Siinä samassa, hänen vielä puhuessaan, kukko lauloi, toisen kerran. Pietari muisti, mitä Jeesus oli hänelle sanonut: ’Ennen kuin kukko kahdesti laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.’ Hän meni ulos ja puhkesi katkeraan itkuun.
Nuotion äärelle kokoontunut joukko ei ehdi edes reagoida Pietarin viimeiseen kieltämiseen, ennen kuin hän itse tajuaa, mitä on tekemässä. Ehkä Jeesuksen kovaääninen kiroaminen olisi riittänyt heille vakuudeksi siitä, että Pietarilla on oikeus kuulua joukkoon. Ehkä se olisi tullut liian myöhään. Sillä ei enää ollut merkitystä. Pietari ymmärsi itse, millä hinnalla oli yrittänyt päästä ryhmään mukaan. Herättyään vimmaisesta yrityksestään, hän sulkee suunsa ja “meni ulos”.
Sankarillisten Jeesuksen seuraajien joukko oli hajonnut. Uhrin tekijöiden joukkoon ei enää päässyt, eikä hän pohjimmiltaan niiden joukkoon edes halunnut. Jäljelle jäi vain Pietari, joka oli sekä Jeesuksen seuraamisessaan että kieltämisessään paljastunut kulttuurinsa ja satunnaisen lähiympäristönsä intohimojen kopiokoneeksi.
Se oli välttämätön, mutta painajaismainen herääminen itseohjautuvuuden illuusiosta. Yksin yön pimeässä, ilman nuotion antamaa valoa, Pietari näki entisen minäkuvansa sirpaleet. Niiden alta paljastui vaikeasti hyväksyttävä totuus. Hän “puhkesi katkeraan itkuun.”
Kukko on tässä kertomuksessa saanut niin taianomaisen ja dramaattisen roolin, että koko episodin ja sitä edeltävän ennustuksen syvempi merkitys on vaarassa jäädä sen varjoon. [1] Ennustettu kukon laulu ikään kuin ryöstää huomion siitä täysin ymmärrettävästä ihmistuntemuksesta, jota Jeesus ilmaisee ennustamalla opetuslasten luopumisen ja Pietarin kieltämisen. Pietarin “kieltäminen” ei alkanut vasta nuotiolla. Se alkoi jo silloin, kun hän Jeesuksen edessä kielsi olevansa millään tavalla muiden kaltainen, ja kieltäytyi näkemästä, että muiden halut voisivat vaikuttaa häneenkin.
Tuskin Jeesus oli ennustanut opetuslastensa ja erityisesti Pietarin imeytymistä kansanjoukon halujen virtaan, ellei hän haluaisi kiinnittää huomionsa johonkin hyvin olennaiseen asiaan, joka on ehdottoman tärkeä ymmärtää. Kukon laulun dramaattinen korostus nuotioepisodin lopussa jättää helposti vaikutelman siitä, että tämä oli vain yksi lisätodiste Jeesuksen yliluonnollisesta kaikkitietävyydestä, jolloin kertomuksen antropologinen ja itsetuntemuksellinen viesti jää suorastaan maagisen ihmedraaman varjoon.
Ehkä kirjoittajat eivät yksinkertaisesti ymmärtäneet Pietarin ja muidenkaan opetuslasten käytöksen äkkikäännöstä. He kirjaavat sen rehellisesti, mutta eivät käsitä sen syvää johdonmukaisuutta. He näkevät siinä jotain täysin ennustamatonta ja korostavat siksi, kukon avulla, ennustuksen ihmeenomaisuutta. Kertomuksen ihmeenomaisuus korostuu entisestään niiden lukijoiden mielissä, jotka eivät tiedä, että sen aikaisessa Jerusalemissa sanonnat “ensimmäinen ja toinen kukonlaulu” vastasivat vain tiettyjä yön aikoja, lauloi kukko tai ei. Vaistojensa pohjalta toimiva kukko on mitättömässä sivuroolissa. Pääroolissa on kuka tahansa ihminen ja hänen sidonnaisuutensa toisten haluihin.
Ei tämä ole kertomus Jeesuksen kyvystä laulattaa kukkoa, eikä todiste Jeesuksen yliluonnollisesta kyvystä ennustaa. Kukon rooli tarjoaa kiusallisen helpon mahdollisuuden hengellisesti ja älyllisesti laiskaan tulkintaan, joka liian helposti ohittaa kertomuksen ihmistuntemuksellisen opetuksen: On vaarallista yliarvioida oman yksilöllisyytensä autonomisuutta ja oman halumaailmansa riippumattomuutta. On kohtalokasta aliarvioida salakavalaa ja monimuotoista riippuvuuttamme kanssaihmistemme haluihin ja haluttomuuksiin.
[1] Girard. The Scapegoat. s. 159-164.