Vaikka kaikki tämä on niin ilmeistä, oma vihollisen kaltaiseksi muuttuminen on ihan pakko kieltää. Mitä enemmän minä alan muistuttaa pahinta kilpailijaani, sitä kiivaammin minun on todistettava itselleni ja muille olevani olennaisesti erilainen kuin hän.
Ainoa liiankin hämäävä ero on siinä, että toinen osapuoli yleensä on voitolla. Uhrit ja voittajat näkevät itsensä ja toisensa hyvin erilaisina. Vihjauskin samankaltaisuudesta olisi mitä syvin loukkaus. Sellainen kyseenalaistaisi koko käynnissä olevan sodan oikeutuksen.
Ristiriidan tarkkailijat onnittelevat itseään profeetaalisesta tarkkanäköisyydestään. He näkevät liiankin hyvin osapuolten muuttumisen toistensa kopioiksi. Siksi täytyykin joskus olla tarpeeksi kaukana sodasta nähdäkseen mistä todella on kysymys. Todellisuuden taju pettää heidät samantien, kun itse joutuvat kriisin osapuoliksi.
Silloinkin, kun jonkinasteinen samankaltaisuus on ihan pakko myöntää, se yritetään nähdä jotenkin poikkeuksellisena, valitettavana vahinkona tai tilapäisenä lankeemuksena. Tai sitten myönnytys tehdään niin pinnallisella tasolla, ettei edelleenkään pysty oikeasti näkemään toisessa olennaisesti itsensä kaltaisen ihmisen – lähimmäisen
Ehkä ensimmäinen ihminen, sanan humanistisessa merkityksessä oli se, joka havahtui näkemään vihollisessa itsensä.
Kun sodat on sodittu, voitot on voitettu ja vihollista ei enää ole, identiteetti joutuu uuteen kriisiin. Kun on liian kauan tottunut määrittämään itsensä pahimman vihollisensa kautta, ei enää tiedä kuka on. Minuudelle pitää löytää uusi focus.
Hei, minun nimeni on Jaakko ja taidanpa käyttää vaikkapa nimimerkiä ”Jaakko X”, erottuakseni kaikista muista tätä blogia mahdollisesti kommentoivista Jaakoista. Anonymiteetin haluan säilyttää, vaikka todennäköisesti ei kukaan tämän blogin lukijoista minua edes tunne.
Kommentoin jo joskus keväällä jotakin näistä blogikirjoituksistasi, enää en muista millä nimimerkillä sen tein. Muistan vain, että kommenttini oli kai aika hölmö ja kiireessä hutaistu ja lähinnä jäi harmittamaan että sellaisen edes kirjoitin. Nytkin olen kai vähän turhan väsynyt kirjoittamaan ja pitäisi olla jo nukkumassa, mutta tunnen halua kommentoida blogia ja nukkuahan ehtii elämässä aina myöhemminkin…
Tänä iltana olen tutustunut isännöitsemäsi Ystävyyden majatalon uudistuneisiin kotisivuihin ja lukenut mm. mielenkiintoisen kertomuksesi majatalon menneistä vaiheista. Erityisen iloinen olen myös, että järjestellyt ja käynyt läpi vanhoja kirjoituksiasi ja ilmeisesti lisännyt uusiakin joukkoon, tulen varmasti niitä lueskelemaan, kunhan ehdin!
Luulen ymmärtäneeni osittain tämän blogin humanistista ja ehkäpä teologistakin lähestymistapaa asioihin. Itse en varsinaisesti osaa uskoa Jumalaan. Kuitenkin (osaksi juuri niitten asioitten takia, joista sinä kirjoitat) en myöskään ole erityisen vakaumuksellinen ateisti. Jotenkin on varsin hämmentävää ollut välillä huomata kuinka vahvasti juutalais-kristillisessä kultturissa on pikkuhiljaa lisääntynyt tietoisuus väkivallasta, ja toisaalta kuinka väkivallan moraalista oikeutusta on (ainakin Raamatun antaman kuvan perusteella) eri aikoina joidenkin tahojen osalta kyseenalaistettu. Itse ehkä hahmotan Raamatun jonkinlaisena historiallisena dokumenttina kyseisen kulttuurin kehityksestä, vaikka en totta puhuen läheskään kaikkia osia kyseisestä kirjasta ole edes lukenut.
Kirjoituksesi (ja Girardin teoriat) ovat auttaneet minua hahmottamaan väkivallan, uhraamisen ja juutalaiskristillisen perinteen luonnetta. Ne ovat myös tehneet minut ehkä aavistuksen tietoisemmaksi ympärilläni esiintyvästä ryhmäväkivallasta ja lynkkausmekaniikasta. Muutaman kerran olen tänäkin vuonna yllättänyt itseni rakentamasta ryhmähenkeä itselleni riittävän etäiseltä tuntuvan henkilön haukkumiselle.
Joskus tätä blogia lukiessa tuntuu, että itse elän tällä hetkellä aika väkivallattomassa ympäristössä ja siksi moni väkivallan ja kateuden dynamiikkaa käsittelevä kohta tuntuu suorastaan vieraalta itselleni. Voi olla, että tämä on vain huonoa itsetuntemustani, mutta en muista aikoihin olleeni oikeasti kateellinen toiselle ihmiselle. Olen miettinyt, että tämä johtuu osaksi siitä, että elämässäni olen ollut niin pitkään niin vaikeissa olosuhteissa ja hyvinvointini kannalta epäedullisissa välikäsissä, että kaikki energia on mennyt selviytymiseen, eikö kunnon kadehtimiselle ja kilpailemiselle ole ollut edes energiaa tai intoa jäljellä. Tutulta kuitenkin kuulostaa halujen mimeettinen luonne ja ehkä onkin niin, että minun tärkeimpien halujeni mallit ovat elämässäni olleet niin kaukana minusta, että niitten kanssa ei ole oikeastaan tullut juurikaan kilpailuasetelmaa.
Yhtä kaikki, vähintäänkin tuntuu, että elämässä on onneksi nyt myös paljon tilaa sellaisille mukavalle asialle, joka ei peity kateellisen kilpailun ja väkivallan alle.
Kirjoitit majatalon sivuille:
”Maailmaan on ahtautunut niin hirmuinen määrä sanoja että luotto itse kirjoittamieni sanojen merkitykseen elää jatkuvan luhistumisuhan alla.”
Niin, netissä ja muualla on käytännössä loputtomasti tekstiä. Sanotaan, että ihmiset eivät enää malta perehtyä syvällisemmin ja perusteellisempiin ja pohdiskelevampiin kirjoituksiin. Vaan haluanpa vain sanoa, että tässä kirjoittaa eräs random-tyyppi Kuopiosta, jolle kirjoituksillasi on oikeasti merkitys! Ja minulla on tunne, että blogisi kyllä löytää vielä paljon uuttakin lukijakuntaa.
Ps. Minusta Juudas-teeman käsittelysi oli aivan erityisen antoisa, uskottava ja uutta näkökulmaa tarinaan tarjonnut!
t. Jaakko X
Hyvä Random- Jaakko
Olen tässä muutaman viikon tehnyt valmistelutyötä ja yrittänyt potkia kirjoitustyötäni uudestaan käyntiin. Nämä vuoden pimeimmät kuukaudet tuonne pääsiäiseen asti ovat minun kirjoitustyöni aikaa. Viime vuosina olen kuitenkin joutunut yhä ankarammin taistelemaan sen kanssa, ettei pimeys hiipisi ihan lamaannuttavan lannistavana nahkoihin.
Nyt tarvitsin juuri sellaista rohkaisua, jonka sinulta sain. Siispä ryhdyn ainakin muutamaksi tunniksi kirjoittelemaan.
Daniel
Totta, vihollisen kaltaisuutta on miltei mahdoton myöntää. Seikka ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että olemme usein ”vihollisemme” kaltaisia. Jos menemme perimmäisiin kysymyksiin, niin olemme aivan samalla viivalla hänen kanssaan.
Itse en tietenkään tahdo tätä tunnustaa koskaan. Sanonta, että ”jos keskustelet idiootin kanssa, katso ettei toinen osapuoli tee samoin” on hyvä, mutta siinä on ongelma. Vaikka en pesäpallomailalla vastaisikaan, niin vihan tunteet jollakin asteella vyöryvät ylitsemme. Toki, sivistyneet ihmiset tukahduttavat vihansa, mutta mistä se patoutunut viha löytyykään. Minä itse ainakin toimisin seuraavasti: Jos saisin haukut töissä (työnantaja siis vihollinen), niin ajaisin kiukuspäissäni kotiini ja purkaisin kaiken kiukkuni rakkaseen emäntääni.
Mitä tapahtui? En tunnustanut olevani viholliseni kaltainen viholliseni edessä, mutta kylläkin hänen takanaan. Katsoisin, että olemme vain heikkoja ihmisiä, joiden yritykset ovat sellaisia, että niillä usein huijaamme itseämme. Kyseisessä tapauksessa olisin siis hyvinkin tyytyväinen, että olin vihollistani parempi, mutta en huomaa sitä, että viha purkautuu joka tapauksessa johonkin – usein siihen rakkaimpaan ihmiseen.
Tosiasia lienee, että todistelut ja perustelut ja kaikki sellaiset ovat vain harhaa. Olemme aina vihollisemme kaltaisia. Tätä tosiasiaa ei muuta se, että huomaammeko itse asian tai, että kohdistuuko vihamme tai kostomme viholliseemme. Jumala on toki kehoittanut meitä olemaan alentumatta itse kostamaan ja antamaan tilaa Jumalan vihalle?
Olenko siis parempi ihminen ja parempi kuin viholliseni, jos olen tyytyväinen, että itse maailmankaikkeuden Luoja kostaa omalla voimallaan viholliselleni puolestani? Kostonhimoni on ja pysyy silti. Eiko se ole kenties sama asia, että jos en itse uskalla kostaa kaverilleni, niin pyydän jonkun asiaan perehtyneen hoitamaan asian puolestani?
Jos joku uhkaisi vaikkapa rakasta vaimoani pistoolilla ja minulla saattaisi olla mahdollisuus tappaa vaikkapa toisella pistoolilla kyseinen pahantekijä, niin kuinka pahaan tekoon syyllistyisin? Olisiko syntini suurempi, jos tappaisin itse hänet tai, että antaisin tilaa Kaikkivaltiaan Luojan vihalle, joka joidenkin lähteiden mukaan kärventäisi helvetissä häntä ikuisesti ja kenties myös maan päällä jo aiheuttaisi hänelle erinäisiä onnettomuuksia?
Mikäli pidättäytyisin veriteosta, niin olisiko minulla kuitenkin oikeutettua Jumalan mielenmukainen kostonhimo siitä, että kyseinen henkilö kärsii nyt tässä ja viimeistään tulevassa ajassa vielä pahemmin kuin aiheutettuani itse veriteon?
Taitaa olla niin, että harhakuvitelmistamme huolimatta olemme aina alhaisia kuin maan matoset konsanaan ja jopa pahimpia vihamiehiämme alhaisempia (no, ainakin yhtä huonoja).