Rosvojen luolassa

Kelvoton viikunapuu

Tänään Jeesus pääsisi tekemään, mitä hän ilmeisesti oli pitkään suunnitellut, mutta matkalla temppeliin tapahtui outo välikohtaus vihaisen Jeesuksen ja viattoman viikunapuun välillä.

Kun he seuraavana päivänä lähtivät Betaniasta, Jeesuksen tuli nälkä.

Miksi ainoastaan hänellä oli nälkä? Oliko hän kiihdyksissään unohtanut syödä aamupalansa ja oliko alhainen verensokeri syy hänen kiukkuiseen käytökseensä?

Hän näki jonkin matkan päässä viikunapuun, joka oli lehdessä, ja meni katsomaan, löytyisikö siitä jotakin. Puun luo tultuaan hän ei kuitenkaan löytänyt muuta kuin lehtiä, sillä vielä ei ollut viikunoiden aika.

Markus kertoo, ettei ollut edes viikunoiden aika. Miksi ihmeessä Jeesus haki viikunoita puusta, jonka sato oli kypsymässä vasta kuukausien päästä?

Silloin Jeesus sanoi puulle: Älköön kukaan enää ikinä syökö sinun hedelmääsi![1]

Evankelistojen kuvaama Jeesus vaikuttaa irrationaalisen ärtyneeltä, suorastaam absurdilta. Hän on kuin satujen äksy lapsi, jonka turhautunut kiukku muuttuu tuhotaiaksi.

Miksi hän manaa puuta, jonka kasvussa ja sadon tuotossa ei ollut mitään vikaa? Mitä järkeä on tuomita puu siitä, ettei se tuota hedelmää silloin kun sen lehdet ovat vasta puhkeamaisillaan?

Markus ei edes yritä selittää episodin outoutta, koska hänelle ja muille juutalaisten symboliikkaa tunteville oli selvää, että Jeesus ei oikeasti puhunut puulle, vaan sen symbolisen merkityksen kautta koko kansalle. Vaikka tämä ei olisi tapahtunut aivan temppelin kupeessa, kuulijat olisivat silti ymmärtäneet, että viikunapuu oli koko temppelivaltion ja sen uhrikultin vahvimpia symboleja.[2] Profeetat olivat usein verranneet kansaa viikunapuuhun.[3]

Tämän puun kiroaminen liittyi suoraan siihen, mitä Jeesus oli jo edellisenä iltana päättänyt temppelissä tehdä. Nyt hän oli matkalla toteuttamaan aikeensa. Hän oli menossa rakennukseen, jonka veristä hedelmää oli syöty kaikkien kulttuurien perustamisesta asti. Hän oli symbolisesti ja konkreettisesti kertomassa kaikille, että uhraamisen aika oli ohi.

Jeesuksen esittämässä dramatisoinnissa viikunapuusta tulee symboli sille uhrisysteemille, jonka olemassaoloa kenenkään ei enää pitäisi siunata syömällä sen hedelmiä.[4]

Tätä puuta ei pitänyt jalostaa. Se piti hävittää. Uhreja oli aivan liikaa.

Hänen opetuslapsensa kuulivat tämän.

Jeesus ei selittänyt sanojensa merkitystä. Hän jätti johtopäätösten tekemisen opetuslapsille. Markus puolestaan jätti niiden tekemisen lukijoille. Kaikki tiesivät, että Vanhan Testamentin profeetat joskus näyttelivät vertauskuvallisia viestejä joiden sisällön ymmärtäminen jäi katsojille.[5] Ymmärsivätkö he tämän viestin? Tuskin. Vasta jälkeenpäin he hahmottivat mistä oikein oli kysymys.

Jeesus jatkoi päättäväistä matkaansa kohti temppeliä – hänen työnsä oli vielä kesken. Nyt oli aika haastaa ympäröivän valtakunnan kaikkein vaikutusvaltaisimmat vallat ja voimat. Hän oli menossa tekemään jotakin sellaista, jota kukaan mainettaan ja henkeään arvostava täysjärkinen kansalainen ei koskaan edes harkitsisi tekevänsä.

Kansakunnan edunvalvojien näkökulmasta hän oli menossa väärään aikaan väärään paikkaan puhumaan aivan vääriä asioita.[6]

               Rosvojen luolassa

Jeesus käveli tungoksen läpi pyhitetyn väkivallan ytimeen. Temppelin monitasoinen väkivalta oli kaikkein paksuimman myyttisen suojan peitossa. Se mitä Jeesus tuli tänne tekemään kyseenalaistaa monen mielestä hänen rakkautensa rauhaan ja sitoutumisensa väkivallattomuuteen.

He tulivat Jerusalemiin, ja Jeesus meni temppeliin ja alkoi ajaa myyjiä ja ostajia sieltä ulos. Hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat, eikä antanut kenenkään kulkea tavaraa kantaen temppelialueen kautta. [7]

Markus on taas niukalle tyylilleen uskollinen: kahdella virkkeellä hän kuvaa Jeesuksen tähänastisen toiminnan dramaattisinta hetkeä. Luukas lisää kuvaukseen tunteita kertomalla siitä, kuinka Jeesus oli vähän aiemmin itkenyt uskonnollisen pääkaupungin menneisyyttä, surkeaa nykytilaa ja onnetonta tulevaisuutta. Johannes lisää kuvaukseen aggressiivista teatraalisuutta kertomalla Jeesuksen itsensä sitomasta ruoskasta, jollaisella eläimiä ohjattiin. Ei hänen tarvinnut sillä huitoa kuin muutaman kerran saadakseen piiskan ääntä pelkäävät teuraseläimen pillastumaan ja karkaamaan teurastajiltaan. Kuinka paljon vahoinkoa hetken sekasorrossa oikeasti ehti tapahtua oli toissijaista.

Kukaan aikalaisista ei tarvinnut yhtään ylimääräistä hehkutusta tavoittaakseen tämän hetken tulisuuden. Jeesus ei olisi voinut osua arempaan hermoon. Vaikka piiska vinkui vain ilmassa, se osui suoraan maan mahtavimpien kasvoille. Eikä hän häpäissyt vainn heitä, vaan kaikkea sitä pyhää jota koko kansa kunnioitti.

Miten hän onnistui estämään tavarakuljetukset valtavan temppelialueen kautta ilman avustajia? Ei vaikuta kovin todennäköiseltä, että opetuslapset olisivat uskaltaneet uhmata maan pyhimmän paikan auktoriteettia ja melko täydellistä kansansuosiota. He olivat odottaneet Jeesuksen piiskaavan roomalaisia, eikä lopullisesti pilaavan oman ja seuraajiensa maineen kansansa joukossa.

Ehkä hän ei tarvinnut siihen yhdenkään opetuslapsen tukea. Joskus vain tulee sellaisia hetkiä, jolloin vuosia kytenyt vakaumuksen palo kohtaa vastustajansa niin vimmaisella auktoriteetilla, ettei sitä uskalla kukaan uhmata. Monet muutkin ovat joskus elämänsä aikana kokeneet tällaisen nyt-tai-ei-koskaan-hetken, joka polttaa viimeisetkit sillat menneisyyteen ja avaa tulevaisuuden ilman mitään turvaa. Ehkä tämä oli sellainen hetki Jeesuksen elämässä.

Sellaiset hetket eivät yleensä kestä pitkään. Ihmisjoukko, jonka arki on keskeytynyt, ei yleensä pysy raivoisimmankaan karisman lumoissa kuin hetken.

Ehkä vain muutaman minuutin kestänyt suuren suuttumuksen hetki keskeytti juutalaisen elämänmenon tärkeimmät toiminnot tavalla, joka oli kaikille osapuolille hengenvaarallinen. Temppelin vartijat olivat epäilemättä paljastaneet miekkansa, mutta alkurysäyksen jälkeen tilanne oli jähmettynyt hetkeksi paikoilleen. Ennen kuin papit ehtivät kiirehtiä tilannetta rauhoittamaan, Jeesus oli jo tehtävänsä tehnyt, eikä hän jäänyt odottamaan neuvotteluja tai pidätyksiä.

Mitään ulkoista vahinkoa ei ehtinyt tapahtua. Sattuiko jonkun myyjän nilkka nyrjähtämään, nirhaantumaan tai jäikö ruoskasta jollekin sivalluksen jälkiä, oli täysin mitätön kysymys. Todellinen vahinko koski heitä, joiden tehtävänä oli huolehtia temppelin vaikutusvallasta kansan keskuudessa. Jos tämä minimellakka olisi kasvanut niin suureksi, että roomalaisten olisi pitänyt puuttua tilanteeseen, juutalaisten rajallinen itsehallinta olisi voinut loppua siihen. Roomalaiset olisivat turvallisuussyistä vallanneet koko temppelin. Se taas olisi syössyt Juudean veriseen sotaan.

Jeesus oli häpäissyt kaikkein pyhimmän instituution ja pilkannut kansakunnan pyhimpiä arvoja.[8] Hän oli pilkannut Tooran viittä kirjaa, joissa Jumala oli antanut tarkat uhraamisen ohjeet ja selittänyt jokaisen uhrin merkityksen. Miten hän julkesi? Miten uskalsi?

   Raha rituaalisena etäännyttäjänä

Ensin Jeesus keskeytti uhrieläinten kauppaamisen ja rahojenvaihdon. Mitä se tarkoitti? Mihin hän sillä pyrki? Tekeekö tämä hänestä kaikkien eläinsuojelijoiden sankarin. Miksikäs ei. Ihan hyvästä syystä. Tämä protesti ulottui kuitenkin paljon syvemmälle.

Rahanvaihtajat ja uhrieläinten myyjät edustivat symbolista pyhää, mutta käytännössä he olivat vain rituaalisia linkkejä väkivallan ja uhrin välillä. He edustivat sijaisuhriutta vaativaa uskponnollista systeemiä,[9] jossa sekä raha että uhrieläin olivat syyllisten, saastaisten tai kiitollisuusvelkaisten ihmisten sijaisia.

Uhraajan ja uhrin välissä on kolme vaihetta. Prosessi alkaa siitä, kun uhraaja tuo rahan itsensä vastineena rahanvaihtajalle. Vastineeksi minkä tahansa maan valuutalle hän saa Tyroksen sekelin, jota käytettiin temppelirahana sen vakaan hopeapitoisuuden vuoksi.[10] Rahanvaihtaja luonnollisesti veloittaa pienen vaihtomaksun palveluksestaan. Temppelirahalla uhraaja sitten ostaa uhrieläimen. Raha ei ole vain valuuttaa. Se on uhraajan itsensä sijainen, samalla tavalla kuin rahalla ostettu uhrieläinkin on.

Kahdentyyppisen rahan käyttäminen luo turvallista välimatkaa uhraajan ja lopullisen uhrin välille. Kolmivaiheisella kaupankäynnillä uhraaja voi sujuvasti etäännyttää itsensä[11] sijaisuhrinsa kärsimyksestä ja kuolemasta.[12] Oman lemmikkieläimen tuominen uhriksi kuroisi umpeen tämän välimatkan ja paljastaisi uhraamisen väkivaltaisen luonteen henkilökohtaisesti tunnistettavalla tavalla. Siinä tapauksessa temppelin esipiha olisi täynnä parkuvia lapsia ja heitä itkien lohduttavia vanhempia. Rituaalirahalla ostetun eläimen perään ei kukaan itkenyt, koska siihen ei kukaan ehtinyt kiintyä.[13]

Jeesus ei suinkaan mennyt suoraan pappien luokse, vaan aloitti protestinsa ajamalla “myyjiä ja ostajia ulos”. Ilman heitä uhrituli sammuisi, valtavaksi liiketoiminnaksi organisoitunut verinen kaupankäynti Jumalan kanssa lakkaisi ja valtaosa Jerusalemin asukkaista jäisi työttömiksi.

      Riistohengellisyyttä

Monet kuvaavat tämän tarinan kautta Jeesusta, joka poltti päreensä nähtyään, että Jumalan temppelissä käytiin kauppaa. Se on lapsellista rippikouluteologiaa. Ei se niin mennyt. Ei kaupankäynti ketään hämmästyttänyt, eikä edes närkästyttänyt. Ei Jeesus tullut puhdistamaan temppeliä asiaankuulumattomasta bisneksestä.[14] Ei siellä mitään turistikrääsää myyty. Täällä, niin kuin kaikissa maailman temppeleissä käytiin kauppaa. Uhrieläinten lisäksi myytiin viiniä, öljyä ja suolaa. Kauppa oli välttämätön ja käytännössä hyvin perusteltu osa koko uhrisysteemin ylläpitoa. Paikan päällä ostettu uhrieläin oli takuuvarmasti rituaalisesti puhdas ja siksi uhriksi kelpaava.[15]

Toki temppelissä välillä harjoitettiin myös riistokapitalismia.[16] Köyhille tarkoitetut uhrikyyhkyset saattoivat maksaa tolkuttoman paljon. Naiset ja spitaaliset, jotka tarvitsivat niitä rituaalisessa puhdistumisessa, saattoivat olla niin köyhiä, ettei heillä ollut varaa halvimpaankaan uhriin.[17] Se ei liikuttanut myyjiä, joiden tavoite oli liikevoittonsa maksimoiminen.[18] Ei Jeesus silti rähinöinyt alentaakseen uhrieläinten hintatasoa. Ongelma oli paljon isompi ja vakavampi: siellä myytiin Jumalan anteeksiantoa, taivaallista siunausta ja suojaa pahuutta vastaan, eikä kaikilla ollut varaa sitä ostaa.

Rahanvaihtajat toimivat myös temppeliveron kerääjinä, eivätkä he asioineet niiden kanssa, jotka jo ennestään olivat velkaa papistolle. Näin köyhät menettivät kunniansa lisäksi uhreilla ostetun puhtauden, armon ja varjeluksen. Rahattomina he eivät enää kelvanneet temppelin asiakkaiksi.

Ei Jeesuksen tarvinnut hyökätä temppelin sisemmille pihoille pappeja ravistelemaan. Rituaalisesti epäpuhtaana hän ei olisi päässyt edes juutalaisten maallikkomiesten alueelle. Hänelle riitti, että sai raha- ja tavara- ja eläinliikenteen temppelin ja ulkomaailman välillä edes pieneksi hetkeksi pysäytettyä. Sellaisen seisauksen ylläpitäminen pidemmän aikaa valtavassa temppelissä olisi vaatinut pienen armeijan. Opetuslapset olivat liian kauhuissaan auttaakseen Jeesusta millään lailla. Jeesus pystyi kuitenkin yksin salpauttamaan temppelin hengityksen tarpeeksi pitkään, saadakseen koko valtavan uhrikoneiston varpailleen.

       Rosvojen luolan suulla

Ennen kuin temppelivartiosto ehtii puuttua mihinkään, Jeesus vetäytyy hieman syrjemmäs aiheuttamansa kaaoksen keskipisteestä ja alkaa opettaa paniikkireaktion partaalla käynyttä harrasta kansaa.

Hän opetti ihmisiä näin: “Eikö ole kirjoitettu: ’ Minun huoneeni on oleva kaikille kansoille rukouksen huone’?

Lainaten vapaasti Jesajaa ja Jeremiaa[19] Jeesus sanoo, että temppelin pitäisi olla avoin myös muukalaisille ja pakanoille – jopa eunukeille, jotka olivat juutalaisessa puhtaushierarkiassa kaikkein alimpia.

Jokaisen temppelin olemukseen kuuluu tietty poissulkevuus. Niihin ei kuka tahansa pääse. Jos pääseekin, niin vain tietyllä tavalla puhdistautuneena, pukeutuneena ja käyttäytyvänä. Jerusalemin temppelissä kysymys oli näistä kaikista.

Niin kauan kuin pyhyys oli määritelty erottautumisena muista, se oli liitossa väkivallan kanssa. Juuri uskonnollisista syistä hyljeksittyjen ja saastaisina pidettyjen ihmisten kanssa Jeesus oli viihtynyt parhaiten. Heitä hän puolusti ja nosti ylös uhrin asemasta. Jeesukselle pyhyys oli uhrin kohtaamisessa eikä polkemisessa.

Ei Jeesus silti ollut ajamassa takaa mitään avoimuusreformiakaan. Muutama avointen ovien ilta ei olisi korjannut mitään, kun koko rakennuskompleksi toimintoineen oli muuttunut uskonnollisesti pyhitetyksi rosvoiluksi.

 Mutta te olette tehneet siitä rosvojen luolan.

Hän ei näytä osoittavan sanojaan erityisesti kenellekään. Kaikki, jotka tähän toimintaan osallistuvat, ovat olleet mukana muuttamassa temppeliä rosvojen piilopaikaksi, epäpyhäksi palatsiksi, jossa kyykytetään köyhiä.

Jeesus käänsi käsityksen rosvoudesta päälaelleen. Todelliset rosvot eivät olleetkaan maansa menettäneitä maalaisia, jotka viimeisenä keinona yrittivät hankkia elantonsa ryöstämällä veronkerääjiä, tullimiehiä ja äveriäitä maanomistajia, piiloutuen sen jälkeen Arbelan erämaan lukuisiin luoliin. Todellisten rosvojen piilopaikka olikin kansakunnan pyhäkössä.[20]

Tänne oli piilotettu ihmisiä, jotka olivat ryövänneet muiden omaisuutta. Suuri osa rosvotusta saaliistakin oli täällä. Eikä sitä edes piilotettu. Mitä lähemmäs luolan perää tultiin, sitä enemmän näkyi riistohengellisyyden tuottamaa kultaa, hopeaa ja jalokiviä.

Papisto oli kuin rosvoklaani. Täällä oli toisarvoista mitä mieltä kukin oli pyhistä kirjoituksista, tai mihin lahkoon kuuluivat. Tärkeintä oli keskinäinen lojaalisuus ja uskollisuus temppelille.

      Muita pyhempiä paikkoja ei ole

Jeesus oli tähän asti elänyt kuin mitään muita pyhempiä paikkoja ei olisi olemassakaan. Hänen opetuksessaan millään rakennuksella ei ollut pyhän asemaa. Mikään maantieteellinen alue ei enää ollut muita pyhempi. Yhdenkään etnisen ryhmän tai kansan pyhyys ei antanut heille oikeutta sulkea muita ulkopuolelleen. Jeesukselle kaikki paikat, kaikki ihmiset ja kaikki tilanteet olivat pyhiä. Pyhän eristäminen jonkun valtaeliitin hallittavaksi oli Jeesukselle liiankin tuttu ilmiö. Se näkyi joka puolella. Jeesuksen julistama Jumalan valtakunta oli ainakin vaakatasolla tarkasteltuna täysin eksentrinen (= epäkesko, eriskummallinen, poikkeuksellinen) valtakunta, vailla mitään tunnistettavaa valtakeskusta maan päällä.

Jeesus näki temppelin magnetismin, mutta hänelle sillä ei ollut mitään mimeettistä lumovoimaa.[21] Vaikka hän hetkeksi keskeyttikin temppelin toiminnan, hän ei jäänyt taistelemaan sitä vastaan. Silloinhan hän olisi itse imeytynyt kapinan kautta pyörimään temppelin vetovoiman ympärillä. Hänen maailmassaan ei ollut sellaista napaa, jota olisi tarvinnut väkivallalla rakentaa ja puolustaa, eikä sellaista linnaketta, jota vastaan olisi pitänyt asein taistella.

Siksi hän ei kelpaa malliksi sankareille, jotka saavat identiteettinsä siitä, mitä ja ketä vastaan taistelevat. Sellaiset sankarit ovat loppuun asti vihollistensa mimeettisen lumovoiman vankeja. Vallankumoukselliset ovat yleensä kumoamansa vallan vankeja ja toistajia. Siinä mielessä Jeesus ei ollut vallankumouksellinen. Meillä ei taida löytyä suomen vastinetta sanalle subversive. Sitä Jeesus minusta oli: valtojen ja voimien sisältä nakertaja, heidän todellisen olemuksensa paljastaja ja vaikutusvallasta riisuja.

Jeesus oli koko kolmivuotisen toimintansa aikana purkanut pyhän ja väkivallan välistä liittoa tavalla, jonka teho ei ollut välitön, mutta pitkällä tähtäimellä vääjäämätön.

Jeesus oli toimintansa alusta asti tarjonnut Jumalan anteeksiantoa ilmaiseksi. Hän ei alkuunkaan uskonut, että Jumala tarvitsi ainuttakaan kuolemaa voidakseen suhtautua eläviin suopeasti. Uhraaminen ei ollut vain turhaa. Se oli perusteitaan myöten väärin. Siksi temppeli-instituutio tulisi kokonaan lopettaa. Pyhälle uhraaminen oli väkivaltaa uhrieläimiä kohtaan ja poissulkevaa kaikkia niitä kohtaan, joilla ei ollut varaa ostaa uhreja, tai jotka etnisistä syistä eivät saaneet osallistua Jumalan suosion ja anteeksiannon ostamiseen.

Kirkkoraamattumme on otsikoinut tämän tapahtumakuvauksen tulkinnallisella nimityksellä: ”Temppelin puhdistus” Se saattaa olla poliittisesti ja uskonnollisesti korrekti ilmaus, mutta jää liian varovaiseksi. En usko, että temppeli Jeesuksen mielestä mitään puhdistusta tai reformaatiota olisi kaivannut. Lakkauttamista se oli paitsi. Jeesuksen sinänsä melkein mitätön liikevaihdon hetkellinen keskeytys oli profeetallinen ilmoitus siitä, että mytologisesti perustellun rituaalisen väkivallan aika oli ohi. Jumala ei tarvitse verta. Hän on rakastava ja anteeksiantava missä tahansa, kenelle tahansa ja milloin tahansa, aina, jokaiselle, kaikkialla.

          Normaalimeno jatkuu

Heti tämän kohtauksen jälkeen kaikki näytti jatkuvan ennallaan. Rahanvaihtajat olivat nostaneet pöytänsä ja tarkistaneet kassansa. Uhrieläinten myyjät jatkoivat työtään, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Temppelivartiosto ei tiennyt mitä tehdä. Jeesuksen pidättäminen olisi voinut aiheuttaa mellakan.[22] Koska provokatiivinen käytös loppui, hänen annettiin olla rauhassa siinä hartaassa toivossa, että hänkin vastaisuudessa jättäisi temppelin rauhaan.

Suurin osa massiivisesta pyhiinvaeltajien paljoudesta tuskin ehti huomata mitään. Sana tästä lyhyestä episodista lähti kuitenkin leviämään. Nopein tieto kulki hierarkiassa ylöspäin.

Ylipapit ja lainopettajat kuulivat tämän ja miettivät, miten saisivat Jeesuksen raivatuksi pois tieltä.

Farisealaiset ja saddukealaiset papit, jotka yleensä olivat keskenään eri mieltä kaikesta, löysivät toisensa yhteisen uhan edessä. Jeesus oli avoimesti uhmannut Tooran määräämää uhriliturgiaa, sitä hoitavaa papistoa ja epäsuorasti myös koko valtakunnan johtoa, Rooman keisariin asti. Markuksen mukaan temppeliaristokratia ei miettinyt Jeesuksen toiminnan merkitystä, eikä sitäkään, minkälaisen rangaistuksen hän siitä ansaitsisi. Vastaus kumpaankin kysymykseen olikin jo annettu. Kysymys oli vain keinoista.

He pelkäsivät häntä, koska hänen opetuksensa oli tehnyt ihmisiin voimakkaan vaikutuksen.

Pohjimmiltaan he pelkäsivät niitä ihmisiä, joihin Jeesuksen opetus oli tehnyt vaikutuksen. Heiltä he saivat oman valtansa ja toimeentulonsa.[23] Jos kansanjoukko lakkaisi pelkäämästä papistoa, ikivanha yhteiskuntajärjestys murtuisi, eikä kukaan enää tietäisi omaa paikkaansa maailmassa. Niin ei saisi käydä.

Ehkä he kuitenkin pitivät pelkurimaisena virheenä sitä, että olivat antaneet Jeesuksen lähteä temppelistä elävänä. Ehkä hänet sittenkin olisi pitänyt tappaa saman tien.

Illan tultua Jeesus ja opetuslapset lähtivät kaupungin ulkopuolelle.

Monet pitävät tätä lausetta koko kertomuksen suurimpana ihmeenä. Normaalikäytännön mukaan hänen ei olisi pitänyt selvitä hengissä tuollaisen käytöksen ja puheen jälkeen.[24]

Jeesus lähti. Laineet jäivät. Tässä vaiheessa ne saattoivat liplattaa Pilatuksenkin hovin porteilla. Jos kansan ylin johto oli provosoitunut, Pilatus luultavasti oli tietoinen asiasta.

Maaherran tehtävä oli laatia mahdollisimman yksityiskohtaisia raportteja kaikesta mitä hallintoalueella tapahtui. Joka päivä palvelijat toivat uusia vahalla päällystettyjä ohuita puulastuja (tabellae), joihin he olivat raapustaneet raporttejaan.[25] Tiivistetyt ja kaunistellut versiot näistä muistiinpanoista lähetettiin keisarille.

Pilatus tiesi, että näiden fanaatikkojen kanssa piti aina varautua pahimpaan. Kaikki vaanivat kateellisina toisiaan. Omankin hovin väkeä piti pelätä. Joku muukin saattaisi lähettää kantelukirjeitä keisarille.

Voi kuinka Pilatus vihasikaan tätä haisevan sonnan, lämpimien ruhojen, höyryävän veren, palaneen lihan ja kuumina käyvien ihmisten kaupunkia.

[1] Mark 11:12-14. Matt 21:18,19. Luuk 13:6-9

[2] Myers Ched. Binding the Strong Man. s. 297, 298.

[3] Roger David Aus. Essays in the Judaic Background of Mark. University Press of America. s. 10-38.

[4] Hamerton-Kelly. The Gospel & Sacred. s. 18.

[5] Katso esim Jes 20 ja Hes 4.

[6] Holmen Tom ja Kankaanniemi Matti. A.D. 30.. s. 87

[7] Mark 11:15-19. Markus, Matteus ja Luukas sijoittavat tämän kertomuksen Jeesuksen elämän viimeiselle viikolle. Johannes aloittaa Jeesuksen julkisen työn tällä kertomuksella. Matt 21:12-17. Luuk 19:41-48. Joh 2:13-17. Johanneksen versio voisi selittää sen, miksi niin vaatimaton galilealainen saarnaajahahmo onnistui jo varhain provosoimaan niin suurta huolta Jerusalemin pappiseliitissä. Nolan Albert. Jesus Before Christianity. Orbis Books. Maryknoll, New York. 2006. s. 125.

[8] Tänä päivänä vastaava rikos voisi olla kansakunnan lipun polttaminen eduskunnan istuntosalissa, eikä sekään herättäisi enää sellaisia intohimoja kuin temppelirauhan rikkominen.

[9] E.P Sanders. Jesus and Judaism. Fortress Press. 19985. s. 69-71.

[10] Fredriksen Paula. Jesus of Nazareth. King of the Jews. Vintage Books. 1999. s. 208.

[11] Vastaavia “reilun kaupan” pelisääntöjä noudatetaan tänään prostituoitujen kanssa. Välivaiheita voi olla vähemmän, mutta tässäkin raha on itsen korvike ja nainen Jumalan roolissa. Prostituoidun täytyy armollisesti vastaanottaa minut ja hyväksyä käytökseni ilman moitteita, piti siitä tai ei. Minähän olen uhrannut rahani ja sen takia olen ansainnut hyväksynnän sellaisena kuin olen.

Tällainen rinnastus voi tuntua pyhäinhäväistykseltä tässä asiayhteydessä. Tarkoitukseni ei ole tämän vertailun kautta häpäistä juutalaisten historiaa, vaan käsitellä rahaa modernina uhrivälineenä.

Kummassakin tapauksessa raha vapauttaa uhraajan ottamasta täyttä vastuuta väkivallastaan, tai muusta rikkomuksestaan. Kummassakin tapauksessa raha oikeuttaa, ja pyhittää väkivallan uhria kohtaan. Oli uhrina sitten viaton kyyhkynen tai prostituoitu, raha on se välineellinen uhri, joka pyhittää kaiken. Vastaanottajan tarjoutuminen/suostuminen kauppaan tai puolustuskyvyttömyys sitä vastaan, ei sinänsä poista uhraajan vastuuta. Vastaanottajakin tarvitsee rahan etäännyttävän vaikutuksen suojakseen, uhrautuessaan intiimiin kanssakäymiseen vieraan kanssa. Raha toimii etäännyttäjänä, joka vieraannuttaa uhrin ja uhraajan omasta vastuustaan.

[12] Hamerton-Kelly. The Gospel & Sacred. s. 3.

[13] Rahalla on edelleen sama näkökykyä hämärtävä vaikutus kuin Jerusalemin temppelissä. Uhraaja ei kunnolla pysty näkemään uhria uhrina, koska me olemme maksaneet heidän tekemistään tuotteista mielestämme reilua rahaa.

[14] Vaikka Johannes nimenomaan korostaa protestin taloudellista puolta: “Älkää tehkö Isäni talosta markkinapaikkaa.” (Joh. 2:16)

[15] Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. s. 48

[16] Nolan Albert. Jesus Before Christianity. Orbis Books. Maryknoll, New York. 2006. s. 126-130.

[17] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis. Maryknoll. New York. 1988. s 301.

[18] Akers Keith. The Lost Religion of Jesus. 117, 118

[19] Jes. 56:7 ja Jer. 7:11..

[20] Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. A Ministry of Liberation. Westminster John Knox Press. Lousville. 2000. s. 138 – 141.

[21] Alison James. On being liked. Darton, Longman and Todd. London 2003. s. 126

[22] Schwager R. Jesus of Nazareth. How He Understood His Life. Crossroad Publishing Company. New York. 1998. s 124.

[23] Williams James. The Bible, Violence & the Sacred. Liberation From the Myth of Sanctioned Violence. Harper. San Francisco. 1989. s. 229.

[24] Patterson Stephen J. Beyond Passion. Rethinking the Death and Life of Jesus. Fortress Press 2004. s. 30.

[25] Wroe Ann. Pontius Pilate. s 92.