« »

Pyhitetyn väkivallan keskus

4 kommenttia Kirjoitettu 26.3.2009 Muokattu 20.3.2017

Niin Jeesus saapui Jerusalemiin. Hän meni temppeliin ja katseli siellä kaikkea.[1]

Näin epädramaattisesti päättyi Markuksen kuvaus kaupunkiin saapumisesta. Muurin ulkopuolella häntä oli ensimmäistä kertaa joukolla ylistetty messiaana. Siihen olivat osallistuneet lähinnä samaa tietä kulkeneet ihailijat ja ne, joita nämä olivat ennalta innostaneet. Temppelin sisällä oli valtava tungos kaukaa tulleita pyhiinvaeltajia, eikä hän ollut kasvoiltaan tuttu kenellekään. Siellä hän sai sulautua väkijoukkoon, jossa juuri kukaan ei häntä tunnistanut.

Jeesus vain kulki ja katseli temppeliä. Ehkä hän muisteli lapsuutensa vierailuja täällä vanhempiensa kanssa. Ehkä hän mietti viimeisintä vierailuaan ja sitä miksi hän lakkasi tulemasta uudestaan. Aikuisena hän oli maantieteellisesti ja henkisesti pysytellyt mahdollisimman kaukana instituutiosta, jonka vaikutusvallan ulkopuolelle temppelivaltiossa oli aivan mahdotonta jättäytyä. Jokaisen Aabrahamin lapsen tärkeimmät hetket elämässä liittyivät tavalla taikka toisella temppeliin.

Julkisen työnsä aikana Jeesus oli elänyt ja opettanut ikään kuin temppelillä ei olisi mitään merkitystä. Hän ei ollut koskaan suoraan puhunut sitä vastaan, mutta yhdessä äärimmäisen tärkeässä asiassa hän uhmasi sen yksinvaltaa: Hän oli julistanut ihmisten syntejä anteeksi annetuiksi. Sellainen oikeus kuului vain sovintouhreja suorittaville papeille. Jeesus ei kuitenkaan tehnyt siitä mitään numeroa. Silloinkin kun hän selkeästi uhmasi temppeliä, hän samalla vaikeni siitä. Sekin oli raskaan luokan kannanotto. Yhdelläkään juutalaisella ei ollut oikeutta elää ikään kuin temppeliä ei olisi edes olemassa.

Nyt hän kuitenkin halusi käydä katsomassa rakennusta, jonka vallan varjossa oli elänyt koko ikänsä.

Pyhän vallan temppeli

Jerusalemin temppeli oli kaukaakin katsottuna vaikuttava näky. Sisältä käsin sen valtavia mittasuhteita oli vaikea hahmottaa. Temppelialue oli kahdentoista jalkapallokentän kokoinen. Sinne mahtui tarvittaessa melkein 400 000 pyhiinvaeltajaa.[2] Korkea ulkomuuri oli kiillotettua, valkoista marmoria. Auringonpaisteessa rakennus oli suorastaan häikäisevä. Herodes oli rakentanut sitä 46 vuotta noin 10 000 miehen voimin. Työt jatkuivat vielä Jeesuksenkin aikana. Joka vuosi temppeliä viimeisteltiin kullalla ja hopealla, jota temppelille uskolliset juutalaiset lähettivät tonnikaupalla kaikilta tunnetun maailman kulmilta.[3]

Temppeli oli juutalaisten taloudellinen, poliittinen ja uskonnollinen keskus, kaikkein suurimpien intohimojen tyyssija. Koko uhattuna ollut kansallinen identiteetti oli ankkuroitu tuohon rakennukseen. Mikään kansakunta ei tähän mennessä ollut investoinut niin suurta merkitystä yhteen ainoaan rakennukseen.

Naapurikansoillakin oli mahtavia temppeleitä, jokaiselle jumalalle omansa. Juutalaisilla oli vain tämä yksi ainut. Sen valmistuminen oli sinetöinyt paimentolaiskansan kehittymisen kuningaskunnaksi. Orjatyöllä rakennetun ja raskailla veroilla rahoitetun Salomonin temppelin lumovoimalla alettiin pyhittää ja mystifioida kuninkaallista valtaa jo noin 900 vuotta aiemmin. Mikään ei voinut toimia parempana perusteena hallitsijan vallalle kuin hänen rakentamansa Jumalan temppeli.[4] Monta kuningasta ehti taistella temppelin hallinnasta ennen kuin babylonialaiset tuhosivat sen vuonna 586 eKr.[5] Seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin pakkosiirtolaisuudesta palanneet juutalaiset rakensivat tuhotun temppelin paikalle uuden, pienemmän temppelin, niin sanotun Toisen temppelin. Vuoden 176 eKr. makkabealaiskapinan jälkeen temppeliä hallinnoi kuninkaallinen pappissuku. Koska Herodes oli saanut kruununsa Roomalta, hän yritti liehitellä kansaa laajentamalla temppeliä ja kohentamalla sitä uuteen loistoon. Valtaisa rakennus kantoikin jo hänen nimeään ja legitimoi hänen vihattua kuningasvaltaansa.

Herodeksen temppelin rakenne saneli myös sen, mille tasolle kukin kuului valtakunnan puhtaus- ja pyhyyshierarkiassa. Ei siinä sinänsä mitään erikoista ollut, kaikkien kansojen alttarit tekivät samoin.

Myös Rooman valtakunnassa kaikki sosiaalinen toiminta pyöri uhraamisen ympärillä. Roomalaiset olivat erityisen huolissaan kaikista poikkeavista ja epänormaaleista ilmiöistä. Niiden katsottiin kielivän jumalten tyytymättömyydestä, tulevista kriiseistä tai onnettomuuksista. Senaatin tehtäviin kuului päättää minkälaisilla uhreilla normaalius ja rauha saataisiin palautettua yhteiskuntaan.[6] Rooman valtakunta pysyi järjestyksessä uhraamisen kautta ja jokainen kansalainen löysi oman paikkansa jumalten säätämässä maailmassa juuri tietyn alttarin ääressä.

Kaikkialla maailmassa kokoonnuttiin uhraamisen ympärille. Uhri yhdisti, samalla kun se piti sosiaaliluokat erillään. Juutalaisilla tämä vain korostui, koska heillä oli vain yksi uhrialttari yhdessä ainoassa temppelissä.

Uloimpana ja kaikkein matalimmalla paikalla temppelissä oli esipiha, jonne pakanaturistien piti jäädä. Sitä pidemmälle eivät Rooman sotilaatkaan päässeet. Porteissa, joista pääsi sisemmälle temppeliin, oli kolmella kielellä varoitus kuolemanrangaistuksesta, joka kohtaisi kaikkia paitsi rituaalisesti puhtaita juutalaisia. Seuraavina olivat naisten piha sekä miesten alue, joiden jälkeisestä portista ylöspäin pääsivät leeviläiset ja siitä seuraavasta portista papit. Kaikkein pyhimpään ja samalla lähimmäksi Jumalaa pääsi vain ylimmäinen pappi kerran vuodessa.

Rooma oli kuitenkin varmuuden vuoksi ottanut haltuunsa ylipapin rituaalisen viitan. Maaherra säilytti sitä kaikella arvokkuudella tarkoin vartioidussa holvissa, ja luovutti sen käyttöä varten suurten juhlien ajaksi. Kaikki tiesivät, että viitta saattaisi jonain päivänä jäädä lopullisesti roomalaisten kaappiin. Silloin se luovutettaisiin vain sellaiselle ylipapille, jonka yhteistyöhön ja hallintoon Rooma todella luottaisi.

Viitta oli juuri luovutettu pääsiäisjuhlaa varten. Papiston helpotus oli suuri. Pilatus siis edelleen luotti Kaifaksen ja hänen neuvostonsa kykyyn ylläpitää rauha maassa.

 Anteeksiantomonopoli

Juutalaisille Jerusalemin temppeli oli ainoa paikka maailmassa, jossa taivas ja maa koskettivat toisiaan. Tämä oli kosmoksen keskipiste; paikka, joka yhdisti luodun luojaansa.

Tietenkin Jumalan uskottiin olevan kaikkialla, mutta erityisesti Hän oli läsnä temppelissä. Se oli myös ainoa paikka, jossa Jumala vastaanotti itselleen annettuja uhreja. Kaikilla rituaalisesti puhtailla juutalaisilla miehillä oli mahdollisuus saada näköyhteys siihen paikkaan, johon koko kansan anteeksiantomonopoli oli keskitetty. Uhri palautti heikentyneen tai rikkoutuneen suhteen Luojaan. Uhri lunasti uhraajan takaisin siihen suhteeseen, jota hän oli tahallisesti tai tahattomasti rikkonut. Monista epäpuhtauksista ja synneistä saattoi puhdistautua vain temppeliuhrien avulla. Heprealaiset kirjoitukset eivät koskaan selitä mitä tämä synnistä lunastava, kipper, oikein on. Synti oli juutalaisille vahvasti yhteisöllinen asia. Se vapautti pahan voiman vahingoittamaan yhteisöä ja sen jälkeläisiä sukupolvien ajan. Jos syntiä ei sovitettaisi uhrilla pyhä kansa ja sen maa altistuisi tuhovoimille.[7] Siksi temppelirituaalit suojelivat koko kansaa hävitykseltä.

Tietoisten ja tahattomien syntien tekeminen tuli köyhälle talonpojalle ja hänen perheelleen kalliiksi. Se merkitsi kallisarvoisen ravinnon uhraamista.

Kaupunkikuvaa dominoiva rakennus oli kaikille jatkuva muistutus uhraamisen välttämättömyydestä. Riippumatta siitä kuinka kauas juutalaiset olivat joutuneet kansansa kotisijoilta, tänne oli pakko tulla uhraamaan. Harva uskalsi olla täyttämättä velvollisuuttaan Temppeliä kohtaan, tai elää ilman sen tarjoamia jumalallisia palveluja.[8]

Yhteensä 9000 pappia ja leeviläistä pyöritti rituaalikoneistoa, joka samalla oli aikansa suurin teurastamo koko maailmassa.[9] Hyvä pappi oli myös erinomainen teurastaja. Eläimet tapettiin terävillä työkaluilla ja nopeilla, tarkoin harjoitelluilla liikkeillä. Osa uhrieläimistä poltettiin kokonaan Jumalalle. Osasta valutettiin vain veri ja kaavittiin nyljetystä nahasta rasva alttarille. Loput palautettiin uhraajalle aterialihana, tai vietiin taljoineen papiston keittiöön.

Uhrieläimet olivat arvokasta kauppatavaraa. Juhlapäivinä niiden tarve saattoi olla jopa kymmenissä tuhansissa. Yli parinsadan neliömetrin kokoisella alttarilla[10] yötä päivää palava uhrituli kulutti hehtaareittain metsää. Myös Pilatus tuotatti joka päivä vuohen ja pari lammasta uhrattavaksi keisari Tiberiuksen turvallisuuden puolesta. Pelkästään siihen kului yli tuhat eläintä vuodessa. Suurten uhrijuhlien aikana, joita oli kolmesti vuodessa, Kidron puron vesi, johon veri huuhdeltiin, tuli niin sakeaksi verestä, että sitä myytiin maanviljelijöille lannoitteeksi. Puron nimi ei turhaan tarkoita sameaa, tummaa tai mustaa. Koko alueen yllä leijui paksu poltetun lihan savu.[11]

Suuren sovintojuhlan aikana kaikkein pyhimpään pirskotettiin syntipukin verta. Se oli tärkein uhrieläin koko vuoden aikana. Se puhdisti koko temppelin rituaalisesta epäpuhtaudesta, jota oli aiheutettu joko tahallaan tai tahattomasti. Samalla se puhdisti koko kansan jokaisesta synnistä, jonka Toora tunsi.[12] Tämä oli vuoden odotetuin ja pelottavin hetki. Kaikkein pyhimmässä saattoi tapahtua mitä tahansa. Pyhin oli joskus kaikkein pahin. Kaikkein pyhimmästä palattuaan ylipappi juhli sitä, että oli taas kerran selvinnyt Jumalan huoneesta hengissä.

Katsoessaan puhdistautumisriitteihin tunkeilevaa kansaa, Jeesus ilmeisesti jo tiesi, että tästä kansanjoukosta hän ei selviäisi hengissä. Ihmiset jotka suurin kustannuksin ja vaivoja säästelemättä etsivät lunastusta synneistään, tulisivat pian yhtenäisellä raivolla puhdistautumaan hänestä.

Temppeli ja pyhä maa

Temppelin liikevaihto oli valtava. Papisto hallinnoi todella suuria rahasummia. Jokainen mies maksoi vuosittain yhden päiväpalkan verran temppeliveroa. Sen lisäksi kaikkialta, missä juutalaisia eli, kerättiin kymmenyksiä ja vapaaehtoisia lahjoja temppelin ylläpitoon. Pyhiinvaeltajat käyttivät vierailunsa aikana erityisesti siihen tarkoitukseen säästettyä kymmenystä. Sitä sai käyttää vain temppelissä.[13] Tavallinen maalainen maksoi temppelille tuloistaan kaikkiaan 13–20 prosenttia. Kun summaan lisätään vielä Herodekselle ja Roomalle kerätyt verot, köyhin kansanosa joutui antamaan jopa 40 prosenttia tuloistaan hallitsijoilleen.[14] Silloin kun keisarikunnan tai maakunnan talous oli kriisissä sitä paikattiin kiskomalla maaseudulta vieläkin suurempia veroja.

Herodes ja roomalaiset saattoivat kantaa veronsa väkisin. Se oli kuitenkin pieni ja vähäinen uhka verrattuna siihen, mitä temppeliveron ja kymmenysten laiminlyöminen toi mukanaan. Papistohan huolehti siitä, ettei Jumalan siunaus väistyisi kansan ja pyhän maan yltä. Koko kansan edestä annetut päivittäiset polttouhrit pitivät maan satoisana ja vaimot hedelmällisinä. Kuivuus, kato ja lapsettomuus saattoivat johtua laiminlyödyistä velvollisuuksista temppeliä kohtaan.[15] Siinä tilanteessa köyhällä maanviljelijällä ei enää ollut mahdollisuuksia ostaa edes uhrieläintä puhdistuakseen ja saadakseen syntinsä anteeksi. Kun temppeli ei antanut velkoja anteeksi, sen suojaava vaikutus alkoi rakoilla ja aina vaaniva pahuus pääsi vahingoittamaan maata ja kansaa.

Sekin maa, jota temppeliaristokratia ei omistanut, oli kuitenkin Jumalan oma. Tästä syntyi vähitellen käsitys pyhästä maasta Jumalan omana tonttina maan päällä ja pyhästä kansasta, jolla oli siihen yksinoikeus. Kansa ei todellisuudessa omista tätä maata, mutta pyhä maa on vuosisatojen ajan alkanut omistaa kansan. Jokaisen tulisi olla valmis vuodattamaan verta sen rajojen puolustamisessa. Maan pyhyydestä tulee elämää arvokkaampi asia,[16] joka alkaa itsessään vaatia uhreja. Jeesus tiesi, että uhreja vaativat voimat eivät aina pysy rituaalisissa raameissaan. Tuhannetkaan litrat temppelissä vuodatettua verta eivät aina riittäneet pitämään pahuuden voimia kurissa. Silloin pyhän maan ja sen pääkaupungin suojelemiseksi vaaditun veren vuodatus siirtyi temppelin ulkopuolelle.

Temppeli oli koko kansan mimeettinen magneetti. Sen vaikutusvaltaa oli melkein mahdotonta vastustaa. Se imi luokseen melkein kaikki juuri siksi, että sillä oli valta myös sulkea kenet tahansa ulkopuolelleen. Täällä opittiin, mitä pitää haluta ja mitä välttää. Temppeli paljasti, kuka oli kukin valtakunnassa ja kuka ei ollut mitään. Täällä lapset oppivat omaksumaan identiteettinsä heidän huostaansa annetun Jumalan maan lapsina. Täällä kävi ilmeiseksi, kuka kuuluu meihin ja kuka heihin. Täällä vainuttiin valtakunnan vähäisimmätkin viholliset ja päätettiin, kuka oli yhteisen hyvän nimissä uhrattava.

Temppelin armoilla

Jeesus tiesi, että temppelillä ja sen papistolla oli myös epäilijöitä. Kansalla oli pitkä profeetallinen perintö, joka monella tavalla oli kyseenalaistanut koko uhrikultin ja siihen liittyneen vallankäytön. Siitä oli toki kauan, kun mitään vakavasti otettavaa profeetallista arvostelua oli kuultu, mutta kritiikkiä silti esiintyi.

Ylimmäinen pappeus ei enää kulkenut perintönä, eikä se ollut elinikäinen virkakaan, kuten kuningasvallan aikana. Kansa tiesi, että Rooman maaherralla oli oikeus nimittää ja erottaa ylipapit mielihalujensa mukaan.[17] Siksi ylimmäisestä papista oli tullut keisarin kuuliainen palvelija, jonka esikuntansa keräsi verorahoja myös miehitysarmeijan ylläpitoon. Jerusalemissa oli neljä sukua, jotka kilpailivat keskenään tästä virasta. Samalla heidän täytyi kilpailla myös roomalaisen maaherran suosiosta. Kaifas oli hallinnut virkaa jo poikkeuksellisen kauan. Se herätti epäilyksiä siitä, että hänen kulissientakainen yhteistyönsä rapistuvan Herodeslaisen dynastian ja Pilatuksen kanssa oli liiankin hyvää.

Temppelieliitti oli Rooman vallan alla alkanut unohtaa vanhan uskomuksen, jonka mukaan kaikki maa kuului Jumalalle. Nyt maa kuului Rooman vasalleille. Maa uskottiin rikkaille suvuille, joiden lojaalisuuteen Rooma saattoi luottaa. Pappissuvut kuuluivat kaikkein äveriäimpiin ja tulivat koko ajan rikkaammiksi.

Tavallisen kansan keskuudessa kaikki eivät suinkaan luottaneet tämän järjestelmän pyhyyteen. Joidenkin oli vaikea niellä sitä, että sama ylipappi, joka suurena sovintopäivänä edusti koko kansaa Jumalan edessä, edusti loppuvuoden kansaa Rooman ruhtinaiden edessä.[18]

Moni kaipasi sitä aitoa alkuperäistä loistoa ja kunniaa, kun vapaa kansa palvoi Jumalaa kuningas Salomon rakentamassa, ainoana oikeana pidetyssä ja alkuperäisessä temppelissä. Silloin papistokin oli Jumalan valitsema, eikä pakanahallitsijoiden nimittämä.

Osa fariseuksista ja kirjanoppineista oli alkanut puhua siitä, että Jumalan voisi kohdata muuallakin kuin temppelissä. Hänen siunauksensa lepäsi kaikkialla, missä kaksi tai kolme kokoontui tutkimaan Tooraa.[19] He yrittivät rituaalisen puhtauden kautta pitää yllä temppelikultin kaltaista pyhyyttä melkein missä paikassa tahansa. Siksi heistä tulikin koko kansan moraalin ja rituaalisen puhtauden vartijoita, eräänlaisia korttelipappeja, jotka jatkuvasti nuuskivat Jeesuksenkin toimia. He eivät avoimesti kapinoineet temppeliä vastaan, mutta ottivat etäisyyttä siihen nähden.

Tavallinen Juudean ja Galilean maanviljelijä eli vain yhden sadon päässä perikadosta. Silti temppeliä hallitseva aristokratia huolehti enemmän maan omistajien kuin maalla työskentelevien eduista. Se herätti pelonsekaista katkeruutta temppeliä kohtaan. Moni oli jäänyt loputtomaan ja toivottomaan velkasuhteeseen temppelille.[20] Siksi väkivaltaisiksi yltyneet protestit ylipapillista valtaa ja temppelieliittiä vastaan syttyivät nimenomaan köyhien talonpoikien keskuudessa.[21] Heillä ei ollut enää mitään menetettävää.

Näille ihmisille Jeesuksen puhe Jumalan ilmaisesta anteeksiannosta ja ehdoitta rakastavasta Jumalasta oli uskomattoman hyvä uutinen. Temppelin auktoriteetin, vallan ja talouden kannalta se oli vaarallinen uutinen.

Esseealaiset olivat kokonaan lakanneet käymästä temppelissä, joka oli heidän mielestään turmeltuneen valtaeliitin saastuttama. He olivat tyystin pettyneet koko systeemiin ja eristäytyivät omiin suljettuihin yhteisöihinsä odottaessaan messiaan tulemista ja vielä suuremman temppelin rakentamista.

Jeesuksen aikeet?

Messiaan odotus oli intensiivisintä Juudean ja Galilean köyhissä kylissä. Niissä saatiin elää suhteellisen itsenäistä ja häiriintymätöntä elämää niin kauan kuin maksuista Roomalle ja temppelille huolehdittiin. Messiasunelmat niissä olivat kuitenkin mitä sotaisimmat. Maaseudun köyhät odottivat hyvää ja oikeudenmukaista kuningasta, joka vapauttaisi heidät sotilaallisesta ja taloudellisesta sorrosta.[22] Monet heistä vihasivat temppeliaristokraatteja. Silti he olisivat milloin tahansa olleet valmiit kuolemaan temppelin puolesta. Kaikille oli kuitenkin selvää, että nimenomaan siellä messias ilmestyisi. Juuri sieltä käsin messias tulisi eräänä päivänä vapauttamaan kansansa miehitysarmeijan ikeestä. Kaikki kansallismieliset, poliittiset ja taloudelliset unelmat olivat pohjimmiltaan uskonnollisia unelmia.

Temppeli sekä erotti että yhdisti juutalaisia. Temppeli rakensi ja piti yllä suuria taloudellisia ja sosiaalisia eroja. Sen rooliin ja merkitykseen liittyi paljon opillisia erimielisyyksiä. Silti kaikille yhteinen uhrialttari yhdisti riitaisan kansan. Päivittäin vuodatettujen uhrien veri piti heidät koossa.

Kylissä ja pienemmissä kaupungeissa ei juuri nähty Rooman sotilaita, mutta temppelin kyljessä näillä oli oma linnoitus. Täällä valloittajien sotilaallinen läsnäolo oli arkipäivää. Rooman keisari olisi milloin tahansa voinut kieltää koko temppelin toiminnan. Mikä tahansa liian levoton kansan liikehdintä temppelin ympärillä, olisi voinut antaa siihen aiheen. Jeesus oli juuri provosoinut sellaisen. Hän oli kuitenkin onnistunut myös lopettamaan sen, ennen mitään sotilaallista puuttumista.

Näiden tunnelmien ristiaallokossa Jeesus kulki ensimmäisen illan aikana Jerusalemiin saapumisensa jälkeen. Hän ei puhunut kenenkään kanssa, eikä kukaan häntä näyttänyt häiritsevän.

”mutta koska oli jo myöhä, hän lähti kahdentoista opetuslapsensa kanssa Betaniaan.”

Mitähän oli liian myöhäistä tehdä enää tätä iltana ja miksi? Näyttää selvältä, että Jeesus oli pitkäänkin suunnitellut tekevänsä jotain radikaalia temppelissä. Tänne hän oli tehnyt matkaa ainakin kolme vuotta. Se alkoi valtakunnan syrjäseuduilta, Palestiinan kaikkein merkityksettömiltä alueilta. Köyhässä Galileassa hän oli valtakunnan halveksittujen ja hylättyjen seurassa, vähitellen haastanut temppelin auktoriteettia ihmisten elämässä, haastanut sen tabuja ja rikkonut rituaalisen puhtauden rajoja. Tämä ei todellakaan ollut mikään temppeliä kunnioittava pyhiinvaellus. Nyt hän oli pyhitetyn väkivaltakoneiston ytimessä. Uhraamaan hän ei ainakaan tullut. Markuksen sanavalinnat vihjaavat päättäväisestä ja ehkä kärsimättömästäkin halusta viedä jo alettu temppelin haastaminen loppuun. Nyt Jeesus kuitenkin valitsi vain katsoa ja arvioida. Ensin oli levättävä pitkästä kävelymatkasta. Huomenna oli toimen päivä.

Jeesuksen tulo oli kyllä huomattu. Hänen läsnäolonsa herätti monissa suuria toiveita ja ehkä vielä useammissa vakavia huolia.

Itse hän oli juuri niin rauhallinen kuin suurissa mielen kuohuissa päätöksensä tehnyt mies voi olla. Niin ainakin kuvittelen.

Ympärillä jatkui loputon määkinä, kun tuhansia uhrilampaita ja -vuohia kuljetettiin temppelin esipihalle myytäväksi ja maailman suurin teurastamo jatkoi pyhän maan ja pyhän kansan suojelemiseksi vaadittua veren vuodattamista. Rooman, kreikan ja muiden naapurivaltojen valuuttaa vaihdettiin hopeasekeleihin, jotka ainoina kelpasivat uhrieläinten ostoon. Raha ja veri pyörittivät tätä valtavaa ihmisen turvaksi luotua koneistoa.

 

[1] Mark 11:11. Matt 21:10,11.

[2] Fredriksen Paula. Jesus of Nazareth. s. 15.

[3] Wroe Ann. Pontius Pilate. Random House. New York. 1999. s. 78.

[4] Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. A Ministry of Liberation. Westminster John Knox Press. Lousville. 2000. s. 111 – 143

[5] 2. Kun. 25:9-17; Jes. 64:11

[6] Patterson Stephen J. Beyond Passion. Rethinking the Death and Life of Jesus. Fortress Press 2004. s. 73-75.

[7] Daly Robert J. Sacrifice Unveiled. The True Meaning of Christian Sacrifice. T&T Clark. London. 2009.

[8] Mitä kauempana temppelistä olivat, sitä enemmän ihmiset joutuivat luottamaan siihen anteeksiantoon, jonka Jumala soi syntejään katuvalle ja niitä tunnustavalle, silloin kun uhraamiseen ei ollut mahdollisuutta. Fredriksen Paula. Jesus of Nazareth. s. 69.

[9] Greenberg väittää että papistoon kuului 20 000 jäsentä. Greenberg Gary. The Judas Brief. Who Really Killed Jesus? Continuum. New York. 2007. s. 155.

[10] Griffith-Jones Robin. The Four Witnesses. Harper SanFrancisco. 2000.

[11] Hamerton-Kelly Robert. The Gospel & Sacred. s. 17.

[12] Gorringe Timothy. God’s Just Vengeance. Cambridge University Press. 1996. s. 71.

[13] Horsley Richard A. Jesus and Empire. s. 64.

[14] Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. s. 121-123.

[15] Ei ole mikään sattuma että vuonna 66 tapahtuneen kansannousun aikana kapinalliset valloittivat temppelin ja polttivat kaikki sieltä löytämänsä velkakirjat. Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. s. 137.

[16] Schwarts. M Regina The Curse of Cain. The Violent Legacy of Monotheism. The University of Chicago Press. 1997. s. 39,40,41,44,51,54,72.

[17] Matthew Shelly and Gibson E. Leight (editors) Violence in the New Testament. T&T Clark International. New York. London. 2005. s. 58.

[18] Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. s. 41.

[19] Wright N.T. The Challenge of Jesus. s. 64. Tämä Baabelin vankeudessa syntynyt käsitys periytyi rabbeille, jotka temppelin tuhoutumisen jälkeen järjestäytyivät uudelleen ja oppivat elämään ilman uhraamisen mahdollisuutta.

[20] Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God s. 191 -193.

[21] Matthew Shelly and Gibson E. Leight (editors) Violence in the New Testament. T&T Clark International. New York. London. 2005. s. 58.

[22] Horsley Richard A. Jesus and Empire. The Kingdom of God and the New World Disorder. Fortress Press. Minneapolis. 2003. s. 39.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

4 vastausta artikkeliin “Pyhitetyn väkivallan keskus”

  1. ”Jeesus oli toimintansa alusta asti tarjonnut Jumalan anteeksiantoa ilmaiseksi. Hän ei alkuunkaan uskonut, että Jumala tarvitsi ainuttakaan kuolemaa voidakseen suhtautua eläviin suopeasti. Uhraaminen ei ollut vain turhaa. Se oli perusteitaan myöten väärin.”

    On huomioitava, että tämä ei ole se, mitä Raamattu ilmoittaa. Olen lukenut tätä blogia, jota Daniel olet kirjoittanut suurella kirjailijan taidolla, mutta lukijoiden on tiedostettava teologia, jota blogissa rakennetaan ja siihen ei kuulu ristin sovituksen sanomaa. Ristin uhri on kuitenkin Raamatun keskeisin sanoma. Katsotaan mitä Jeesus itse, Pietari, Paavali ja Jesaja sanoivat:
    – ”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.” Matt.20:28, Jeesus
    – ”Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto.” Ef.1:7, Paavali
    – ”Tiedättehän, ettei teitä ole lunastettu isiltä perimästänne tyhjänpäiväisestä elämästä millään katoavalla tavaralla, hopealla tai kullalla, vaan Kristuksen, tuon virheettömän ja tahrattoman karitsan, kalliilla verellä” 1.Piet.1:18-19, Pietari
    – Tai Jesaja 53:10,12 ”Herra näki hyväksi, että hänet ruhjottiin, että hänet lävistettiin. Mutta kun hän antoi itsensä sovitusuhriksi…Hän otti kantaakseen monien synnit”

    Jos ristinuhrin tarve otetaan pois, puhutaan kokonansa toisenlaisesta Raamatusta kuin se, millaisena kokonaisuutena se on meille annettu. Ristin sanoma on pahennus ihmiselle, eikä korota ihmisen omaa älykkyyttä eikä omanarvontuntoa ja se saatta siksi olla mukavampi jättää pois. Jos se jätetään pois, jää sovitus Raamatun Jumalan kanssa saamatta. Jonkun muun jumalan kanssa sen voi toki jättää pois, jolloin sanoma on toki hovikelpoisempi ja ihmistä hivelevämpi, mutta samalla tappavampi. Silloin yksi uhri (Jeesus) jää tosin pois, mutta monta muuta onnetonta tulee tilalle (ihmiset, jotka eivät saa sovitusta Raamatun Jumalan kanssa).

    1. Daniel Nylund sanoo:

      Kiitos avoimesta kritiikistäsi
      Se on aivan totta että tässä kokonaisuudessa arvostelen sitä kuinka olemme nyt viisisataa tuhat vuotta uskoneet Anselmin ja Lutherin pelastusteologiaan aivan kuin Jeesus itse olisi niin opettanut. Siitä on tullut niin dominoiva itsestään selvyys ja keskeinen osa roomalaiskatolista, protestanttista ja nykyistä karismaattista kristinuskoa, että on vaikeaa edes kuvitella kristinuskoa ilman sitä. Silti kristikunnassakin on aina ollut myös toisenlaisia näkemyksiä. Idän kirkkolla on hyvinkin erilainen käsitys.
      En voi kuin ihmetellä kuinka kauan kirkko on sinnitellyt tämän kaikkein suurimman epäuskottavuuden kanssa uskotellen itselleen ja muille, että se muka on hyvä uutinen kansalle joka pimeydessä vaeltaa. Kertomus jumalallisesta perheväkivallasta pelastavana ihmeenä on absurdiudessaan niin pöyristyttävä, että en lainkaan ihmettele miksi kristittyjen mainen hyvinä ja uskottavina ajattelijoina on niin heikko. Jos tuollainen teologia keksittäisiin tänään, se olisi vain kuriositeetti muiden joukossa Hengen ja Tiedon messuilla.
      Lutherin juhlavuoden kunniaksi voisimme uudelleen arvioida hänenkin opetustaan tässä keskeisessä asiassa.
      Monet kristityt ovat omaksuneet pelastusoppinsa syvällä kiitollisuudella mutta valitettavan pinnallisella ajattelulla. Salaa sydämessään he kuitenkin ehkä ihmettelevät miksi uhreja puolustavalla Jeesuksella oli Isä, joka vaati uhria. Uskonnollinen hartaus ja kriittisen ajattelukulttuurin puute peittää alleen monta epäilystä uskon sisällöstä.
      Muodollinen suostuminen tietyllä tavalla määriteltyyn Jeesuksen veren pelastavaan voimaan, riittää jäsenkortiksi sisäpiiriin. Epäröinti uhrin merkityksen suhteen jättää sinut odotussaliin. Jos et suostu uskomaan että Jeesus kantoi sinulle kuuluvan Jumalan vihan tai oikeudenmukaisen rangaistuksen, olet auttamattomasti kadotettu. Se jättää myös sosiaalisesti pelastettujen ryhmän ulkopuolelle.
      Sen sijaan että alkaisimme Jeesuksen uhriuden kautta kyseenalaistamaan kaikkea hylkäämistä, perustelemme sillä ikivanhoja uhraamisen käytäntöjä ja jatkamme niitä rakentamalla hylkääviä yhteisöjä.
      Kyllä. Jeesus kuoli meidän syntiemme tähden, niin kuin kirkko meille opettaa, mutta ei niin kuin kirkko meille tarkoittaa. Me hylkäsimme ja tapoimme hänet. Siinä mielessä hän kuoli meidän syntiemme tähden.
      Jokainen aktiivinen hylkääminen tai passiivinen uhrin puolustamattomuus osui häneen, on aina osunut häneen ja tulee aina osumaan häneen. Hän kantoi meidän syntimme, on aikojen alusta asti kantanut meidän syntimme. Hän kantaa edelleenkin meidän syntimme. Hän tekee sen niiden anteeksiantavana uhrina.
      Kyllä, hän pelastaa meidät synneistämme kutsumalla meidät valtakuntaan joka rakentuu kiitollisuudelle eikä vertailevalle kateudelle, kunnioitukselle eikä kilpailulle, anteeksiannolle, eikä kostolle, vihollisen rakastamiselle eikä väkivallan jäljentämiselle, vieraanvaraisuudelle eikä valikoivuudelle, hyvyydelle eikä hylkäämiselle, uhrin puolustamiselle eikä uhraamiselle jne.
      Kyllä hän sovitti meidät Jumalan kanssa herättämällä meidät rakastamaan uhreja eikä tekemään niitä. Sen kautta Jumalan viholliset tulevat Jumalan palvelijoiksi ja Jeesuksen seuraajiksi. Jumala itse on aina ollut meidän palvelijamme ja ystävämme.
      Kyllä. Jeesus kuoli meidän syntiemme tähden, niin kuin kirkko meille opettaa, mutta ei niin kuin kirkko meille tarkoittaa. Me hylkäsimme ja tapoimme hänet. Siinä mielessä hän kuoli meidän syntiemme tähden.
      Jokainen aktiivinen hylkääminen tai passiivinen uhrin puolustamattomuus osui häneen, on aina osunut häneen ja tulee aina osumaan häneen. Hän kantoi meidän syntimme, on aikojen alusta asti kantanut meidän syntimme. Hän kantaa edelleenkin meidän syntimme. Hän tekee sen niiden anteeksiantavana uhrina.
      Kyllä, hän pelastaa meidät synneistämme kutsumalla meidät valtakuntaan joka rakentuu kiitollisuudelle eikä vertailevalle kateudelle, kunnioitukselle eikä kilpailulle, anteeksiannolle, eikä kostolle, vihollisen rakastamiselle eikä väkivallan jäljentämiselle, vieraanvaraisuudelle eikä valikoivuudelle, hyvyydelle eikä hylkäämiselle, uhrin puolustamiselle eikä uhraamiselle jne.
      Kyllä hän sovitti meidät Jumalan kanssa herättämällä meidät rakastamaan uhreja eikä tekemään niitä. Sen kautta Jumalan viholliset tulevat Jumalan palvelijoiksi ja Jeesuksen seuraajiksi. Jumala itse on aina ollut meidän palvelijamme ja ystävämme.
      Olen näitä kysymyksiä käsitellyt tarkemmin ja perusteellisemmin TeoBlogin loppupuolella, jossa siirryn käsittelemään tätä päivää.
      Jatkakaamme siis keskustelua.

      https://www.teoblogi.fi/2016/04/vakivallan-varjo-pelastusteologiassa/

      1. Kyösti Nuttukontio sanoo:

        Kiitos.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Sisällysluettelo

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0740250
  • Lahjoita

    Jos kirjoituksistani on ollut sinulle hyötyä, voit osoittaa kiitollisuutesi lahjoittamalla satunnaisesti tai säännöllisesti Ystävyyden Majatalossa tehtävään toipumistyöhön.

    Kohtaaminen ry:n tilille:
    Osuuspankki: FI81 5410 0220 4035 16
    viite: 7773

    Poliisihallituksen lupa nro RA/2020/470, koko maassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata. Varoja käytetään kuntouttavan toiminnan aiheuttamiin kustannuksiin.

    KIITOS.