden ainoa voiman tuntu on ollut unelma suuresta voitosta ja kostosta? Ehdottiko Jeesus todellakin nöyrää protestoimatonta alistumista taloudellisen ja väkivaltaisen sortovallan alle? Kohtuullisesti toimivassa demokratiassa eläville saattaa joskus tehdä ihan hyvääkin vähän tinkiä oikeuksistaan. Jeesuksen kuulijat olivat kuitenkin pääasiassa vailla vaikutusvaltaa olevia köyhiä, jotka elivät ylempien, rikkaampien ja väkevämpien armoilla. Heidän sosiaalisessa ahdingossaan Jeesuksen sanat kuulostivat luultavasti sopimattomilta, suorastaan absurdeilta tai jopa kuulijoita rienaavilta. Maailmastahan häviäisivät viimeisetkin oikeuden rippeet, jos pahaa ei saisi edes unelmissaan vastustaa.

Onko tämä Matteuksen oma lisäys vai vaikeuttaako käännös alkuperäisen merkityksen ymmärtämistä? Älkää tehkö pahalle vastarintaa, on kyllä kieliopillisesti perusteltu, mutta ei kokonaisuuden kannalta kovin valaiseva käännös.[2] Siitä ei käy ilmi, että sanalla anthistemi oli alun perin hyvin sotilaallinen merkitys.[3] Arkikielessä sillä kuvattiin melkein poikkeuksetta väkivaltaista vihollisen vastustamista.[4] Sellaista Jeesus ei halunnut rohkaista. Päinvastoin. Hän varoitti alistettuja kansalaisia vastustamasta pahaa sillä kaikkein tavallisimmalla tavalla. Aseisiin tarttuminen olisi vain pyhitetyn väkivallan perinteen jatkamista.

Koko vuorisaarnan henki puhuu tämän tulkinnan puolesta. Ikivanha ja itsestään selvä hammas hampaasta -logiikka oli murtumassa.

Mutta mitä Jeesus tarjosi oikeudenmukaisuuden aakkosten tilalle?

Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin. Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi.[5]

Miten ihmeessä tällainen opetus sopii itseään kunnioittavan ihmisen ohjenuoraksi? Voiko mitään tämän epäkäytännöllisempää ja epäreilumpaa neuvoa antaa voimattomalle altavastaajalle? Tämä voisi olla suoraan masokistien käsikirjasta tai selkärangattomien nahjusten kymmenestä käskystä.

Pitääkö minun todellakin kantaa lisää raskauttavaa aineistoa työtoverille, joka kaikin keinoin yrittää savustaa minut ulos työpaikasta ollakseen itse paremmassa asemassa kun seuraava saneerausohjelma toteutetaan? Pitääkö minun vain vaieten suostua jatkuvaan panetteluun, loputtomaan kiusatuksi tulemiseen ja sosiaaliseen ulos nauramiseen?

Kenen puolella tämä eriskummallinen opettaja loppujen lopuksi on?

Kahden vuosituhannen aikana näistä sanoista on väännetty monia irvokkaita ja raiskaavia muotoja. Kun kristikunta muutaman vuosisadan jälkeen nousi valtarooliin, moni hengellisen vallan edustaja alkoi tarjota näitä sanoja lisätaakaksi jo ennestään kaltoin kohdeltujen harteille.

Näillä Jeesuksen sanoilla on rakennettu kristillistä nöyryysihannetta, joka kiltisti nielee vaikka minkälaisessa myrkyssä keitettyä pajunköyttä, kunhan ei vain sorru vastustamaan esivaltaa tai puolustamaan oikeuksiaan. Kunnon uskovaista saa lapsena, ystävänä, puolisona, työntekijänä, miehenä ja naisena polkea mihin maan rakoon tahansa, eikä hänen suustaan kuulu kuin vikisevä “kiitos kaikesta”. Monen henkinen selkäranka on näillä Jeesuksen sanoilla amputoitu nikama nikamalta, kunnes jäljelle on jäänyt helposti hyväksikäytettävä nöyrä maan matonen. Viime vuosikymmeniin asti monet papit ja saarnaajat ovat tarjonneet alistunutta toisen posken kääntämistä, antautunutta viimeistenkin vaatteiden riisumista ja kaiken kestävää ylimääräisen virstan kulkemista tapana suorastaan kerjätä itselleen ylimääräisiä nöyryytyksiä. Jeesuksen seuraajien tulee kieltää itsensä niin perusteellisesti, etteivät lainkaan piittaa oikeuden ja kohtuuden toteutumisesta.

Jotkut ovat alistuneet siinä toivossa, että Jumala kostaa heidän puolestaan. He ovat jääneet salaa uskomaan pyhitettyyn väkivaltaan, vaikka eivät ole itse uskaltaneet sitä käyttää. Kosto ja sen harras odotus on perimmäinen totuus lannistuneen hurskauden alla.

Tämä teksti tulkintoineen on vainonnut kristikuntaa koko sen historian ajan. Se on juurtunut niin syvälle kulttuuriimme, että sitä kannattaa tarkastella uudelleen, vaikkei olisikaan kristitty. Joten tarkastelkaamme tekstiä vähän tarkemmin.

Oliko Jeesus paljastamassa julistamansa Jumalan valtakunnan salaisuuksia? Olivatko nämä tolkuttoman tuntuiset esimerkit uuden valtakunnan aakkosia? Kukaan ei ollut ehdottanut mitään näin radikaalisti kolmannenlaista suhtautumista arjen rakenteelliseen väkivaltaan.  Ei tarvinnut alistua, eikä tarvinnut hyökätä. Jäljelle jäi vielä vaikeampi, suorastaan mahdoton vaihtoehto. Pelkurimaisen pakoilemisen ja väkivaltaisen vastustamisen sijaan oli mahdollista toimia haastavasti mutta väkivallattomasti. Oli mahdollista vastata tavalla, joka ei ollut vain vastustamista.

Vasemman posken kääntäminen

Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.[6]

Miten niin oikealle poskelle? Jos joku tässä oikeakätisten valloittamassa maailmassa saa kuonoonsa, nyrkki osuu kaikkien geometristen lainalaisuuksien mukaan vasemmalle poskelle? Vain vasurin nyrkinisku osuisi oikealle poskelle. Mutta Jeesuksen aikaisessa yhteiskunnassa vasureita sorrettiin ankarasti rajoittavilla määräyksillä.[7] Joten oli aika epätodennäköistä, että Jeesus puhui vain vasenkätisten nyrkiniskuihin vastaamisesta.

Oikealle poskelle lyöminen oli silti hyvin yleistä. Siihen osui aina kun joku käytti kämmenselkäänsä, eikä nyrkkiään. Se oli tärkeä yhteiskuntajärjestystä ylläpitävä ele. Moni Jeesuksen kuulijoista oli saanut maistaa oikean käden kämmenselkää oikealla poskellaan. Juuri siksi Jeesus puhui oikeasta ja vasemmasta poskesta eikä vain poskesta ja toisesta poskesta.[8] Hän kuvasi nöyryyttävää ja halventavaa elettä, ei tavallista turpiin antamista.

Jokainen, joka on nähnyt elokuvia keskiaikaisista ritareista tai englantilaisista aristokraateista tietää, että ylempiarvoinen sivaltaa halpasäätyistä oikealla kämmenselällä huitaisten, jolloin läimäys osuu oikealle poskelle. Jos eleen haluaa tehdä vielä alentavammaksi, sivaltaja käyttää kädestä riisuttuja hanskoja sivallukseen, ettei alentuisi edes koskemaan halveksimaansa ihmistä.

Sama ele tunnettiin Jeesuksen aikana. Itse asiassa se oli tuttu jo Hammurabin aikana. Jos alempiarvoinen löi ylempiarvoista oikealla kädellä sivaltaen, hänelle määrättiin 60 raipaniskua.[9] Se oli vain herroille varattu tapa tehdä orjille selväksi, että he ovat vain saastaisia koiria. Se oli miehen tapa kertoa vaimolle kuka määrää kaapin paikan ja isän tapa muistuttaa lapsiaan kuka on herra talossa. Tarkoitus ei ollut tyrmätä, vaan halventaa. Vertaista tai ylempiarvoista ei saanut lyödä sillä tavalla. Sellaisesta oli määrätty huikeat sakot. Tavallisesta nyrkiniskusta sai paljon pienemmät sakot kuin halveksivasta oikean käden sivalluksesta.[10]

Jeesus puhui siis yleisesti hyväksytystä halventamiseleestä alempiarvoisia kohtaan. Se oli institualisoitua eriarvoisuutta ylläpitävä kurinpitoele, kastijärjestelmään kuuluva muistutus siitä, mille tasolle kukin kuului. Jos vaimo, palvelija tai lapsi olisi uskaltanut vastata tällaiseen eleeseen, siitä olisi seurannut ankara rangaistus. Ainoa normaali ja säädyllinen tapa reagoida läimäytykseen oli nöyrä ja hiljainen alistuminen, oikeaan “ruotuun” vetäytyminen.

Jeesuksen kuulijat olivat tottuneet siihen, että sosiaalisen asemansa, sukupuolensa, rotunsa, ikänsä tai statuksensa puolesta hierarkiassa ylemmällä olevat muistuttivat heitä asemastaan sivaltamalla heitä oikean käden kämmenselällä oikealle poskelle. Hän puhui patriarkaalisen hierarkian uhreille, jotka olivat alistuneet tällaiseen käytökseen. Miksi ihmeessä hän kehotti kaikkein hakatuimpia kansalaisia kääntämään vasemmankin posken nöyryyttäjilleen?

Kuvitelkaapa tilannetta: Isäntä sivaltaa palvelijaansa alentavasti niin kuin monesti aiemminkin, mutta palvelijan vastaus on ennennäkemätön. Hän ei kyyristele eikä vetäydy nurkkaan, vaan ojentautuu täyteen mittaansa, kääntää vasemman poskensa ja sanoo:

Jos niin tekee mieli hakata, niin lyö tälle poskelle.

Vaikka hän ei lausuisi sanakaan, viesti kuuluisi lujaa kuin ukkonen. Hän kieltäytyy vastaanottamasta ensimmäisen sivalluksen alentavaa viestiä ja haastaa nöyryyttäjänsä tasa-arvoiseen mittelyyn:

Ensimmäisen lyöntisi sanoma ei mennyt perille. Jos sinulla on syytä lyödä, niin anna turpiin niin kuin samanarvoiselle annetaan. Asemasi ei anna sinulle oikeutta kohdella minua halpa-arvoisempana ihmisenä.

Kuvittele herran hämmennystä. Kunnon turpiin anto merkitsisi toisen tunnustamista samanarvoiseksi. Vaikka herra olisi määrännyt alaiselleen raipparangaistuksen hävyttömästä käytöksestä, toisen posken kääntäminen olisi silti tehnyt tehtävänsä. Hänen arvomaailmansa olisi tullut haastetuksi. Alaisen poskenkääntö olikin haastava eikä alistuva. Herran sosiaalinen asema ei oikeuttanut häntä riistämään ihmisarvoa palvelijaltaan. Alainen oli eleellään kertonut, että alentava sivallus ei enää mennyt jakeluun. Kunnian ja häpeän yhteiskunnassa herra oli menettänyt voimansa häpäistä alempaansa. Hän ei enää kyennyt nöyryytyksillä ylläpitämään illuusiota korkeammasta ihmisarvostaan. Hänellä ei enää ollut valtaa riistää palvelijansa arvoa ihmisenä.

Mitä suurempi yleisö tällaisella posken kääntämisellä oli, sitä sosiaalisesti haastavampi siitä tuli. Jeesus ei todellakaan yrittänyt alistaa alistettuja.

Gandhi luultavasti ymmärsi Jeesuksen opetuksen kutakuinkin oikein kun hän sanoi:

”Ensimmäinen väkivallattomuuden periaate on kieltäytyä osallistumasta tai aktiivisesti suostumasta mihinkään nöyryyttävään.”[11]

Jeesus ei kuitenkaan puhunut vain passiivisesta vastarinnasta. Hän ehdotti luovaa ja haastavaa väkivallattomuutta, eräänlaista moraalista jiujitsua, joka horjuttaisi vastustajan tasapainoa ja paljastaisi hänen käytöksensä vääryyden.[12]

Viimeisetkin vaatteet

Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin.[13]

Toinen Jeesuksen antama esimerkki on otettu sen aikaisesta raastuvanoikeudesta.

Jeesuksen kuulijat tiesivät tarkalleen mistä oli kysymys. Kaikista köyhistä köyhimmät pystyivät antamaan pienen lainan pantiksi ainoastaan lämpimimmän päällysvaatteensa, jota tässä kutsutaan paidaksi. Kyseessä oli köyhän ainoa tarpeeksi iso vaatekappale, joka suojeli yön kylmyydeltä. Se toimi myös huopana nukkumaan mennessä.

Jeesus otti esimerkikseen aikansa syrjäytyneen työttömän vailla työttömyyskorvausta ja toimeentulotukea. Päivätyöläinen oli antanut ainoan lämpimän vaatteensa pantiksi, jotta saisi lainattua rahaa edes ruokaan. Perhe sai päiväksi syötävää, mutta työtä ei löytynyt seuraavanakaan päivänä. Lainan antaja vaati oikeusteitse saatavaansa takaisin.

Tilanne oli varsin yleinen Jeesuksen aikoina. Roomalaiset verottivat rikkaita juutalaisia rankasti rahoittaakseen jatkuvia sotiaan. Nämä yrittivät kompensoida menetyksiään antamalla panttilainoja maanviljelijöille. Pantiksi otettiin tietenkin maa. Monet suuret maatilat joutuivat näin rahanlainaajien omistukseen. Kun galilealainen maanviljelijä oli jo menettänyt peltotilkkunsa, kelpasi kunnon vaatekin pantiksi.

Juuri näille ylivelkaantuneille työttömille Jeesus puhui. Heitä yhdisti viha niitä parempiosaisia kohtaan, jotka yrittivät hyötyä heidän ahdingostaan viemällä heiltä jopa suojan yön kylmyydeltä, vaikka Mooseksen laki selvästi kielsi moisen törkeyden:

Jos lainaat rahaa jollekulle köyhälle,.. älä ole kiskuri. Älä siis määrää korkoa hänen maksettavakseen. Jos otat pantiksi lähimmäisesi viitan, palauta se hänelle auringonlaskuun mennessä; onhan se hänen ainoa peitteensä, hänen ruumiinsa ainoa suoja. Mihin hän muuten voi kääriytyä nukkumaan mennessään?[14]

Ne velkojat, jotka pysyivät uskollisina lain kirjaimelle mutta eivät sen hengelle, nöyryyttivät ja painostivat velallisia hakemalla tämän päällysvaatteen illalla ja alusvaatteen aamulla.

Miksi Jeesus sitten haastoi heitä antamaan loputkin vaatteensa velkojalle?[15] Viimeistenkin vaatteiden luovuttaminen velkojalle merkitsisi alastomaksi riisuutumista.

Ainoa syy miksi Jeesusta ei lynkattu siihen paikkaan, oli luultavasti se, että kuulijat ymmärsivät opetuksen jykevän ytimen.

Kuvittele tilannetta, jossa velallinen ilmestyy oikeuden eteen. Velkojalla on jo hänen päällysvaatteensa, jonka hän vaatii omakseen. Velallinen ei lähdekään kiistelemään siitä vaan riisuu loputkin vaatteensa ja ojentaa ne velkojalle. Siinä hän seisoo ilkosen alasti tuomarin ja neuvoston edessä. Nolo velkoja seisoo kaksi rättiä käsissään tietämättä mitä nyt tehdä. Häpeän taakka on yhdellä dramaattisella eleellä siirretty velallisen harteilta velkojan kannettavaksi. Maailmankirjat ovat menneet pahasti sekaisin. Juridisesti velallisella ei ole mitään mahdollisuuksia voittaa juttua. Hän on kykenemätön maksamaan velkansa ja sillä siisti. Silti hän on yksinkertaisella eleellä haastanut koko riistosysteemin oikeudellisuuden. Luopumalla lopuistakin vaatteistaan hän on riisunut köyhyyttä tuottavan koneiston näennäislaillisuuden kaavusta ja paljastanut sen todellisen luonteen.[16]

Jeesuksen aikana alastomuus ei ollut niin “luonnollinen” asia kuin meillä. Se oli rankka tabu. Kuitenkin alastomuuden häpeä lankesi enemmän sen näkijälle kuin alastomalle itselleen.[17] Velallisen totaalinen riisuutuminen olisi profeetallinen protesti koko köyhyyttä tuottavaa systeemiä vastaan. Häpäisty velallinen siirtää häpeän takaisin sen tuottajille.

Sen jälkeen velallinen kävelee ulos oikeussalista koko kylän keskelle. Kaikki kyselevät mitä ihmettä on tapahtunut. Hän kertoo mitä on tehnyt ja selittää myös syynsä siihen. Muutkin velalliset innostuvat viemään viimeiset vaatteensa velkojilleen. Uhriensa uhmakkaan alastomuuden kautta velkojat, jotka aikaisemmin yrittivät esiintyä jopa hyväntekijöinä paljastuvat kaikessa ahneudessaan. Koko sosiaalinen systeemi tulee haastetuksi.

Ei ollut mitään takeita siitä, että systeemi tällaisen protestin kautta olisi muuttunut mitenkään. Koska protesti ei olisi ollut väkivaltainen, taloudellisen vallan pitäjillä olisi kuitenkin ollut mahdollisuus mennä itseensä ja tehdä inhimillisempiä päätöksiä. Ehkä niin ei olisi käynyt. Voi olla, että velalliset olisivat nukkuneet seuraavat yönsä palellen. Ehkä heitä olisi lämmittänyt vain uudelleen virinnyt itsekunnioitus. Olivathan he vaatteidensa myötä riisuutuneet myös häpeästään ja alempiarvoisuudestaan. He olivat lakanneet nöyristelemästä ja seisoneet alastomina mutta ryhdikkäinä entisten nöyryyttäjiensä edessä.

Jeesus antoi käytännöllisen vihjeen siitä, millä tavalla voi uhmata valtoja ja voimia, jotka käyttävät heille kuulumatonta auktoriteettia väärin. Hän ei rohkaissut ketään väkivaltaiseen kapinaan, eikä kehottanut heitä vain tyytymään kohtaloonsa. Hän ehdotti itsekunnioitukseen pohjautuvaa suoraa toimintaa tilanteessa, jossa heillä ei ollut jäljellä muuta kuin uhattu ihmisarvonsa. Jeesus ei hyväksynyt niitä markkinavoimien lainalaisuuksia, joiden alle kansa oli nöyrästi alistunut. Hän haastoi kaikkein köyhimmät paljastamaan juridisesti suojatun taloudellisen vallankäytön pimeän puolen, soveltamalla sitä vapaaehtoisesti irvokkaaseen äärimmäisyyteen asti.

Alastomaksi riisuutuneena velallinen oli myös kuoriutunut sosiaalisen luokkansa tuntomerkeistä. Ihmisen asema sosiaalisessa hierarkiassa kävi ilmi vaatetuksen kautta. Jokaisen tiesi yhdellä vilkaisulla vastaantulevan vieraan sosiaalisen statuksen – paitsi, jos hänellä ei ollut vaatteita.

Jeesuksen vertaus laupiaasta samarialaisesta[18] kertoi tien poskesta löytyvästä alastomasta miehestä. Ohikulkijoilla ei ollut mitään tapaa tietää, auttoivatko he kerjäläistä, koronkiskuria vai pappia. Oli vain ihminen ja hänet näkevien henkilöiden vaihteleva suhtautuminen hänen paljaaksi riisuttuun ihmisarvoonsa.

Alastomalla velallisella oli jäljellä vain luokittelematon ihmisarvonsa. Siitä hän piti kiinni. Hän haastoi kaikki katsomaan koko kirotun luokitussysteemin läpi nähdäkseen rahaakin suuremman perusarvon pelkässä ihmisyydessä. Tällaisen eleen edessä ihmisyyden häpäisijät joutuivat itse häpeään.

Toinenkin virsta

Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi.[19]

Jeesuksen kolmas esimerkki oli myös kansalle tuttu. Armeijan joukot kulkivat pääasiassa jaloin ja varusteet painoivat 3-40 kiloa aseiden lisäksi.[20] Varakkaimmat sotilaat palkkasivat oman orjan kantamaan varusteitaan, mutta useimmat joutuivat turvautumaan paikallisiin siviileihin. Rooman sotilailla oli lupa pyytää ketä tahansa valloitetun maan kansalaista kantamaan varusteitaan. Roomalaiset sotilaat käyttivät samoja valloittajien oikeuksiaan kun he pakottivat kyreneläisen Simonin kantamaan Jeesuksen ristiä.[21]

Sotilassääntöihin kuului kuitenkin pykälä, joka asetti selvän ylärajan tälle pakkotyölle. Roomalaiset olivat pystyttäneet virstanmerkkejä teidensä varsille jo yli kahdensadan vuoden ajan. Ne olivat kivipaasia, joihin oli kaiverrettu keisarivallan symboleja ja tekstejä. Ne muistuttivat tiellä kulkijoita suuren Rooman haastamattomasta ylivallasta. Niiden takia kenellekään ei myöskään jäänyt epäselväksi missä kohtaa sotilaan varustukset oli lupa tiputtaa hänen itsensä (tai seuraavan uhrin) kannettaviksi.

Yksityinen kansalainen oli kuitenkin voimaton aseistettujen sotilaiden mielivaltaa vastaan. Jotkut sotilasosastot eivät paljonkaan piitanneet näistä ylärajoista. Siksi kansalaiset yleensä juoksivat nopeasti piiloon, jos näkivät raskaasti varustetun jalkaväkijoukon lähestyvän tietä pitkin. Kokonaiset kylät saattoivat muuttua aivan autioiksi roomalaisen jalkapartion lähestyessä.

Kaikki valloitetut kansat kokivat tämän pakkotyön muodon nöyryyttävänä. Jeesuksen kuulijoiden joukossa oli varmaan monia, joille ajatuskin toisen virstan vapaaehtoisesta kulkemisesta kuulosti pöyristyttävältä. Viholliselle piti antaa vain sen verran kuin oli ehdottoman pakko henkensä varjelemiseksi, ei piiruakaan enemmän. Jos joku näkisi naapurinsa tarjoutuvan vapaaehtoisesti sotilaan varusteiden kantajaksi, häntä pidettäisiin ruskeakielisenä kansansa petturina. Roomalaisten mielistelemiseen sortunut kyläläinen joutuisi varmasti vaikeuksiin oman yhteisönsä kanssa. Jerusalemin uskonnollinen eliitti oli jo myynyt sielunsa tekemällä roomalaisten kanssa taloudellista yhteistyötä. Köyhälistö halveksi heitä, eikä itse halunnut antaa valloittajille mitään.

Jeesus ei koskaan ruokkinut kansan keskuudessa vallitsevaa katkeruutta. Sitä ei olisi tarvinnut paljonkaan provosoida, ennen kuin se olisi muuttunut väkivallaksi. Tällaisella puheella Jeesus oli vaarassa provosoida kansan vihan itseään kohtaan.

Niin kuin kahdessa edellisessäkin esimerkissä Jeesus yritti osoittaa, kuinka sorrettunakin on mahdollista pitää aloite itsellään ja toimia ihmisarvostaan käsin, siitä huolimatta että ulkoisia olosuhteita ei ainakaan toistaiseksi voinut muuttaa. Keisari oli sanellut säännöt, mutta jokaisen tapa suhtautua sääntöihin oli edelleen vapaa: katkera alistuminen, aseellinen kapina tai pakoon luikkiminen. Jeesus ei rajoittunut näihin. Hän peräänkuulutti vapaiden sydänten ja rakastettujen ihmisten luovaa toimintaa, itsekunnioituksen hengessä ja väkivallasta pidättäytyen.

Kuvittele tilannetta jossa roomalainen sotilas ensimmäisen virstan jälkeen vastahakoisesti pyytää kamppeensa takaisin. Tällä kertaa hän onkin saanut kantajaksi ihmisen, joka vasta edellisenä päivänä oli kuuntelemassa Jeesusta ja oivalsi hänen opetuksensa jujun.

Älähän hosu solttuseni, minä kannan niitä ihan mielelläni vielä yhden virstan.

Hämmentynyt sotilas ei osaa sanoa mitään, mutta jää miettimään:

Mistähän tässä oikein on kysymys? Mitä on tekeillä? Tässä on varmaan joku juoni.

Matka jatkuu. Sotilas katselee huolestuneena ympärilleen peläten väijytystä. Samalla hän tarkkailee vaivihkaa kantajaa, joka ei voi salata ovelaa hymyään. Ärsyttävää.

Onko tämä jonkinlainen provokaatio? Pitääkö hän minua pilkkanaan? Vähätteleekö hän roomalaisen sotilaan voimia? Tuleeko hän jälkeenpäin valittamaan esimiehelleni väärinkäytöksestä? Joku ansa tässä täytyy olla…

Pakotettu on ottanut aloitteen takaisin itselleen. Hän on tehnyt valinnan, jota mikään sortovalta ei voi tuottaa eikä edes ennakoida. Mikään tämän sotilaan koulutuksessa ei ole valmistanut häntä tätä varten. Uhrien tyypilliset reaktiot hän kyllä tuntee. Niitä on helppo ennustaa. Sotilaan henkinen yliote horjuu koska tämä ihminen ei enää näytäkään tyypilliseltä uhrilta. Hänessä on jotain raivostuttavan ylivertaista – vapaata.

Ensimmäistä kertaa elämässään sotilaan päähän pälkähtää kiusallinen ajatus:

Tuohon tyyppiin verrattuna minä näytän orjalta – en hänen orjaltaan, mutta keisarin orjalta.

Hän pyyhkii sen nopeasti mielestään, mutta päivä on jo auttamattomasti pilalla. Jos hän on aikaisemmin tuntenut tyydytystä ylivallastaan ja mielihyvää vapaudestaan komennella muita, niin tänään hän ei nauti siitä.

Seuraava virstanpylväs alkaa onneksi häämöttää.

Vihdoinkin pääsen tuosta ärsyttävästä tyypistä eroon.

Mutta kun kantaja ei ole huomaavinaankaan koko merkkiä keisarin urhoollisen palvelijan kypärä alkaa hehkua. Hän menettää tyystin itsehillintänsä ja alkaa hädissään kiskoa varusteitaan takaisin.

Tätä taakankantajaa hän ei hevillä tulisi unohtamaan. Illalla leiritulen äärellä joku muukin sotilas kertoi kokeneensa vastaavaa. Moni viinileili sai kuunnella pitkiä pohdintoja outojen palestiinalaisten kummallisesta käytöksestä.[22] Ehkä joku jossain tajusi.

Jeesus ei sanellut mitään moraalista käytösmallia, jota seuraamalla saattoi ansaita Jumalan mielisuosiota. Ei tässä ollut kysymys masokistisesta pyhyydestä tai hurskaista meriiteistä. Ei tässä välttämättä ole kysymys edes mistään keinosta jolla voidaan saada aikaan jotain roomalaisten sydämessä. Tuskin hän kuvitteli, että roomalaiset sen kummemmin menisivät itseensä tai muuttaisivat käytöstään vaikka tienvarret olisivat täynnä iloisesti odottavia vapaaehtoisia repunkantajia. Kysymys on alistettujen ihmisten sisäisestä vapaudesta ja heidän oman ihmisarvonsa säilyttämisestä silloinkin, kun kukaan muu ei sitä kunnioita.

Jeesus ei tarjonnut epäpoliittista eskapismia tai esoteerista hengellisyyttä, vaan vaikean arkirealiteetin keskellä toimivaa Jumalan rakastaman ihmisen väkivallatonta vapautta.

Tietenkin nämäkin kolme esimerkkiä ovat sovellettavissa häijyssä ja pahansuovassa hengessä.

Voin hyvin kuvitella vaimoa, joka pirullisessa kotitaistelussa kääntää miehelleen toisen poskeen ja sanoo: “Iske tuohonkin,” tai katkeroituneen kahden asunnon loukkuun jääneen velallisen, joka järjestää itsensä Iltalehden etusivulle riisuutumalla alasti pankin pääkonttorin portailla tai sihteerin, joka kyllästyneenä pomonsa jatkuvaan komenteluun latoo seuraavan turhan raportin myötä kottikärryllisen samaan aiheeseen liittyvää ylimääräistä paperia johtajan pöydälle.

Tietenkin Jeesuksen kuvaamassa toiminnassa voi palaa aimo annos adrenaliinia. Ei vihaisuus sinänsä tee toimintaa vääräksi, mutta jos sorrumme pahantahtoiseen kieroiluun, emme ole tavoittaneet Jeesuksen visioimaa vapautta.

Jeesus innostaa orjuuden sisäistäneitä ihmisiä ottamaan vapautensa takaisin väkivallattomalla tavalla. Ei tarvitse alistuneena ja katkerana jäädä odottamaan, että sosiaaliset rakenteet joskus muuttuvat, keisarivalta murtuu, velkoja kuolee, jne. He voivat aloittaa ihmisarvoisen elämän, omaksua itseään kunnioittavan asenteen ja alkaa käyttäytyä sen mukaisesti tässä ja nyt.

Hullu anteliaisuus

Anna jokaiselle, joka sinulta pyytää (kreikankielen sana aitounti ei tarkoita kerjäämistä), äläkä vaadi takaisin siltä, joka sinulta jotakin vie. Ja jos te lainaatte niille, joiden uskotte maksavan takaisin, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin lainaavat toisilleen, kun tietävät saavansa takaisin saman verran. Ei, rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää ja lainatkaa, vaikka ette uskoisikaan saavanne takaisin. Silloin teidän palkkanne on suuri ja te olette Korkeimman lapsia, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille.[23]

Vaikka Jeesus puhui köyhille ja alistetuille, hän ei vapauttanut heitäkään anteliaisuuden haasteesta. Hän ei puhunut vain almujen antamisesta, vaan viiltävän radikaalista uudelleenasennoitumisesta rahaan.

Markkinatalouden hirmuvalta oli heidänkin elämänsä keskeinen kurjistaja. Vapautuakseen siitä sydänjuuriaan myöten heidän oli opittava sekä pyytämään että antamaan. Pyytäminen ja antaminen ovat maailman yksinkertaisimpia ja vaikeimpia tapoja uhmata mammonan valtaa. Ihminen, joka on vapaa pyytämään, nöyryyttämättä itseään kerjäläiseksi ja antamaan, nöyryyttämättä toista hyväntekeväisyysobjektiksi tai edes kiitollisuudenvelkaiseksi, on ainakin omassa sydämessään rikkonut kaikkein suurimman esteen sosiaalisten uudistusten tieltä. Saman vihollisen kanssa taistelemme edelleenkin. Osaamme kyllä ostaa ja myydä, vaatia ja kiristää. Lainaakin saatamme myöntää jos saamme tarpeeksi takuita ja korkoja, mutta itseä ja toista kunnioittava pyytäminen ja antaminen ei todellakaan ole korkeassa kurssissa.[24]

Jeesus ei yrittänyt rakentaa utopiaa. Hän puhui reaalihengellisyydestä, jolle kuka tahansa voi antaa oman yksilöllisen muotonsa minkälaisten realiteettien keskellä tahansa.

Alkuseurakunta lähtikin soveltamaan tätä hengellisyyttä taloudellisella tasolla.[25] Jerusalemin seurakunta jakoi ilmeisesti kaiken omaisuutensa keskenään, mutta he tekivät luultavasti sen erehdyksen, että välittömän maailmanlopun odotuksessa myös realisoivat koko omaisuutensa ja söivät pääomansa loppuun. Myöhemmin he olivat jatkuvan avun tarpeessa ja Paavali näki paljon vaivaa kerätäkseen ei-juutalaisilta seurakunnilta rahaa heille. Kaiken jakaminen ei siis ollut mikään maaginen väline rikkauteen ja hyvinvointiin. Ylenpalttiset antajat joutuivat seuraavaksi harjoittelemaan pyytämistä.

Joka tapauksessa Jeesuksen julistama hengellisyys on alusta lähtien testattu ja sovellettu kaikkein arkisimmalla tasolla, eli suhteessa rahaan.

---

[1] Matt 5:38, 39 Tämä artikkeli on uudelleen työstetty teksti “Rakas Vihollinen” jonka julkaisin Ystäväkirjeenä joskus viime vuosituhannen puolella.

[2] Wink Walter. Engaging the Powers. Discernment and Resistance in the World of Domination. Fortress Press. 1992. s. 184.

[3] Paavali esimerkiksi käyttää sitä puhuessaan symbolisesta sotavarustuksesta “Ottakaa siis yllenne Jumalan taisteluvarustus, niin että kykenette pahan päivän tullen tekemään vastarintaa (anthistemi) ja selviytymään taistelusta pystyssä pysyen.” (Ef. 6:13.) Josefuksen kirjoituksissa sana esiintyy 17 kertaa, joista 15 kertaa sotilaallisessa yhteydessä.

[4] Wink Walter. Engaging the Powers. Discernment and Resistance in the World of Domination. Fortress Press. 1992. s.185

[5] Matt 6:38-42.

[6] Matt 5:39. Luukkaan versiossa tätä ymmärrystä ei näytä olevan. Hänelle lyönti ja paidan vienti muistuttaa väkivaltaista ryöstöä ja sille alistumista: ”Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski. Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin”.

[7] Qumranin pyhien yhteisön käytössäännöissä oli määrätty kymmenen päivän katumusharjoitukset niille, jotka erehtyivät edes viittoilemaan vasemmalla kädellä. Mutta ihan tavallistenkin juutalaisten keskuudessa vain likaiset tehtävät (kuten takapuolen pyyhkiminen) kuuluivat vasemmalle kädelle.

[8] Tosin myöhemmin kirjoitettu Luukkaan evankeliumi näyttää hukanneen tämän yksityiskohdan merkityksen.: Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski. Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin. Luuk 6:29.

[9] James B. Pritchard The Ancient Near East. Ed… Princeton University Press, -69. s.161.)

[10] Walter Wink. Engaging the Powers. Fortress Press. -92. s. 176.

[11] Mark Juergensmeyer Fighting With Gandhi. Harper & Row. San Fransisco, -84. s. 43.

[12] Contagion. Journal of violence, Mimesis and Culture. Vol. 15/16 224, 225.

[13] Matt 5:40. Luukas toistaa kuulemaansa perinnettä tavalla joka jo on kadottanut alkuperäisen merkityksensä. Hänen versiossaan viitan vienti muistuttaa ryöstä: Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin. Luuk 6:29.

[14] 2Moos. 22:24-26. Toinen vastaava kohta: Jos lainaat toiselle panttia vastaan jotakin, älä mene hänen kotiinsa panttia hakemaan. Jää ulkopuolelle odottamaan, että se, jolle lainaat, voi itse käydä hakemassa pantin.  Jos hän on varaton, et saa pitää hänen panttaamaansa viittaa hallussasi yli yön, vaan sinun on palautettava viitta auringonlaskun aikaan, että hän voi kääriytyä siihen yöksi. Ette saa viedä muukalaiselta ettekä orvolta hänen oikeuksiaan. Älkää ottako leskeltä vaatetta lainan pantiksi. 5Moos. 24:10–13,17

[15] Täytyyhän Suomessakin ulosottomiehen jättää tietty minimaalinen toimeentuloturva velalliselle. Pitäisikö kristityn velallisen luovuttaa sekin perittäväksi?

[16] Siirrä sama tilanne huviksesi suomalaiseen raastupaan. Ilkosilleen riisuutunut velallinen pitää loppupuheenvuoron:

“Tässä minä olen. Olette saaneet mitä haluatte. On minulla vielä kaksi munuaistakin. Toinen joutaisi vallan hyvin velanmaksuksi jos joku sitä tarvitsee. Vai haluatteko ehkä maksani? Se on ihan terve, sillä minulla ei ole ollut varaa juoda edes viiniä ruuan kanssa. Entä keuhkot. Nekin kelpaavat, koska tupakkaan ei ole riittänyt rahaa. Jos kerran haluatte ryöstää minut, niin tehkää se kunnolla. Viekää vaikka sydän siirtoelimeksi, mutta ihmisyyteni arvon riistäminen loppuu tähän.”

Sen jälkeen hän kumartaa syvästi tuomarille pyllistäen samalla valamiehistölle (ja sama tietenkin toisinpäin) ja kävelee ulos pakkaseen. Todellisuudessa hänet olisi jo tempun alkuvaiheessa viety putkaan oikeuden halventamisesta, joten se siitä esimerkistä. Taisi olla hieman ontuva rinnastus, mutta jostain tämänkaltaisesta Jeesus puhui.

[17] 1Moos. 9:20-27.

[18] Luuk 10:30-37.

[19] Matt 6:42.

[20] Swartley M. Willard Editor. The Love of Enemy and Nonretaliation. s. 109.

[21] Mark.15:21. Matt.27:32.

[22] Jotain tästä ideasta löytyy 60-luvulla tehdyssä elokuvassa Lannistumaton Luke. (Cool Hand Luke. USA -67. Ohjaus: Stuart Rosenberg.) Siinä Paul Newman näyttelee vankilakundia, joka raataa työryhmän kanssa tietyömaalla. Komento on kova ja kaikki heiluttavat lapiota samassa tahdissa. Lain suomalla vallallaan hekumoivat vartijat ärjyvät jatkuvasti “Lisää vauhtia!” Lannistumaton Luke taistelee hillitäkseen raivonsa. Jostain hän kuitenkin löytää toisen tavan käyttää adrenaliiniaan. Hetken innostuksesta Luke ottaa käskyt todesta ja alkaa paiskia työtä kuin riivattu. Vankitoverit pällistelevät aikansa, mutta ovat pian juonessa mukana. Koko ryhmä alkaa tehdä työtään sellaista vauhtia, että urakka on valmis kaksi tuntia etuajassa. On hauska katsoa hämmentyneiden vartijoiden ilmeitä ja aistia vankien kokemaa hetken voitonriemua.

[23] Luuk 6:30, 34, 35.

[24] Minä olen asemassa, jossa vuosia olen joutunut harjoittelemaan pyytämistä alentamatta itseäni kerjäläiseksi tai manipuloijaksi. Se on tosi vaikeaa. Olen syyllistynyt molempiin. Melkein yhtä vaikeaa on olla piilottamatta antamiseen ainakin salaa sälytettävän annoksen ylemmyyttä. Ystävyyden Majatalossa sellainen onnistuu aika huonosti. Turvapaikan antajina olemme useimmiten itse yhtä suuressa avun tarpeessa. Täällä kaksi pulatilaa kohtaa toisensa tavalla, joka tekee kummatkin osapuolet toisilleen hyvin tärkeiksi. Molemmat saavat mahdollisuuden olla toisilleen tärkeitä ja tehdä toisilleen hyvää. Minä alan vähitellen ja vastahakoisesti uskoa, että oma krooninen persaukisuutemme on tärkeä osa kutsumustamme. Sen tähden kukaan tänne tulijoista ei joudu yksipuolisen vastaanottajan asemaan. Kiitollisuus on aina molemminpuolista.

Olin tekemisissä samojen vaikeuksien kanssa myös kehitysavun puitteissa, työskennellessäni World Visionin kansainvälisessä hallituksessa. Jouduimme jatkuvasti varomaan rahan antamiseen liittyvää piiloylemmyyttä ja siihen kytkeytyvää vallan kiusausta. Tavoitteemme oli joka tilanteessa löytää aito yhteisvastuu yhdessä kaikkein köyhimpien kanssa. Mammona ei hallitse vain kaupankäyntiä. Suuret lahjoittajat ja hyväntekijätkin voivat huomaamattaan rakastua rahan tarjoamaan valtaan.

[25] Apt. 2:43-47; 4:32 – 5:11; 6:1.

Evankeliumien kertomuksista on mahdotonta rakentaa Jeesuksen ilmestymisten kronologista järjestystä. Todennäköisesti suurin osa opetuslapsista pakeni ristiinnaulitsemisen jälkeen kotiseudulleen Galileaan. Ilmestymiset ovat voineet alkaa siellä ja jatkua Jerusalemissa. On myös mahdollista että Pietari ja Johannes olivat jääneet Jerusalemin liepeille ja kokeneet ensimmäiset ilmestymiset siellä. Myöhemmin he ovat kertoneet niistä Galileaan paenneille opetuslapsille.[1]

Luukas kertoo Jeesuksen ilmestyneen neljänkymmenen päivän aikana usean kerran ja opettaneen heille Jumalan valtakunnasta.[2] Opetuksen sisällöstä Luukas ei kerro mitään. Hänellä on vain lyhyt kertomus Jeesuksen ensimmäisestä ilmestymisestä lähipiirilleen. Se tapahtui Kleopaan ja Simonin vielä selostaessa muille opetuslapsille omaa kohtaamistaan Jeesuksen kanssa.

Kun he vielä puhuivat tästä, yhtäkkiä Jeesus itse seisoi heidän keskellään ja sanoi: ’Rauha teille.’

Tämä oli aika tavallinen tervehdyksen muoto. Lukkojen taakse piiloutuneille opetuslapsille se merkitsi jotain aivan uutta. Yleensä rauhaa saattoi julistaa vain voittaja tai joku joka siihen uskoi. Nyt rauhaa julisti häviäjä, johon kukaan ei enää uskonut.

He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen…[3]

Mikä Jeesuksen ilmestymisessä oli uutta ja pelästyttävää? Kuolleiden paluuta pelättiin yleisesti. Varsinkin vääryyden uhreina kuolleiden paluuta pelättiin. Siinä mielessä Jeesuksen aaveen näkeminen oli ehkä aavistettavissa. Siitä ei kuitenkaan odotettu mitään hyvää. Jos näin väärin tuomittu ja niin hirmuisella tavalla tapettu palaisi takaisin, se ei voisi tietää hyvää kenellekään. Tämä haamu ei kuitenkaan ilmestynyt hylkääjiään vainoavana haamuna, ylösnousseena kostajana tai sankarillisena kuoleman voittajana. Sen kaltaiset kuolleiden jälleentulemiset olivat kansan tarustossa tuttuja. Herodeskin oli pelännyt, että Jeesus oli ylösnoussut Johannes Kostaja.[4]

He eivät vielä tienneet mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat.[5]

Opetuslasten uskonnollinen perintö ei ollut valmistanut heitä tällaiseen uhrin takaisin tulemiseen. Jeesuksen rauhanomainen ilmestyminen ei vastannut kenenkään ennakko-odotuksia. Jos he ylipäänsä jotain odottivat, se oli pelon sanelemaa kuvitelmaa. Jos aave olisi julistanut ja toteuttanut kostoa, opetuslapset olisivat hyvinkin tienneet mitä siitä uskoa. Tämä oli aivan muuta. Rauhaa toivottava aave oli hämmentävä kosketus aivan erilaisesta toiseudesta.[6]

Jos joukko ihmisiä tänään kohtaisi vierailijan ulkoavaruudesta, se tuskin vastaisi niin täydellistä toiseuden kohtaamista, kuin mitä opetuslapset kohtasivat. Vierailijan edessä ainakin joku ryhmän jäsenistä keräisi nopeasti kokoon populaarikulttuurissa kauan leijuneet yleiset odotukset ja päättelisi, että heidän edessään seisoo vihdoin kauan odotettu alien. Hän voisi innostuneena todeta, että on aina uskonut heihin ja saisi vihdoinkin tavat yhden heistä. Hän ei kuitenkaan olisi ensimmäinen. Tuhannet muut väittäisivät kokeneensa saman ennen häntä.

Opetuslasten kokema hämmennys oli paljon perusteellisempi. Jeesuksen tapa tulla kuolemansa jälkeen takaisin ei vastannut kenenkään ennakko-odotuksia. Hänen ilmestymisensä ei kelvannut näytöksi minkään vallassa olevan uskomuksen pätevyydestä. Kellään ei ollut aihetta sanoa: ”Katsokaa nyt, mitä minä sanoin. Olin sittenkin oikeassa.”

Kuvittele joutuvasi vieraassa massa oikeuden eteen rikoksesta, jota et ole ymmärtänyt tehneesi. Et tiedä mistä sinua syytetään. Et käsitä millä perusteilla sinut tuomitaan, eikä sinulla ole mitään ymmärrystä siitä, millä tavalla voisit puolustautua. Olisit tuntemattoman ja hallitsemattoman toiseuden kanssa tekemisissä. Ainoa tuttuus olisi oikeudenkäyntiasetelma. Syytettynä ja tuomittuna oleminen olisi sinulle tuttua omasta kulttuurista käsin. Lait vain olisivat sinulle täysin vieraat.

Tämä vertaus ehkä antaa aavistuksen opetuslasten kokemuksesta, mutta käänteisessä merkityksessä. Kun Jeesus ilmestyi heille kuolemansa jälkeen, heillä oli täysi syy olettaa hänen tulleen takaisin vain muistuttaakseen ja ehkä rangaistakseen heitä petturuudesta. Vainajan henkiä piti aina lepyttää, jotta ne eivät olisi vihaisia saamastaan kohtelusta. Yleensä ne ilmestyivät vain muistuttamaan niistä vääryyksistä, joita niitä kohtaan oli tehty. Kummitukset olivat henkimaailman peilejä jäljelle jääneiden huonolle omalletunnolle.

Juuri siksi Jeesuksen ilmestyminen oli niin täydellisesti uutta. Hänen tervehdyksensä alkoi pelkojen lieventämisellä:

Rauha teille… Miksi te olette niin kauhuissanne?[7]

Kysymys oli tärkeä. Opetuslapset kuvittelivat, että tuonpuoleinen on vähintään yhtä väkivaltainen kuin tämän puoleinen. Löytyihän maallisellekin väkivallalle yleensä tuonpuoleiset perustelut. Siksi Jumala nähtiin väkivallan perimmäisenä lähteensä. Tietenkin viinitarhan isäntä tuli kostamaan poikansa murhan.

Jeesuksen ilmestyminen kertoi aivan toisenlaisesta tuonpuoleisesta. Kauhuun ei olekaan aihetta. Kaikenlainen väkivalta ja kosto, joka oli tähän asti projisoitu Jumalan ominaisuudeksi, on vain ihmisen itsensä ominaisuus, ei Jumalan. Tuonpuoleinen toiseus ei olekaan väkivaltainen.

Jeesus ei edes julistanut anteeksiantoa opetuslasten petturuudelle. Se olisi ollut vain kiusallisista asioista muistuttamista. Hänen ilmestymisensä oli anteeksiantava ilman erillistä mainintaa. Hän oli itse anteeksianto, varaukseton ja antelias armollisuus, joka ei edes anteeksiannollaan muistuttanut tehdystä vääryydestä – uhrin rinnalta väistymisestä.

Jos opetuslapset ylipäänsä odottivat opettajansa paluuta kuolemasta, kuvittelen sille kaksi mahdollista versiota. Joko häntä odotettiin tyypillisenä kostajakummituksena, joka panisi ainakin roomalaiset tilille. Taikka sitten häntä odotettiin kuoleman voittaneena sankariruhtinaana, joka panisi kaikki viholliset polvilleen. Jos uhri ilmestyisi kuolemansa jälkeen, se merkitsisi kostoa joko meille taikka heille. Uhrin väkivallaton paluu oli kaikkien mielikuvien ulottumattomissa. Kukaan ei osannut odottaa ketään tuomitsematonta, yksinomaan rauhaa toivottavaa ylösnoussutta messiasta. Siksi heidän reaktionsa oli lähempänä paniikkia kuin kiitollisuutta.

Mutta Jeesus sanoi heille: ’Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan.’ Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat.[8]

Ylösnousemus ei ollut poistanut Jeesukseen kohdistuneen tappavan väkivallan jälkiä. Opetuslapset tunnistivat hänet myös haavoistaan. Tappamalla ihmisen ihminen oli jättänyt pysyvät arvet Jumalaan. Silti tuonpuoleinen ilmestyi anteeksiantavana ja armeliaana. Väkivalta paljastui täysin tämän puoleiseksi ongelmaksi.

Alkukauhistuksen jälkeen opetuslapset pystyivät tunnistamaan hänet samaksi Jeesukseksi, jonka kanssa olivat viettäneet kolme vuotta. Heille tuttu hahmo annettiin takaisin täysin uudessa valossa. Jeesus ei tullut takaisin ihmisenä, joka oli siirtynyt täältä tuonpuoleiseen, vaan Jumalana joka oli siirtynyt tuonpuoleisesta heidän maailmaansa. Silti he havaitsivat ylösnousseen Jeesuksen luonteeltaan aivan samanlaiseksi kuin maallisen elämänsä aikana. Tällainenhan hän oli aina ollut heidän kanssaan. Sama antelias ja vaatimaton armollisuus kohtasi heidät ylösnousseessa Kristuksessa. Vasta nyt he havahtuivat Jeesuksen todelliseen olemukseen.

Tästä opetuslasten jumalakuva alkoi radikaalisti muuttua. Ylösnousseen Jeesuksen kautta he vihdoin uskoivat, että Jumala ei suinkaan ollut uhreja vaativa koston Jumala, vaan rakkaudessaan suorastaan shokeeraavan antelias. Sellainen armollisuus häpäisi kohtuullista oikeudentajua. Mikään ei voisi olla niin räikeän epäoikeudenmukaista kuin ansaitsematon ja ilmainen armo. Se loukkasi uhriutta vaativan kulttuurin peruspilaria.

Vihdoin opetuslapset alkoivat aavistaa hyvän uutisen skandaalista jotain. Jumala olikin ihan toisenlainen kuin miksi he Hänet olivat kuvitelleet.

Jeesus palautti pelästyneet opetuslapset maan pinnalle hyvin arkisella tokaisulla:

Onko täällä mitään syötävää?[9]

Elämän antaja – ihmisten ruokittavana?! Se on Kristuksen vastaus sekä sekulaarille että uushengelliselle itseriittoisuudelle. Antelias ja armollinen Kristus ei ylösnousemuksensa jälkeenkään lakannut lähestymästä ihmistä myös tarvitsevana.

---

[1] Schwager. Jesus in the Drama of Salvation. s.137.

[2] Apt 1:3.

[3] Luuk. 24:36,37.

[4] Mark 6:14-16.

[5] Luuk 24:41.

[6] James Alison. Knowing Jesus. Templegate Publishers. Springfield. Illinois. 1994. s.14.

[7] Luuk. 24:36,37

[8] Luuk 24:38-41.

[9] Luuk. 24:41.