« »

En tunne sitä miestä!

3 kommenttia Kirjoitettu huhtikuu 10, 2009 Muokattu huhtikuu 4, 2017

Kertomus Pietarista, joka painostettuna kolmesti kieltää Jeesuksen, on hyvä esimerkki siitä, kuinka paljon evankeliumien kerronta poikkeaa antiikin retorisesta tyylistä. Antiikin tarinoissa kullekin roolihahmolle annetaan varsin yksioikoinen luonne. Tällaiset kertomukset eivät sopineet yhteenkään aikansa kerrontatyyleistä. Kertomus Pietarista on liian vakava sopiakseen komiikaksi, liian arkinen sopiakseen tragediaksi, poliittisesti liian merkityksetön sopiakseen edes historialliseksi kirjoitukseksi. Näin intiimiä tilannekuvausta on mahdotonta löytää antiikin teksteistä.[1]

Kaikki neljä evankelistaa kirjaavat tämän kertomuksen. Seuraan pääasiassa Markuksen kuvausta, mutta olen ottanut huomioon myös muutamia yksityiskohtia muiden versioista.

Pietari seurasi Jeesusta jonkin matkan päässä ylipapin palatsin pihaan saakka. Hän istuutui palvelusväen joukkoon ja lämmitteli tulen ääressä. [2]

Jeesuksen vangitsemisen jälkeen Pietari oli ilmeisesti ainoa opetuslapsista, joka ei juossut pakoon, vaan lähti turvallisen välimatkan päästä seuraamaan tilanteen kulkua.

Kun he lähestyvät ylipappi Kaifaksen suljettua pihaa, Johannes liittyy hänen seuraansa ja järjestää hyvillä suhteillaan Pietarin sisäpihalle asti. Siellä he istuutuivat palvelijoiden ja vartijoiden sytyttämän puuhiilivalkean ääreen karkottaakseen maaliskuisen yön kylmyyttä.

Vietettyäni satoja nuotioiltoja erilaisten porukoiden kanssa, tunnistan tämän detaljin tärkeyden. Kun kylmyys ajaa kurkottamaan yhä lähemmäs samaa tulta, ei tee kovasti mieli riidellä muiden läsnäolijoiden kanssa. Tämä primitiivinen alkuriitti luo paineita yksimielisyyteen. Vaikka tapahtuma on ihan luonnollinen ja itsestään selvä, se on tärkeä alkusoitto toistuvalle teemalle. Girard tiivistää sen ytimekkäästi: ”Pietari tekee, mitä muut tekevät ja ihan samasta syystä.[3] Hän ei kuitenkaan saa kauan istua rauhassa levottomine ajatuksineen.

Pietari oli alhaalla pihassa. Muuan ylipapin palvelustytöistä tuli sinne, ja nähdessään Pietarin lämmittelemässä hän katsoi tätä ja sanoi:
”Sinäkin olit tuon nasaretilaisen kanssa, tuon Jeesuksen.”

Palvelutytön sanat ovat hyvin voineet hukkua muiden puheensorinaan. Ainakaan sillä ei tuntunut olevan mainittavaa vaikutusta kehenkään muuhun kuin Pietariin itseensä. Hän on kuin unikävelystä herätetty ihminen, joka löytää itsensä housuitta vieraassa seurassa. Yhtäkkiä hän joutuu katsomaan itseään toisen ihmisen silmin. Miksi yleensä tuntuu nololta huomata olleensa sivusta tarkkailtu, silloin kun on kuvitellut olevansa vain itsensä kanssa? Pietarin kiusaantuneisuutta lisää se, että häntä epäillään erään epämääräisen roiston seuralaiseksi.

Mutta Pietari kielsi sen.
”En ollenkaan ymmärrä mistä puhut”, hän sanoi ja siirtyi ulos etupihalle.

Hän oli hämmentynyt ja eksyksissä. Hän oli möllöttänyt nuotion ääressä kuin vasta paahdettu kastanja käsittämättä mistä oli tullut ja mihin oli joutunut. Hän on niin uppoutunut särkyneiden unelmiensa pirstaleisiin, ettei ensiksi käsitä, mistä tyttö puhuu. ”Mitäh? Häh?”

Pökerryksissään hän siirtyi etupihalle selvittämään päätään, mutta kylmä ajoi hänet takaisin nuotion äärelle. Muina miehinä hän ojentaa käsiään hiillosta kohti ja yrittää taas olla yksi joukosta. Kuinka lohduttavaa tuntea, että edes tuli, omalla lepattavalla tavallaan, yhdistää hänet johonkin joukkoon. Edellinen joukko oli hajonnut, kun johtaja vangittiin.

Pietari imi itseensä hiilloksen lämpöä ja toivoi sen kautta voivansa anonyyminakin sulautua yhteen muiden kylmää pakenevien kanssa. Yöllä sytytetty nuotio ei ole vain lämmön lähde. Vaikka jokainen sen ympärillä olisi yksin itsensä kanssa, tuli imee heitä spontaaniin yhteisöllisyyteen, joka siinä hetkessä omalla tavallaan vaatii osallistujien uskollisuutta.

Pietarin hetkellinen poistuminen oli kuitenkin herättänyt huomiota. Hiljainen puheensorina jatkui niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Vaikka jokaisen katse viipyi suurimman osan ajasta tulessa, jotkut silmät tarkkailivat häntä vaivihkaa. Nuotio on niitä harvoja paikkoja, jonka ympärillä ihmisten on oltava kasvokkain. He eivät voi välttyä näkemästä toisiaan ja olemasta tietoisia toisistaan.

Tyttö näki hänet uudelleen ja sanoi siellä oleville:
”Tämä mies on samaa joukkoa.”

Kaifaksen palvelustyttö ei voinut antautua siihen uneliaaseen yhteenkuuluvaisuuteen, johon nuotio vietteli. Tyttö halusi tietää, kenen seurassa on. Hän tietää, että isännän porttien sisällä kuulustellaan vaarallista miestä, eikä hän ole ihan varma, että kaikki tässä joukossa ovat yhtä yksimielisesti vankia vastaan tai yhtä välinpitämättömiä tämän kohtalosta. Hän vaistosi, ettei nuotion ympärille kokoontunut joukko olekaan yhtenäinen, eikä hän löydä rauhaa, ellei saisi tietää, missä raja meidän ja heidän välillä kulkee. Jos tämä mies oikeasti oli uhrin ystävä, hänellä ei ollut oikeutta kuulua tähän joukkoon.

Pietarin poissaoleva ja huolestunut olemus paljasti, että hän oli sisäisesti jossain muualla. Palvelustyttö uskoi tietävänsä missä.

“Tämä mies on samaa joukkoa. Hän kuuluu Nasaretilaisen Jeesuksen seuraan.”

Nyt palvelustyttö ei enää puhu Pietarille, vaan kaikille läsnäolijoille. Hän yrittää herättää muutkin huomaamaan, että Pietari ei kuulunut tähän seuraan, eikä hänellä ollut oikeutta käyttäytyä ikään kuin kuuluisi joukkoon. Sellainen on joukon pettämistä.

Taas Pietari kielsi.

Hän ei halunnut myöntää seuraavansa miestä, jota vastaan koko esivalta ja sen mukana rahvas oli kääntymässä. Samalla Pietarin halu kuulua edes johonkin joukkoon vain kiihtyi, kun sitä alettiin tosissaan asettaa kyseenalaiseksi. Ilmassa on uhkapelin henkeä. Panokset nousivat joka henkäyksellä.

Tyttö oli jo saanut aikaan sen, mihin pyrki. Hän oli luonut ristiriidan, joka pakotti kaikki nopeasti varmistamaan, millä puolella rajaa itse seisoi. Kohtelias tai välinpitämätön välttely oli nyt ohi ja koko joukko alkoi innokkaasti imitoida palvelustyttöä:

Mutta hetken kuluttua muutkin siellä olevat sanoivat hänelle:
“Sinä olet varmasti samaa joukkoa, senhän kuulee jo puheestasi. Olethan sinäkin galilealainen.”[4]

Kun he vihdoin keskittyivät kuuntelemaan Pietaria, vain yksi lyhyt lause paljasti hänen murteensa erilaiseksi. Pääkaupunkilaiset tunnistivat hänet helposti galilealaiseksi, pohjoisen maakunnan halveksituksi maalaismoukaksi.[5] Urbaani palvelusväkikin oli heitä sivistyneempää.

Lasten halu kuulua joukkoon, muokkaa nopeasti heidän murteensa ympäristön kaltaiseksi. Mutta aikuiselta se ei onnistu, ainakaan näin nopeasti. Missä tahansa uudessa seurassa aikuisen muukalaisuus paljastuu murteen kautta.

Silloin Pietari alkoi sadatella ja vannoi:
‘En käsitä mistä puhut. Minä en tunne sitä miestä, josta te puhutte.’

Surullisen ironisessa mielessä Pietari puhui täysin totta. Hän ei todellakaan tuntenut sitä miestä. Hän tunsi vain omat unelmansa Jeesuksesta, suuren fantasian mahtavasta messiaasta. Nyt hän alkoi jo uskoa elätelleensä vain turhamaisia haaveita. Jeesus ei todellakaan ollut Pietarin toiveiden mittainen, eikä hän enää tiennyt ketä oli nämä muutamat vuodet seurannut.

Epäilemättä Pietarin asema oli pelottava. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että hänen olisi tarvinnut pelätä henkensä edestä. Ei Jerusalemissa ollut mitään yleistä terroristijahtia meneillään, eikä siellä tehty mitään joukkopidätyksiä.

Jos Pietari olisi ollut ensisijaisesti huolissaan turvallisuudestaan, hän olisi käyttäytynyt varovaisemmin ja diplomaattisemmin. Ei hän ollut hengenvaarassa. Ylipapin sisäpihalla hänet jätettiin paljastumisensa jälkeen ihan rauhaan.

Mikä sitten sai Pietarin niin kiihdyksiin? Entä jos kysymys olikin vain joukkoon kuulumisesta ja sen ehdoista? Pietari oli yrittänyt epätoivoisesti kuulua tulen ympärille kokoontuneeseen ryhmään, matkimalla sen tapaa olla sillä hetkellä. Se oli epäonnistunut. Hänen murteensa oli paljastanut hänet muukalaiseksi ja yksi ryhmän jäsen oli ehkä nähnyt hänet seurassa, joka ei varmasti olisi päässyt tämän nuotion ympärille kokoontumaan.

Murrettaan ja galilealaisuuttaan Pietari ei voinut enää muuttaa. Ehkä sekin olisi annettu hänelle tällä hetkellä anteeksi, jos hän vain voisi kiemurrella itsensä irti kiusallisesta assosiaatiosta mieheen, joka oli osoittautumassa kansan viholliseksi.

Pietarin “sadattelu” ei niinkään kohdistunut kyselijöihin. Hän kiroili “sitä miestä”, jonka kielsi koskaan tunteneensa. Hän yritti sillä tavalla tehdä itsensä uskottavaksi tässä joukossa. Hehän olivat niiden palveluksessa, jotka nyt tekivät Jeesuksesta uhria. Mikä heitä voisi vakuuttaa enemmän kuin se, että Pietari itsekin sadatteluin yhtyisi kiroamaan kirottua? Silloinhan hän voisi osoittaa olevansa ainakin hengessä heidän kanssaan, vaikka olikin samasta maakunnasta kuin Jeesus.

Kuulostaako epäuskottavalta? Mieti itse oletko koskaan sujuvasti kieltänyt jotain olennaisesta taustastasi, vain saadaksesi hetken kuulua joukkoon. Et välttämättä ole tehnyt sitä siksi, että nimenomaan siihen joukkoon kuuluminen olisi erityisen palkitsevaa tai pysyvää. Kunhan ei vain tarvitsisi siinä hetkessä joutua kiusallisen ja hylkäävän huomion kohteeksi. Minä ainakin olen tehnyt niin.

Ei minun tarvitse henkeni edestä pelätä, ennen kuin olen valmis kieltämään tuntevani jonkun tässä joukossa hyljeksityn tyypin. Riittää, kun sillä vältyn itse joutumasta sosiaalisen hyljeksinnän uhriksi. Mieluummin yhdyn hetkelliseen uhrin tekemiseen, jos vain voin välttyä itse joutumista uhriksi.

Ei kovin sankarillista, mutta ei kovin epätavallistakaan. Nämä ovat niitä raukkamaisuuden hetkiä, joihin melkein kaikki syyllistyvät, mutta joita aika harvat muistavat. Pietari muisti ja kaikki evankelistat kirjasivat muiden luettavaksi. Kertomus on mutkaton ja rehellinen, ilman turhia selityksiä tai syyllistäviä hehkutuksia.

Kertomus Pietarin kieltämisistä ei ollut kertomisen arvoinen ainutlaatuisuutensa tai poikkeuksellisuutensa, vaan arkisuutensa ja tavallisuutensa takia. Se on yleisinhimillinen peili.

Kertomusta käytetään yleensä varoittavana esimerkkinä “Jeesuksen nimen häpeämisestä”. Minusta kertomuksen moraalinen haaste on paljon laajempi ja arkisempi. Kuka tahansa, joka säästääkseen omaa nahkaansa, yhtyy poissaolevan ihmisen parjaamiseen, osallistuu uhrin tekemiseen. Jokainen uhri, jonka me sosiaalisten paineiden takia kiellämme tai kiroamme, on samalla sen Jeesuksen kieltämistä, joka aina asettautui uhrin puolelle.

Jokaisella ryhmällä on vihollisensa ja uhrinsa. Sujuvin tapa rakentaa edes hetkellistä yhteenkuuluvuutta ja ystävyyttä on haistaa kulloisenkin yksilön tai ryhmän vihamielisyyden kohteet ja yhtyä ainakin puheellaan silpomaan niitä juoruamisen, mollaamisen ja kiroamisen uhriveitsellä. Ei mikään yhdistä niin nopeasti kuin yhteinen syntipukki.

Girardin mukaan on harhaanjohtavaa etsiä tästä kertomuksesta vain kuvausta yhden apostolin erikoisesta ”temperamentista” tai poikkeuksellisesta psykologisesta rakenteesta. Pietarin diagnosoiminen ”impulsiiviseksi” tai millä tahansa muulla tavalla poikkeavaksi, etäännyttää meitä kertomuksen kaikkia paljastavasta luonteesta. Näillä analyyseilla yritämme vain vakuuttaa itsellemme, ettei tämä ole kertomus itsestämme.[6]

Pietari oli kuin kuka tahansa suhteillaan etenevä nykyajan ihminen. Vieraassa seurassa on tapana ensin etsiä yhteisiä nimittäjiä. Sisään pääsemisen kannalta on hyvä löytää yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Vielä parempi on, jos löytää yhteisiä ystäviä. Mutta kaikkein parasta on yhteisten vihollisten tunnistaminen.

Kukon laulu

Siinä samassa, hänen vielä puhuessaan, kukko lauloi, toisen kerran. Pietari muisti, mitä Jeesus oli hänelle sanonut: ’Ennen kuin kukko kahdesti laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.’ Hän meni ulos ja puhkesi katkeraan itkuun.

Nuotion äärelle kokoontunut joukko ei ehdi edes reagoida Pietarin viimeiseen kieltämiseen, ennen kuin hän itse tajuaa, mitä on tekemässä. Ehkä Jeesuksen kovaääninen kiroaminen olisi riittänyt heille vakuudeksi siitä, että Pietarilla on oikeus kuulua joukkoon. Ehkä se olisi tullut liian myöhään. Sillä ei enää ollut merkitystä. Pietari ymmärsi itse, millä hinnalla oli yrittänyt päästä ryhmään mukaan. Herättyään vimmaisesta yrityksestään, hän sulkee suunsa ja “meni ulos”.

Sankarillisten Jeesuksen seuraajien joukko oli hajonnut. Uhrin tekijöiden joukkoon ei enää päässyt, eikä hän pohjimmiltaan niiden joukkoon edes halunnut. Jäljelle jäi vain Pietari, joka oli sekä Jeesuksen seuraamisessaan, että kieltämisessään paljastunut kulttuurinsa ja satunnaisen lähiympäristönsä intohimojen kopiokoneeksi.

Se oli välttämätön, mutta painajaismainen herääminen itseohjautuvuuden illuusiosta. Yksin yön pimeässä, ilman nuotion antamaa valoa, Pietari näki entisen minäkuvansa sirpaleet. Niiden alta paljastui vaikeasti hyväksyttävä totuus. Hän “puhkesi katkeraan itkuun.”

Kukko on tässä kertomuksessa saanut niin taianomaisen ja dramaattisen roolin, että koko episodin ja sitä edeltävän ennustuksen syvempi merkitys on vaarassa jäädä sen varjoon. [7] Ennustettu kukon laulu ikään kuin ryöstää huomion siitä täysin ymmärrettävästä ihmistuntemuksesta, jota Jeesus ilmaisee ennustamalla opetuslasten luopumisen ja Pietarin kieltämisen. Pietarin “kieltäminen” ei alkanut vasta nuotiolla. Se alkoi jo silloin, kun hän Jeesuksen edessä kielsi olevansa millään tavalla muiden kaltainen, ja kieltäytyi näkemästä, että muiden halut voisivat vaikuttaa häneenkin.

Tuskin Jeesus oli ennustanut opetuslastensa ja erityisesti Pietarin imeytymistä kansanjoukon halujen virtaan, ellei hän haluaisi kiinnittää huomionsa johonkin hyvin olennaiseen asiaan, joka on ehdottoman tärkeä ymmärtää. Kukon laulun dramaattinen korostus nuotioepisodin lopussa jättää helposti vaikutelman siitä, että tämä oli vain yksi lisätodiste Jeesuksen yliluonnollisesta kaikkitietävyydestä, jolloin kertomuksen antropologinen ja itsetuntemuksellinen viesti jää suorastaan maagisen ihmedraaman varjoon.

Ehkä kirjoittajat eivät yksinkertaisesti ymmärtäneet Pietarin ja muidenkaan opetuslasten käytöksen äkkikäännöstä. He kirjaavat sen rehellisesti, mutta eivät käsitä sen syvää johdonmukaisuutta. He näkevät siinä jotain täysin ennustamatonta ja korostavat siksi, kukon avulla, ennustuksen ihmeenomaisuutta. Kertomuksen ihmeenomaisuus korostuu entisestään niiden lukijoiden mielissä, jotka eivät tiedä, että sen aikaisessa Jerusalemissa sanonnat “ensimmäinen ja toinen kukonlaulu” vastasivat vain tiettyjä yön aikoja, lauloi kukko tai ei.[8] Vaistojensa pohjalta toimiva kukko on aivan mitättömässä sivuroolissa. Pääroolissa on kuka tahansa ihminen ja hänen sidonnaisuutensa toisten haluihin.

Ei tämä ole kertomus Jeesuksen kyvystä laulattaa kukkoa, eikä todiste Jeesuksen yliluonnollisesta kyvystä ennustaa. Kukon rooli tarjoaa kiusallisen helpon mahdollisuuden hengellisesti ja älyllisesti laiskaan tulkintaan, joka liian helposti ohittaa kertomuksen ihmistuntemuksellisen opetuksen: On vaarallista yliarvioida oman yksilöllisyytensä autonomisuutta ja oman halumaailmansa riippumattomuutta. On kohtalokasta aliarvioida salakavalaa ja monimuotoista riippuvuuttamme kanssaihmistemme haluihin ja haluttomuuksiin.

Tunnustava katse

Ainoastaan Luukas mainitsee, että kukon laulaessa

”Herra kääntyi ja katsoi Pietariin…”

Jeesusta vietiin Kaifaan talosta sisäpihan kautta joko sanhedriinin aamuistuntoon taikka suoraan Pilatuksen hoviin. Joka tapauksessa tämä on se hetki, jolloin Jeesus kääntyi katsomaan Pietaria. Katseellaan hän tunnisti ja tunnusti Pietarin. Se oli hänen vastauksensa kielletyksi tulemiseen. Jeesus ei kieltänyt Pietaria.

Yleensä hylkääminen on mimeettisesti hyvin tarttuvaa. Hylätty vastaa hylkäämällä. Se on maailman itsestään selvin ja johdonmukaisin reaktio. Yhtä johdonmukainen on Jeesuksen kieltäytyminen juuri siitä tavasta reagoida. Hän ei ylipäänsäkään sortunut osalliseksi opetuslasten sotkuihin reagoimalla niihin. Hänellä oli aina johdonmukainen tapa toimia toisin. Hän rakasti Pietaria, koska rakasti Pietaria. Eikä Pietarin käytös muuttanut häntä Jeesuksen silmissä yhtään vähemmän rakastettavaksi.

Kierkegaard yritti ymmärtää Jeesuksen asenteen tavattomuutta asettamalla lukijansa Jeesuksen asemaan. Mukailen seuraavassa vapaasti Kierkegaardin mielikuvamatkaa:

”Elämäsi on kulminoitumassa kohtalokkaaseen valinnan teon hetkeen. Sinulla on kuitenkin ystävä, joka omasta aloitteestaan on kovaäänisesti vannonut sinulle ikuista uskollisuutta, jopa valmiutensa kuolla sinun kanssasi. Vaaran hetkenä hän kuitenkin jää vain hiljaiseksi tarkkailijaksi. Pakeneminenkin tuntuisi melkein anteeksiannettavammalta. Hän ei nosta sormeaankaan puolustaaksesi sinua. Hän vain seisoo ja katselee, miettien ainoastaan, miten saisi oman nahkansa pelastettua.

Itse seisot syyttävien vihollisten ympäröimänä ja ennakkoon tuomittuna. Kansanjoukko uskoo kaikki sinuun kohdistetut syytökset ja odottavat hekumassa tuomiosi täytäntöönpanoa, huutaen sinua pilkkaavia herjoja. Tiedät että tässä tilanteessa sinun on enää turha puolustautua, koska kukaan ei halua enää sinua kuunnella. Jokainen sanasi käännettäisiin kuitenkin itseäsi vastaan.

Seisot ihmisten keskellä silti jo kokonaan ulosheitettynä. Kukaan ei enää näe sinua ihmisenä, vaikka eivät kohtelisi eläimiäkään niin kuin kohtelevat sinua. Verenhimoisen eläinlaumankaan keskelle joutuminen ei voisi tuottaa niin suurta kauhua kuin avuton seisominen tällaisen ihmislauman vihan ja halveksinnan polttopisteessä.

Turhaan etsit silmilläsi ystävällistä kasvoa, jonka katseesta voit etsiä hiljaista lohtua, edes hetken taukoa kauhuusi. Juuri silloin näet hänet, ystäväsi joka on vannonut ikuista uskollisuutta, mutta hänen katseensa kääntyy pois. Hän ei halua tulla tunnistetuksi sinun ystävänäsi. Hiljaisella väistöliikkeellä hän kieltää koskaan tunteneensa sinut. Vaikka kieltäminen tapahtuu tarkoituksellisen huomaamattomasti, se räjähtää tietoisuuteesi kauheampana kuin kaikki ympärilläsi aistima viha ja kuulemasi pilkkaava möly.”[9]

Kierkegaard osoittaa ymmärtävänsä syntipukiksi joutumisen kauheutta, mutta myös sen tavallisuutta. Jeesuksen kohtalo on toistunut ennen häntä ja toistuu edelleen lukemattomissa eri muodoissa. Se on aikojen alusta asti kuulunut luomamme kulttuurin peruskokemuksiin. Juuri siksi monet voivat eriasteisesti samaistua Jeesuksen kohtaloon, jota evankeliumit kuvaavat ensimmäistä kertaa uhratun todellisuudesta, eikä uhraajan totuutta kieltävästä näkökulmasta.

Joukon lynkkaushenkisen vihan kohteeksi joutuminen on kauheaa, mutta vielä kauheampaa on tulla ystävän pettämäksi. Kun nämä kaksi yhdistyvät, ihmisenä olemisen suurin painajainen toteutuu. Juuri tämän painajaisen keskeltä Jeesus katsoi Pietaria rakastavasti. Hetki oli niin pieni ja huomaamaton kuin olla voi. Silti juuri siinä hetkessä maailmaan tunkeutui aivan uudenlainen tapa katsoa toista. Se oli toisesta maailmasta tullut katse, jolla ei ollut mitään esikuvaa ihmisten tavassa elää toistensa kanssa.[10]

 

[1] Gebauer Gunter and Wolf Christoph. Mimesis, Culture, Art, Sosiety. University of California Press s. 12

[2] Mark 14:54,66-72. Matt 26:69-75. Luuk 22:54-62. Joh 18:25-27.

[3] Girard René. The scapegoat. John Hopkins University Press. Baltimore. 1986.

  1. s. 148-159.

[4] Matteus on se, joka kertoo Pietarin paljastuvan galilealaisen murteensa kautta.

[5] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. s. 377.

[6] Girard René. I See Satan Fall Like Lightning. Orbis Books. Maryknoll, New York. 2001. s. 19,20.

[7] Girard. The Scapegoat. s. 159-164.

[8] Girard René. When These Thing Begin. Michigan State University Press. 2014. s. 103, 104.

[9] Sören Kierkegaard. Works of Love. Kierkegaard Writings vol 16. Princeton University press. 1995. s. 168, 169.

[10] Girard pitää tätä kertomusta yhtenä esimerkkinä siitä kuinka mahdotonta oli, että ihmiskuntaa ohjaavan hyvin perustellun väkivallan todellisen luonteen paljastajaksi kelpaisi kukaan muu kuin ihmiseksi tullut Jumala. Kellään ihmisellä ei olisi eväitä niin perusteellisesti pyhitetyn väkivallan läpinäkemiseen. Jeesus oli aiemmin torjunut Pietarinkin puheet kutsumalla niitä Saatanaksi, koska hänen jaloimmatkin intohimonsa olivat niin syvälle juurtuneet mimeettiseen väkivaltaan.

Williams James. The Girard Reader. Crossroad Publishing Company. New York 1996. s 279.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

3 Kommenttia

  1. Raili
    Kirjoitettu toukokuu 26, 2009 kello 17:36 | Suora linkki kommenttiin

    Enpä ole koskaan tullut ajatelleeksi kuinka monta arkipäivään läheisesti liittyvää asiaa tässä Raamatun kohdassa kuvataan. Lopussa olleesta Kierkegaardin lainauksesta tulee mieleeni koulukiusaamisen kohteeksi tulleen lapsen tai nuoren tunne hylkäämisestä ja pohjattomasta yksinäisyydestä. Jos vielä on kyse tilanteesta, jossa ystävä hylkää ja liittyy kiusaajiin, voi vain kuvitella lapsen hätää ja ahdistusta, joka jatkuu päivästä toiseen, ehkä vuodesta toiseen. Pahimmillaan tilanne vaikuttaa negatiivisesti koko loppuelämään, parhaimmillaan lapsi pääsee siitä yli, mutta silloinkin hän tarvitsee paljon toisen ihmisen tukea.
    Toinen tilanne on Pietarin reaktio ryhmässä, mikä tuli hänelle itselleenkin yllätyksenä. Hänhän oli itse asiassa rohkeampi kuin muut opetuslapset tullessaan paikalle, mutta tajutessaa muun ryhmän vihamielisyyden Jeesusta kohtaan, pelko iski häneen. Aikaisempi itsevarmuus katosi ja hän antoi tunteen ohjata käyttäytymistään. Ryhmän vaikutus yksilöön voi olla käsittämätön. Mielipiteet ja käyttäytyminen muuttuu hetkessä, jos henkilö kokee itsensä jotenkin uhatuksi. Vaikka palaveriin mennessä tietää aivan varmasti, että tulen sieltä hengissä ulos (jos en saa sydänkohtausta), niin sellainen järjellinen päättely ei välttämättä auta, koska se ei voi taltuttaa pelkoa.
    Kolmas asia on palvelustytön tarve jakaa muut ystäviin ja vihollisiin. Vaikka Jeesuksen toiminta oli epäilemättä häirinnyt normaalia elämää kyseenalaistamalla vallitsevia normeja, niin se ei kuitenkaan uhannut palvelustytön fyysistä turvallisuutta. Sen sijaan Jeesuksen ajatukset olivat saattaneet häiritä hänen turvallisuushakuista maailmankuvaansa ja hän mahdollisesti pyrki saamaan tämän häiriön pois elämästään toimimalla asian hyväksi sen verran kuin itse pystyi. Erilaisen ihmisen hyväksyminen tai edes sietäminen on edelleen vaikeaa tänäkin päivänä. Saati että hänet otettaisiin ryhmän jäseneksi.
    Vaikka tämä Raamatun kohta on hyvin inhimillinen kuvaus epäonnistumisesta, niin tärkein opetus tässä mielestäni on se, että Jeesus hyväksyi Pietarin ja ymmärsi häntä kaiken tämän jälkeenkin. On hienoa, jos ihmisellä on edes yksi sellainen ystävä joka hyväksyy hänet kaikkine puutteineen. Löysin sattumalta vuosia sitten kirjoittamani lainauksen jostain kirjasta. Valitettavasti en ole kirjoittanut lähdettä, koska olisin mielellän lukenut kirjan uudestaan. Siinä on kuitenkin hyvin tuotu esille ne asiat, jotka tekevät ihmissuhteesta positiivisen ja arvokkaan. ”Emme etsi ihmistä, joka ratkaisisi pulmamme meidän puolestamme vaan sellaista, joka yrittää ymmärtää meitä. Emme etsi ihmistä, jonka tahtoon meidän olisi mukauduttava vaan sellaista, joka auttaa meitä löytämään omamme. Emme etsi ihmistä, joka sanele meille mitä meidän pitäisi tehdä, vaan joka kuuntelee meitä ja antaa meille arvoa. Emme etsi ihmistä, joka pyrkii löytämään kaikelle loogisen selityksen, vaan joka ymmärtää henkilökohtaisia, subjektiivisia motiivejamme, tunteitamme, jopa heikkouksiamme ja puutteitamme. Etsimme ihmistä, joka antaa meille itseluottamusta uskomalla meihin, joka ottaa sisäiset kamppailumme sydämelleen ilman ennakkoluuloja ja joka ei menetä uskoaan jos valitsemma toisen tien kuin hän olisi valinnut.”

  2. Nina F
    Kirjoitettu elokuu 5, 2009 kello 09:10 | Suora linkki kommenttiin

    Raili, kyseinen lainaus on Paul Tournierolta: ”Ihmisen paikka” ……

  3. Nina F
    Kirjoitettu elokuu 5, 2009 kello 09:12 | Suora linkki kommenttiin

    ..siis Paul Tournier: ”Ihmisen paikka” … o-kirjain livahti sukunimen loppuun..

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Salla sanoi 2 kuukautta sitten:
      https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182 New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on na... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 2 kuukautta sitten:
      Aamen tuohon mitä sanot! Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiira... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 2 kuukautta sitten:
      ”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohd... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Jannu sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä: "One, two, three, four, every night we pray for war! Five, six, seven, eight, rape, kill, muti... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, o... Lutherin väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0185738