« »

Samanlaisuuden uhka

1 kommentti Kirjoitettu marraskuu 28, 2009 Muokattu tammikuu 10, 2016

Suurvisiiri sanoi: Ei, ei, siinä olet väärässä, Mikael el – Hakim, sillä ei ole suurempaa vihaa kuin samanuskoisten viha.
Waltari Mika,
Mikael Hakim[1]

Kilpailu samasta on tuottanut kriisin kaikkiin hierarkkisiin yhteiskuntajärjestyksiin. Vahvimman herruuteen perustuva nokkimis- tai naimisjärjestys rikkoutuu kun opittu halu on kääntynyt mallia vastaan. Kriisi on vain tilapäinen jos rakenne pysyy ja vain johtaja vaihtuu. Tilanne käy yhteisön kannalta vaarallisemmaksi, jos kaikki alkavat tavoitella samanlaista osaa mammutin lihasta.

Kaikki suuret kulttuurit ovat tähän mennessä perustuneet siihen, että erilaisuus ja eriarvoisuus pysyvät tarpeeksi selkeänä. Hierarkia on ollut jokaisen kulttuurin kantava selkäranka. Ei Intia ole ainut yhteiskunta, jonka toimivuutta on vuosituhansia varjeltu dharmalla, tiukalla kastijärjestelmällä, jossa mimeettisiä kriisejä vältellään sillä, että jokainen pysyy hänelle määrätyssä asemassa.[2] Kukaan ei saa edes mielikuvissaan lähteä mitätöimään hänen ja muiden välistä ylittämätöntä eroa.. Uskonnollisten temppelien ja uhrimenojen yhtenä päätarkoituksena on aina ollut osoittaa kullekin oma paikkansa kosmoksessa. Kaikkein pyhimpien ja kaikkein pahimpien välillä oli monta tarkoin määriteltyä luokkaa, joista jokainen yhteisön jäsen on löytänyt oman paikkansa.[3]

Silloin kun halut ovat tarttuneet yli erilaisuusrajojen, kilpailu on alkanut uhata yhteisön selkärankaa. Tätä Girard kutsuu mimeettiseksi kriisiksi. Siinä erilaisuudet uhkaavat mimeettisen kilpailun kautta sulautua samaan kaaokseen.

Kun liian monta alamaista alkaa haluta samaa kuin päällystö, yhteisörauhaa varjeleva rakenne on uhattu. Kun maallikot alkavat kadehtia itselleen papiston etuoikeuksia, uskonnollinen arvojärjestys heikkenee, pyhän rajat tulevat loukatuiksi. Kun opiskelijat valtasivat vanhan ja vaativat osallisuutta akateemiseen päätöksentekoprosessiin, sivistysvaltion hierarkia hikoili. Kun naiset alkoivat vaatia samoja oikeuksia ja palkkoja miesten kanssa, kuviteltiin että se vähentäisi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Entä jos väkivaltaan johtava kriisi ei johdukaan sukupuolten välisestä erilaisuudesta vaan laukeaakin samanlaisuuden herättämästä skandaalista. Suunnitellut ja humalaiset kunniamurhat ovatkin paniikkireaktioita kriittisen eron vaaralliseksi koetusta häviämisestä. [4] Hillitsemätön raivo kohdistuukin naiseen, josta on tulossa sietämättömän samanlainen, kilpaileva vertainen.

Entä jos esimerkiksi homoseksuaaleihin kohdistuneet viharikokset eivät olekaan erilaisuuden vihaamista, vaan raivoa niitä kohtaan jotka mieltymyksillään tekevät tämän viimeisen suuren eron epäselväksi?

Girardin mukaan kaksosiin, ja varsinkin identtisiin kaksosiin, on monessa kulttuurissa suhtauduttu pelokkaasti. Heissä arvoasteikon määräävä syntymäjärjestys käy vaarallisen pieneksi ja tunnistettavat erot häviävät olemattomiin. Koska erot ovat olleet järjestyksen kulmakivi, niiden puuttuminen on koettu uhkaavana. Tämän kriisin välttämiseksi toinen tai kummatkin kaksosista on joissakin kulttuureissa tapettu jo vastasyntyneinä.[5] Myös juutalaiskristillisen perinnön alkutarinassa on murhaan päättynyt veljeskateus Kainin ja Abelin välillä. Samasta syystä kertomus Romuluksesta ja Remuksesta kiinnostaa Girardia.

Monen kulttuurin luomismyytit alkavat kaaoksesta, jossa ei ole eroa edes yön ja päivän välillä. Kulttuurien alkukertomuksissa taivas ja maa ovat sekaisin, ihmiset ja jumalat taistelevat keskenään, aurinko ja kuu ovat kilpailevia kaksosia. Mimeettisessä kriisissä kosmoksen rajat hämärtyvät, eikä mikään enää erotu kunnolla toisesta.[6] Se on myyttinen kuvaus yhteisörakenteen väkivaltaisesta kriisiytymisestä ja pelastumisesta sijaisuhrin kautta.

Tästä mimeettisestä kriisistä kaikki kulttuurit ovat syntyneet. Sama kriisi leijuu myös maailmanlopun uhkana jokaisen kulttuurin yllä.

(Katso myös aiempia otsikoita Läheinen etäisyys ja Kilpailuyhteiskunta)

Erilaisuuden uhkaa

Kulttuuriantropologisena teoreetikkona Girard on korostanut nimenomaan erilaisuuksien purkautumista mimeettisen kriisin aiheuttajana.

Jälkikristillisessä kulttuurissamme eriarvoisuuden purkamista pidetään ihanteena ja kriisien oletetaan syntyvän nimenomaan erojen kasvaessa liian suuriksi. Juutalaiskristillisen perinnön kautta olemme oppineet korostamaan vertaisuutta, lähimmäisyyttä, samankaltaisuutta, ja kaikkien yhteistä ihmisyyttä. Me suorastaan ihannoimme samanlaisuutta ja pidämme sitä harmonian ja yhteisymmärryksen perustana. samankaltaisuutta pidetään jopa tärkeänä parisuhdevalintakriteerinä.

Girardin mielestä se on osittain itsepetoksellista sokeutta. Ellei siitä seuraa syvää henkilökohtaista ja kollektiivista vastuunottoa taipumuksestamme ajautua sotaan lähimmän kilpailijamme kanssa, olemme edelleenkin varassa joutua hillittömään mimeettisen kriisiin,[7] jossa sodat tulevat sekä globaaleimmiksi että pienemmiksi ja henkilökohtaisemmiksi. (Palaan tähän asiaan perusteellisemmin, kunhan pääsen käsittelemään uhrikulttuurin purkautumisen seurauksia tänä päivänä.)

Girard ei suinkaan puolusta valtahierarkioita, eikä vastusta tasa-arvotavoitteita. Hän vain väittää, että se ei suinkaan vähennä keskinäistä kilpailua vaan kiihdyttää kaikkien kilpailua kaikkien kanssa tasolle, jossa hyvinkin demokraattinen yhteisö voi kaaoksen välttämiseksi taantua erilaisuuksia palauttavaan väkivaltaiseen järjestyksen pitoon.

Ymmärrän kyllä Girardin argumentin, mutta luulen silti, että hän korostaa erilaisuuksien purkautumisen ongelmallisuutta liikaa. Kyllä mimeettinen kriisi on lähestynyt meitä sekä samanlaisuuden että erilaisuuden kautta

Hierarkian puolustaminen tabuilla, kielloilla ja käskyillä on ollut sekä erilaisuuden että samanlaisuuden puolustamista. Luokkien välistä erilaisuutta on täytynyt puolustaa samalla kiivaudella kuin luokkien sisäistä samanlaisuutta on pitänyt varjella. Vasta silloin, kun kaikki ovat tienneet keiden suhteen ovat erilaisia ja keiden kanssa samanlaisia, yhteiskunta on pysynyt koossa.

Postmodernissa yhteiskunnassa emme enää oikein tiedä mitä vihata, rakastaa tai pelätä enemmän, samanlaisuutta vaiko erilaisuutta. Toisaalta vihaamme kaikenlaista tasapäistämistä ja samankaltaiseksi tekemistä. Halveksimme avoimesti normaaliutta samalla kun salaa vierastamme kaikkia epänormaaleja. Johtajaksi pyrkimistä ei ujostella. Samalla olemme maailman ahkerimpia auktoriteettien metsästäjiä ja pomojen alas ampujia. Kasvatamme lapsiamme erottumaan massasta, pitämään päänsä pystyssä ja nousemaan keskitason yläpuolelle. Samalla halveksimme kaikkia, jotka oikeasti kuvittelevat olevansa muita parempia.

Median suosiollisella yhteistyöllä nostamme kaikenlaisia idoleja taivaalle kuin savikiekkoja, joihin toivomme osuvamme ennen kuin he putoavat omaa vauhtiaan. Näin säilyy villiintynyt status quo, jossa melkein kaikki kilpailevat kaikkien kanssa. Se ei enää näytä vanhanaikaisesti hierarkialta, koska portaiden yläpäästä rullaa jatkuva virta entisiä johtajia ja sankareita häviäjien massaan. Samaa tahtia nousukkaat kilpailevat omasta hetkestään laskevien tähtien joukossa. Mimeettinen kriisi on jäänyt päälle ja sen laukaisemiseksi tarvittavien uhrien teurastus on muuttunut niin viihteelliseksi, ettei sen väkivaltaisuutta enää huomata.


[1] Waltari Mika, Mikael Hakim, WSOY 2002, s. 558.

[2] Webb. The self betveen. s. 69-71

[3] Rituaalisesti epäpuhtaimmat olivat juutalaisten mukaan, eunukin, ne joilla oli vahingoittunut penis, tai se puuttui kokonaan. Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. s. 120

[4] Reineke Martha. Sacrifice and Sexual Difference. Artikkeli kirjassa: Goodhart Sandor, Jorgensen Jorgen, Ryba Tom, Williams James toimittajat. For Rene Girard. Essays in Friendship and in Truth. Michigan Stater University Press. 2009. s. 249.

[5] Girard René. Evolution and Conversion. Dialogues on the Origins of Culture. Continuum. London. New York. 2007. s. 70, 71.

[6] Girard René. The scapegoat. s.30, 47.

[7] Girard René. Violence and the Sacred John Hopkins University Press. Baltimore. 1997 s. 146 – 148. Olli Sinivaara on tehnyt kirjasta erinomaisen suomennoksen Väkivalta ja pyhä, Tutkijaliitto 2004. Olen omat muistiinpanoni kuitenkin tehnyt englanninkilistä lähteistä, enkä jaksa vastaavia sivunumeroita hakea suomenkielisestä laitoksesta.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

One Takaisinviittaus

  1. Kohtaa inhomoralismin » Teoblogi tammikuu 24, 2016 kello 18:48

    […] ja saasta ovat hierarkkisen yhteisön koodisanoja vaaralliselle sekaannukselle ja epäjärjestykselle. Säädyt ja statukset ovat menneet sekaisin. Erillään pidettyjen asioiden […]

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Salla sanoi 2 kuukautta sitten:
      https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182 New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on na... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 2 kuukautta sitten:
      Aamen tuohon mitä sanot! Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiira... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 3 kuukautta sitten:
      ”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohd... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Jannu sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä: "One, two, three, four, every night we pray for war! Five, six, seven, eight, rape, kill, muti... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, o... Lutherin väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0186013