« »

Hyperkilpailun uhrit

4 kommenttia Kirjoitettu maaliskuu 16, 2009 Muokattu tammikuu 10, 2016

Jokaisen teorian, uskomuksen ja sitä soveltavan systeemin todellinen arvo ja moraalinen todellisuus paljastuu sen tuottamien uhrien kautta.

Kilpailu on noussut itseisarvoksi, josta kaikkien pitäisi hyötyä halvempien hintojen muodossa. Mutta ei ihminen elä vain halvoista hinnoista jos hän löytää itsensäkin vain halvasti hinnoiteltuna tai jonkun pörssiyhtiön miinussaldosta, joka pitää siivota pois ennen seuraavaa tulostiedostusta. Solidaarisuudesta on yksinkertaisesti tullut liian kallis tuote mahtuakseen vapaan kilpailun budjettiin. Työläiset ovat muuttuneet persoonattomaksi työvoimaksi, uusiutuvaksi energiamuodoksi jota voi ostaa halvemmalla muualta.

Kaikkien kilpailussa kaikkien kanssa kuka tahansa voi joutua kenen tahansa uhriksi. Hopea- ja pronssimitaleja ei enää jaeta. Kohta jäljellä on vain voittajia ja eliminoituja. Yleisellä hyödyllä ja taloudellisilla kasvumahdollisuuksilla on helppo pyhittää kilpailuun sisäänrakennettua väkivaltaisuutta. Vaikka väkivalta jää hyvin perusteltujen taloudellisten argumenttien varjoon, se ei kuitenkaan lakkaa olemasta väkivaltaa.

Kohta kaikki kehitys nähdään vain taloudellisena kehityksenä. Mikä tahansa projekti, jopa kehitysapuprojekti, on kelvollinen vain jos se muuttuu voittoa tuottavaksi. Inhimilliset tarpeet huomioidaan vain jos ne voidaan muuttaa osto- tai työvoimaksi. Markkinoiden ulkopuolella ei löydy pelastusta.[1]

Kulttuurimme uusilla alttareilla uhrataan edelleen ihmisiä niin kuin ennen vanhaan. Uhrit vain valikoituvat sattumanvaraisemmin ja persoonattomammin, eikä niiden kuolemaa juhlita avoimesti. Päinvastoin eletään kuin ei mitään pahaa olisi tapahtunutkaan, koska kaikki toiminta kuitenkin tähtää yhteiseen hyvään. Sillä tavalla ihmisen uhraamista on perusteltu kulttuurin perustamisesta asti. Globaali kauppa on noussut sellaiselle tasolle, että moraali ei sitä enää tavoita. Ylikuumentunut markkinatalous alkaa muistuttaa maapallon yhä ennustamattomaksi käyvää ilmastoa. Ei taloudellisesta tornadosta ketään voi panna vastuuseen. Sen tuhot täytyy vain kärsiä ja yrittää uudestaan nousta jaloilleen. Taloudellinen kasvu on kuin vanha messiaaninen unelma pelastuksesta jota ei saa vastustaa vaikka se vaatisi minkälaisia uhrauksia tahansa.

Valtiovaltakin redusoituu vähitellen vapaan kilpailun ylimmäksi suojelijaksi. Koska kilpailun onnistunut lopputulos oletettavasti koituu kaikkien hyödyksi, sen jalkoihin jääneitä yksilöitä tai yrityksiä katsotaan yhä vähenevällä myötätunnolla. He ovat vain yhteiseen hyvään pyrkivän kilpailun näkymättömiä luusereita, jotka jollain salaperäisellä tavalla luultavasti ovat itse vastuussa voittajien kelkasta putoamiseensa. Niitähän riittää ja mitä enemmän niitä tulee sitä välinpitämättömämmin niihin voi suhtautua. Jos heistä pitää huolehtia, sekin riesa pitää kuntatasolla kilpailuttaa joka vuosibudjettia tehdessä. Mitä siitä että halvalla ostettu huono hoito tulee pitkän päälle kalliiksi. Vapaalla kilpailulla on omat sääntönsä, ei laadun valvonta ole ensimmäisenä prioriteettilistalla. Se on liian kallista.

Onko syntymässä uusi halujen sanelema luokkayhteiskunta? Ne joilla on tarpeeksi energiaa keskinäiseen kilpailuun menestyvät. Ne jotka eivät jaksa tai periaatteesta eivät halua toimia keskinäisen vertailun, kateuden ja kilpailun ehdoilla eivät yksinkertaisesti pärjää villiintyneiden halujen maailmassa.

Kasvava määrä ihmisiä elää jatkuvassa kyydistä putoamisen pelossa. Mutta ei se haittaa. Syrjäytetyksi tulemisen pelko vain kiihdyttää kunkin halua muiden lailla brändätä itsensä hyväksi myyntituotteeksi menestyksen ja vaurastumisen markkinoilla. Joko astut junaan ja suostut sen vauhtiin tai jäät laiturille. Matkalippuna on tarpeeksi vahva usko omaan markkina-arvoosi. Ikivanha uskonnollinen vaatimus tarpeeksi vahvasta uskosta pelastuksen ehtona on saanut uuden muodon. Jos usko itseesi ei riitä, etkä pysty esiintymään tarpeeksi vakuuttavasti, olet kadotettu. Kiehdo tai kuihdu.

Laiturille jäävät toimivat vain epäsympaattisina ja varoittavina esimerkkeinä niille jotka vielä epäröivät haluaan tai voimavarojaan hypätä junaan. ”Et kai sinä halua jäädä noiden joukkoon?”

Jos laiturille jääneet vaipuvat katkerasti ja kaunaisesti vertaamaan itseään voittajiin, he vain vahvistavat uhrin asemaansa ja osallistuvat sen kautta julman systeemin ylläpitoon, saamatta itselleen minkäänlaista kunnioitusta tai edes myötätuntoa. Ohikulkevista junista heitä tuskin huomataan. He jäävät persoonattomiksi luusereiksi jotka eivät syystä tai toisesta kyenneet tai halunneet osallistua yhteiseen hyvään pyrkivään globaaliin kilpailuun. Syyttäkööt itseään ja turvautukoon valtiolliseen näkyvään käteen, joka sekin on muuttumassa koko ajan näkymättömämmäksi ja persoonattomammaksi.

Mutta ei kova vauhti välttämättä ole elämän merkki. Junissa istuu paljon menossa edeleen mukana olevia ihmisiä, jotka pohjimmiltaan eivät enää jaksa haluta yhtään mitään. Heillä ei ole ainuttakaan intohimoa jäljellä. He vain toimivat vanhasta tottumuksesta ja hiipuvan henkiinjäämisvaiston varassa. Viimeisessä kirjassaan Girard sanoo ettei ikinä olisi uskonut niin tapahtuvan.[2] Keskityttyään koko uransa aikana tutkimaan kilpailevia haluja hän ei osannut visioida maailmaa, jossa ihmiset kaikilla menestyksen tasoilla vajoavat depressiiviseen nihilismiin, jossa mikään ei pohjimmiltaan enää merkitse mitään – eikä silläkään ole väliä.


[1] Michel Beaudin and Jean-Marc Gauthier. The uncontrolled Return of Passions in the Economical and Political Sacrificial ”soteriology” of Our Times. s. 185

[2] Girard René. Evolution and Conversion. s. 251.

Avainsanat: , , , , , , ,
« »

4 Kommenttia

  1. Ismo
    Kirjoitettu maaliskuu 16, 2009 kello 13:54 | Suora linkki kommenttiin

    Kiitos mielenkiintoisesta blogista. Tunnen itsenikin usein kyydistä pudonneeksi, mutta ei siitä nyt tämän enempää. Artikkelin kohta ” Valtiovaltakin redusoituu vähitellen vapaan kilpailun ylimmäksi suojelijaksi” tuntuu toteutuvan selvästi. Yritysten annetaan kohdella työntekijöitään kuin koneita, joita hyödynnetään mahdollisimman tehokkaasti. Nyt halutaan ihmisten viipyvän työssä entistä pidempään. Toisin sanoen ihmisen elämä on merkityksellistä vain, jos hän tuottaa yhteiskunnalle rahaa mahdollisimman suuren osan elinvuosistaan. Joskus kivikaudella ihmiset muodostivat yhteisöjä ihmistä varten, koska niissä oli turvallisempi elää kuin yksin. Nyt tuntuu vallitsevan käsitys, että ihminen on yhteiskuntaa varten, jonka rattaiden täytyy pyöriä ihmisestä huolimatta.
    Markkinavoimien alttarille tuntuu mediakin uhranneen uskottavuutensa. Viime kesänä se alkoi rummuttaa, että ruuan hinta nousee maailmalla. Syyksi taidettiin keksiä väestönkasvu, joka uhkaa suistaa maailman ruokapulaan. Siispä suomalaiset kauppiaat saivat hyvän syyn alkaa nostaa ruuan hintaa ikään kuin meidän ylijäämäruokamme sitten jaettaisiin puutetta kärsiville. Melskasivatko tiedotusvälineet asiasta siksi, että ne ovat kauppiaiden mainostuloista riippuvaisia?
    Täytyy muuten tutustua tuohon Renéen paremmin.

  2. elena
    Kirjoitettu maaliskuu 23, 2009 kello 20:35 | Suora linkki kommenttiin

    Mielenkiintoinen blogi jonka sanomaan täysin yhdyn. Olen koko elämäni ajan tehnyt asioita pyyteettömästi ja rakkaudella. Tasaisin väliajoin tulee turpiin niin että tukka heiluu. Kilpailu, kateus, oman edun tavoittelu ja kaikkinainen paskanjauhaminen tulevat aina kuvaan mukaan jos ei enemmin niin myöhemmin. Olen etsinyt paikkaani tässä yhteiskunnassa monella tavalla, myös politiikassa. Paikkaa ei ole löytynyt, tai on; luonto ja lapset ovat pelastaneet minut täydellisestä toivottomuudesta sekä muutama hyvä ystävä joiden kanssa on voinut pitää iloa ja toivoa yllä. Tänne sivuille löysin erään ystäväni opastuksella. Hän on sitä mieltä että teidän paikkanne voisi olla minulle sopiva.

  3. Lisbe
    Kirjoitettu maaliskuu 26, 2009 kello 12:39 | Suora linkki kommenttiin

    Tämä on niin totta ja taidat Daniel niitä olla ainoita uskonmiehiä joka edes sanoo asiaa ääneen..puhumattakaan siitä hienosta, rikkaasta ja kuvaavasta tyylistä millä sen sanot. Hyvä, että aloitit blogin ! Nyt minulla ja monella muulla on täällä verkossa jotain todellista luettavaa, jonka kautta me rikkimenneet ja hyväntahtoiset pöljät (lainaus anthony de mellolta)voisimme edes yrittää löytää yhteistä voimaa löytää ihmisyyden rippeitä korjaamaan kaupallisuuden aiheuttamaa ihmiselämän halveksuntaa.

  4. Kyösti Nuttukontio
    Kirjoitettu heinäkuu 24, 2017 kello 23:21 | Suora linkki kommenttiin

    Ei tuohon ole mitään lisättävää. Omalla kohdallani kävi niin,että kun minusta oli imetty kaikki irti,annettiin potkut burnoutin kautta. Katkerako? Ei,enemmänkin helpottunut.

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Salla sanoi 2 viikkoa sitten:
      https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182 New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on na... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 2 viikkoa sitten:
      Aamen tuohon mitä sanot! Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiira... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 3 viikkoa sitten:
      ”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohd... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Jannu sanoi 4 viikkoa sitten:
      Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä: "One, two, three, four, every night we pray for war! Five, six, seven, eight, rape, kill, muti... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 1 kuukausi sitten:
      Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, o... Lutherin väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit