Todellinen syntipukki on ihminen, jota muut eivät ole sellaiseksi tunnustaneet, ja jonka syyllisyyteen kaikilla on horjumaton usko
Rene Girard. [1]
Kun esikulttuurisen lauman kriisi oli syventynyt polttopisteeseen asti, jokainen jäljensi juuri kokemaansa väkivaltaa. Suunnittelu tai harkinta ei viivästyttänyt väkivallan välitöntä peilautumista. Paniikkiin yltynyt pelko nopeutti reaktioita ja vastareaktioita. Tämän kaltaisissa hetkissä koko lauman olemassaolo oli uhattuna.
Juuri näihin maailmanlopun hetkiin Girard väittää mimesiksen tuottaneen pelastavan ihmeen. Joku laumasta imitoikin juuri tiettyyn kohteeseen kohdistunutta väkivaltaa. Kolmas, neljäs, viides ja kuudes teki samoin, kunnes koko lauman väkivalta purkautuikin vain yhteen jäseneen. Kaikki imitoivat edelleen toisiaan, mutta eivät enää peilikuvina toisiaan, vaan rinnakkain yhtä vastaan. Kun kaksi oli kääntynyt yhtä vastaan, heidän joukkonsa alkoi nopeasti kasvaa, kunnes kaikki ovat pelastautuneet samaan yhteyteen uhrin ympärille.[2] Esikulttuurinen maailmanloppu lykkääntyi, kun sekuntia vaille kaksitoista kaikki aseet suunnattiin sijaiskohteeseen.
Tämä tuhansia kertoja toistunut alkumurha toteutui spontaanisti ja tiedostamattomasti. Vaikka se myöhemmin yleistyi, vakiintui ja ritualisoitui, sen spontaanit esiintymismuodot eivät koskaan lakanneet. Tuhansien vuosien kokemus on vain opettanut valitsemaan uhrit vähemmän sattumanvaraisesti. Niitä tarvitaan edelleen.
Kuinka paljon meillä on vielä kouluja joiden henki suorastaan janoaa häirikköjä, kouluja jossa on jatkuva tilaus uudelle ongelmaoppilaalle? Tyhjä paikka täytetään pienestäkin rikkeestä ja uuden häirikön vihaaminen pelastaa koko opettajakunnan kohtaamasta oman työyhteisönsä sisäistä problematiikkaa.
Kuinka paljon meillä on työyhteisöjä, jotka vuodesta toiseen pelastautuvat kollektiiviselta itsetutkiskelulta, valitsemalla jatkuvasti yhden tai muutaman työntekijän syntipukikseen? Kuinka paljon meillä on perheitä tai sukuja, jotka tarvitsevat yhden luuserin, jonka kohtalosta kaikki hyvät ihmiset voivat olla huolissaan?
Viha, halveksunta, ylenkatse tai ylipäänsä kolmannesta puhuminen, yhdistää paljon yksinkertaisemmin ja lujemmin kuin rakkaus. Kuinka upeaa onkaan yhdessä vihata – siirtolaisia, homoja, liberaaliteologeja, shamaaneja, poliitikkoja, pankinjohtajia, puolison hullua sukua tai internetin viharyhmiä. Voi sitä keskinäistä solidaarisuutta ja vahvaa yhteyttä, minkä “oikeutettu” naapurin inhoaminen voikaan tuottaa.
Jos yhteys ei löydy rakkauden kautta se löytyy kyllä vihaamalla. Vihollinen vapauttaa meidät vihdoin toimimaan yhdessä ja samalla tekemään sitä, mitä parhaiten osaamme – olemme oppineet valitsemaan uhrimme tarkemmin kuin koskaan
[1] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. s. 47.
[2] Girard. The double Business… s 202.
4 Kommenttia
Rakastan katsoa poikani (15v) kanssa Beavisia ja Buttheadia. Säännöllisesti kuitenkin ihmettelen, että mille itse asiassa siinä nauramme?
Hehän edustavat totaalisia idiootteja, jotka eivät uhkaa kenenkään asemaa. Useinhan meistä päinvastoin pääsee ilmoille freudilainen hallitsematon naurunpurskahdus kun menestyjä joskus mokaa. Mutta että on tarve nauraa joillekin täydellisille imbesilleille?!
Olisiko tässä taustalla uhristigma (vai mikä se oli)? Oma lässähtänyt olemus kohenee dorkan kustannuksella.
Kiitos. Aivan mainio esimerkki uhraamista muistuttavasta ulosnauramisesta, josta on tehty arkiviihdettä. Se yhdistää naurajia ja siitä jää pirullisen hyvä olo.
Tässä mielenkiintoinen tuore tutkimus ko. Aiheesta. https://www.jyu.fi/ajankohtaista/arkisto/2011/11/tiedote-2011-11-25-09-02-52-795850
Mainio linkki. En ole vielä tutustunut väikkäriin, mutta toivottavasti kysymystä aletaan käsitellä kouluissa.