« »

Myytti vaarallisesta niukkuudesta

6 kommenttia Kirjoitettu maaliskuu 12, 2009 Muokattu tammikuu 10, 2016

Tuotteiden ja resurssien niukkuus ja siitä seuraava kilpaileva väkivalta on Marxista ja Adam Smithista asti nähty perustavaa laatua olevana yhteiskunnallisena ongelmana. Jos kaikki resurssit ja tuotteet olisivat yhtä lailla kaikkien ulottuvilla, ei olisi mistään puutetta ja koko ihmiskunta voisi elää onnellisessa utopiassa ilman keskinäistä vertailua, kilpailua, kateutta, katkeruutta ja väkivaltaa.[1]

Teoriassa esitetty yhtälö on houkuttelevan vakuuttava. Resurssien ja tuotteiden niukkuus on suorassa suhteessa sen ympärillä esiintyvään väkivaltaan. Niukkuus siis aiheuttaa väkivaltaa. Kuulostaa aika itsestään selvältä. Olemmehan kaikki nähneet uutiskuvia epätoivoisesta raivosta jolla hyökätään purkamaan ensimmäisiä nälkäalueelle tulevia elintarvikekuormia.

Yhtälö antaa meille mahdollisuuden kuvitella, että kaikkien ristiriitojemme syy ei olekaan meissä itsessämme tai meidän välisissä suhteissamme, vaan yhteisessä niukkuudessa joka suorastaan pakottaa meidät kilpailemaan rajallisista resursseista. Ihmisten välinen hyvä tahto on tässä tilanteessa voimaton. Kyseessähän on vain vanha Darwinilainen huomio lajin henkiinjäämistaistelusta. Niukkuuden vallitessa vain vahvimmat jäävät henkiin taistelussa rajallisista resursseista. Poliittisella kentällä sekä oikeisto että vasemmisto ovat liikuttavan yksimielisiä tästä perusongelmasta.

Näin tietenkin voi olla Lähi-idän maissa, joissa ennustetaan seuraavien sotien koskevan vettä. Näin voi olla Stokkan Hulluilla Päivillä, kun tavarat loppuvat nopeasti kesken tai aamupalapöydässä, jossa suklaamuroja riittää vain yhdelle, vaikka kolme niitä haluaisi. Teoria sopii liiankin hyvin moneen välittömään ristiriitaan. Niukkuus todella näyttää synnyttävän sotia.

Jos näin todellakin on, tulevaisuus on toivoa täynnä. Jatkuvasti väkivaltaisemmaksi käyvälle keskinäiselle kilpailulle löytyy tulevaisuudessa taloudellinen ratkaisu. Liberaalinen markkinatalous luo unelmaa siitä että vapaa kauppa vähitellen poistaa puutteen ja luo sen myötä kateudesta ja kaunasta vapaita vyöhykkeitä, jossa vallitsee vakaa järjestys ja rauha ihmisten kesken. Jos puute on väkivallan syy, niin tietenkin yltäkylläisyys poistaa sen. Tämän argumentaation kautta kaikista rajoitteista vapaa markkinatalous saa jopa moraalisen eetoksen siipiensä alle.

Mutta millä tätä niukkuutta mitataan? Minkälaisella määrällä perustuotteita voidaan lopettaa kilpailu siitä mitä on tarjolla? Mikä on se yltäkylläisyyden taso, joka lopullisesti rauhoittaisi keskinäinen taistelun omasta osuudesta? Löytyykö mistään sellaista yltäkylläisyyden määrää, joka olisi saanut ihmiset luopumaan kateudesta ja ahneesta enemmän haalimisen vimmasta? Kuinka paljon ihmisillä pitää olla omaisuutta ennen kuin he vaihtavat kilpaa ostamisen vapaaehtoiseen anteliaisuuteen? Kaikki tutkimukset viittaavat siihen että niukkuudessa elävät antavat omastaan hädänalaisille suhteessa enemmän kuin rikkaat. Miten se sopii yhteen tämän teorian kanssa?

Merkillistä kyllä, usko tähän teoriaan elää vahvimmin yhteiskunnissa joissa ylenpalttisuutta on eniten. Mutta näissä yhteiskunnissa keskinäinen vertailu ja kilpailu ei suinkaan ole loppunut. Se on vain kiihtynyt verrattuna ns. primitiivisiin yhteisöihin, joiden elintaso ei ole kivikaudesta paljon noussut. Yltäkylläisyyden keskellä, missä kaikki perustarpeet ovat ajat sitten täyttyneet, jatkuu kilpailu siitä kuka on kuka suhteessa naapuriin. Kokemus niukkuudesta ja paitsi jäämisestä on intensiivisin hyvinvointivaltioissa. Varsinkin omistukseen liittyvät statustarpeet ovat kyltymättömät ja kilpajuoksu niiden perässä loputon. Mitä siitä jos minulla on auto jolla pystyn hyvin liikkumaan paikasta toiseen, jos työtoveri käyttää siihen parempaa ja kalliimpaa autoa. Mitä siitä jos minulla on perustarpeitani vastaava koti, jos alaisellani on sata neliötä enemmän ja vielä meren rannalla.

Meihin verrattuina erittäin köyhissä yhteisöissä niukkuuden kokemus on yleensä paljon pienempi tai puuttuu kokonaan. ”Primitiivisissä” yhteisöissä tällaista kilpajuoksua rajoittaa epämääräisen tai selkeän ”pyhän” sanelema keskinäisen lojaalisuuden vaatimus, kateuden ja ”pahan silmän” pelko ja heikoimmille antamisen velvollisuus. Niukat resurssit jaetaan tavalla, joka jättää useimmat tyytyväisiksi siihen mitä heillä on.

Markkinatalous taas rakentuu niukkuuden kokemukselle ja sen jatkuvasti uudelleen luomiselle. Vanhan pyhän tilalle on tullut kokemus loputtomasta puutteesta, joka pitää tyydyttää. Yltäkylläisessä yhteiskunnassa pyhän paikalla on nyt ontologinen puutostila, aukko joka pitää täyttää tulemalla itse muita arvokkaammaksi. Sellaiseksi tullaan pääasiassa omistamalla jotain arvokkaampaa kuin muut. Muita suurempi omaisuus muuttuu tämän harhan mukaan muita suuremmaksi haluttavuudeksi. Mitä rikkaampi on, sitä halutumpi on ihmisenä. Siksi rajaton statusomistamisen kilpailu vain kiihtyy pyhän katoamisen myötä. Kuka tahansa voi muuttua kenen tahansa epäjumalaksi, minua enemmäksi jonka paikalle on päästävä.

Mitä suurempi on resurssien ja tuotteiden tarjonta, sitä isommaksi kasvaa niiden subjektiivinen tarve. Yhä kasvava tarjonta ei koskaan voi kuroa umpeen keskenään kilpailevien ihmisten kokemaa puutetta. Vaikka tarjonta kasvaisi äärettömyyksiin asti, aina jää intohimoinen tarve sellaiseen, jota toisilla ei vielä ole tai sellaiseen, joka on vain harvojen saatavilla. Niukkuus, tai subjektiivinen kokemus siitä ei ole koskaan eliminoitavissa lisääntyvällä tarjonnalla. Lisääntyvä tarjonta vain kiihottaa enemmän saamisen halua – verrattuna siihen mitä muilla on.[2]

Mimeettinen halu johtaa universaaliseen turhautumiseen. Minkään kilpailun voittaminen ei koskaan tyydytä. Kun olet voittanut omaksesi sen mitä muutkin haluavat, se menettää nopeasti merkityksensä. Turvallisesti omistettu tuote tai asema ei enää kiihota, kun siitä ei enää tarvitse kilpailla kenenkään kanssa. Ainoat todella kiihottavat omistuksen kohteet ovat saavuttamattomat tuotteet, ne joita voittamattomat halun mallit omistavat.[3] Toistaiseksi valloittamattomat resurssit ja tuotteet kiihottavat loputonta kilpailua niiden perään. Mimeettinen himo on takuuvarma resepti jatkuvasti ylläpidettyyn kuiluun tarpeiden ja tarjonnan välillä.

Vapaasta markkinataloudesta ei sittenkään taida olla rauhan rakentajaksi. Vastakkaisista väitteistään huolimatta kapitalismi on suorastaan riippuvainen siitä että pystyy jatkuvasti tuottamaan uusia niukkuuden, puutteen ja vaille jäämisen kokemuksia. Tätä kokemusta se pystyy ylläpitämään kaikkien rikkaimpienkin keskellä. Median kautta se tarttuu sinnekin missä ihmisillä ei ole paljon mitään, mutta ovat tähän asti olleet tyytyväisiä elämäänsä. Talous elää ja kasvaa keskinäisestä niukkuuden kokemuksesta. Kapitalismi lamaantuisi jos oikeasti pystyisi tekemään ihmiset niin tyytyväisiksi, etteivät enää kateellisina tavoittelisi sitä mitä muilla on enemmän. Yksilöiden väliselle kilpailulle ja yhteisöjen välisille sodille ei siis löydy vapaan kaupan tarjoamaa taloudellista pelastusta.

Kaikenlaisen väkivallan ongelma ei sittenkään ole meidän itsemme ja keskinäisten suhteittemme ulkopuolella, vaan mimeettisessä kiihkossamme mallintaa lähimmäistemme haluja ja kilpailla niiden kanssa.

Tuotteiden ja resurssien puute ei siis sittenkään pakota meitä keskinäiseen väkivaltaan. Päinvastoin. Yhteinen puute pitää sisällään aivan yhtä suuren pakotteen, mahdollisuuden tai kutsun katsoa itseäni peiliin ja kysyä miten minä voisin omilla valinnoillani lievittää tätä puutetta jakamalla rajallisia resursseja ja tuotteita lähimmäiseni kanssa. Niukkuus voi opettaa meille enemmän anteliaisuuden välttämättömyydestä kuin yltäkylläisyys.


[1] Palaver Wolfgang, Steinmair-pösel Petra (Eds) Passions in Economy, Politics and the Media. s.  74.

[2] Palaver Wolfgang, Steinmair-pösel Petra (Eds) Passions in Economy, Politics and the Media. s. 74-78

[3] René  Girard- The passionate Oxymoron on Romeo and Juliet. (Palaver Wolfgang, Steinmair-pösel Petra (Eds) Passions in Economy, Politics and the Media.) s. 25.

Avainsanat: , , , , , , , ,
« »

5 Kommenttia

  1. Kirjoitettu maaliskuu 12, 2009 kello 09:40 | Suora linkki kommenttiin

    Todella valaisevaa ja ajankohtaista tekstiä! Kiitos paljon. Löysin Teoblogiin vasta tänään, ja tämä ensimmäinen lukemani teksti innostaa kyllä kaivamaan syvemmällekin. Linkitin tähän merkintään myös omasta blogistani. Kaikki tukeni projektillesi!

    • Kirjoitettu maaliskuu 13, 2009 kello 02:11 | Suora linkki kommenttiin

      Kiitos Kaisa rohkaisustasi.
      Oli tosi piristävää lukea sellaisen nuoren blogia, jolla on painavat arvot ja kevyehkön humoristinen ote elämään. Mistä noita palikkapelejä oikein saa?

  2. Kirjoitettu maaliskuu 13, 2009 kello 13:24 | Suora linkki kommenttiin

    Heh, kiitos. Palikkapelejä saattaa löytyä ihan lähimmän tavaratalon peliosastolta, mutta jos ei löydy, Lautapelit.fi on aina toimiva vaihtoehto.

  3. Outi
    Kirjoitettu elokuu 14, 2009 kello 04:32 | Suora linkki kommenttiin

    Anteliaisuuden välttämättömyys… niin. Nuorena, kirkasotasaisena ja suhteellisen vähävaraisena oivalsin tämän: meidät on kutsuttu antamaan. Nyt keski-ikäistyttyäni ja vakavaraistuttuani minusta on tullut pihi! En tahdo antaa. Miten se menikään? ”Rikkaan on vaikea päästä taivasten valtakuntaan.”

  4. Raili
    Kirjoitettu marraskuu 8, 2009 kello 16:43 | Suora linkki kommenttiin

    Luopuminen on yleensä vaikeaa, olipa kyse rahasta tai tavarasta. Nuorena oli helppo jakaa vähästäänkin kun oli vapaa vastuista eikö ollut vielä kiintynyt mihinkään aineelliseen. Silti pidän edelleenkin hyväosaisena sitä ihmistä, jonka ”omaisuus” koostuu pääasiassa hyvistä ihmissuhteista ja henkisesti rikkaasta elämästä ja kohtuullisesta määrästä aineellista hyvää niin ettei elämä ole pelkkää raha-asioista murehtimista. Niin että voisi antaa joskus jollekulle myös sitä aineellista hyvää…
    Luin juuri Anna-Maija Raittilan kirjan Franciscus astui ovestani, jossa kerrottiin Franciscus Assisilaisen elämäntarina ja romanssi Rouva Köyhyyden kanssa. Hän asettui 1200-luvulla oman aikansa uutta kulttuuria vastaan luopumalla omaisuudestaan (hänellä oli sitä) ja perusti kerjäläismunkkikunnan. Kirjassa on mielenkiintoisia näkökulmia myös omaan aikaamme.

One Takaisinviittaus

  1. Maallinen onni tammikuu 4, 2011 kello 13:06

    […] aamun alkajaisiksi löysin Teoblogista hienon merkinnän niukkuusmyytistä. Daniel Nylund toteaa, että elämän ristiriitoja perustellaan […]

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Salla sanoi 2 viikkoa sitten:
      https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182 New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on na... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 2 viikkoa sitten:
      Aamen tuohon mitä sanot! Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiira... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 3 viikkoa sitten:
      ”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohd... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Jannu sanoi 4 viikkoa sitten:
      Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä: "One, two, three, four, every night we pray for war! Five, six, seven, eight, rape, kill, muti... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 1 kuukausi sitten:
      Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, o... Lutherin väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit