« »

Kaifas. Täydellinen poliitikko

0 kommenttia Kirjoitettu maaliskuu 6, 2010 Muokattu maaliskuu 11, 2017

Jerusalemissa pidettiin korkean tason kriisinhallintakokousta,[1] jossa mietittiin mitä Jeesuksen kanssa oikein pitäisi tehdä.[2] Mies oli uhmannut uskonnollisen eliitin monopoliasemaa monella tavalla ja kyseenalaistanut koko kansan perususkomuksia huolestuttavalla vakuuttavuudella. Nyt hänen jo väitettiin herättäneen vanhan ystävänsäkin kuolleista ja monet häntä seuranneista epäilijöistäkin uskoivat häneen.[3] Se riitti huolen aiheeksi. Jos tarpeeksi moni kansalainen siirtäisi uskonsa pois kansallisen yhtenäisyyden magneetista, temppelistä, sen auktoriteetit menettäisivät valtansa ja koko kansa joutuisi vakavaan kriisiin. Nyt kun Jeesus oli lähestymässä Jerusalemia, sen hallitsijat alkoivat huolestua.

Turvallisuusriski

Mutta muutamat heistä menivät fariseusten puheille ja kertoivat, mitä Jeesus oli tehnyt. Ylipapit ja fariseukset kutsuivat neuvoston koolle.[4]

He alkoivat varustautua Jeesuksen herättämää uhkaa vastaan. He tunsivat hyvin kansansa suonissa sykkivän vapauden ja vallan kaipuun. He olivat tarkkaan kirjanneet muistiin kertomukset jokaisesta voitokkaasta taistelusta vihollisia vastaan. Niitä he muistelivat juhlapäivin ja kiitosuhrein. Jonakin päivänä muistot menneistä suuruuden päivistä saattaisivat nostattaa kansan uhmaamaan myös roomalaisia. Tarvittiin vain mies joka onnistuisi keräämään taakseen tarpeeksi suuren joukon turhautuneita kansalaisia. Jeesus saattaisi olla juuri sellainen uhka.

Juutalaisten oli jatkuvasti varottava antamasta Roomalaisille aihetta peruuttaa heille annettua rajallista itsehallinto-oikeutta. Jotkut tekivät kaikkensa miellyttääkseen roomalaisia ja toiset tekivät kaikkensa uhmatakseen heitä. Neuvoston tehtävä oli tasapainoilla näiden välillä. Ei saanut antaa liian paljon periksi, mutta ei myöskään saanut sortua provokaatioon.[5]

Jeesuksen suosio nakersi neuvoston uskottavuutta roomalaisten viranomaisten edessä. Jos heillä ei “pysyisi homma hanskassa”, väkevämpien voimien täytyisi astua heidän tilalleen. Juuri sitä neuvosto pelkäsi. Oppimaton kansan villitsijä oli paljon suurempi uhka roomalaisille kuin kirjanoppineiden maltillinen narina.[6]

Jos annamme hänen jatkaa näin, häneen uskovat kohta kaikki, ja silloin roomalaiset tulevat ja ottavat meiltä sekä tämän pyhän paikan että koko kansamme.[7]

Huolenaiheista ensimmäinen oli pyhä paikka eli temppeli. Vasta toisena oli koko kansa. Uskonnolliselle eliitille tämä oli itsestään selvää johdonmukaisuutta. Koko kansan identiteetti oli rakennettu uhritemppelin varaan. Israel oli temppelivaltio. Neuvosto ei pystynyt edes kuvittelemaan kansaa ilman temppeliä.

Näitä neuvotteluja oli luultavasti käyty ennenkin. Piti löytää tapa suhtautua terroristitaktiikkaan sortuviin selootteihin, nuoriin kiivailijoihin, jotka olivat kyllästyneet vanhempiensa nöyristelevään käytökseen valloittajien edessä. Neuvoston piti ottaa kantaa milloin mihinkin kansan villitsijään.

Jeesuksesta heillä ei vielä ollut selvää kuvaa. Toisaalta hän oli puhunut väkivaltaa vastaan. Samalla hän oli opettanut ihmisiä olemaan alistumatta väkivallalle ja sorrolle. Huhut hänen ihmeteoistaan ja väitteet hänen sääntörikkomuksistaan ja kansalaistottelemattomuudestaan hipoivat avoimen kapinan tuntomerkkejä. Silti hän ei ollut avoimesti lietsonut sellaistakaan. Kuka tästä miehestä ottaisi selvää?

Ylivoimaisen väkivallan edessä alistutaan kokonaan ja omaksutaan uhrin rooli, tai sitten sitä vastaan kapinoidaan viimeiseen mieheen asti. Neuvosto yritti välttää kumpaakin äärilaitaa ja etsi toimivaa vaihtoehtoa niiden väliltä: Elettiin tuskallisten kompromissien aikaa, jossa yritettiin välttää sekä totaalinen alistuminen että toivoton taistelu.

Kompromissin hankala puoli oli ettei se täydellisesti tyydyttänyt ketään, mutta katkeroitti monia. Jeesusta oli vaikea sijoittaa mihinkään tällä kartalla. Silti monet pitivät häntä sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden kannalta riskitekijänä.

Kriisikokous ilmeisesti poiki loputtoman ja toivottoman tuntuista väittelyä. Strategia ja taktiikka olivat aivan hukassa. Lopulta ylipappi, ilmeisen kärsimättömänä, keskeytti turhauttavan jaarittelun:

Yksi kaikkien puolesta…

Silloin yksi heistä, Kaifas, joka oli sinä vuonna ylipappina, sanoi :
“Te ette ymmärrä yhtään mitään. Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?”[8]

Niinpä tietenkin. Tottakai. Sehän on päivän selvää. Miksi emme tulleet heti sitä ajatelleeksi? Väittely loppui siihen.

Tarvittiin vain yksi määrätietoinen johtaja, joka uskalsi ottaa vastuun ensimmäisen kiven heittämisestä. Sen jälkeen kaikkien ajatukset kulkivat samaan suuntaan. Kaifaan tilanneanalyysi ja ratkaisuehdotus tuntuivat aivan vastaansanomattomilta. Asiat olivat juuri näin. Jos yhden kuolema pelastaisi koko kansan, hänen uhraamisensa oli kuin kirjoitettu maailmanjärjestyksen selkärankaan. Ilman sitä kaikki hukkuisivat.

Tämä oli pyhitetyn väkivallan logiikkaa puhtaimmillaan. Ei sen kanssa voinut kiistellä. Kenenkään sydämestä ei noussut eettisesti kestävämpää argumenttia tai käytännössä hyödyllisempää vaihtoehtoa. Kaifaan ratkaisu oli kieltämättä väkivaltainen, mutta sen tarkoitus oli rajoittaa väkivallan traagiset seuraukset niin pieniksi kuin mahdollista.[9] Se oli tappavan tehokas ja yksinkertainen kansallisen pelastuksen suunnitelma. Yksi toki kuolisi, mutta se on välttämätöntä jotta “pyhä paikka” ja “koko kansa” pelastuisivat kuolemalta.

Tämä oli homeopaattista väkivallan ehkäisyhoitoa. Pieni annos väkivaltaa pelastaisi väkivallan puhkeamiselta epidemiaksi. Se täytyisi vain annostella juuri sopivan kokoiseksi ja kohde täytyisi valita oikein.

Kaifas oli tehokas poliitikko ja pappi. Väkivaltaisten ratkaisujen joukosta hän löysi vähiten väkivaltaisen. Senkin soveltamisessa oli omat riskinsä, mutta tätä pienemmiksi riskejä ei tässä tilanteessa kukaan osannut edes kuvitella. Kaifas otti vastuun niistä ja muut antoivat helpottuneina luottamuksensa hänelle. He tunnustivat Kaifaan todelliseksi johtajaksi ja omaksuivat hänet omien halujensa malliksi.[10]

Kaifas oli appiukkonsa Annasin kanssa hallinnut ylipapin virkaa suurimman osan siitä ajasta, jolloin Juudea ja sen myötä Jerusalem oli ollut suoraan Rooman hallinnon alla.[11] Pilatus oli tuntenut Kaifaan ja Annaan koko virkakautensa ajan. Vaikka Annas oli jo vetäytynyt virasta, hän pysyi emerituspappina ja säilytti asemansa neuvoston todellisena voimahahmona.[12] Tämä parivaljakko pärjäsi joidenkin mielestä liiankin hyvin miehitysvallan kanssa. Koska roomalainen maaherra luotti heihin, suuri osa kansasta epäili heitä.

Kaifas kuului pieneen saddukealaiseen eliittiin, [13] joiden suvuilla oli suuria maaomaisuuksia. Hän oli Annaan kanssa tehnyt temppelistä valtavan rahastuskoneen, jota he hallinnoivat yhdessä rikkaan kaupunkiaristokratian kanssa.[14] Ylimmäisillä papeilla oli suuret taloudelliset intressit tässä vaarallisessa pelissä. Heidän asemansa oli täysin riippuvainen Pilatuksen oikuista, joten heillä ei ollut varaa hermostuttaa häntä millään lailla. Vaikka Pilatusta ei missään kirjoituksissa esitetä erityisen rahanahneena hallitsijana, oletetaan että Kaifas lahjoi Pilatusta hallinnoimastaan temppelirahastosta.[15]

Toisaalta Pilatuskin oli riippuvainen pappiseliitistä. Ei hänelläkään ollut varaa heiluttaa venettä liikaa erottamalla uppiniskaisen kansan vaikutusvaltaisimmat johtajat. He olivat tähän mennessä onnistuneet hyvin pitämään levottoman kansan aisoissa. Pilatus ja papisto elivät keskinäisen kaunan ja kauhun tasapainossa.

…eikä yksikään yhden puolella

Tässä ulko- ja sisäpoliittisessa kriisissä oli Kaifaan johdolla löytynyt kaikille kelpaava syntipukki. Koko neuvosto oli kuin äkillisen lumouksen voimasta yksimielinen.

Siitä päivästä lähtien neuvoston tavoitteena oli surmata Jeesus.[16]

Kaifas oli rituaalisen uhraamisen korkeimman tason ammattilainen, monisatavuotisen uhrikultin perinnön kantaja. Hänen johtamansa ammattikunta oli myynyt ja uhrannut satojatuhansia eläinuhreja verta vaativan Jumalan lepyttämiseksi. He tiesivät kuinka syvästi kansa oli sisäistänyt sen, ettei ole mitään anteeksiantoa tai sovintoa ilman veren vuodatusta. Veri sinetöi sekä keskinäisen rauhan, että liiton Jumalan kanssa. Veri yhdistää.

Nyt hän sovelsi uhriteologiaansa aivan avoimesti arjen poliittisiin ristiriitoihin. Pyhitetyn väkivallan kaikkein ensimmäisillä aakkosilla hän mobilisoi kansan korkeimman johdon yksimielisenä saman ylevän tavoitteen taakse. He olivat vihdoin löytäneet pyhän tehtävän, tavan pelastaa Jumalan temppeli ja koko kansa tuholta. Vaikka suunnitelma pysyisi toistaiseksi salaisena, he olivat vakuuttuneita siitä, että historia tulisi pitämään heitä sankareina. Nyt oli helppo uskoa olevansa oikealla asialla.

Kaifaan resepti yhä käytössä

Kaifaan käyttämä ikivanha resepti toimii edelleen melkein yhtä tehokkaasti. Thomas Jefferson sanoi, että vapauden puuta on ajoittain kasteltava patrioottien ja tyrannien verellä. Leninin mukaan ei voi tehdä munakasta, rikkomatta munia. Mätä omena pitää polttaa, että muut säilyisivät. Jyvät on erotettava (p)akanoista. Menestyksellä on aina hintansa. Kipeitä leikkauksia pitää tehdä firman pelastamiseksi. Yhteisen edun nimissä… jne. Loppujen lopuksi vastuu jää uhrille. Hänhän on jo kauan kaivanut verta nenästään. Mitäs meni häiritsemään valtojen ja voimien päiväunta. Kerran tämä vain kirpaisee ja kriisi laukeaa.

Miksi yksi pitää uhrata? Koska niin nyt vain on. Se on toiminut aikojen alusta asti. Yhden uhraaminen on pelastanut monta kansakuntaa sisällissodalta, yhteisöä ja yritystä lopulliselta hajoamiselta.

Syntipukkiasetelma on kuitenkin evankeliumien vaikutuksen kautta tullut meille tiedostetummaksi. Siksi sitä voi enää harvoin käyttää näin ilmeisiin tarkoitusperiin näin paljain argumentein. Uhrit ovat oppineet puolustautumaan vetoamalla syntipukkirooliinsa ja uhraajat ovat oppineet tarkasti välttämään sellaisia lausuntoja ja toimenpiteitä, jotka paljastaisivat heidät Kaifaan kaltaisiksi. Sama dynamiikka toimii silti edelleen. Joskus se näkyy spontaanin ilmeisenä. Useimmitsen se peittyy monen juonen ja epäsuoruuden taakse. Keskinäisissä ristiriidoissa elävä yhteisö tarvitsee vain rohkean johtajan, joka suoraan tai epäsuoraan nimeää uhrin, ja yhteisön sisäiset ristiriidat ovat kuin taikaiskusta lauenneet.

Kaifaan lääke dominoi myös angloamerikkalaista oikeuskäsitystä teoriana, jota kutsumme nimellä utilitarismi. Sen mukaan teon moraalinen hyvä määräytyy sen meissä ja muissa tuottaman hyödyn ja onnellisuuden kautta. Se on meidän sivistynyt tapamme hallinnoida syntipukkimekanismia.[17]

Kaifas kristittyjen profeettana

Valitettavasti Kaifasta siteerataan myös silloin kun saarnatuolista selitetään miksi Jeesuksen piti kuolla. Ikivanhaa uhrilogiikkaa julistetaan edelleen, ikään kuin myös kristittyjen Jumala olisi sidottu väkivallan ja verenvuodatuksen välttämättömyyteen. Monen ero kirkosta on protesti sen ydinsanomaa vastaan: He eivät voi uskoa Jumalaan, joka on haluton tai kyvytön antamaan anteeksi ilman veren vuodatusta. Sellainen ateismi on evankeliumien valaisemaa uskon harjoittamista.

Ilman Vanhan Testamentin kertomuksia väkivaltaisesta pyhästä ja evankeliumien kertomuksia ihmisen uhriksi antautuneesta Jumalan Pojasta, emme vieläkään tunnistaisi tätä väkivallan yksinkertaisinta yhtälöä kaikessa alastomuudessaan.

Vasta evankeliumeissa pyhitetyn väkivallan naamarit riisuttiin ja paljastettiin. Jos evankeliumit olisivat myyttisiä, ne seuraisivat Kaifaan näkökulmaa ja kertoisivat koko tapahtumasarjan siitä käsin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Evankeliumit kuvaavat Kaifaan ratkaisun traagisena mutta niin tavallisena erehdyksenä, kaikkia myyttejä yhdistävänä perusvalheena, jota kenenkään ei enää pitäisi uskoa eikä seurata.

Kirjattuaan niin uskollisesti taustalla olevat poliittiset ristiriidat ja Kaifaan vetoomuksen neuvostin jäsenten “ymmärrykseen” tuntuu aika kummalliselta että Johannes ottaa oikeudekseen tietää että:

Tämä ei ollut hänen oma ajatuksensa,[18]

Ensin hän siteeraa Kaifasta hyvin uskottavan tuntuisesti ja inhimillisesti loputtomaan väittelyyn kyllästyneenä johtajana, joka esittää oman yksioikoisen ja vakuuttavan ratkaisunsa. Sitten Johannes kuitenkin siirtyy väittämään, että tämä on vain ennaltamäärätty repliikki, joka jumalallisen käsikirjoituksen mukaan ikäänkuin kuuluu ylipapin hulille juuri nyt:

…vaan sen vuoden ylipappina hän lausui ennustuksen: Jeesus oli kuoleva kansan puolesta.[19]

Jeesus oli jo kolmasti ennustanut oman kuolemansa. Nyt Kaifaskin ennusti saman. Jeesus ei paljon selitellyt miksi tulisi kuolemaan, mutta se on varmaa, että hän ei aikonut kuolla osoittaakseen Kaifaan poliittiset perustelut tai hänen ”ennustuksensa” oikeiksi. Päinvastoin.

Jeesus tulisi kyllä kuolemaan, mutta ei siksi että Jumala piti Jeesuksen sijaiskuolemaa välttämättömänä. Jeesus antautui kaikkien syntipukiksi, jotta Kaifaksen ja koko ihmiskunnan syntipukkimekanismi paljastuisi ja osoittautuisi suoraan Jumalan sydämeen osuvaksi vääryydeksi. Jeesus antautui kuolemaan pelastaakseen kaikki väkivallan uhrit Kaifaan yleismaailmallisesti uskottvalta ja kiistattomalta logiikalta.[20]

Jeesus kyllä kuolisi kaikkien puolesta – niin kuin lynkattava kuolee lynkaajiensa puolesta. Jos he eivät tappaisi häntä, he kävisivät toistensa kimppuun. Jeesuksen kuolema oli pelastava meidät itseltämme.

Kaifaksen lausuma murhasuunnitelman perustelu, jonka Johannes tulkitsee myös profetiaksi, olivat kumpikin järkeviä ja oikeita – sanan diabolisessa merkityksessä.

Kaksituhatta vuotta myöhemmin syntipukki on osa arkikieltämme ja mutta olemmeko vieläkään lakanneet syyllistämästä uhria häneen kohdistetusta väkivallasta? Onko Kaifaan logiikka edelleen täydellisen poliitikon moraalinen argumentti?

[1] Tarkastelen Jeesuksen elämää ensisijaisesti Markuksen evankeliumin kautta. Käytän apuna myös Matteusta ja Luukasta. Nyt en kuitenkaan malta ohittaa yhtä kuvausta, joka löytyy vain Johannekselta. Sen kautta sijoitan tähän myös joitakin ajatuksia siitä, miten, miten Girard lukee pääsiäiskertomusta.

[2] Joh 11 45-53

[3] Joh 11:45

[4] Joh.11: 46, 47.

[5] Tämä ristiriitainen tehtävä epäonnistui lopullisesti noin 40 vuotta myöhemmin kun Roomaliset olivat saaneet tarpeekseen provokaattoreista ja valloittivat koko maan.

[6] Horsley Richard A. Jesus and Empire. The Kingdom of God and the New World Disorder. Fortress Press. Minneapolis. 2003. s. 45-48.

[7] Joh 11:48

[8] Joh 11:49,50

[9] Girard René. The scapegoat. John Hopkins University Press. Baltimore. 1986. s. 112-114.

[10] Girard. The Scapegoat. s. 113.

[11] Fredriksen Paula. Jesus of Nazareth. King of the Jews. Vintage Books. 1999. s.9.

[12] Wroe Ann. Pontius Pilate. Random House. New York. 1999. s. 80.

[13] Greenberg Gary. The Judas Brief. Who Really Killed Jesus? Continuum. New York. 2007. s. 156-158.

[14] Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. A Ministry of Liberation. Westminster John Knox Press. Lousville. 2000. s. 137.

[15] Wroe Ann. Pontius Pilate. Random House. New York. 1999. s. 107.

[16] Joh 11:53

[17] Dupuy Jean-Pierre. Detour and Sacrifice: Illich and Girard. Kirjassa: Goodhart Sandor, Jorgensen Jorgen, Ryba Tom, Williams James toimittajat. For Rene Girard. Essays in Friendship and in Truth. Michigan Stater University Press. 2009. s. 70.

[18] Joh:11:51.

[19] Joh 11:51.

[20] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. A Theology of the Cross. WM.B. Eerdmans Publishing Co. Grad Rapids/Cambridge. 2006. s. 125.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Salla sanoi 2 kuukautta sitten:
      https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182 New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on na... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 2 kuukautta sitten:
      Aamen tuohon mitä sanot! Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiira... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 3 kuukautta sitten:
      ”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohd... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Jannu sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä: "One, two, three, four, every night we pray for war! Five, six, seven, eight, rape, kill, muti... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, o... Lutherin väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0186013