Evankeliumit voivat lukijoilleen olla, mitä kukon laulu oli Pietarille. Jokainen voi herätä löytämään itsestään sen, joka tietyssä tilanteessa pettää ja uhraa yhden pelastaakseen monet. Samanaikaisesti melkein kaikki ympärillä vaativat sitä samaa. Siksi evankeliumien ensimmäiset evankeliumit kuvaavat Juudasta vain yhtenä petturina monista – itse asiassa yhtenä kaikista.
Søren Kierkegaard sanoi päiväkirjamerkinnöissään, ettei nykyajan Juudaksen inkarnaatiolle riitä kolmekymmentä hopearahaa. Moderni Juudas ryhtyy teologian professoriksi ja varmistaa näin elinikäisen toimeentulonsa. Søren eli ennen vapaan markkinatalouden vauhkoontumista ja kaikkien yhteiskunnallisten palvelujen kilpailuttamista. Postmoderni Juudas on kroonisessa turvattomuudessa kasvanut pätkätyöläinen, joka jatkuvasti joutuu kavaltamaan kollegojaan pidentääkseen omaa pestiään edes muutamalla vuodella.
Liikemaailmassa Juudakset on yhtiöitetty. Heidät on lailla velvoitettu tuottamaan osakkailleen vain ja yksinomaan voittoa. Ei osakkaiden tarvitse mitään juudastella. Toiminnan johtajat ja yhtiön hallitukset ovat sitä varten. Sijoittajat nauttivat hopearahoistaan, kun eturintamalla paatuneet saneeraajat hoitavat liian kalliin työvoiman kavaltamisen. Uhraamiselle löytyy yhtä pyhät perusteet kuin azeekeilla: Aurinko täytyy saada nousemaan huomennakin. Näennäisistä YT-neuvotteluista jää vain petollisen suudelman maku. Noutaja on jo matkalla, koska viimeinen tuomio luettiin jo eilen.
Ei mammonan ylipappien tarvitse rahvaan vihaa pelätä – suursijoittajien keisarillista epäsuosiota kyllä. Ei uhreja enää ristiin naulita. Valtion turvaverkkoon heidät ripustetaan kuivumaan. Ei viatonta verta enää ole olemassa. On vain kalliimpaa ja halvempaa verta. Siksi Juudastenkaan ei tarvitse kuolla häpeään ja syyllisyyteen, eikä heidän palkkioillaan tarvitse pelkkiin savipeltoihin tyytyä. Juudasten palkka on korkea, koska kavallettavia on niin paljon.
Kaikki kunnia harvoille ja valituille Juudaksille. Heitä saimme kiittää kansantaloutemme jatkuvaksi kuvitellusta noususta – ja siitä, että jokainen kesä on edellistä lämpimämpi.
Suokaa anteeksi tuo äskeinen ryöpytys. Toisten kivittäminen vain tuntuu välillä niin helpottavalta.
Jos Juudaksen syntinä pidetään rahan ahneutta, löydän sen itsestäni helposti. Elän vapaaehtoisesti alle minimipalkan, enkä aina nosta sitäkään. En ole kerännyt itselleni minkäänlaista omaisuutta: Silti olen ahne. Himoitsen sitä, mistä olen kieltäytynyt ja kadehdin niitä, jotka ovat sen itselleen suoneet. En vain ole keksinyt, miten saisin sen huijattua itselleni niin, ettei kukaan havaitsisi minun sitä koskaan edes tavoitelleen.
Minä mielelläni kuvittelen Juudaksen vain etsineen sovintoa Jeesuksen ja papiston välillä. Sellaiseen Juudakseen minä mieluummin samaistun. Olen aina etsinyt siltoja epätodennäköisten rantojen välillä. Maailmallisuus ja tuonpuoleisuus, lihallisuus ja hengellisyys, julkeus ja pyhyys, rumuus ja kauneus, huumori ja rituaali jne. Monet sillat ovat murtuneet, koska olen mennyt liiallisuuksiin suuntaan tai toiseen. Monen vastarannan olen kuitenkin pettänyt.
Nuo nyt olivat aika helppoja ja epämääräisiä tunnustuksia. Melkein rehvastelulta ne jälkeenpäin kuulostavat. Kun yritän ihan oikeasti löytää kaikkein kielteisimpiä Juudas -rooleja itsestäni, näppäimistö alkaa käydä hiljaiseksi.
Muistan joskus antaneeni vaivihkaa huonon vaikutelman ihmisestä, jota samalla olen muka pitänyt ystävänäni. Olen ainakin epäsuorasti vahvistanut ystävääni kohdistuneita pahansuopia epäilyksiä ja aikomuksia. Olen kavaltanut läheiseni myymällä vahingollista tietoa hänestä. Mitä minä siitä olen saanut? Muutaman kuvitellun sisäpiirijäsenyyden ja hopeoidun fantasian tarkkanäköisyydestäni.
Seuraavaksi tulee mieleeni yritykseni flirttailla maallistuneen kulttuurin kanssa, pitäen vähän syrjässä sen, ettei minua enää oikeasti kiinnosta mikään muu kuin Jeesuksen opetus ja elämä. Tai no, kiinnostaa kyllä monikin asia, mutta Jeesuksen uskottavuus on minun sitkeimmän kiinnostukseni ja opiskeluni aihe. Kun muutaman vuoden opiskelutauon jälkeen olen ryhtynyt uudestaan opiskelevaan kirjoittamiseen, minä palaan väkivallan ja uhriuden teemojen kautta ensisijaisesti teologiaan, ja vasta sen jälkeen sosiologiaan ja psykologiaan. Silti olen kiusaantunut. Uskovaisuudella on Suomessa niin rasittava ja henkisesti väkivaltainen maine, että minulla on jatkuva kiusaus sanoutua siitä irti.
Loppujen lopuksi minun on kaikkein helpointa samaistua niihin, jotka Lutherin kanssa kieltävät kaiken hengenheimolaisuuden Juudaksen kanssa. Minä löydän melkein aina hyvät perusteet tekemiselleni ja tekemättömyydelleni. Niin Juudaskin luultavasti teki – kunnes heräsi, katui ja tappoi itsensä.
Ehkä pahin itsessäni tunnistama Juudas on se, joka on paljon uskollisempi pettymyksilleen ja kaunoilleen, kuin tälle hetkelle ja sille rakkaudelle, jota kaikesta huolimatta tuntee. Sisälläni asuu melkein koko ajan paljon ystävällisempi, huomioivampi ja hellempi Daniel, kuin se tympeä, kyyninen ja sarkastinen maailmanparantaja, jonka läheiseni usein näkevät. Loukkaantuneisuus ja kaunaisuus ovat miellyttävän tukevia tunteita. Niiden sisällä on niin ihanan turvallinen oikeassa olemisen fiilis. Mitä siitä, jos rakastaakin niitä, joille on loukkaantunut. Hellyys ja suopeus toista kohtaan avaa ovet kaikennäköisille ikäville yllätyksille. Iloinen spontaanisuus saa kokonaan unohtamaan jatkuvan varuillaan olon jalon taidon. Jokainen rakkautensa petturi tietää, että tyly kopeus on paljon turvallisempaa kuin ujo hymy.
Eksyivätkö tunnustukseni liian kauas Juudaksesta? Nämä olivat yhden yön itseni tutkiskeluja Juudakseen kuvitelluista ominaisuuksista. Juuri siksi, että tiedämme Juudaksesta niin vähän, hän toimii niin monipuolisena itsetuntemuksen välineenä. Kohde, jolle voi kuvitella mitä rumimpia tai jaloimpia ominaisuuksia, on hyvä osoite sellaisille puolille itsestämme, joita meidän on vaikea kohdata. Mitä ikinä kuvittelemme Juudaksen sydämeen, meidän on tarkasteltava sitä myös omana varjonamme, vähemmän tunnettuna puolena itsestämme. Se ei välttämättä vie meitä lähemmäksi sitä, kuka Juudas todella oli, mutta tekee itsemme tutummaksi itsellemme.
Ehkä meillä juuri Juudaksen edessä on mahdollisuus vapautua ihmiskunnan perimmäisestä itsepetoksesta. Kelläpä ei olisi elämässään joku, jonka suhteen ei olisi ajatellut: “Onneksi en ole ainakaan sellainen.”
Ehkä suurin vapaus löytyykin Fedor Dostojevskin Isä Zossima hahmon oivalluksesta. Turha meidän on vertailla itseämme edullisesti kehenkään: “Sillä tietäkää ystävät, että joka ainoa meistä on epäilemättä syyllinen kaikkien ja kaiken puolesta maan päällä… silloin vasta meidän yhteen liittymisemme päämäärä on saavutettu.”[1]
Olemme kaikki syyllisiä ilmaston lämpenemiseen, vihan kuumenemiseen, kilpailun kiihtymiseen, rakkauden kylmenemiseen, Kaufuriin, Irakiin, Bosniaan, Ruandaan, Holokaustiin, ristiretkiin, noitavainoihin ja ihmisen pojan ristiin naulitsemiseen.
Kun kaikki myöntävät edes itselleen osuutensa kollektiiviseen syyllisyyteen jokaisesta uhrista maan päällä, kenenkään ei enää tarvitse etsiä lisää Juudaksia muista. Globalisoikaamme markkinoiden lisäksi myös syyllisyys, anteeksianto ja vastuu. Silloin tarvitsemme toisiltamme vain anteeksiantoa ja apua, kantaaksemme yhteistä vastuuta kaikesta ja kaikista, koko maailmassa.
Kenenkään ei tarvitse tuijottaa itseään sokeaksi yhteen Juudakseen, eikä hävetä itseään kuoliaaksi pienen maailmansa ainoana Juudaksena. Olemme kaikki riippuvaisia toistemme anteeksiannosta. Sitä opettaa hän, joka antoi Juudaksellekin anteeksi.
Juudasmessu
Ystävyyden Majatalo syntyi suunnilleen samaan aikaan Tuomas-Messun kanssa. Molemmat täyttivät viime vuonna 20 vuotta. Lähestymme kumpikin kymmenen vuoden päästä koittavaa aikuisuutta.
Muutamia vuosia sitten istuimme iltaa joidenkin Tuomas-yhteisön hallituksen jäsenten kanssa. Mietimme työn tulevaisuutta. Ehdotin, että he seuraavaksi aloittaisivat Juudas-messun. Olli Valtonen kertoi, että se oli alunperinkin yksi nimivaihtoehdoista. Harkitsematon ja provokatiivinen heitto taisi jäädä vain omaan mieleeni kytemään.
Ehkä emme näe itseämme kunnolla, ennen kuin katsomme itseämme kavaltajamme silmin. Minkälaisena löydän itseni, jos joudun samaan ehtoollispöytään oman Juudakseni kanssa? Tai minkälaisena kohtaan itseni alttarilla, jos vierelläni on oman petokseni uhri?
Luultavasti jokainen meistä on kavaltanut ja tullut kavalletuksi. Elämän syvimmät arvet on petoksilla kynnetty. Moni kavallettu on ollut kaunaan hukkumassa. Monen katumus on kolkuttanut kuoleman portteja.
Kuka meidät kaikki toisi yhteen? Mistä löytyy se pöytä, jonka äärelle voimme yhdessä polvistua?
Tämän pitkän ja itselleni tärkeän Juudas-prosessin jälkeen minä ihan vakavissani toivon, että Tuomas-yhteisö, jolla jo on poikkeuksellinen sillanrakennustyö takanaan, toteuttaisi kerran vuodessa Juudas-messun. Olisi todella huikeaa, jos kirkkoon olisi valmistettu alttari, jossa kavalletut ja kavaltajat, petetyt ja pettäjät voisivat kohdata yhteisen ystävänsä – ja ehkä jopa toisensa.
Tietenkin se mahdollisuus on aina olemassa ja kutsu sovintoon on aina voimassa. Mutta pitkäperjantain jälkeinen tyhjä päivä, Jeesuksen kuoleman ja Juudaksen itsemurhan jälkeinen päivä, voisi olla sopiva paikka Juudas-Messulle. Minä ainakin tulen.
[1] Karamazovin veljekset I. s. 242.
7 Kommenttia
Tässä on kolme palautetta, jotka sain Juudas-tutkielmasta, sen ollessa vielä
vähän keskeneräisempi. Sydämellinen kiitos arvokkaista ajatuksista ja rohkaisuista
Palaute 1
Kiitos Juudastutkimuksesta! Minua on ajatteluttanut tämä Juudaksen osuus
ja kohtalo. Kirjoituksesi luettuani piti etsiä vanha videonauha vuodelta
1997, jossa oli ohjelma:”Juudas minussa”. Siinä silloin vielä elossa
ollut Pispalan legendaarinen pappi Juhani Kalmanlehto sanoi edesmenneen
virkaveljensä Eero Veneskosken sanoneen, ettei hän halua taivaaseen,
josta Juudas puuttuu.
Itsekin Tampereella nuoruudessani Veneskoskea kuuntelin, miestä, joka
sodan jälkeisen elämänsä kärsi jatkuvasta päänsärystä. Ei hän ollut
“kaikki pääsevät taivaaseen”-miehiä, asiaa hän saarnoissaan puhui.
Jos ryöväri ristillä sai parannuksen armon, vaikka ei juuri Jeesusta
tuntenut, niin kai yhtä hyvin Juudas on pyytää: “Olen minulle syntiselle
armollinen”. Onko meilläkää yhtään sen enempää Hänen edessään? Onko
minulla enempää kuin miehellä, joka puki uskonsa sanoiksi:” Jumala,jos
olet olemassa, pelasta sieluni, jos minulla sellainen on.”
Koska Tampereen aikani osui Antti Eskolan radikaaleimpaan aikaan, on
tullut luettua hänen nämä viimeiset kirjansa. “Yksinkertainen
usko”-kirjaan hän on liittänyt jälkisanat kuultuaan Jouko Sihvon
alustuksen Raamatun itsemurhista. Alustaja ei Eskolan mukaan ole
löytänyt Raamatusta mielestään itsemurhan julistamista synniksi.
Kalamanlehto sanoi myös, että erityisesti itsemurhan tehneiden haudalla
hän on tuntenut olevansa erityisen pyhällä paikalla. Ei liioin itselläni
ole ollut kanttia nennä arvuuttelemaan tuomiota itsenä elämään
kelvottomiksi tuominneiden kohdalla. Heidän läheisiään on ystävissäni.
Palaute 2
Kiitokset Daniel tekstistäsi. Koko sen ajan kun olen tekstejäsi lukenut, on tuntunut vapauttavalta kun olet minulle ollut se taho, joka on raottanut oven hengelliseen maailmaan jossa saa ajatella omilla aivoillaan ja ehkä vielä tärkeämpää – kokea sitä lukiessaan omia tunteitaan ilman tuomioita, arvosteluja tai hylkäämistä. Raamattu kun on syötetty minulle, kuten monelle muullekin “kristityksi kasvatetuille” sitä arvostelun yläpuolella olevaa Jumalallista erehtymättömyyttä tihkuvana viisautena, jonka edessä meidän on vain yritettävä ymmärtää ja oivaltaa siihen kätketty, yksi ainoa ja ajaton totuus. Tuskinpa tässä sinällään on sinulle mitään uutta, mutta halusin omalta osaltanikin sen ääneen sanoa.
Asiaa enempää tuntemattomana sanon hieman “ujostellen” tai epävarmana, mutta tuntui hyvältä, kuinka kirjoituksestasi näkyi myös itsenäinen keskustelu Rene Girardin ajatusten kanssa – pelkän oppipojan aseman sijasta. Ehkä tuo keskustelu oli aina sinulla sisäisenä käynnissä, mutta tämä oli ensimmäinen kirjoitus, jossa se näkyi myös minun silmiini. Ehkä olen tulkinnut väärin, mutta välillä sivusta seuranneena Girard näytti olevan sinulle kyseenalaistamaton guru – tasaveroisen keskustelukumppanin sijasta. Ihan niin kuin sinä minulle. Tuntui hyvältä imeä sinusta vaikutteita, rohkaisevalta nähdä jonkun rikkoneen yksioikoisen kristillisyyden arvostelemattomuuden. Mutta tuntui tärkeältä saada tutustua sinuun hieman myös ihmisenä, eikä pelkkää kirjallista tuotantoasi. Se tutustuminen sai sinut laskeutumaan silmissäni takaisin ihmiseksi, kenen kanssa minulla voi olla tasaveroinen suhde. Samalla se antoi minulle itsearvostuksen ja itsekunnioituksen mahdollisuuden, kun ei tarvinnut olla pelkkä oppipoika, vaan sai luottaa myös omaan arviointikykyynsä. Pelkkänä oppipoikana oleminen on minulle lapsen asemassa olemista – sinällään tarpeellista ja hyvää, mutta silti jotain sellaista, josta tulisi kasvaa vahvemmin omilla jaloillaan seisovaksi aikuiseksi.
En enää niin vahvasti näe aikuisuutta ja lapseutta, itsenäisyyttä ja oppipoikana olemista jne toisiaan seuraavina elämänvaiheina, vaan toisiaan täydentävinä. Pelkkänä oppipoikana oleminen saisi minut tuntemaan alemmuutta ja itseinhoa. Se olisi ikään kuin kyvyttömyyttä seistä omilla jaloillaan. Toivon kuitenkin, että voisin säilyttää aitouttani ja rehellisyyttäni niin, että suostuisin olemaan sitä mitä olen. Mutta toivon, että elämässäni uskaltaisin myös seistä omilla jaloillani, huolimatta siitä jos muut – kenties kokeneemmat gurut mukaan lukien – ovat näkemyksiäni vastaan. Vielä kun sen osaisi tehdä säilyttäen yhteytensä toisten kanssa – vaipumatta omaan yksityisyyteensä, eristäytyen joko loukkaantuneena, ylimielisenä tai toiset hylkäävänä.
Vaikka olen menettänyt uskoni perinteisen herätyskristillisyyden maalaamaan jumalaan, tai huomannut, ettei sellaista kai aidosti koskaan ollutkaan, huomaan menettäneeni sen mukana monta asiaa, joita ikävöin. Ikävöin sitä jumalakuvaa, jossa huolimatta jumalan tyranniudesta ja kusipäisyydestä hän oli myös jokin kiinnekohta ja pysyvä hahmo, jonka kanssa jutustella tai kenen edessä peilata itseään. Toki joskus silloinkin koin hänen katseensa rakastavana. En kuitenkaan koskaan päässyt irti siitä katkeruudesta ja ahtaudesta – hengitysilman loppumisesta -, jonka koin seuraavan niistä ehdoista joita jumala yhteyteen suostumiselleen asetti sekä niistä rangaistuksista ja uhkakuvista jotka oli kohtaava niitä, jotka eivät hänen rakkauden valtapiiriinsä suostuneet niillä ehdoilla jäämään. Ehtoina oli ajatella ja tuntea kuten jumala raamatussa kuvasi ajattelevansa ja tuntevansa. Ehtona oli suostua ihmiskuvaan, jossa olin syntinen paska, jota jumala vaivoin sieti, jota jumala inhosi niin paljon, että tapatti oman poikansa voidakseen sitten vain hänen verensä sumentamien silmien läpi sietää seuraani. Hirveä ihmiskäsitys ja tuskin sellainen, johon edes niissä kristillisissä piireissä pyrittiin joissa satuin kasvamaan – kuitenkin edelleen mielestäni looginen loppuunviety johtopäätös siitä evankeliumista ja uskontunnustuksesta, jota meille opetetaan.
Mietin miksi jumalakuvani polku kulki tyrannista orastavan rakastavaan, pysähtymättä siihen, vaan jatkaen matkaansa välinpitämättömyyteen, samantekevyyteen, epäuskoon – ehkä pohjimmiltaa turvalliseen etäisyyteen. En tiedä oliko se matka jonnekin uuteen, vai ainoastaan sen rehellinen paljastuminen, mikä makasi kaiken “wannabe hyvä uskova” -projektini alla. Ehkä se kuitenkin pohjautui pitkälle siihen, miten olin raamattua oppinut lukemaan – erehtymättömänä, arvostelun yläpuolella olevana, pyhän hengen vartioimana “ota tai jätä vain ja ainoastaan tällaisena kokonaisuutena” -pakettina. Kun en voinut sille mitään, että palatessani etsiskelyn keskellä raamatun ääreen löysin sieltä aina uudestaan saman julman kusipääjumalan. Et varmastikaan ole ensimmäinen raamatun sokean auktoriteetin uhmaaja. Mutta minulle sinä olit se, jonka esimerkin mukainen suhtautuminen raamattuun on tehnyt aiheesta edes jollain tavalla taas kohdattavissa olevan. Jjos vielä joskus johonkin kristilliseen suostun olemaan sopuisassa yhteydessä, niin kiitos siitä kuuluu pitkälti sinulle.
Samalla minuun on kuitenkin kasvanut vakuuttuneisuuden ja uhmakkuuden liitto. Heikko vakuuttuneisuus siitä, että jos jumala on, niin ei hän ketään rankaise toisen epäuskoisuuden tai uskon puutteen (aitouden omien ajatusten, epävarmuuden ja tunteidensa – oma itsensä edessä) takia – sanoi raamattu tai uskontunnustus siitä mitä hyvänsä. Ja uhmakkuus edellä mainittuja ehtoja vastaan – itsetuhonkin uhalla en alistu enää sellaiseen suhteeseen, joka perustuu vahvemman osapuolen sanelemiin tuhoehtoihin, etsimättä aitoa suhdetta minuun, antamatta minun vapaasti valita. Toisaalta mitä eroa on itsetuholla, joka perustuu itsensä hylkäämiseen jotta oma ruumis voisi pitää henkipolonsa tai sillä, että ei suostu hylkäämään omaa minuuttaan ja joutuu siten ulkopuolisen toimesta teurastetuksi ikuisessa helvetin tulessa. Lopulta näyttää siltä, että ainoastaan ensimmäinen tekee itsemurhan, jälkimmäisessä murhaaja löytyy jostain muualta. Minun mielestäni murhaajana on silloin jumala itse, “oikeaoppisten” mielestä kai saatana, josta jumala ei ole vastuussa. No kai tästä päädyttäisiin teologiseen keskusteluun ennaltamääräämisestä, ennaltatietämisestä jne. En vain jaksa sitä…
Minut pysäytti tekstissäsi yksi sana. Tekstisi loppuosassa kirjoitit “Sisälläni asuu melkein koko ajan paljon ystävällisempi, huomioivampi ja hellempi Daniel, kuin se tympeä, kyyninen ja sarkastinen maailmanparantaja, jonka läheiseni usein näkevät.” Erityisesti sana hellempi pysäytti. Kuinka uskaltaa olla hellä? Miksi tuomitsen oman hellyyteni jonkinlaiseksi nynnyjen hommaksi, vaikka samalla tiedän, että hellyyden osoittaminen on rakkautta ja vaatii rohkeutta olla tosi itselleen, vaatii rohkeutta ilmaista hellyyttään itselleen luontaisella tavalla. Voihan hellyyttä osoittaessaan tulla torjutuksi tai halveksituksi. Ehkä juuri siksi. Ei kai ole vaikeampaa ja kipeämpää tilannetta kuin tulla torjutuksi osoittaessaan rakkauttaan toista kohtaan.
Palaute 3
Olet usein ilmaissut vastenmielisyytesi jos sinua kehuu, sanoo sinun olevan merkittävä ihminen. Sen uhallakin sanon sinun olevan minulle merkittävä ihminen. En minä sinusta mitään idolia ole tehnyt enkä tee, olen täysin kykenevä näkemään sinussa myös sen puolen, joka ei kehuja kaipaa. Mutta näillä sinun pohdiskeluilla minä saan uusia oivalluksia, joita en yksin Raamattua lukiessani saa. Pohdiskelusi haastavat ja hyvä niin. Mielestäni teet tärkeää työtä tutkiessasi Raamatun tekstejä ja antaessasi saamasi tiedot muillekin ihmeteltäväksi. Näitä oivalluksia minä kaipaan, en ole teologisesti tietävä, en kykene lukemaan tekstejä alkuperäiskielillä, en vertailemaan eri tekstejä keskenään. On hyvä, että sinä teet niin. Meinasin kirjoittaa tähän, että olen liian laiska selvittääkseni kaikkea itse, siksi luen mielelläni jonkun jo valmiiksi pureskeltuja tekstejä. Mutta tulin toisiin ajatuksiin, ei siinä kyse ole laiskuudesta, se on parempaa ajanhallintaa. Sinä olet hyvä jossain ja minä jossain toisessa.
voi hirveetä mitä laitoit minut näkemään., miten osuikin kohdalle, miski juuri tänään, eilisten ajatusten jatkoksi luin tekstisi. kumpa “rakkaudella” pettämäni olisi joskus kanssani ehtoollisella. en osaa rakastaa- niin olen ajatellut vuosia, kysellyt missä vika, mikä meni pieleen, ajatellut ettei kukaan synny ilman rakkastamisen kykyä, kokenut ettei kukaan ota vastaan antamaani. valinnut rakkaudettomuuden koska rakastaminen tekee niin kipeää- mitä se tekikään Jeesukselle- muistan kristallin kirkkaan ajatuksen uskonelämäni alkuajoilta: apua, rakkautta vastaan ei ole aseita. Jumala vaan rakastaa ja rakastaa sitkeästi vaikka mikä olisi.
Minulla oli tänään harvinainen tilaisuus istuskella tietokoneen ääressä ja kävin kurkkaamassa Teoblogia, luin tekstin “Minä Juudaksena” (ja kommentit). Kirjoitit Juudaksena olemisesta mm. kyynisyytenä ja tympeytenä. Minä koen sen välillä etäisyyden pitämisenä läheisiin – ja kaikki kolme jonkinlaisena velkomisena. “Kun en minäkään saanut niin et sinäkään minulta saa”. Kaikki etäisyys ei kuitenkaan liene pahasta, välillä on hyväkin suojella itseään ja tunnistaa omat rajansa. Kyynisyys voi olla rupi vielä auki olevan haavan päällä – irrotettaessa haava vain alkaisi vuotaa ja syntyisi entistä suurempi rupi. Minä en juuri ole viime aikoina rukoillut, mutta tulin nyt miettineeksi, mikä voisi olla sopiva rukous; “auta minua tunnistamaan rajani ja ylläpitämään niitä, jotta voin olla avoimempi läheisyydelle (jotta kykenen olemaan erillinen ja silti lähellä toista)”"paranna minun vuotava haavani, jotta voin antaa ruven pudota”… Joskus taidamme yksi ja toinenkin keskittyä masokistiseen ruven repimiseen ja kauhistelemiseen, sen sijaan että pyrkisimme luomaan haavalle mahdollisimman hyvät edellytykset parantua. Välinpitämättömyyden tunne on minun rupeni avuttomuuden, hylätyksi tulemisen pelon ja hallinnan menettämisen pelon (kaaoksen pelon) päällä. Oman arvon ja merkityksellisyyden löytäminen suhteessa toiseen parantaa haavaa ja auttaa toivottavasti vähitellen rupea irtoamaan. Rupi voi olla suoja, jota ilman mieli hajoaisi kaoottiseen tilaan. Silti se on rupi, ei mikään elävän ihmisen rakenneosa.
Jäin miettimään “kristityksi kasvatetun” kokemusta siitä, ettei hän ole voinut ilmaista omia ajatuksiaan ja tunteitaan ilman tuomiota ja hylkäämistä. En ole itse kokenut samaa mutta voin jotenkin aavistaa mitä se on tai voisi olla. Ryhmässä kuin ryhmässä enemmistön (tai vahvimpien) mielipiteet yleensä tulevat “oikeaksi” tavaksi ajatella ja toimia eivätkä kristilliset piirit ole siitä poikkeus. Niissä kuitenkin asian tekee erilaiseksi se, että kyse on ihmiselle hyvin henkilökohtaisesta ja syvälle tunne-elämään vaikuttavasta asiasta. Jos kokee aina olevansa väärässä ja vääränlainen, ehkäpä Jumalan hylkäämäkin, niin kuka sitä jaksaa. Jumalakuvaamme vaikuttaa hyvin paljon se minkälaisia kokemuksia meillä on muista ihmisistä. Toisen kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta hänet pitäisi aidosti hyväksyä eikä kokea erilaisuutta uhkana. Tässä on minullakin paljon opettelemista. Jotenkin uskon (tai ainakin toivon) että syntyy ryhmiä, jossa erilaiset ihmiset erilaisista taustoista voisivat avoimemmin keskustella myös hengellisistä ja henkisistä asioista. Nykypäivän maailmassa joudumme kohtaamaan ja käsittelemään kysymyksiä, jotka eivät mahdu valmiisiin kaavoihin. Teemme virheitä, petymme itseemme ja toisiimme. Syyllistämme ja syyllistymme. Ihmettelemme kun Jumala ei vastaa, jos rukoilemme. Mutta se apu tulee hyvin usein vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa vuosien aikana. Näin minulle on käynyt. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ymmärrän että tärkeintä elämässä on rakkaus ja hyväksyntä, olipa kyse sitten Jumalasta tai ihmisistä.
Minä olen Juudas. Nyt asiaa sen enemmän muistamatta, mutta mikäli tämä Juudas on sama kuin “epäilijä”, niin tunnistan siitäkin itseni. Sillä erotuksella tosin, että elämänhaluni säilyy pahuudestani huolimatta. Jopa niin, että pahuuden lisääntyessä elämänhalu saattaa jopa lisääntyä.
Kuinka useinkaan olemme myyneet uskomme ja kaiken siihen liittyvän miljoonista hopearahoista. Jos lasketaan perusmatematiikalla vaikkapa 30 hopearahaa kerta, niin elämäni aikana olisin maailman rikkain mies. Toki, mennään vielä alhaisemmalle tasolle: rikas minä kenties haluaisin ollakin, jotta turhuuden ylistykseni olisi maksimoitu.
Turhuus on niin hauskaa. En jaksa olla kahlaamatta loputtomia elektroniikamainoksia, automainoksia, taloesitteitä. Koskaan ei ole tyytyväinen, haluan aina vain lisää. Jos saan erinomaisen auton, niin haluan aina vain paremman. Emännän suhteen olen menetellyt niin, että entinen vaimoni oli hetken aikaa tyttöystäväni ja nyt uudestaan vaimoni. Viimeksi mainittu on silkkaa Jumalan armoa, koska minulla on se lapsellinen uskomus, että hän on minulle se Jumalan Valittu.
Minä en kertakaikkiaan halua tunnustaa Jumalaa yleisesti ja haluan myydä hänet heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Vaikka en näin haluaisikaan, niin näin vääjäämättä tapahtuu. Minä en halua edes 30 hopearahaa, joiden hinta nykykurssein lienee kohtuullinen summa euroja. Vain henkisesti jollakin tavalla mitattavissa oleva hyväksytyksi tulemisen tunne jollakin tavalla on päämäärä.
Hyväksytyksi tulemisen tuntemisen tärkeys on niin tärkeää, että sen kenties tuntuu hallitsevan kaikkea tekemistä. Tämä ei ole oma erikoispiirteeni, vaan tämä on havaittavissa kaikissa ihmisissä. Joillakin se vain tapahtuu ilmeisemmin ja toisilla kenties vähemmän ilmeisesti. Oma keskustelunsa voisi syntyä siitä, että hyväksynkö itse itseni.
Katsokaa nuoria ja teini-ikäisiä. Jos samaistuminen tiettyyn ryhmään ei ole silmiinpistävää, niin sitten havaitsijalla on laput silmillään. Uskon, että nämä ominaisuudet säilyvät meissä jatkossakin, mutta vain ilmenemismuoto vaihtuu. Vanhemmiten hoidamme asian kenties sivistyneemmin.
Jos Juudas etsi siltoja Jeesuksen ja papiston välillä, niin puhummeko tällöin mistä asiasta? Mitkä olivat motiivit? Ihmisen motiivit ovat aina hieman niin tai näin. Kenties Juudas tavoitteli tälläkin tavalla joko parempaa asemaa tai jopa taloudellista etua. Kenties hän ei osannut päättää ja astui askeleen hataralla alustalla, jossa toinen jalka ei tiedä, missä toinen jalka kulkee. Jotkut ihmiset tuntuvat olevan tuuliajolla – oliko Juudaskin hetkisen jos toisenkin tuuliajolla. Minä itse purjehdin elämän valtamerellä milloin minnekin.
Juudas kaiketi oli rahanahne. Minä en jaksa haaveilemisesta päästyäni lakata unelmoimasta paremmasta autosta, asunnosta ja toimeentulosta. Jos tavoitteeseen päästään kyseenalailla konsteilla, niin se ei ole jäänyt kokeilematta. Jos naapuri rakentaa maksamalla urakoitsijalle pimeästi, niin kuinka kaistapäänä minua pidetään, jos haluan tehdä samantapaiset urakat kuitilla? Rahanahneus usein nostaa päätään kuvitelmina seuraavasta suhteesta: mahdollisimman helppo työ / mahdollisimman suuri hyöty tai raha.
Kyllä se on nähty, että Afrikan lapsista emme oikeasti ole kiinnostuneita. Oma hyvinvointi on tärkeää. Asunnon lämmityksellä ei ole ekologisesti niin väliä, kunhan on lämmintä ja mukavaa – mutta mikäli voin itse jollakin tavalla säästää rahaa, niin sitten asiassa voidaan edetä kenties toiseen lämmitysmuotoon. Näin rahaa säästyy muihin turhuuksiin enemmän. Auton tulee olla sellainen, että sitä kehtaavat naapurit katsella (kateellisena), se kulkee hienosti ja hiilidioksidipäästöillä ei ole niin väliä. Pääasia kaikella tekemisellä on, että erääseen ulokkeeseen saadaan joitakin strategisia senttimetrejä lisää – tavalla tai toisella.
Jos joku kerää rahaa SPR:n keräykseen, niin liian usein kuljen ohi antamatta mitään. Ei lähimmäisellä ole niin väliä, kunhan itse saan ruokaostokseni ostettua ja vielä tillille jää ylimääräistä muihin turhuuksiin. Jos kerjäläinen kerjäää kadulla, niin hänelle en tietenkään anna mitään, koska hän todennäköisesti kuuluu johonkin organisoituun rikollisvyyhtiin.
Olen antanut periksi. Sallin itseni olla paha ja sallin itseni olla ihminen. Hyväksyn sen, että elän vain itselleni ja huomioin muut, jos joskus siihen havahdun. Tiedän lisäksi sen, että parhaimmat tekonikin ovat alhaisempia kuin maan matoset. Jos annan rahaa vaikkapa keräykseen, niin se tapahtuu enemmän tai vähemmän oman mielihyväni kasvattamiseen. Tällöinhän olen siis erinomainen (muita parempi), muita huomioiva ihminen, Afrikan lapsista välittävä, Jumalan rakastama, omahyväinen roskatunkio.
Jumala rakastaa pahoja. Hyviksi emme tule koskaan tämän maan päällä. Jumalan armo on siitä kummallinen ja ihmeellinen asia, että se tuntuu kasvavan ekspotentaalisesti pahuuden kasvaessa.
Olen ihmetellyt ja surrut Juudaksen osaa. Miksi Jumala oli valinnut juuri hänet “että tapahtuisi se, mikä kirjoitettu on”. Onko meille haluttu näyttää oma petollisuutemme näin rankalla tavalla. Miksi niin vähän pohditaan tapahtuman syvällisempää merkitystä. Toteuttiko Juudas-parka vain Jumalan suunnitelmaa. Tästä näkökulmasta Jumala tuntuu julmalta. Koko tapahtumasarja on aivan hurja. Mutta olen itsekin ollut siellä, missä tuntuu “Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut”. Ja sitten kuitenkin Hänessä on se ainoa turva. “Muut kaikki hylkää vaan Sinä et”.
Eksyin sivuillesi, kun etsin itsetuntemuskursseja, ja pikaluin muutamia. Mm. tämän Juudas-pohdiskelun. Löysin monia yhtymäkohtia omiin pohdintoihini. Mutta nyt vain lyhyesti tämä Juudas-aihe.
Gnostisessa Juudaksen evankeliumissa Juudas esiintyy Jeesuksen valitsemana erityislaatuisena opetuslapsena, jolle Jeesus paljastaa syvimmän Jumalan salaisuuden. Mielenkiintoista siis nähdä, että alkukristillisyys on pyrkinyt puhdistamaan Juudaksen mainetta petturina ja kavaltajana.
Yhtälailla voisin pohtia Egyptin faaraon kohtaloa (jossa Jumala paaduttaa faaraon) kuin voin pohtia Juudaksen kohtaloa. Monille ennaltamäärämisoppi selittää “valinnan” ja näin kytkee ihmisen elämän kuin “säädetyksi putkijuoksuksi” jota ihminen ei voisi enää tahdollaan muuttaa.
Selvää on että Juudaksen tehtävä oli tarpeellinen. Hänet oli valittu kavaltamaan Jeesus.
Dilemma pahuuden ja hyvyyden, sekä juuri olennaisimman – että voiko Jumala käyttää pahaa omaa tarkoitukseensa – mielestäni kohdistuu Juudaksen kohtaloon, kuten Egyptin faaraonkin kohtaloon. Molemmta olivat valitut saattaamaan tehtävänsä juuri jumalanvastustajina.