Itsekään sitä tajuamatta, aloin kirjoittaa tätä kirjaa jo noin 30 vuotta sitten. Yritin ensin teettää sen toisella. Toimitin kirjasarjaa johon a tilasin juttua Vanhan Testamentin väkivaltaisuudesta mieheltä, josta myöhemmin tuli filosofian tohtori. Hän ei löytänyt mitään mielekkään tuntuista tapaa käsitellä aihetta, joten minun oli pakko jäädä hiljaa työstämään sitä omassa mielessäni. En minäkään saanut mitään tolkkua aiheesta.
Monta vuotta myöhemmin olin kirjoittamassa uusiksi kirjaani anteeksiannosta
ja sovinnon tekemisestä, josta ei ollut kuin perintökappaleet jäljellä. Mitä enemmän asiaa mietin, siitä kiusallisemmaksi kävi tietoisuus siitä, että olin tekemässä oikopolkua liian vaikealta tuntuvan maiseman läpi. Miten olisin voinut syventää ymmärrystäni sovinnosta ilman syvempää käsitystä siitä väkivallasta, jonka läpi anteeksianto kurottautuu toista kohti.
Kansainvälisen World Visionin hallituksen jäsenenä olin 1990 luvun alussa kirjanvaihtoyhteydessä järjestön tutkijan tehtävissä olleen Bryant Myersin kanssa. Vastalahjaksi Heidi Liehun Kierkegardia ja Hegeliä käsittelevästä väitöskirjasta hän lähetti pari Walter Winkin kirjaa. Niissä tutkittiin Raamatun valtoja ja voimia kuvaavia tekstejä tavalla, joka oli minulle uusi ja kiehtova.[1] Niiden väkivaltaa käsittelevistä osioista ja alaviitteistä löysin René Girardin teokset. Vaikka Wink suhtautui Girardiin jonkin verran kielteisesti, olin jo nielaissut syötin, enkä sen jälkeen ole vapautunut koukusta. Vihdoin käsissäni oli tarpeeksi suuri kulttuuriantropologinen ja ehkä jopa teologinen teoria, jonka avulla vanhat mielettömän tuntuiset tarinat tulivat uudestaan mielenkiintoisiksi ja älyllisesti ymmärrettäviksi.
Yksi aarre johti toisen äärelle. Vaikka Girardin lukeminen oli innostavaa, se samalla riipi sydäntä ja kiristi palleaa. Tuntui että nämä kirjat väänsivät mieltäni kuin isoisäni moukari punaista rautaa. En tiennyt mihin asentoon ja muotoon ajatukseni ja uskomukseni päätyisivät. Jostain syystä kuitenkin luotin siihen, että tämän sepän hakattavaksi minä voisin suostua.
Tuntui hassulta innostua tekstistä, jonka termistö oli outoa. Mikä ihmeen mimesis? Sitä ei löytynyt edes sanakirjoista, eikä yksikään brittiystäväni ymmärtänyt sen tarkoitusta. Aluksi Girardin perusväittämät suorastaan ärsyttivät. Minun haluniko muka ovat muilta opittuja? Haloo! Minä olen omia polkujani kulkeva Camelbootsimies.
Jokin Girardissa kuitenkin kiehtoi, kuumotti ja poltti.
Matkan varrella tien poskeen jätetyt vastaamattomat kysymykset alkoivat aavistaa vastausta. Oma historia alkoi elää. Se mitä minulle oli tehty ja mihin itse olin osallistunut, alkoi hiipiä lukemani tekstin rivien väliin. Lopulta en tiennyt kuka luki ketä. Minua luettiin samalla kun itse aloin lukea sekä omaa että kaikkia tuntemiani kertomuksia uudestaan.
Edellinen ”guruni” Martin Buber oli opettanut minulle minä-sinä –kohtaamisen huikean välttämättömyyden.[2] Girardin kautta aloin hahmottaa maailmaa, jossa kohtaaminen korvautuu minän ja sen välisellä mimeettisellä taistelulla. Kohtaaminen on kaikessa ihmeellisyydessään suoruuden ja välittömyyden pelkistymä. Girard taas kuvasi pirullisia halujen ja pyrkimysten naamiaisia, arjen pinnan alla katalasti toistuvaa yksinkertaista juonta, jonka loputtoman monimutkaiset muodot ovat aina tuottaneet samanlaista kuolemaa.
Buberin teksti oli melodista ja tuntui hyvältä silloinkin, kun en ymmärtänyt siitä mitään. Käytin sitä usein masentavan melankolian karkottamiseen. Girardin kirjoitukset eivät soineet. Ne tuntuivat raskailta silloinkin, kun ymmärsin niistä jotain. Vasta ajan myötä hänen tekstinsä ja monen Girardilaisen kirjat ovat säveltäneet sieluuni sellaistakin musiikkia, jota elääkseni ja toivoakseni tarvitsen.
Vanha ylituttu Raamattu, jonka olin kymmenvuotiaana jo kolmesti lukenut, alkoi uudestaan kiinnostaa. Vanha Testamentti oli matkan varrella melkein kuollut ja osittain kuopattu – liian paljon kostonhimoista Jumalaa ja hänen nimissään tappamista. Uusikin Testamentti oli paikoin alkanut tuntua kiusalliselta. Sen jälkeinen kristikunnan historia tuntui aivan ylivoimaisen lannistavalta. Tähänkö perinteeseen minun pitäisi samaistua?
Girard alleviivasi väkivaltaisen historian kauhistuttavuutta osoittamalla että kaikki kulttuurit ovat rakentaneet perustuksensa uhrien varaan. Kristikunnan olisi pitänyt tehdä toisin, mutta muuttuessaan valtion uskonnoksi onnistui kuitenkin tulemaan muiden valtakuntien kaltaiseksi.
Väkivalta on aina erottanut ja yhdistänyt kansoja. Se uhkaa kadottavalla kaaoksella ja pelastaa luomalla uutta järjestystä uhrin ympärille. Suomen kansakin oli ensin tuhota itsensä veljessodan kautta. Talvisodan ihme yhdisti punaiseen ja valkoiseen jakaantuneen Suomen kansan yhteisen vihollisen sulatusuunissa. Naapuria isomman vihollisen pelkääminen ja vihaaminen antoi meille ainakin hetkeksi yhteisen identiteetin.
Huomasin että jopa oma identiteettini on rakentunut monen itseäni huonomman varaan ja toiset taas kiittelevät Jumalaa siitä, etteivät ole niin kuin minä. Kaikkien polkujen päässä näkyi jonkinlaisen väkivallan uhreja. Lohduttoman tuntuisista näkymistä huolimatta koko ihmiskunnan historia, ja oma piskuinen tarinani sen keskellä, muuttuivat Girardin tekstien myllyssä hillittömän uteliaisuuteni kohteiksi. Muutaman kirjan jälkeen tajusin, että tätä pitää kuokkia lisää.
Vieläkin kyselen itseltäni mitkä ovat henkilökohtaiset syyni näin vihkiytyneellä tavalla kiinnostua Girardin teksteistä. Miksi hänestä tuli näin pitkäksi aikaa pakkomielteeni? Miksi en ole voinut jättää tätä tematiikka rauhaan? Jotain olen arvaillut, mutta osin olen edelleen itselleni mysteeri.
Girardin perusteemat kuitenkin riisuvat minuuteni, uskoni ja maailmankatsomukseni sellaisiin alkupalikoihin, joista toivon kasvavan jotain älyllisesti tarpeeksi uskottavaa, eettisesti ainakin siedettävää ja eksistentiaalisesti riittävän toden tuntuista elämisen tapaa.
Olen monta kertaa antanut itseni tulla aivopestyksi. Pyykkäämistä vain tuntuu riittävän. Vanhan poisoppiminen on paljon työläämpää kuin uuden oppiminen. Uusi löytyy ikivanhana ja pelkkänä, vanhojen uskomusten ja asenteiden raunioilta. Romun alta on löytynyt ahaa-elämys toisensa jälkeen, oivalluksia ja kokemuksia, jotka eivät enää rakennu uusiksi muureiksi ja tarkoin vartioiduiksi porteiksi.
Näillä raunioilla ei puhuta vain heidän väkivaltaisuudestaan ja niiden pahuudesta. Täällä kadutaan minun tekoja ja surraan meidän asenteita. Täällä yritetään ottaa vastuuta elämäntavasta, joka on palvellut kuolemaa, samalla kun kaivataan sovintoa ja unelmoidaan rauhasta. Jotkut täältä alkavat polut johtavat vihollisen luokse.
Ehkä kohtaamisesta parhaimmillaan syntyy tila, jossa voimme yhdessä ajatella sydän syrjällään. Siinä tilassa on paljastetun häpeilevää mykkyyttä ja nöyryytetyn itsevarmuuden sanattomuutta. Siinä tilassa ajatellaan pienissä katkeilevissa pätkissä. Oivallukset ovat änkyttävää ja sammaltavaa haparointia. Menneiden vuosisatojen ylimielisten vakaumusten ja väkivaltaisten oikeassa olemisten jälkeen, väkivallattoman uskon, toivon ja ehkä jopa teologiankin rakentuminen tapahtuu sydän syrjällään ja todellisuuden tajusta murtuneena.
Lapsuuteni uskon ensimmäinen naiiviuden vaihe rikkoutui hetkessä, kun noin 7-vuotiaana kävelin naapurin saunasta kotiin. Lumi narskui jalkojen alla ja isä auttoi tunnistamaan tähtikuvioita. Yhtäkkiä avaruuden valtavat mittasuhteet ja oman maailmani pienuus iskivät tajuntaani kuin sadepisara hyttysen selkään. Sen jälkeen mikään ei enää ollut entisellään.
Monta naiiviuden vaihetta on sen jälkeen rikkoutunut. Jokaisen rauniolla kaikesta vetäytyvä kyynisyys ja pilkallinen sarkasmi ovat vietelleet vinolla hymyllään. Jotain siitä on jäänytkin poveen ja suupieleen. Silti sydämessäni elää sitkeä naiiviuden muoto, usko mielekkään ja väkivallattoman elämän mahdollisuuteen, yhä taloudellisemmaksi, systemaattisemmaksi ja globaalimmaksi käyvän väkivallan keskellä.
Historia ei kohtele kaltaisiani unelmoijia lempeästi. Jumalan valtakunta on matkan varrella muistuttanut aivan liian paljon kaikkia muita väkivaltaisia valtakuntia maan päällä.
[1] Wink Walter. Engaging the Powers. Dicernment and Resistance in the World of Domination. Fortress Press. 1992. Naming the Powers. The Language of Power in the New Testament. Fortress Press. 1984. Unmasking the Powers. The Invisible Forces That Determine Human Existence. Fortress Press. 1986.
[2] Terapia ja parantava kohtaaminen. Daniel Nylund. 1996. Löytyy Ystävyyden Majatalon kotisivuilta.
Erittäin lupaavan oloinen näkökulma kristinuskon räikeään eettiseen ristiriitaisuuteen ja ”oikeutettuun” väkivaltaan yleensä tämä blogisi. Vielä mielenkiintoisemmaksi asian tekee se, että totuutta etsivä äänesi kuuluu järjestelmän sisältä. Anna palaa, Daniel! 😉
Moi Mika
Kiitti. Oli mukava kuulla sinusta. Kyllä minä koen olevani järjestelmän routasilla laitamailla. Mutta se on siitä hyvä paikka että täällä saa ajatella tarpeeksi hitaasti. Minäkin ajattelen vain muutaman olennaisen ajatuksen vuodessa. Se riittää mainiosti. Loopu on sitten niiden ympärille säveltämistä.
Mutta jatketaan. Näin turvallisen välimatkan päästä varmaan uskallat kertoa ajatuksistasi enemmän kuin viimeksi ;-). Vai?
Heippa Daniel,
Taas törmäsin sinuun ja tekstiisi. Pitkään olen miettinyt, että ajattelumaailmassasi täytyy vielä viipyä, koska tapasi käsitellä näitä kysymyksiä vaikuttaa minusta oleelliselta. Odotan kuitenkin edelleen hetkeä, että uskaltaisin sukeltaa kaikkeen tähän tekstiin. Haastat, mutta et pelkästään terävällä ajatuksella, mutta myös sillä, että tekstimassat joilla minua lukijana kohtaat, tuntuvat kovin massiivisilta.
Käytettävyysihmisenä olen myös ystäväkirjeitäsi lukiessa pohtinut, että formaatti ei ole web- tai ruutulukemisystävällisin. Toisaalta tiedostan, että tapasi käsitellä asioita ei ole pakettiratkaisu, johon voisi suoraan soveltaa weppikirjoittamisen käytäntöjä, sen verran syviä vesiä kun kynnät. Silti suosittelen tutustumaan siihen, mitä käytettävyysihmiset ovat aiheesta ajatelleet http://www.useit.com/alertbox/9710a.html .
En tiedä kiinnostaako tämä lähestyminen sinua, vai onko tarkotuskin pistää lukija ensin pysähtymään tarpeeksi ja tulostamaan tekstit, todella ottamaan ajan ja oma-aloitteisen oppimisasenteen.
Olen tässä vaiheessa vailla sen selkeämpää vastausta. Olen työskennellyt verkkopedagogiikan tekemisen helppokäyttöisemmäksi kanssa nyt graduni kanssa tässä. Aavistan, että myös verkkopedagogiikka voisi olla yksi tapa lähestyä kaiken tämän helpommin pureskeltavaksi tekemistä – vaikkapa siitä käsin, että ihminen oppii parhaiten kun on itse aktiivisesti mukana prosessissa tiedon tuottajana (konstruktivismi).
Ehkä palaan vielä.
Kiitos taas Olli
Jaan huolesi nettikirjan lukukelpoisuudesta. En itsekään ole yhtään kirjaa lukenut tietokoneen ruudulta, satoja artikkeleita kylläkin.
Minäkin luen mieluiten sängyssä ja kynän kanssa. Ainoa mikä sen tekisi antoisammaksi olisi mahdollisuus esittää vastaväitteensä, kysymyksensä ja hurraa-huutonsa suoraan kirjailijalle.
Minun on aivan turha kutsua lukijoita muutaman minuutin sisäistämisprosessiin. Ehkä se olisi mahdollista, mutta en sellaista osaa enkä usko siihen. Yritän vietellä sinut ja ehkä muutaman muun pitkäjännitteiseen ja ahkeraan itsen ja ympäröivän maailman uudelleenhahmottamiseen. Girard uskoo saaneensa oman valaistuksensa evankeliumien kertomusten kautta. Samalla hän toteaa että niidenkin sisäistämiseen on tarvittu ja tarvitaan aika pitkä historia.
Toisin kuin liikenteessä, tiedon valtatiellä voi liikkua myös hitaasti. Kukaan tööttää takanasi, eikä synny mitään vaarallisia ohitustilanteita.
Uskon että puolen vuoden päästä täällä liikkuu ihan mielekkään kokoinen porukka juuri sellaisella vauhdilla että pystyy kuuntelemaan kanssakulkijoita samalla kun ajattelee rauhassa.
Minä olen tämän Blogin kautta antanut itselleni sekä keppiä että porkkanaa. Sinultakin olen jo ehtinyt saada kumpaakin.
Kiitos siitä.
Onpas kiinnostava blogi! Olen kymmenisen vuotta reissannut Turku Helsinki väliä ja ihmetellyt usein mistä on kyse, kun kylttiin olen törmännyt. Tämä selittää paljon. Toimin kuvataiteilijana ja taidekasvattajana ja ajatuksesi herättävät vastakaikua näissä molemmissa puolissani. Onnea ja menestystä hienon asian parissa.
Kiitos Ville
Kun 20 vuotta sitten valitsin paikan nimen, en aavistanut kuinka paljon kyynisiä epäluuloja se herättäisi. Täytyyhän sitä jollain lailla täytyy olla pehmeä päästään jos lähtee tien varteen mainostamaan ystävyyttään.
Tänä vuonna olemme kuitenkin pitämässä kurssitaukoa. Jos sinä tai joku kolleegasi kaipaa kurssipaikkaa….
Se oli sivuseikka. Jatketaan blogin teemasta keskustelua.
Itse tehnyt myös pitkän aikaa töitä nettikäyttöliittymien ja niiden optimoimisen kanssa. Jakob Nielseniä onkin hyvä referoida niissä pätkissä joissa oikeasti puhutaan perinteisistä sivuista. Hän kuitenkin tekee tutkimuksensa enimmäkseen niiden sivustojen ja niiden standardien mukaan mitä ihmiset käyttävät eniten. En usko että tällaista nettikirjaformaattia blogipohjalle on kauhean montaa maailmassa tehty ja sen takia mielestäni ihan perinteiset käyttäjätutkimukset siihen ei päde ihan yksi yhteen.
Onhan Danielin blogin ulkoasu hyvin rauhallinen, suurella tekstillä ja isolla kontrastilla. Sekä täältä puuttuu mainokset jotka ennestään rauhoittavat lukukokemusta. Joitakin parannuksia toki voisi tehdä otsikoiden oikeaoppiseen käyttöön ja asetteluun, mutta muuten alkukonseptina tämä on hyvä. Menee juuri sopivassa määrin vastavirtaa kohta kuin monet muutkin Danielin kirjoitukset ja teoriat.
Pitkästi, vakavasta asiasta kirjoittaminen ei välttämättä ole maailman suosituin homma netissä. Netti on kuitenkin se paikka jossa yleisesti ollaan totuttu siihen että informaatio tulee pienissä määrissä, ”hallitusti” ja helpostisulatetussa muodossa. Mutta toki sieltä löytyy saittejakin, kuten esim Steve Pavlinan self-help blogi jossa yksikään blogipoustais ei mene sen normaalin ”kirjoita 1 poustaus per päivä, pidä se lyhyenä ja korosta kaikki tärkeimmät kohdat”-ohjeistuksen alle. Silti blogi on aivan järjettömän laajan suosion saanut ja kustantaan tällä hetkellä suurimman osan Steven talon lyhennyksistä ja jokapäiväisestä elämästä. Plus että uskon että suuri osa sen suosiosta on juurikin siinä että hän kirjoittaa _asiaa_, pitkästi, asiallisesti, yksityiskohtaisesti ja persoonallisella tavalla.
Mutta toki, koska on uudesta konseptista kyse niin parantamisen varaa on aina! Luulen, että aika tulee näyttämään mitä tämän kanssa tapahtuu:) Minun mielestäni aivan älyttömän ihana ajatus ja mahtavaa että se haastaa ihmisiä rauhallisempaan ”surffaamiseen”.
Toivottavasti Daniel jaksat vielä kirjoittaa tulevaisuudessakin ja nettimaailman nopea meno ei saa sinua lannistumaan. Uskon hartaasti että tämänlaisillekin sivustoille ja ”blogeille” on paikkansa tässä maailmassa.
Hyvää Joulunodotusta kaikille!
Väkivalta on trauma, itsellenikin. Jo lapsuudessa koetut pelot kiusaamisen johdosta ovat vain vahvistuneet myöhemmin. Kuitenkaan en näe väkivaltaa noin suurena teologisena ongelmana – voisitko perustella ongelman olemusta hieman siitä näkökulmasta, kuinka pahan rankaiseminen ja pahuudesta puhdistumien voisi ihmisten maailmassa toteutua ilman väkivallan välinettä ylipäätään…?
Kaikille esitetyt kysymykset
joita ei kuulla joihin ei vastata
Ne saavat minut kirjoittamaan
Sotien lihamyllyt
joille historian lehdet ovat suttupaperia
Ne saavat minut kirjoittamaan
Unet ilman ymmärtäjää
jotka silti ottavat paikkana
Ne saavat minut kirjoittamaan
Yli luoliensa kohoavat tunteet
joista eläminen rakentuu
Ne saavat minut kirjoittamaan
Pienet miehet suuret miehet ja olennot
jotka pitelevät maailman kolkista kiinni
Ne saavat minut kirjoittamaan
Minä itse maailman pyöriin jauhautuen
joka olen luojani työ ja itseni
Saan minut kirjoittamaan.
Antti Salminen. Jälkikuvia tomussa. Orton. Humart-Kustannus. 2001.
Löysin tämän runon meditaatiopönttöni vierestä. Sai minut taas kirjoittamaan.
Raamatun jumalakuvaa on pohdittu jo kirkkoisien aikana. Gnostilaiset lahkot Markionin perustama etunenässä olivat hylkäämässä Vanhan Testamentin kiivaan Jumalan, koska katsoivat Jeesuksen opetuksen olevan ristiriidassa sotaisan Jahven ja Hänen Moosekselle antaman lain kanssa. Kuitenkin Joonaan kirjasta paljastuu kuitenkin Vanhan Testamentin Jumalan toinen puoli, joka tahtoo armahtaa myös pakanoita. Uudesta Testamentista nämä lahkot halusivat karsia pois kaikki viittaukset Vanhaan Testamenttiin, jota he pitivät demiurgin kirjana. Demiurgi oli heidän mielestä tämä sotaisa Jahve, joka oli yhtä epätäydellinen kuin luomansa maailma. Jos he olisivat tienneet saman kuin meidän aikamme ihmiset evoluutiosta joukkosukupuuttoineen, he olisivat varmaan pitäneet luotua maailmaa sangen epätäydellisenä. Martti Luther kyllä lähti siitä, että kaikki Jumalan teot, siis myös vedenpaisumus, Sodoman tuho ja Egyptin vitsaukset, ovat sangen hyviä. Kirkkoisät lopulta hylkäsivät nämä gnostilaiset kirjoitukset, jotka hyökkäsivät Vanhan Testamentin pyhyyttä vastaan. Mutta ei ole edelleenkään helppoa nähdä Vanhan Testamentin sotaisan Jahven teoissa sangen hyvää, vaikka apostoli Paavali uskoi Jumalan Moosekselle antaman lain olevan sangen hyvä. Jumalan edessä en voi muuta kuin huutaa minä uskon, auta minun epäuskoani.
Ehkä olisi pitänyt ottaa enemmän aikaa. Äkikseltään tulee mieleen mies, joka lähti metsälle mutta päätyikin päivittelemään sammalten samanlaisuutta, eikä koskaan saavuttanut ”saalista”.
Huikean tärkeää päästä perehtymään näiden teemojen ympärille. Haluan viettää pääsiäisen tähän perehtymällä.
Et koskaan mainitse tarkkaan mikä on teologiasi lähde ja mikä ei ole. Niitä joutuu aina itse pähkäilemään. Sain sen käsityksen, että teologiasi lähde on Markuksen evankeliumi, eikä muu Raamattu ja Rene Girard ja sinun omat ajatuksesi ja satunnaiset kirjaviitteet eri kirjoista sekä pasifistinen kristillisyys. Voisitko tarkkaan vielä rajata, että mitkä ovat teologian lähteesi ja mitkä eivät ole? Ja olet siis sitä mieltä, että koko kristikunnan olisi hyvä muodostaa oikea oppi näistä teologian lähteistä?