« »

Pelastava uhri

3 kommenttia Kirjoitettu tammikuu 28, 2010 Muokattu tammikuu 10, 2016

Alkumurhan seuraukset olivat mykistäviä. Sellaista yhteisö ei ollut koskaan aiemmin kokenut. Yhteisen vihan kohteeksi joutuneen uhrin ympärillä toteutui aivan uudenlainen rauha. Suorastaan euforisen ihmetyksen vallassa kaikki tuijottivat ruumista ja toisiaan vuoron perään. Kukaan ei enää uhannut ketään. Kenenkään ei tarvinnut edes nostaa ääntään toista vastaan. Tappava paniikki oli muuttunut melkein kauhistuttavaksi hiljaisuudeksi, eikä kukaan ymmärtänyt mistä se johtui.

Imitoitu halu oli lyhyessä ajassa vaihtanut kolmesti osoitetta. Ensin kilpailtiin samasta saaliista. Sitten kilpailijat imeytyivät haluamaan toistensa tuhoa. Lopuksi kaikkien intohimot kanavoituivat haluamaan sijaisuhrin kuolemaa.

Sijaisuhrin tappaminen osoittautuikin seurauksista päätellen hyväksi väkivallaksi, koska se voitti pahan väkivallan, joskin tällaiset käsitteelliset johtopäätökset tehtiin vasta tuhansien vuosien päästä. Joka tapauksessa tässä uhrissa oli jotain ihmeellistä. Tämä ei ollut mikä tahansa tappo. Tämä uhri pelasti yhteisön heiltä itseltään.

Kaksinkertainen transferenssi

Alun perin kaikki olivat yksimielisesti syyttäneet häntä väkivaltaan johtaneesta kriisistä. Nyt häntä kiitettiin samanlaisella yksimielisyydellä. Olihan hän kuolemallaan tuottanut rauhan. Näinhän sen täytyi olla, koska uhrin eläessä oli ollut epäjärjestystä ja uhrin kuoltua järjestys palasi. Uhri oli hämmentävästi sekä paha, että hyvä.

Psykologista termistöä käyttäen tätä voi kutsua kaksinkertaiseksi transferenssiksi, eli tunteensiirroksi. Ensin uhriin siirretään koko yhteisölle kuuluva aggressio ja väkivalta. Sen jälkeen häneen siirretään kaikille kuuluva kiitollisuus siitä, että väkivalta on loppunut. Tämä kaksinkertainen näköharha vei alkuihmisen syvemmälle maagisten syy-seuraussuhteiden maailmaan. Väkivallan ja sovinnon todelliset lähteet jäivät näkemättä. Uhria syytettiin ja kiitettiin, vaikka hän ei ollut sen kummemmin sodan kuin sovinnonkaan aiheuttaja.[1]

Ei turhaan puhuta raivon sokeudesta. Se tarttuu helposti ja moninkertaistuu hetkessä. Sitä on melkein mahdoton sammuttaa, mutta sokeana sitä on liiankin helppo ohjata sijaiskohteeseen.

Vähitellen murhaa edeltävää kaaos opittiin tulkitsemaan Jumalien vihaksi ja murhaa seurannut rauha oli merkki Jumalien leppymisestä. Veri nähtävästi lepytti Jumalat. Siksi uhreja piti oppia antamaan ajoissa, ennen kuin Jumalat suuttuisivat ja kansa ajautuisi kriisiin.

Ilman uhrin tuomaa ihmettä, ihmiskunta olisi tuhonnut itsensä jo tuhansia vuosia sitten. Sijaisuhri hillitsi alkulaumojen mimeettistä väkivaltaa ja mahdollisti kulttuurin, jossa väkivaltaa osattiin säännöstellä yhteen uhriin kerralla.

Tuhansia vuosia myöhemmin piskuinen kansa pohjolassa saa kokea jotain samantyyppisestä ihmeestä. Se koki ihmeitä tekevän sodan.

Talvisodan ihmeellä tarkoitetaan sitä kansallista yhtenäisyyttä, jonka yhteinen vihollinen sai aikaa syvästi kahtia jakautuneessa kansassa. Uhreja sekä tehtiin, että annettiin. Uhreja tapettiin ja annettiin tapettaviksi. Harva epäili kummankaan uhraamisen muodon oikeutusta, mutta kaikki ihmettelivät sitä yhteishenkeä, jonka uhrit saivat aikaiseksi. Uhrit tuottivat suuren siunauksen Suomen kansalle. Niin silloin uskottiin, eikä sitä sovi tänäänkään epäillä. Maallistunutkin kansa kutsuu sitä edelleenkin talvisodan ihmeeksi, ikään kuin tuhansien miesten rintamalla vuodattama veri olisi tuottanut melkein yliluonnollisen ihmeen.

Yhteisen uhrin yhdistämät viholliset eivät kuitenkaan oikeasti pääse sovintoon. He eivät oikeasti käsittele keskinäistä vertailevaa ja kateellista kilpailuaan, eivätkä myöskään ota vastuuta sen kiihkossa tehdyistä vääryyksistä. He eivät oikeasti tunnista eivätkä tunnusta yhtään mitään. He vain unohtavat kaunansa hetkeksi.  Yhdistävän taistelun laannuttua, keskinäiset vihollisuudet hiipivät takaisin. Vasta silloin nähdään onko meistä sovinnon tekijöiksi ilman uutta uhrin tuottamaa ihmettä.

Työpaikoilla syntipukin erottaminen helpottaa ja yhdistää. Kuinka oikeassa kaikki olivatkaan olleet. Entistä parempi työilmapiiri on vain lisätodiste siitä, että ulostettu oli syyllinen kaikkeen. Siksi hänen erottamisensa eheytti työskentelyilmapiiriä.

Uuden kriisin välttämiseksi kaikki ovat poikkeuksellisen yhteistyöhalukkaita. He tekevät kaikkensa, vältelläkseen uusia ristiriitoja. Suorastaan sydämellinen yhteishenki vakuuttaa jokaisen siitä, että kaikki olivat tehneet ihan oikein osallistuessaan syntipukin savustamiseen.

Hänen vakanssinsa on vielä auki, mutta kilpailu sen ntäyttämisestä yritetään kaikin keinoin pitää pöydän alla. Kun hänen paikkansa on täytetty, joidenkin mielestä aivan väärällä ihmisellä, toinenkin vakanssi vapautuu: Seuraavalle syntipukille alkaa olla uusi tilaus.

Rakkaus yhdistää. Niinhän meidän tulee toivoa. Mutta hauraita ovat rakkauden työt ihmisten maailmassa.


[1] Girard korostaa vain vastuun pakenemista väkivallasta, joka pannaan uhrin syyksi, vaikka se on uhraajan kontolla.  Jostain syystä hän ei puhu mitään siitä  kuka oikeasti on vastuussa siitä seuraavasta rauhasta. Siitä toki kiitetään uhria, mutta vastuu siitäkin kuuluu sovinnon tekijöille, vaikka he tekevätkin sen käyttäen uhria välikappaleena..

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

2 Kommenttia

  1. "työpöllö"
    Kirjoitettu tammikuu 28, 2010 kello 09:38 | Suora linkki kommenttiin

    Aatteletko siis ettei Suomen kansa ole siksi vielä mitenkään valmis oikeasti menemään itseensä, koska talvisotaan sijoitettu ”ihme-usko” harhauttaa yhä kansaamme? Ajattelulla ennnenkuin … pidettäneen yllä myös omaa harhaa ellei kansalaiset oikeasti tunnusta tuota ihmeuskoa harhaksi? tällanen kymysys heräsi muulla pikkuisessa päässäni ja jotenkin tota sotaakin sivussa eläneenä.

    • Kirjoitettu tammikuu 28, 2010 kello 17:06 | Suora linkki kommenttiin

      Kyllähän harhan sokeuttavasta vaikutuksesta on herätty ihan oikeaankin sovinnontekoon punaisten ja valkoisten välillä, mutta uhrien ylenpalttinen idealisointi vie kyllä edelleenkin terää sotimisen kriittiseltä tarkastelulta. Uhrit velvoittavat seuraaviakin sukupolvia samaan.

One Takaisinviittaus

  1. Lisääntyykö väkivalta? » Teoblogi tammikuu 15, 2016 kello 01:35

    […] mitään muuta rauhan ja järjestyksen tuojaa kuin väkivallan. Väkivalta tuhoaa ja väkivalta pelastaa. Väkivalta löytää uusia muotoja. Väkivalta institualisoituu valtion yksinoikeudeksi ja […]

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Salla sanoi 2 viikkoa sitten:
      https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182 New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on na... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 2 viikkoa sitten:
      Aamen tuohon mitä sanot! Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiira... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 2 viikkoa sitten:
      ”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohd... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Jannu sanoi 4 viikkoa sitten:
      Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä: "One, two, three, four, every night we pray for war! Five, six, seven, eight, rape, kill, muti... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 4 viikkoa sitten:
      Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, o... Lutherin väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit