Pidän aina kahta kokkia, koska keskinäinen taiteilijankateus yllyttää heidät sitä parempiin saavutuksiin.
Mika Waltari [1]
Girard kutsuu ihmisen halua mimeettiseksi. Hän välttelee tutumpaa puhetta imitaatiosta, koska pitää sitä liian pinnallisena. Ei ole kysymys vain toisen käytöksen tai maneerien kopioinnista. Eihän kukaan halua joutua sellaisesta kiinni. Lapset sortuvat sellaiseen, mutta aikuiselle se olisi noloa. Silti juuri imitoimista välttelemällä halumme on mimeettistä, haluamme vältellä sitä mitä muutkin aikuiset välttelevät ja tavoitella samaa autonomisen yksilöllisyyden harhaa kuin muutkin. Mimesis ohjaa ja muovaa ihmistä paljon syvällisemmin kuin mikään imitaatio koskaan voisi tehdä.
Termi mimesis on kreikkaa. Alunperin se merkitsi suullisen perinnön toistamista ja sen näytelmällistä tai rituaalista kopioimista. Mimesiksen kautta tekstin tai rituaalin esittäjä teki itsensä samanlaiseksi edeltäjänsä kanssa. Vielä 400-luvulla eKr. mimesis tarkoitti toisen tekemisen mahdollisimman tarkkaa toistamista.
Kun Platon otti sanan määriteltäväkseen hän antoi sille astetta syvemmän merkityksen. Monessa kohtaa Platonin tekstejä termi alkoi tarkoittaa henkilön kykyä samaistua toiseen ihmiseen, ei niinkään imitoida vaan nähdä toisessa samaa kuin itsessään ja päinvastoin. Samaistuminen voi olla itsepetoksellinen prosessi, jossa samaistuja salaa itseltään toisen jäljentämisen. Toisissa asiayhteyksissä termi kuvaa rituaalien ja symbolien imitoimista.
Ennen Platonia kansanperinne oli siirtynyt sukupolvelta toiselle suoraan kopioivan suullisen imitaation kautta. Myytit ja niihin liittyvät rituaalit olivat siihen asti säilyneet suoran imitaation kautta. Siirryttäessä kirjalliseen kulttuurin Platon sekä ihaili mimesiksen saavutuksia, että oli huolissaan mimesiksen vaikutusvallasta. Hän ei koskaan löytänyt termille kattavaa määritelmää, vaan kuvaili sillä asiayhteydestä riippuen hyvin erilaisia toimintoja. Mimesis saattoi tarkoittaa filosofien ajatusten matkimista, taiteellisten muotojen toistamista, samanlaisuuksien luomista, opettajien esimerkkien seuraamista tai pahojen esimerkkien mallintamista.
Platon oli erityisen huolissaan pahojen mallien vaikutuksesta kansalaisiin. Hän alkoi nähdä mimesiksessä moraalisen ongelman. Kuka olisi mimesiksen arvoinen? Ihannevaltion kannalta nuorilla ihmisillä pitäisi olla mallintamisen arvoisia esikuvia. Hän oli tajunnut että nuoret joka tapauksessa ja väistämättömästi seuraisivat jotain mallia, koska mallin seuraaminen oli nuoruudessa vastustamaton voima. Eikä Platonia huolestuttaneet vain vanhempien antama esimerkki. Kreikkalaisethan seurasivat Jumalien esimerkkejä, eikä heidän käytöksensä aina ollut esimerkillistä. Kreikkalaiset Jumalat eivät Platonin mielestä aina kelvanneet nuorison roolimalleiksi. Siksi hän halusi kieltää osan verbaalisesta kansanrunoudesta ja kelpuuttaa vain ne runot jotka välittivät ihannevaltion ihannekansalaisille kansalaisille sopivan esimerkin.
Platon näki mimesiksessä vastustamattoman muutosvoiman. Siksi hän niin suuresti huolehti siitä, minkälaiset esikuvat olisivat tämän muutosvoiman suunnannäyttäjiä.[2]
Girardille mimesis kuvaa sitä vähemmän tiedostettua prosessia jonka kautta perimme kielemme, asenteemme, käsityksemme minuudestamme ja niistä jotka ovat oman yksilöllisyytemme vastakohtia. Mimesiksen kautta tiedämme keitä olemme ja keitä emme ole. Halujemme mallien kautta määritämme koko yksilöllisyytemme sisällön – eikä juuri kukaan halua nähdä sitä tekevänsä.
Imitoiminen vaatii tietoista harjoittelua ja on kenen tahansa havaittavissa. Mimesis on myötäsyntyinen ja tiedostamaton taipumus,[3] jonka tiedostaminen käy välttämättömäksi vain silloin kun joku kutsuu halua vastavirtaan.
Girardista imitaatio ei kuvaa tarpeeksi olennaisella tavalla sitä halujen mimesistä, joka väistämättä johtaa vertailuun ja kilpailuun haluamisen mallin kanssa. Pelkkä imitaatio ei selitä sitä syvällisempää taistelua johon toisen halujen jäljentäminen vie.
Toisaalta Girard ei ole itsekään tyytyväinen termiin mimeettinen halu, koska sana halu on hänen mielestään auttamattomasti freudilaisten tulkintojen hapattama ja viittaa lian paljon seksuaalisuuteen ja libidoon.[4] Girard tarkoittaa mimeettisellä halulla jotain paljon kattavampaa. Mimesiksellä hän tarkoittaa ihmisen yleistä suuntautumisen tapaa, sitä miten ihminen yleensäkin alkaa pyrkiä johonkin, tavoitella tai aikoa jotain. Mimesikseen sisältyy myös ihmisen tapa löytää asenteensa ja uskomuksensa, arvovalintansa, periaatteelliset sitoumuksensa jne. Kaiken tämän Girard näkee mimesiksen vaikutuspiirissä olevana. Mitään näistä ei ole olemassa ilman toisen ihmisen vaikutusta. Kaikki on tartunnan kautta saatua.
Ei ihme että Girardin teoriasta innostunut psykiatri Oughourlian pitää mimesistä minuuden perustana.[5] Mutta minuuden palauttaminen vain johonkin sen toimintaan on osoittautunut ontuvaksi ratkaisuksi ennenkin. ”Haluan, siis olen”, on tuskin sen enemmän tai vähemmän totta kuin väitteet: ”Ajattelen , siis olen”, ”Valitsen, siis olen” tai että ”ihminen on mitä hän syö – tai jättää syömättä.” Ihmisyyden määritelminä kaikki ovat olennaisia. Mutta jos todella on niin että kaikki ihmisen elämän suuntaukseen vaikuttavat asiat ovat mimesiksen ohjaamia, niin sitä ehkä voi pitää kaikkein olennaisimpana osana ihmisyyden kuvausta.
Kreikan tai latinankielisten termien väkinäinen ahtaminen jonkun teorian ominaisterminologiaksi on minusta aina kuulostanut akateemiselta snobismilta. Jos joku asia on mahdollista ilmaista kenelle tahansa ymmärrettävällä arkikielellä, niin miksi ei tyytyisi siihen. Ehkä Girardille täytyy kuitenkin antaa anteeksi hänen takertumisensa sanaan mimesis, koska kaikki arkikieliset sanat ovat hänestä osoittautuneet liian rajoittuneiksi.
Omassa tekstissäni yritän kuitenkin vältellä tuota termiä, vaikka en löydäkään sille mitään kattavaa suomenkielen vastinetta. Tyydyn pääasiassa puhumaan imitoimisesta, jäljittelemisestä, mallintamisesta, seuraamisesta jne. vaikka nämä sanat eivät täysin kattaisikaan koko sitä merkityskirjoa, jonka Girard sisältää sanaan mimeettinen halu.
Vähitellen käy kaikkien sanojen kautta selväksi että kyse on voimasta joka ei vaikuta vain ulkonaiseen käytökseen vaan siihen sisäiseen todellisuuteen, jota kaikkein tarkimmin varjellaan muiden havainnoilta.
[1] Waltari Mika, Ihmiskunnan viholliset II, WSOY 1964, s.689.
[2] Gebauer Gunter and Wolf Christoph. Mimesis. s. 4-7, 25-38, 49-57 Gebauer Gunter and Wolf Christoph. Mimesis. s. 4-7, 25-38, 49-57
[3] Girard René. Evolution and Conversion. s. 60.
[4] Williams. The Girard Reader. s. 268.
[5] Oughourlian. The Puppets of Desire. s. 12
Hei Daniel
Onnea uudelle upealle blogille!
Mimesis-aiheen kattavuus je sinun lukeneisuutesi on niin suuri, että koko blogin lukeminen kerralla ei minulle onnistu.
Kiinnostuin viime vuosikymmenellä NLP:stä, koska se tuntui metkasti yhdistävän yliopistossa lukemieni kielitieteen ja teatteritieteen aihepiirejä. Nyt NLP-innostukseni on huomattavasti lieventynyt, mutta sen peruskäsitykset mallintamisesta tai mallittamisesta (modeling) palaavat mieleeni tätä blogia lukiessa. Halun mallintamiseen NLP ei kai vielä kouluta, käyttäytymisen mallintamiseen sitäkin enemmän. Tulen seuraamaan ja kommentoimaan blogiasi ajan kanssa ja kertomaan siitä eteenpäin.
Kiitos myös vinkeistä Nuoren Voiman Liittoon. Minä kun luulin, että se oli kuihtunut jo Waltarin aikuistuessa. Kaikkea muuta.
Hyvää viikonloppua kaikille
Johnny
Tämä sinun tekstisi alkaa enemmän ja enemmän vaikuttamaan siltä, että tässähän joutuu katsomaan peiliin ja näkemään itsensä ehkä tarkemmin kuin mihin on valmis. Mimesis on itselleni uusi tuttavuus, mutta tähän mennessä kaikki, mitä siitä kirjoitit, on tuntunut harvinaisen todelta. Siksi ymmärrän nyt paremmin aiemmat kommenttisi siitä, miten se alkoi imeä sinua mukaansa ja tunsit halua antaa sen vaikuttaa.
Olen viimeisenä vuonna ajatellut, että tämä halu samaistua, seurata, haluta toisten haluja on kaipuuta hengellisyyteen, jumalan ikävöintiä, jumalan ja sen ainoan ja oikean etsintää.
Sitä paitsi, kun kaikkiin haluihini sisältyy niin paljon tunnetta, himoamista, suoranaista kuolaamista, sitä on vaikea vastustaa ja harhautuminen tulee todennäköiseksi.
Ei ole ihmisen itseensä luottamista! Toisaalta ei toiseenkaan… Tarkempi tarkastelu paljastaa aina, että on halunnut haluta, mitä on luullut toiseten tietävän oikeaksi, jopa taivaanportiksi. Siksi itse kuitenkin tietää… Ihmisen on siis luotettava itseensä!
Lacanin mukaan halumme on nimenomaan Toisen halua. Kuuluisan peiliteoriansa mukaan lapsen identiteetti syntyy 6-18 kk iässä muiden ihmisten tai esim. peilin välityksellä vieraantumisen kautta. Tässä prosessissa opimme ilmeisesti myös mimeksen.
Lacanilla on myös kiehtova käsite ”objekti a” eli halun kohdesyy. Lapsi pitää esim. mansikoista, mutta ei pelkästään mansikoiden itsensä vuoksi, vaan mahdollisesti siksi, että on saanut niitä maistassaan alunperin olla näin vanhempiensa halun kohde. Vanhemmat ovat siis tällöin ”objekti a”. Ja aina kun lapsi syö mansikoita, hän tuntee ehkä vanhempien nauttivan katseen.
Kun esim. nauran yksin katsoessani jollekin TV:n komedialle, nauran tietyllä tavalla tuntemieni huumorintajuisten ihmisten kuvittelemani halun mukaisesti, jolloin he toimivat nauruni ”objekti a:na”. Laughter vetoaa ymmärtääkseni tuohon mekanismiin.
Facebook ja myös Teoblogi ym. kirjoittaminen asettautuessaan esille toimii toisten ”objekti a:na” katseen kohteena.
Halu ei siis ole mikään alkuperäinen vietti, vaan opittu asia, kuten esim. aluksi niin paha viinin maku, jota piti päästä maistamaan saadakseen olla rohkeudessaan toisten halun kohde 🙂