Haikeasti hän jatkoi: Olen lukenut runoilijoita. Cynthiastakin olen lukenut. Ymmärrän, että minun pitäisi tehdä itseni sinulle vaikeaksi tavoittaa, niin että voihkisit lemmentuskasta ja juoksentelisit pitkin metsiä karjuen ääneen nimeäni. Myös minun pitäisi antaa sinun ymmärtää että minua tavoittelee innokkaasti toinen sinua etevämpi mies ja hänen kanssaan olen valmis vaikka vihkimättä karkaamaan Baiaehen tai pimeimpään Galliaan asti. Mika Waltari[1]
Sadisti on marttyyrin rooliin väsynyt kärsijä joka on päättänyt ryhtyä kiduttajaksi.[2] Kyllästyttyään jumaluuden metsästämiseen toisessa, hän päättää itse ryhtyä jumalaksi. Nyt on hänen vuoronsa olla täyteyden omistaja ja saavuttamaton turhautuman tuottaja. Hän on maistanut sitä tarpeeksi tietääkseen miten vastaava kärsimys tuotetaan toiselle. Hän imitoi mitä kuvittelee muiden tehneen hänelle ja jakaa sitä samaa kenelle tahansa, joka on hänestä kiinnostunut
Uhrattuaan tarpeeksi paljon energiaa liian ison kiven kääntämiseen, hän päättää ryhtyä itse sellaiseksi. Edelleen hän kuvittelee, ja antaa toisenkin kuvitella, että kiven alla on Jumalallinen aarre. Nyt on kuitenkin muiden vuoro etsiä sitä ja hänen vuoronsa istua sen päällä. Masokisti on onnistunut torjujansa imitoinnissa ja vihdoin tullut hänen kaltaisekseen. Nyt hänen täytyy tehdä muut entisen itsensä kaltaisiksi. Hylätystä on tullut hylkääjä ja väkivallan kohteesta sen tekijä. Eikä hän antaudu ennen kuin on saanut toisen kerjäämään samalla tavoin kuin itse kerjäsi ennen.
Sadisti ei voi unohtaa mitä on ollut. Hän ei voi olla tunnistamatta itseään omassa uhrissaan. Juuri se innostaa häntä tuottamaan yhä suurempaa kärsimystä toiselle. Nyt hänellä on ulkoinen osoite itseinholleen. Samalla hän jää kuitenkin riippuvaiseksi masokistista, joka roikkuu hänessä kiinni. Ilman hänen turhautunutta haluaan sadisti ei voisi ylläpitää harhaa omasta vallastaan ja jumalallisesta täyteydestään. Niin kauan kun masokisti häntä tavoittelee, hän voi kuvitella olevansa saavuttamaton aarre.
[1] Waltari Mika, Ihmiskunnan viholliset 1, Werner Söderström Osakeyhtiö 1964.
[2] Girard. Deceit, Desire, & the Novel. s. 184
Pier Paolo Pasolinin elokuva ”Salo – Sodoman 120 päivää” (1975) (http://www.filmifin.com/FF20/arvostelu.php?site=filmi&id=347) on Markiisi de Saden romaaniin perustuva elokuva, joka käsittelee pahoinvointiin asti sadismia. En kehota ketään sitä katselemaan ja tarkoitan sitä. Ensiesityksestä jotkut ihmiset poistuivat pahoinvoivina kesken pois. Pasolini murhattiin hieman myöhemmin.
Jokainen meistä kuitenkin tietää mistä on kysymys. Jotkut ihmiset haluavat vahingoittaa toista ihmistä ja saavat siitä siis nautintoa. Oikeammin voisi ehkä sanoa, että kenties tietynlaisissa tilanteissa jokainen meistä olisi haluvainen vahingoittaa toista ihmistä ja voisi saada siitä nautintoa. Toisen vahingoittamisesta ja kärsimyksen tuottamisesta tulemme jokainen varmaankin saamaan nautinnon – olosuhteiden vain täytyy olla sopivat. Ihminen on ihminen ja tunnetusti ihminen on heikko ja myös tiettyn rajaan asti menneisyytensä vanki.
Nykyisessä elämäntilanteessani en katso nauttivani sadismista. Päinvastoin, yleensä minun täytyy vaihtaa aihetta ennen pitkää, koska katson asian häritsevän todella mieltäni. Jos olisin kenties kasvanut toisenlaisissa olosuhteissa, tilanne voisi olla toinen. Haluan olla mieluummin ”normaali” ihminen ja katsoisin, että minun tulisi nykysääntöjen mukaan ennemminkin kohdella toista ihmistä hyvin.
Internet on erittäin hyvä lähde, josta on saatavissa laaja valikoima erilaisia masokismivariaatioita jokaiseen makuun. Internetistä suurin osa tuntuu käsittelevän eriasteista pornoa, jossa enemmän tai vähemmän aiheutetaan kärsimystä toiselle osapuolelle. Ainakin miltei jokainen miespuolinen on törmännyt ilmiöön. Minun on ainakin ennenpitkää pakko vaihtaa ”kanavaa”. On vain vaikea ymmärtää kyseistä toimintaa. Jostakin syystä kuitenkin tavalliseen elämään tottunut ihminen saattaa tuntea tietynlaista kiinnostusta masokismia kohtaan. Eihän muuten tällaista materiaalia olisi saatavilla näin laajalti.
Masokismi on käsittääkseni jonkinasteinen ”häiriö” täysikasvuisen ihmisen käyttäytymisessä. Tai sitten se on vain ominaisuus. Se on meissä jokaisessa sisällä. Ei tarvitse kuin katsoa nuoremman sisaren syntymistä, niin eipä aikaakaan kun esikoinen/vanhempi lapsi tuntuu saavan suunnatonta tyydytystä nuoremman sisaren kiusaamisesta, alistamisesta ja vahingoittamisesta. Poistuuko ominaisuus meistä kun vartumme?
Katsoisin, että masokismi mielletään valtaväestön kohdalla negatiiviseksi asiaksi. Sitä pidetään siis pahana asiana ja siihen ei suositella kenenkään ryhtyvän. Lainsäädäntö on myös usein muotoiltu siten, että laajamittaisen ja avoimen masokismin harrastaminen on jollakin asteella kiellettyä.
Masokismista puhuttaessa se voitaneen usein liittää seksiin tai pornoon. Se on toki eräs alue, mutta se voi toki esiintyä muilla tavoin. Ymmärtääkseni toimintaan liittyy kuitenkin aina jonkinasteista nautintoa. Kuten totesin, nuoremmat lapset harrastavat titeynasteista masokismia. Miksi emme kuitenkaan jatka sitä yleensä aikuisikään? Uskon, että itse en ole jatkanut yksinkertaisesti siitä syystä, että arvoisat vanhempani ovat minulle tiedottaneet, että se on väärin?
Onko masokismi väärin? Onko se väärin silloin, kun vaikkapa makuukamarissa halutaan harrastaa tavanomaisesta hurjempia kiihoittumisen muotoja? Onko se väärin, jos kumpikin osapuoli jossakin määrin nauttii tilanteesta? Niin, onko tällöin puhe enää masokismista? Tuleeko se olla siis vain teontekijän nautinnon aiheuttaja riippumatta kohteesta?
Onko Jumala sadisti? Onko Jumala sadisti, kun hän tietää maailman olevan pahan, mutta silti sallii meidän syntyvän tähän pahaan maailmaan ja vieläpä sallii meidän edelleen synnyttää jälkeläisiä maailmaan? Saako Jumala nautintoa siitä, että joitakin juutalaisia kuoli keskitysleirillä kenties oikeutusti kenties profetian mukaan? Saako Jumala nautintoa siitä, että maailmaan syntyy vammaisia ja epätäydellisiä ihmisiä kärsimään enemmän tai vähemmän henkisesti ja fyysisesti? Jos helvetin katsotaan olevan olemassa ja peräti ikuinen, niin saako Jumala nautinnonsekaista tunnetta siitä, että ihminen saa vihdoinkin tekojensa mukaan vaikkapa nuoruudessa suosittamastaan myymälävarkaudesta?
Miten sadistiksi voidaan ryhtyä ja mitkä ovat edellytykset sen harrastamiseen? Sanoisin, että me olemme kaikki jonkin asteisia sadisteja ja lähtökohdat on meihin rakennettu jo syntymästä lähtien. Jos naapurilla on Toyota Corolla vm. 2000 ja ostan itsen S-luokan uuden Mersun, niin harrastanko sadismia? Tarkoitukseni saattaa olla erinomaisten ajo-ominaisuuksien ohella nauttia myös naapurin kateellisista katseista ja ilkeistä kommenteista? Jos naapuri ostaa veneen, niin eikö minun tule hankkia hieman uudempi ja ainakin suurempi?
Olemme kaikki sadisteja henkeen ja vereen. Ainoastaan ilmenemismuodot vaihtelevat. Toiselle se saattaa olla äärimmäinen seksuaalinen alistaminen ja suoranainen pahoinpitely, toiselle se on naapurin maksimaalisesta kateellisuudesta huolehtiminen, toiselle se saattaa olla olemalla parempi uskovainen kuin toinen, toiselle olemalla vain muuten vain parempi tai etuoikeutetumpi ihminen, toisen takana on olla silmin nähden toista nöyrempi ihminen (jolloin ollaan siis toista esim. uskovaa parempi). Toinen rukoilee kädet kohotettuna ehkäpä sen takia, että naapuri (ilman kohotettuja käsiä) on hieman huonompi uskova.
Masokismi on laaja-alainen asia ja pitää sisällään erilaisia asteita. Silti olemme kaikki enemmän tai vähemmän sellaisia – luultavasti enemmän. Onko se väärin? Onko hengittäminen väärin, koska olemme pahoja ihmisiä? Pahuus on meille yhtä luontevaa kuin hengittäminen – sillä erotuksella, että ilman hengittämistä veremme happipitoisuus ei kykenisi ylläpitämään elämistä.