Girard on matkan varrella ollut akateemisissa piirissä oman teoriansa esimerkkitapaus – intellektuelli syntipukki.[1] Mistä se johtuu?
Girard vastaa itse kysymykseen aika yksioikoisesti:
Eri alojen tutkijoilla on taipumus nähdä minut ulkopuolisena, jolla ei ole mitään oikeutta puhua heidän alansa kysymyksistä.”[2]
Girardin esittämät hypoteesit eivät herättäneet oppineiden vastareaktioita vain niiden sisällön, vaan niiden kattavuuden takia. Hänen poikkitieteellinen rohkeutensa ja suuria kokonaisuuksia hahmottava tyylinsä on suorastaan majesteettirikos vallitsevaa älyllistä kyynisyyttä ja tieteellistä nurkkakuntaisuutta vastaan.
Hän uskalsi tutkia ja kirjoittaa kaikesta mikä häntä kiinnosti. Hän ei koskaan sulkenut itseään muodollisen pätevyytensä rajojen sisälle. Hän myöntää auliisti tunkeutuneensa alueille, joilla hänellä ei ole muodollista pätevyyttä: ”Kirjallisuustieteellinen taustani on varmaan useimpien mielestä huonoin mahdollinen suositus siihen tutkimustyöhön mikä minua kiinnostaa.”[3] Samalla kun akateeminen asiantuntevuus kapeni aina vain pienempiin viipaleisiin. Girard antoi horisonttinsa laajeta niin kauas kuin hahmotuskyky riitti.
”Poikkitieteellisten teorioiden ongelmana on niiden herättämä epäluulo eri alueiden oppineissa, joiden alueille uudet teoriat niin epäseremoniaalisesti tunkeutuvat. Sisäpiiriläisiä tämä rajaloukkaus ymmärrettävästi harmittaa. Siksi kiusaus torjua tunkeilijat on melkein vastustamaton.” [4]
Jos Girard olisi suostunut akateemisen maailman etikettiin ja oman alansa yleiskaavaan, hänen tarkkanäköisyytensä ja intuitionsa olisi jäänyt vain kirjallisten kulinaristien nautittavaksi.
Mutta ei kysymys ole ollut vain akateemisen maailman kateellisesta kilpailusta. Samaan aikaan kun Girard hahmotteli suurta ja liian paljon selittävää kertomusta ihmiskunnan historiasta, usko suuriin kertomuksiin ja teorioihin törmäsi suureen maailmankatsomukselliseen lamaan.
Minunkin sukupolveni eli nuoruutensa suurten aatteiden ja maailmaa syleilevien teorioiden aikana. Itse olen syntynyt vahvan kristillisen alkutarinan keskelle. Sen puitteissa oli tärkeää hahmottaa kaiken alku ja loppu, niin ja se tärkeä puoliväli. Siksi olen lapsesta asti yrittänyt hahmottaa koko historiaa. Nuorena miehenä aloin jopa kirjoittaa yksilötietoisuuden historiaa.
Poliittisten, filosofisten ja uskonnollisten visioiden vietteleminä sitouduimme tai jouduimme ainakin yhden suuren ajatuksen vietäviksi. Niinpä minulla on kyseenalainen etuoikeus kuulua siihen sukupolveen, joka joutui kohtaamaan myös suuren aatteellisen konkurssin. Rankat pettymykset tuottivat vakavia allergioita kaikkia suuria ja varmoja totuuksia vastaan. Monen konkurssin tuottama älyllinen ja hengellinen uupumus on tuottanut uudenlaista nöyryyttä totuuden suhteen, mutta myös loputonta kyynisyyttä minkään suuren teorian tai totuuden suhteen. Siitä lähtien totuuksien piti olla tarpeeksi pieniä ja vaatimattomia – nimenomaan vaatimattomia. Niihinkin suhtauduttiin suurella epäluulolla.
Ainoa kattava teoria joka on saanut tarpeeksi yleistä hyväksyntää on hypoteesi siitä, ettei mihinkään suureen teoriaan kannata luottaa. Kaikki on vain kulttuurisidonnaista kielipeliä, jolla ei ole mitään totuusarvoa.
Jo vuonna -78 Girard näkee mikä on se älyllinen ympäristö jonka keskellä hän suurta tarinaansa hahmottaa:
”Näinä päivinä meille jatkuvasti kerrotaan että uusi tulkinta on vain uusi teksti. Siitä voi tehdä lukemattomia uusia tulkintoja eikä mikään niistä ole toistaan pätevämpi.”[5]
Girard näki postmodernissa totuuspessimismissä jotain liiankin tuttua:
”Tiedollinen nihilismi toimii tänä päivänä samoin kuin uskonto muinoin: Se ehkäisee kaikki uudet löydöt uskonnon ja antropologian aloilla… Useimmat ihmiset tänään kokevat, että kaiken varman tiedon mahdollisuudet ovat kadonneet. Ainoa jäljelle jäänyt älyllinen toiminta keskittyy juhlalliseen ”Lännen filosofian” hautajaisiin.”[6]
Näissä hautajaisissa Girard on ärsyttävän optimistinen vieras. Hän suhtautuu edelleen totuuden mahdollisuuteen paljon luottavaisemmin kuin postmodernissa maailmassa on tavallista. Toki hänkin on ainakin muodollisesti valmistautunut siihen mahdollisuuteen että löytäisi itsensäkin suurten kertomusten raunioilta:
”Joko olen oikeassa ja olen todella löytänyt jotain, tai sitten olen väärässä ja olen tuhlannut aikaani.”[7]
Voi kuinka monta kertaa olen itsekin pelännyt vain tuhlanneeni aikaani opiskellessani Girardia. Se on tuntunut suurelta riskisijoitukselta, enkä tietenkään haluaisi herätä siihen päivään, että olen sijoittanut aikani ja energiani tuulentupaan.
Girardin anteeksipyytelemätön tapa syleillä ihmiskunnan koko historiaa on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Hänen hullunrohkea tapansa siirtyä ajasta ja paikasta toiseen, uskonnosta ja myytistä kolmanteen, teoriasta ja filosofiasta neljänteen, nähden kaikessa johtolankoja samaan suureen taipumukseen, juoneen ja rikokseen, tekee hänestä uhanalaisen lajin maailmassa, jossa yhä useampi ajattelija kirjoittaa yhä pienemmästä aiheista.
Minusta Girard on suuren vaivan arvoinen, koska tarina, jonka kertomiseen ja selittämiseen hän osallistuu on tarpeeksi iso.
Kolmas syy miksi Girardia on karsastettu on se että hänestä on tullut liian kristitty. Tietenkin tämänkin bittikirjan lukijalle voi olla tärkeää tarpeeksi ajoissa luoda käsitys siitä onko Girardin ihmiskäsitys ja selitys väkivallan alulle sekulaarinen vai teologinen? Voiko uskonnoton ihminen seurata Girardin ajatuksen juoksua ja pitää sitä relevanttina?
Girardin teoriassa ei ole mitään Deus ex machinaa. Hänen perushypoteesejaan voi seurata, arvioida ja jopa omaksua täysin rationalistisista lähtökohdista.[8] Siihen voi olla vaikea suostua, jos on jo tutustunut niihin kristinuskolle myönteisiin tulkintoihin joihin Girard on päätynyt. Se on varsin ymmärrettävää. Girardin teoria tuo kristillisen uskon sekularismin linnakkeeseen kuin Troijan hevosen linnoitettuun kaupunkiin. Toisin kuin alkuperäisessä kertomuksessa hevosesta ei purkaudu valloittajia vaan uusia kyseenalaistajia.
Teol. tri Risto Saarinen pitää Girardin teoriaa yleispätevänä tavalla joka on kristillisestä teologiasta riippumaton:
Girardin teoria toimii mielestäni ilmankin Uuden Testamentin tukea. Kristilliselle teologialle tällainen tuki on mieluinen, mutta viime kädessä Girardin teoria väkivallasta ja uhrista ei nähdäkseni kuitenkaan ole apologeettinen taikka kristinuskon erityisedellytyksistä lähtevä, vaan universaaliseen kattavuuteen ja puolueettomuuteen pyrkivä ja tässä pyrkimyksessä myös onnistuu.”[9]
Itse en ole tästä niin vakuuttunut. Girard puhuu varmasti totta sanoessaan että: ”Minun uskomukseni ovat nousseet tekemästäni tutkimustyöstä, eikä päinvastoin”[10], tarjotessaan uskomuksiaan edelleen, hänen tekstinsä ovat enenevässä määrin muuttuneet kristillisen uskon apologiaksi. Hän on kuitenkin onnistunut toteuttamaan sen sellaisessa hengessä, että vastapuolen edustajat yleensä kokevat itsensä tasavertaisiksi dialogin osapuoliksi. Eurooppalaisessa kulttuurissa, jossa jo valmistaudutaan kristinuskon hautajaisiin, Girard on herättänyt uuden dialogin juutalais-kristillisen perinteen ja postmodernin älymystön välillä.
Girard ei ajattele keksineensä jotain täysin uutta ja ainutlaatuista. Hän näkee itsensä vain toisten tekemien löytöjen uudelleen sanoittajana ja systematisoijana. Monet ennen häntä olivat oivaltaneet halujen mimeettisen luonteen. Hän vain sattui törmäämään tähän juoneen heidän kirjoituksiinsa tutustumalla.
”Rauhoittaakseni niitä jotka epäilevät minua megalomaaniseksi, haluan vakuuttaa etten pidä löytöjäni henkilökohtaisesti ominani. Ne olivat monen muun kautta ilmassa olevina. Jos en minä olisi niihin kompastunut, joku muu olisi sen tehnyt.”[11]
Pyhän ja väkivallan liitto on hänen mukaansa paljastunut paljon aiemmin juutalais-kristillisen perinteen kautta, joka huipentui evankeliumien kertomukseen.
”Minulla ei ole mitään harhoja kehittämäni väittämän omaperäisyydestä tai ainutlaatuisuudesta. Sijaisuhrin keskeinen merkitys kaiken uskonnollisuuden ja kulttuurin perustekijänä on oivallus jota kukaan meistä ei voi ottaa kontolleen. Kaikki on jo paljastettu pääsiäisen tapahtumissa ja evankeliumeissa.”[12]
”Hypoteesini on vuosisatojen ikäinen. Siihen johtanut demytologisointi on tapahtunut jo kerran. Minä vain toistan sitä.”[13]
Girard yhdistää arkipäivän todellisuuden ihmiskunnan alkukertomuksiin. Se miten suhtaudun lähimmäisiini ja muukalaisiin liittää minut kollektiiviseen alkumurhaan tai Jeesuksen opettamaan ja kulkemaan sovinnon valtakuntaan.
Girard käsittelee kristillistä historiaa kaikkea muuta kuin imartelevasti. Silti hän asennoituu hyvin kunnioittavasti kristillisyyden päävirtauksia kohtaan. Vaikka hän itse tarkastelee Raamattua välillä hyvinkin kriittisesti, hän ei missään vaiheessa pilkkaa Raamatun suhteen toisinajattelevia. Hänellä on kyky lähestyä muidenkin uskontojen kaikkein vaikeimpia kysymyksiä rakentamatta rintamalinjoja, joiden toisella puolella on vain pahoja, tai ainakin väärässä olevia vihollisia. Hän herättelee kyllä teologisia ja antiuskonnollisia intohimoja, mutta välttää hengellistä ja henkistä väkivaltaa.
Girard haastaa ajattelemaan, provosoimatta sotaa – joka näiden peruskysymysten äärellä on melkein mahdoton tehtävä. Hän asettaa kyseenalaisiksi.laiskasti omaksuttuja teologisia ja sekulaareja itsestäänselvyyksiä Haasteen voi tietenkin ohittaa yhtä laiskasti, mutta jos hänet ottaa vakavasti, joutuu aika rankkaan uudelleenarvioimisprosessiin. Siinä minä olen kiemurrellut jo noin kymmenen vuotta. Samaan myllyyn kutsun lukijani. Toivon että tekemäni työn kautta pääset vähän helpommalla.
[1] Girard René. Collective Violence and Sacrifice in Shakespeare’s Julius Caesar. The Bennington Chapbooks in Literature. 1989. s. 8.
[2] Golsan Richard. René Girard and the Myth. s. 139.
[3] Girard René. The double Business Bound. s. 200.
[4] Robert G Hamerton-Kelly. The Gospel & Sacred. Poetics of violence in Mark. Foreword by René Girard. Portress Press. Minneapolis. 1994. s. IX.
[5] Girard René. The double Business Bound. Essays on Literature, Mimesis and Anthropology. s. 174.
[6] Girard René. The double Business Bound. Essays on Literature, Mimesis and Anthropology. s. 213.
[7] Girard René. The scapegoat. s. 97.
[8] Alison James. The Joy of being wrong. s. 305.
[9] Saarinen Risto. Sosiaalietiikka ja uskonnon eetos. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura. 1999. s.19
[10] Golsan Richard. ReneGirard and myth. s. 130.
[11] Girard René. The double Business Bound. s. 207.
[12] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. Standford University Press. Californi. 1978. s. 138.
[13] Girard René. The scapegoat. s. 98.
Daniel,
Pääsin tänne asti tällä kertaa. Sujuvaa tekstiä sinällään, mielellään tätä eteenpäin lukee. Viettelet kyllä kiinnostumaan aiheesta ansiokkaasti. Kipeä tarve on kyllä sille, että omasta maailmasta löytyisi uskolle vielä relevanssia.
Muotoseikkoihin taas puuttuakseni, no, ehkä webissäkin on vielä tilaa kirjoille. Houkuttelisi kyllä silti alaotsikoida ja/tai paloitella näitä vielä pienemmiksi palasiksi ihan vain weppilukeminen mielessä. Se, että aina parin kappaleen jälkeen klikkailee itseään eteenpäin sivulta toiselle voi ainakin periaatteessa toimia minimaalisena lukijan valppaana pitäjänä, saada tarkistamaan että onko viimeisimmät pari kappaletta tullut ymmärrettyä jossain määrin ja ehkä miettimään, miten luettu liittyy edelliseen ja seuraavaan.
Fyysisen kirjan kanssa kirjanmerkit, kulmien taittelut ja sivun reunaan tehdyt raapustukset auttavat tässä, sähköisessä kirjassa täytyy keksiä muut keinot sen varmistamiseen, että lukijan suhde tekstiin pysyy dialogisena eivätkä silmät unohdu vain passiivisesti liikkumaan riveillä. Toki kyse on myös siitä kuinka kurinalaiselle lukijakunnalle ylipäänsä haluat kirjoittaa.
Mainitsit tuossa, että Girard on optimisti totuuden löytymiselle tässä postmodernissa ajassa, joka ilmeisesti kieltää totuuden mahdollisuuden. Tuo totuuden kieltäminen postmodernistisen filosofian takia kuulostaa minusta järjettömältä. Se kuulostaa samalta, kuin erään eksegeetikon kommentit Vanhan testamentin tutkimuksen vaikutuksesta Raamatun henkilöiden olemassaoloon: ensin yksi tutkimussuuntaus pääsi vallalle, ja heitti Raamatun henkilöt mytologioiden maailmaan, mutta kun toinen tutkimussuuntaus jälleen vahvistui, niin henkilöt muuttuivat jälleen historiallisiksi. Totuushan on, että Raamatun henkilöt ovat mitä ovat, eikä tutkimussuuntaukset voi heitä muuttaa toisiksi. Jos he ovat historiallisia henkilöitä, niin he ovat sitä vaikka tutkijat sekottaisivat päänsä millä. Ja jos he taas eivät ole historiallisia, niin kyllä pitää pää sekoittaa todella pahasti, että he sellaisiksi muuttuvat.
Tuo totuuden kieltäminen jonkin vallitsevan ajanvirtauksen perusteella on mielestäni vastaavaa. Vaikka voidaan todeta, että nykyään mikä tahansa asia voidaan pilkkoa niin pieniksi erillään monintavoin tulkittaviksi yksiköiksi, että kokonaiskuvan hahmottaminen edes käsitteestä hevonen on täysin mahdotonta, se ei muuta miksikään sitä, että hevonen on edelleen hevonen ja se on totuus, jolla on merkitystä. Oma ratkaisuni postmodernismin edessä on yksinkertainen: ihmisten pitää olla riittävän selkärankaisia sanomaan, että pidetään, että tämä on totta. Ei tarvitse perustella niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä, vaan riittää, että asiasta ollaan varmoja. Äärimmäinen varmuus asioista mahdollistaa todellisen ja voimakkaan olemassaolon ja myös todellisen toisen kohtaamisen, kun tuo toinenkin on varmasti jotakin. Ja suurin rakkaus koetaan siinä, kun kaksi kontrastien ääripäätä osoittavat toisilleen kunnioittavaa rakkautta.