« »

3.8 Ritualisoitu uhraaminen

3 kommenttia Kirjoitettu 1.12.2010 Muokattu 7.3.2018

”Missä tahansa uhraajilta kysytään miksi he uhraavat, vastaus on sama. Heidän täytyy toistaa mitä heidän esi-isänsä tekivät, kun tämä yhteisö luotiin. Heidän täytyy toistaa joku perustavaa laatua oleva väkivalta sijaisuhrin kautta.” René  Girard[1]

Rituaalien ja nimenomaan uhrirituaalien yleismaailmallisuus on aina kiehtonut uskontoantropologeja.[2] Veriuhri on historian tunnetuin rituaali. Maailman kaikissa kolkissa on rituaalisesti uhrattu ihmisen tai eläimen verta. Rituaali on ehkä ihmiskunnan vanhin muistamisen muoto. Rituaalissa sanoitetaan, tehdään ja näytetään jotain yhteisön syntytarinasta.

Girardille uhraaminen ei ole vain muinainen kuriositeetti ja ylimenevä vaihe uskonnollisuuden kehityksen pitkässä historiassa. Muinaiset uhrirituaalit kertovat myös meistä itsestämme paljon enemmän kuin välttämättä haluamme tietää. Mika Waltarilla ei tässä suhteessa ollut mitään illuusioita.  Hän oli historiallisia romaanejaan varten ahkerasti tutkinut sivistyksemme alkujuuria. Opintojensa ja kokemustensa pohjalta hänellä oli sama intuitio Girardin kanssa:

”…jo muinaisten temppelien raunioissa kohtaan saman ihmisen, itsen,.[3]

Meillä on monta tärkeää syytä olla uteliaita ihmisyytemme alkulähteiden suhteen. Mikä oikeasti tapahtui muinaisissa temppeleissä ei välttämättä ole kovin kaukana siitä, mitä olemme ja teemme tänään. Juuri siksi Girardin hypoteesien tutkiminen on myös kiusallista itsetutkiskelua.

Alkumurha oli ainutlaatuinen ja spontaani. Sen ihmeellisen yhdistävä vaikutus ei kuitenkaan voinut kestää kauan, mutta muisto lynkkauksen vaikutuksesta jäi elämään. Se ohjasi lauman käytöstä seuraavan kriisin yhteydessä.

Alkumurhan yksityiskohdat hävisivät aikojen usvaan, mutta sen toistaminen alkoi tulla yhä kaavamaisemmaksi ja säännöllisemmäksi. Samaan malliin palattiin silloinkin, kun yhteisöä ei mikään kriisi koetellut. Sijaisuhrin tappamisesta tuli ennalta ehkäisevä rituaali,[4] jonka toistoa ei uskallettu laiminlyödä.

Primitiivisten kulttuurien rituaaleja on ylenkatsottu, koska heidän Jumaliinsa ei ole uskottu, ja heidän uhrimenojaan on pidetty vastenmielisinä. Kun antropologit ovat kyselleet primitiivisten heimojen jäseniltä uhrirituaalien syitä, vastaus on ollut kaikkialla sama: Uhraamiskäskyn antaneiden Jumalien miellyttäminen ja yhteisön järjestyksen palauttaminen tai ylläpitäminen. Girardin mielestä uhrirituaalit ovat jääneet tutkijoille mysteereiksi, koska uhraajien omaa kertomusta niiden merkityksestä ei ole otettu tarpeeksi vakavasti.[5]

Uhrirituaalien todellinen merkitys on ollut niihin osallistujillekin tuntematon. Riitit eivät olisi toimineet, jos totuus niiden sisällöstä ja merkityksestä olisi oikeasti tiedostettu ja ymmärretty. Siksi rituaaleihin liittyi paljon myyttejä, tabuja, salaisuuksia ja ylenpalttisesti mystiikkaa.

Se piti yllä kaksinkertaista tunteensiirtoa: Uhri oli paha mutta hänen tai sen kuolema tuottaa hyvää. Väkivaltainen pyhä piiloutui kaksinkertaisen itsepetoksen taakse.

Vain se, jonka puolesta on vuodatettu verta, on kestävää.

Feodor Dostojevski[6]

Uhraaminen on väkivallan teko vailla koston pelkoa.

Rene Girard[7]

Jos alkumurha oli kaikkien kulttuurien isä, niin sen muuttaminen toistettavaksi rituaaliksi oli kaikkien kulttuurien äiti. Veriuhri oli ihmiskunnan ensimmäinen ja merkittävin kulttuuriteko. Sille kaikki muu on rakennettu. Me olemme olemassa, koska aikanaan opimme uhraamaan yhden kaikkien puolesta.

Kauan ennen homeopatian syntyä, väkivaltaa opittiin parantamaan homeopaattisesti. Ritualistisesti hallittu pieni annos väkivaltaa nosti koko yhteisön vastustuskykyä väkivallan totaalituhoa vastaan. Jokainen alttari oli kuin rokotuskeskus, jossa pienillä verimäärillä yritettiin ennalta ehkäistä verilöyly.

Rituaalinen väkivalta hallitsi kaoottista väkivaltaa. Se tuotti ihmiskunnan ensimmäisen rauhan tilan, syntipukin ympärillä koetun harmonian. Sateenkaaren toisessa päässä oli uhri.

Uhrirituaali teki mahdolliseksi kasvattaa lauman kokoa heimoksi. Kun useat heimot alkoivat yhdistyä saman hallinnon alle, uhrirituaali muuttui instituutiksi, uskonnolliseksi järjestelmäksi, joka pystyi yhdistämään monia heimoja yhdeksi valtakunnaksi.

Kattavan ja kaikkia sitovan rituaalikäytännön avulla yhteiskunta jähmettyi suhteellisen tasapainoisesti ja rauhanomaisesti toimivaksi koneistoksi[8], jossa ihmiset tiesivät paikkansa ja tyytyivät siihen. Kukaan ei uskaltanut kilpailla hänelle kuulumattomasta omaisuudesta tai statuksesta.

Kaikkein väkivaltaisimmatkin riitit on luotu poistamaan väkivaltaa. [9]

Ateenan, Rooman tai Jerusalemin rituaalit olivat erilaiset ja Jumalat vaihtelivat kaupungeittain, mutta kunkin valtakunnan järjestys oli tarkkojen uhrirituaalien varassa. Jokaisen vallan keskiössä oli temppeli ja temppelin keskellä alttari. Siellä jokaisella oli oma rituaalinen paikkansa, joka määräsi kunkin sosiaalisen statuksen. Temppelissä näkyi pienoismalli yhteiskunnan valtarakenteesta orjista Jumaliin asti. Niin kauan kuin kaikki sillä välillä pysyivät Jumalten säätämässä asemassaan, valtakunnassa oli kaikki hyvin.

Muinaiset kulttuurit olivat Girardin mukaan organisoineet ja ritualisoineet väkivallan säännöllisesti ja hallitusti toistettaviksi uhrimenoiksi. Niiden avulla suuretkin yhteiskuntarakenteet pysyivät koossa. Vertailevan ja kilpailevan kateellisuuden kiihottama väkivalta oli opittu rituaalisesti kanavoimaan tarkoin valikoituihin sijaiskohteisiin. Vaikka uhrirituaalit olivat väkivaltaisia, niissä valutettu veri oli koko kansalta kupattua verta. Uhri valui verestä tyhjäksi, kun koko yhteisön väkivalta purkautui hänen kauttaan.

Vanhoissa idän kulttuureissa näemme vielä jäänteet siitä, kuinka kaikki yhteiskunnan instituutiot olivat erilaisten rituaalien läpitunkemia. Länsimaiset demokratiat ovat tehneet parhaansa minimoidakseen kaikki rituaalit. Itsenäisyyspäivän juhlissa Suomi leikkii yhden illan ajan kuningaskuntaa. Vuoden suurin televisioyleisö kokoontuu katsomaan valtakunnan viimeisiä rituaalisia jäännöksiä. Niissäkään ei näy edes kunnon kumarruksia tai niiauksia, joilla aiemmin on osoitettu alamaisuutta instituution ylempää porrasta kohtaan. Jälkeenpäin lehdistö äänestää kuka jouti joukosta pois, koska oli huonoimmin pukeutunut.

Demokratiassahan kukaan ei ole ketään ylempänä ja jokainen äänimääräänsä kunnioittava poliitikko tulee tavallisen kansan pariin juttelemaan mukavia. Mahdolliset kilpailevaa kateutta herättävät erot yritetään vesittää olemalla kaikkien kanssa kaveri.

Laiskaan demokratiaansa ja omaan suvaitsevaisuuteensa uskova kansa on kärsimätön kaikkien rituaalien kanssa, eikä yritäkään ymmärtää niiden merkitystä. Riitit ovat vain jäänteitä pimeästä uskonnollisuudesta, jossa barbaariset ihmiset uhrasivat toisiaan, milloin mistäkin syistä. Miksi siis osallistua johonkin pitkästyttävään ehtoolliseen, jossa sitä paitsi on kiusallisen kannibalistista retoriikkaa.

Jumaliin ja uskonnollisiin rituaaleihin kyllästynyt kansa luottaa omaan luontaiseen kiltteyteensä ja valistuneeseen sivistykseensä. Paperinohuen sivistyksemme takaa ihmettelemme mistä niitä joukkomurhaajia oikein tulee ja kuka tekee meistä niin rumia väkivaltatilastoja. Mehän olemme rauhaa rakastavia kansalaisia.  Vihaamme korkeintaan ääriuskovaisia naisten syrjijöitä, suvaitsemattomia rasisteja ja fanaattisia terroristeja. Mutta kukapa ei nyt heitä vihaisi.

1.            Rituaalinen toisto

Hyvin toimiva uhrirituaali toistaa alkuperäistä kriisiä, joka johti syntipukin spontaaniin uhraaminen. Samalla rituaalin pitää salata toiston todellinen sisältö. Se on vaikea ja vaarallinen yhdistelmä.[10]

Monissa uhrirituaaleissa on sekasortoisen väkivallan vaihe, joka sitten huipentuu uhriin kohdistettuun väkivaltaan. Näissä toistetaan alkumurhaa edeltänyt kaaos, pienemmässä ja vaarattomammassa muodossa.[11] Uhraajat kiihdyttävän itseään ja toisiaan tanssein, huudoin ja keskinäistä sotaa muistuttavalla pelillä. Aggressiot herätetään vaaran rajoille asti. Silti villi kaaos ei päädy yleiseen verilöylyyn, koska rituaali ohjaa sen purkautumaan lopulta vain uhriin. Sotaleikkiin osallistujien verta ei saanut vuodattaa, vaikka väkivaltainen kiihko siihen houkutti. Taistelusimulaatiossa herätetty vihamielisyys piti säästää uhria varten. Sitä sai vapaasti hakata, keihästää, kivittää ja kiduttaa. Oli tärkeää, että esivalmistelut tempaisivat kaikki mukaansa niin tehokkaasti, ettei kukaan jättäytynyt loppuhuipennuksen ulkopuolelle. Kaikkien piti osallistua uhraamiseen, jotta kaikki sen kautta pelastuisivat.

Girardin mukaan tällainen uhraamista edeltävä sotasimulaatio on aivan liian realistinen ollakseen tyhjästä keksitty.[12]

Hollywood tuskin pystyy luomaan samankaltaista väkivallasta lumoutumista ja sen vapauttavaa purkautumista. Mikään ei voita sitä, että itse on mukana, ja tempautuu rituaaliseen hurmioon, joka päättyy kaikkien vihojen yhteiseen purkamiseen samaan kohteeseen. Uhrirituaalin jälkeen ei kotimatkalla tapeltu. Kaikki olivat huojentuneita. Sielu oli puhdistunut ja ihmiset nukkuivat yönsä poikkeuksellisen hyvin.

Uhraamista edeltävän kaoottisen kriisivaiheen esiintyminen uhrirituaaleissa ei ole yleismaailmallista. Joko se on ryöstäytynyt hallinnasta liian monta kertaa, tai sitten se on alun perin koettu niin vaarallisena, että sitä ei ole uskallettu rituaalisesti toistaa. Jos rituaali vain vapautti kaikki aggressiot koloistaan, eikä pystynytkään kanavoimaan niitä yhteen uhriin, se ei vain lakannut toimimasta vaan muuttui vaaralliseksi.[13] Yhteisö riistäytyi rituaalin rajoista ja syöksyi uudestaan alkukaaokseen.[14]

Mitä lähemmäksi rituaali vei alkuperäistä kaaosta, sitä tarkemmin rituaalin sääntöjä oli noudatettava.  Demoneista päästiin vapaaksi vain jos ne voitiin yhdessä ohjata rajatun kohteen kimppuun.

2.            Ihmisuhrit

Kun minä olin lapsi, opin että vain jotkut poikkeuksellisen julmat heimot Afrikassa ja ehkä jossain muuallakin uhrasivat ihmisiä. Sarjakuvat näyttivät lähetyssaarnaajia padoissa keittymässä tai nuotion päällä kärventymässä. Sen jälkeen opin azteekien ja inkojen tuhansista ihmisuhreista. Kaikki esitettiin kuitenkin ikään kuin ihmiskunnan historian friikki-ilmiönä. Sivistyneillä ihmisillä oli kova tarve ottaa mahdollisimman suurta etäisyyttä ihmisuhreihin. Ikään kuin heillä ei voisi olla mitään yhteistä rituaalisen tappamisen kanssa.

Historioitsija Nigel Davies on tehnyt laajan tutkimuksen ihmisuhrien yleisyydestä kaikissa kulttuureissa, ja monessa paikassa aivan viime vuosisadalle asti.[15]

Myös Vanhan Testamentin Jahve vaati poikaesikoiset itselleen. Sama vaatimus koski nautoja, lampaita ja vuohia. Viimeistään kahdeksantena päivänä ne piti riistää synnyttäjänsä hoivasta ja uhrata Jumalalle.[16] Tosin oli mahdollista korvata esikoisuhri eläinuhrilla,[17] niin kuin Aabraham oli viime hetkellä tehnyt Isakin kanssa. Tämä lieneekin ollut yleisin käytäntö. Silti oli selvää että myös israelilaisten Jumala vaati ajoittain myös ihmisverta.[18] Vasta monta sataa vuotta myöhemmin profeetat kuten Jesaja ja Jeremia alkoivat kyseenalaistaa uhraamisen yleensä ja ihmislasten uhraamisen erityisesti.

Egyptistä vapautuva paimentolaiskansa oli kuitenkin vielä pitkään tiukasti kiinni siinä väkivaltaisessa pyhässä, jonka piiristä he vasta alkoivat pitkää exodustaan.[19] Kriisiaikoina tärkeän esikoisen uhraaminen Jumalalle saattoi olla tavallisempaa kuin Raamatun teksti edes paljastaa. Jumalan oikeus esikoisiin oli itsestään selvä, mutta useimmat lunastettiin elämään tappamalla eläin heidän sijaansa. Jokaisen juutalaisen isän piti kuitenkin selittää lapsilleen kuinka Jumala oli vapauttanut Israelin Egyptin orjuudesta tappamalla kaikki egyptiläiset esikoiset, sekä ihmisistä että karjasta syntyneet.[20] Pienestä pitäen juutalaiset saivat kuulla kuinka pelastava Jumala oli myös lapsia tappava massamurhaaja. Moneen sataan vuoteen kertomus ei herättänyt moraalista närää kenessäkään; Kauhunväristyksiä kyllä, mutta ei eettistä kyseenalaistamista. Tarinan ilmeisin uskonnollinen opetus oli, että suureen pelastukseen liittyy paljon veriuhreja. Ei ole pelastusta ilman uhria. Se kuului väkivaltaisen pyhän aakkosiin.

Monella on se käsitys, että kreikkalaiset olivat liian sivistyneitä uhratakseen ihmisiä, se ei yksinkertaisesti pidä paikkansa.[21] Ihailemme kreikkalaisia demokratian keksimisestä ja ehkä siksi mielellämme unohdamme, että he siitä huolimatta jatkoivat ihmisten uhraamista. Senaatti sääti ihmisuhreja kieltävän lain vasta 97 eKr.[22] Silti ihmisuhrien elättäminen ja säästäminen kollektiivisena lääkevarastona, pharmakoi, jatkui joissain paikoissa toiselle vuosisadalle asti. Esimerkiksi Rhodoksessa ja monessa muussa kreikan kaupungissa uhrattiin vuosittain sitä varten säästetty rikollinen kaupungin nimikkojumalalle. Ennen kuolemaansa uhria kuljetettiin ympäri kaupunkia, jotta hän voisi kerätä itseensä kansalaisten epäpuhtaudet ja vääryydet. Lopuksi hänet uhrattiin rituaalissa, johon kaikkien oli osallistuttava.[23]

Kun sopivaa uhrimateriaalia ei löytynyt omien joukosta, siihen käytettiin sotavankeja tai varta vasten sitä varten kaapattuja naapuriheimojen jäseniä. Jotta uhri olisi tarpeeksi yhteisöä edustava, häntä kohdeltiin hyvin ennen uhraamistaan. Hänet otettiin yhteisön kunniajäseneksi, jolle annettiin muita parempaa ruokaa ja monia erityisvapauksia.[24] Huron ja Seneca intiaanit sijoittivat sotavangin perheeseen, joka oli menettänyt pojan heimojen välisessä taistelussa. Hyvin hoidettuna ja ruokittuna hänet sitten rituaalisesti kidutettiin kuoliaaksi.[25] Vasta kunnolla kesytettynä ja omaksi otettuna vieraan heimon jäsen muuttui tarpeeksi vakuuttavalla tavalla sijaisuhriksi, juuri tälle yhteisölle kelpaavaksi syntipukiksi.

Kyllä meidänkin maisemissa on uhrattu ihmisiä, vaikka siitä ei olekaan kirjallisia todisteita. Ennen kuin pohjolassa käännyttiin kristinuskoon, lapsia haudattiin elävältä ruton pysäyttämiseksi.[26] On vaikea tietää oliko kysymyksessä oikean ruton ehkäisemisestä, vai ruton lailla leviävän väkivaltaisen kaaoksen sammuttamisesta. Kun ruotsalaiset olivat uhranneet tavallisia kansalaisia nälänhädän välttämiseksi, he lopulta uhrasivat kuningas Domaldin. Sekään ei auttanut.

Edda-tarustot tuntevat Odinin pojan Balderin rituaalisen uhraamisen. Lempeänä ja rakastettuna jumalana pidetty Odin opittiin tuntemaan verta valuvana Jumalana.

Skandinaviassa yhdeksän oli Jumalten pyhä luku. Siksi joka yhdeksäs vuosi Tanskassa uhrattiin yhdeksän ihmistä, hevosta, koiraa ja kukkoa.[27] Euroopassa linnoitusten ja siltojen perustuksiin, rajalinjoihin ja pyhiin paikkoihin uhrattiin lapsia. Tanskasta, Irlannista ja muualtakin Euroopasta on löytynyt hyvin säilyneitä soihin upotettuja rituaaliuhreja. Suomen suot eivät sellaisia säilö yhtä hyvin, joten meillä ei ole tietoa siitä onko meillä uhrattu ihmisiä. Toisaalta miksi me olisimme olleet millään olennaisella tavalla erilaisia kuin kaikki muinaiskulttuurit ihmis- ja eläinuhreineen.

Kaikki Euroopan maat ovat uhranneet lapsiaan isänmaallisissa sodissa. Kotirintaman väkivaltaisuus on aina laskenut kun kansa on yhdistynyt uhrattujen omaisten ja vihollisten ympärillä.

a)           Rituaalinen aika

Vähitellen rituaalien toisto alettiin rytmittää vuodenaikojen mukaan.[28] Rituaaleista tuli osa kosmista järjestystä, tai jopa sen ylläpitäjä. Ilman uskollisesti toistettuja uhrirituaaleja kuu jäisi pimeäksi, aurinko ei nousisi tai talvi ei väistyisi jne. Jumalille uhrattu veri piti kosmoksen toimivana.

Kaikille kuuluvasta tavallisesta ajasta piti säännöllisesti erottaa väkivaltaiselle pyhälle varattu aika. Pyhäpäivät olivat uhraamiselle varattuja päiviä.

Rituaalinen kalenteri oli samalla myös yhteiskuntahierarkian peili. Arki kuului rahvaalle ja pyhät papeille ja muille hallitsijoille. Arkena tavallinen ihminen oli toimija. Pyhäpäiviä halitsivat suurempien valtojen edustajat, kuten papit, shamaanit ja poppamiehet. Arki oli näkyvässä maailmassa elämistä. Pyhäpäivä oli varattu näkymättömien ja tuonpuoleisten voimien lepyttämiseen, transsendenttisten valtojen rauhoittamiseen.

Riittien ja rituaalisten aikojen yhteinen funktio oli istuttaa kulttuuriin säännöllisesti toimiva muistutus ylittämättömistä rajoista ja varoitus niiden rikkomisen vaarallisista seurauksista.

Se että kuolema jollakin tavalla tuottaa uutta elämää, ei Girardin mukaan selity vuodenaikojen vaihtelulla, niin kuin usein väitetään. Erilaiset ylösnousemusmyytit ovat syntyneet ja eläneet vahvimmin sellaisilla leveysasteilla, joissa vuodenaikojen vaihtelu näkyy luonnossa minimaalisesti.[29] Ei mikä tahansa kuolema tuottanut elämää. Ainoastaan yhdessä tuotettu uhrikuolema sai aikaan uutta elämän ihmettä.

Girard ei suhtaudu uhrikulttuureihin mitenkään alentavasti. Vaikka ne ovat olleet meidän näkökulmastamme kuvottavan väkivaltaisia, Girard pitää niitä ihmiskunnan ensimmäisenä onnistuneena yrityksenä rajata väkivaltaa.

3.            Kuningasuhri

Luhistumisen partaalla oleva yhteisö tai valtakunta voi valita myös johtajansa syntipukikseen.[30] Kuninkaan suojaksi rakennetut linnakkeet ja ylisuuret reviirit tekevät kuninkaallisista samalla tavalla marginaalisia kuin statusjanan toisessa päässä olevat oikeudettomat köyhät ja muukalaiset. Vaikka kuningas elää valtakuntansa keskiössä, hän on asemansa kautta myös siitä eristetty. Hän saattaa olla tärkeä kaikille, mutta myös etäinen ja vieras jokaiselle.

Kuninkaalliset etääntyvät yhteisöstä katon kautta, tavalliset syntipukit pohjan kautta. He ovat kaikkien normaalisuhteiden ulkopuolella ja siksi yhtä lailla uhreiksi kelpaavia kuin muista syystä poikkeukselliset, kuten vammaiset ja muukalaiset. Nämä kaikki ominaisuudet kelpaavat tarpeeksi vakavassa kriisissä uhrin merkiksi. Muita uhreja on riittämiin, kuninkaita vain yksi kerrallaan.[31] Juuri siksi hänen arvonsa uhrina on poikkeuksellinen suuri ja hänen uhraamisellaan on varmemmin toivottuja seurauksia.

Girard kuvaa afrikkalaisia kuningasvihkimyksiä, joissa näkyy selvästi kuinka kansa näkee jo kuningasehdokkaassa uhrin merkit. Kuninkaat merkitään uhreiksi jo vihkimysriiteissä vaatimalla heitä rikkomaan valtakunnan pelottavimpia tabuja, suorittamaan symbolisia tai reaalisia insestirikkomuksia, tekemään väkivallan tekoja, syömään kiellettyjä ruokia, kylpemään veressä jne. Koko rituaali tekee kuninkaasta kaoottisen pahuuden inkarnaation, miehen joka ei pidä mitään pyhänä ja voi syyllistyä mihin hirveyksiin tahansa. Nämä teot eivät oikeasti muutu kuninkaalle luvallisiksi. Hän joutuu tekemään ne juuri siksi että ne ovat kiellettyjä ja pysyvät kiellettyinä. Kansa osoittaa halveksuntaansa pilkkaamalla ja solvaamalla ja tuomitsee hänen tekonsa ankarin sanoin. Joskus kansa jopa näyttelee henkivartioston kimppuun hyökkäämistä ja kuninkaan lynkkaamista. Kuningasehdokkaan synnit ansaitsevat kuoleman. Silti hänen on tehtävä ne tullakseen kuninkaaksi.[32]

Rituaali on kokonaisuudessaan sen alkumurhan toistamista, joka alun perin oli tehnyt valtakunnaksi järjestäytymisen mahdolliseksi.

Näissä heimoissa ei teeskennellä eikä kaunistella. Ne valitsevat itselleen kuninkaallisen uhrin. Uhriksi merkkaamisen (kruunaamisen) ja uhriksi joutumisen väliin vain viritetään hallintokausi, jonka aikana kuninkaan täytyy pitää kansa vapaana edustamastaan pahuudesta. Jos kansa vaipuu sekasortoon, syyllinen on jo etukäteen tiedossa ja syntipukki on jo aikaa sitten yksimielisesti valittu. Ainoastaan kuninkaan uhraaminen voi pelastaa kansan kaaokselta ja perikadolta. Hallitsija on jo vihkimysriitissä antanut kaikki mahdolliset syyt hänen lynkkaamisekseen. Kuninkaan valta perustuu hänen statukseensa uhrina, koko kansan synnin kantajana, sijaiskärsijänä. Hänen auktoriteettinsa ei tule surkeasta lopusta huolimatta, vaan perustuu hänen yliluonnolliselta tuntuvaan vaikutusvaltaansa kuolemaan tuomittuna uhrina. Pyhitetty väkivalta on hänen valtikkansa ja kohtalonsa.

Girardin mukaan tämä on kuningasinstituutin alkuperäinen muoto. Jossain vaiheessa uhriksi valittu hallitsija onnistui tehtävässään niin hyvin, että hänen ympärilleen alkoi kerääntyä seuraajia, jotka eivät halunneetkaan uhrata häntä.[33] Heistä tuli potentiaalisen uhrin uskollisia puolustajia jotka olivat valmiit uhrautumaan hänen puolestaan ja kostamaan kaiken pahan mitä kuninkaalle tehdään. Jossain kulttuureissa syntyi vuosittaisia uhrifestivaaleja, joissa päivän narrikuninkaana ollut tapettiin todellisen kuninkaan puolesta. Kuningas jäi elävänä uhrina palvelemaan kansaansa, mutta hänen uhrautumisensa muuttui enemmän ja enemmän symboliseksi.[34] Silti harva on se kuningas tai kuningatar, joka on kokonaan säästynyt väkivallalta ja saanut elää ja kuolla rauhassa. Heitä kiitetään valtakunnan menestyksestä ja syytetään sen onnettomuuksista riippumatta siitä, ovatko he millään lailla osallisia kummastakaan.

Kansan valtiaat, keisarit, kuninkaat ja päälliköt, myyttiset sankarit, ihaillut esikuvat, palvotut idolit ja suuret tähdet elävät usein traagisen vaarallista elämää niiden armoilla jotka ovat nostattaneet heidät yläpuolelleen. Idealisoinnin muuttuminen demonisoinniksi voi kuulua alkuperäiseen tilaukseen ja toteutua hyvin pienestä virikkeestä.

Minkälaisia kansallisia kriisejä tarvitaan, jotta maailman viimeisimmistä kuninkaista tehdään kansaa yhdistäviä uhreja? Vielä löytyy ammatillinen uhripapisto joka tarkkaan vainuaa, milloin on oikea aika panna kuninkaat julkisuuden alttarille, tuomittuina ihan tavallisista rikkeistä. Samat seksuaaliset tabut ovat tavallisten ihmisten arjessa jo aikaa sitten lakanneet kauhistuttamasta juuri ketään. Mutta muiden yläpuolelle nostetut eivät olekaan tavallisia ihmisiä. Heille täytyy säästää sääntöjä rikottaviksi, jotta heidät voidaan jostain synnistä tarvittaessa uhrata. Kun kuninkaita ei enää tarvita edes uhreiksi, heidän arvovaltansa päivät ovat ohi.

Uhrikuninkuuden uudet muodot ehkä löytyvät monikansallisten yhtiöiden johdosta. Harva enää edes kuvittelee suuren firman johtajuutta yhden ihmisen elämäntehtäväksi. Jokainen tietää, ettei markkinoiden suurilta valtaistuimilta ole mitään luonnollista poistumaa. Johtaja on vain syntipukki, jonka tuomiota lykätään neljännesvuosittain eteenpäin. Väistämättä tulee se päivä, jolloin häneen sijoitettu toivo hälvenee. Hän ei enää pysty puheillaan vakuuttamaan omia joukkoja, osakkeenomistajia ja potentiaalisia sijoittajia. Hänen vakuuttelunsa eivät enää rauhoita markkinavoimien hurjien ja äkkipikaisten jumalten vihaa.[35] Kun hänen toimittamansa uhrit eivät enää toimi, hän tietää joutuvansa itse uhriksi. Hän tiesi sen alusta lähtien. Juuri siksi hän on ensi työkseen sopinut millä hinnalla hänet aikanaan voidaan uhrata.

Kaikkein banaalein uhrikuninkuuden jäänne on viihdemedian pyörittämää. Kansalle tarjotaan milloin mistäkin syystä yhdeksi vuodeksi kruunattuja kuninkaita. Seuraavana vuonna julkisuuden ahtaalle taivaalle raivataan tilaa uudelle tähdelle, joka yhtä turhista syistä voidaan ampua alas. Mediaskandaalien uhrit puhuttavat työtovereita muutaman aamukahvin ajan, mutta ovat jo aikaa sitten lakanneet oikeasti yhdistämästä koko kansaa.

Kun uhrikulttuuri lakkaa toimimasta, jäämme kasvokkain oman yksilöllisen ja yhteisöllisen väkivaltamme kanssa. Jäljelle jää vain yksilöllinen vastuu ja kysymys siitä, miten me sen yhdessä kannamme.

4.            Ihmisuhreista eläinuhreihin

Ihminen oli ihmisen ensimmäinen uhri. Siitä kulttuuriantropologit ja arkeologit lienevät aika yksimielisiä. Kaikkein alkuperäisimmissä uhrirituaaleissa vuodatettiin ihmisen verta.

Jossain vaiheessa yksinkertainen ja suora sijaisuhraus alkoi muuttua kaksitasoiseksi sijaisuhraamiseksi. Ihminen yhteisön sijaisuhrina korvattiin eläimellä, josta tehtiin alkuperäisen ihmisuhrin sijainen. Tätä Girard kutsuu kaksinkertaiseksi sijaisuudeksi (double substitution)[36]

Millaisen prosessin kautta ihmisuhrit alkoivat vaihtua eläinuhreihin? Millaisista syistä alettiin uhrata eläimiä ihmisen sijaan? Kuinka tärkeä askel se oli ihmiseksi tulemisessa? Oliko ensimmäinen tiedostava ihminen se, joka havahtui näkemään uhrissa itsensä? ”Se voisin olla minä?” ”Hän onkin yksi meistä.” Tavoittivatko uhrin silmät uhraajien katseen? Heräsikö ihminen ihmiseksi suhteessa uhriinsa? Missä vaiheessa uhrin kasvojen näkeminen alkoi hillitä kollektiiviseen lynkkaukseen osallistumista? Missä vaiheessa lauman yksimielisyyteen alkoi ilmestyä empijöitä? Milloin yhteisestä murhahuudosta alkoi puuttua ääniä?

Sopiko eläin paremmin laumaa isommaksi järjestäytyneen yhteisön uhriksi? Kävikö jatkuvien sotavankien pyydystäminen liian raskaaksi? Oliko uhrivarannon ylläpitäminen kotinurkilla liian vaikeaa ja riskialtista? Alkoiko uhrien valitseminen liian läheltä muuttua vaaralliseksi? Alkoivatko uhraajat pelätä uhrien omaisten kostoa? Väkivallan temppeleissä, siellä missä uhriveri prosessoitiin vallaksi, Jumalat alkoivat muuttaa mieltään.

Homeros kertoo Iliaassa kreikkalaisten tarusankarista Agamemnonista, joka oli pöyhkeällä omakehullaan suututtanut metsästyksen Jumalatar Artemiksen. Kun kreikkalaiset kokoontuivat satamaan hyökätäkseen Troijan kimppuun, Artemis kosti pidättämällä laivoilta tuulen.  Tietäjä kertoi, että Jumalatar leppyisi vain jos Agamemnon uhraisi oman tyttärensä Ifigeneian. Artemis oli vaatinut lukemattomia ihmisuhreja, joten pyynnössä ei ollut mitään kummallista. Sotamenestyksen takaamiseksi sankari haetutti rakkaan tyttärensä ja asetti tämän oitis alttarille. Artemis muutti viime hetken oikusta mielensä, tempaisi tytön alttarilta ja asetti peuran hänen sijaansa. Uhrin roolista pelastunut Ifigeneia ryhtyi myöhemmin Tauroin maassa ihmisuhreja vaativan julman jumalattaren papittareksi. Siinä tehtävässä hänen uhrattavakseen tuotiin aikanaan kaksi miestä uhrattavaksi. Viime hetkessä hän tunnisti toisen heistä veljekseen Oresteeksi. Kolmistaan he pakenivat takaisin Kreikan maalle.

Kreikan jumalmyyteissä on monia muitakin kertomuksia ihmisuhrin viime hetken vaihtumisesta eläinuhriksi. Käytännössäkin ihmisuhrit vaihtuivat vähitellen hyvin runsaslukuisiksi eläinuhreiksi. Härät kuuluivat suurille Jumalille. Poseidonille uhrattiin hevosia, Apollolle aaseja ja pienemmille jumalille koiria. Vuosittaisessa dionysialaisessa bakkanaalissa vuohi revittiin elävältä kappaleiksi ja syötiin raakana jne.[37]

Ihmisuhrin sijaiseksi ei kuitenkaan kelvannut mikä tahansa villieläin tai suuresta laumasta sattumanvaraisesti valittu anonyymi eläin. Sellainen ei herättäisi uhraajissa mitään vapauttavaa katarsista. Uhriksi valittu eläin eristettiin tavallisista eläimistä, tuotiin lähemmäksi yhteisöä ja vihittiin pyhään tarkoitukseensa kauan ennen uhraamista. Yhteisöllä piti olla ainakin etäinen tunnesuhde eläimeen, joka tulisi jossain vaiheessa edustamaan sitä. Eläintä oli kohdeltava kuin ihmistä, jotta se kelpaisi ihmisen sijaiseksi alttarilla.[38] Joissakin afrikkalaisissa heimoissa uhrilehmät oli nimetty kyläläisten mukaan, muistutuksensa siitä että eläimen sijasta uhrina saattaisi olla kuka tahansa. Eläinuhri edusti aina yhtä yhteisön jäsentä ja hänen kauttaan koko heimoa.[39]

Girard oletti, että eläimiä kesytettiin alun perin uhreiksi, niin kuin sotavangitkin oli kesytetty ennen uhraamista. Nämäkin otettiin osaksi heimoa. Heille annettiin tiettyjä vapauksia ja oikeuksia, joiden kautta heistä tuli ainakin etäisessä merkityksessä yhteisön jäseniä, arvostettuja pelastavina uhreina ja halveksittuja yhteisön kaikkien pahuuden kantajina. Usein heidät provosoitiin rikkomaan yhteisön tärkeimpiä tabuja, jotta uhraaminen olisi tarpeeksi pyhitetty ja kyseenalaistamaton. Lopuksi heidät teurastettiin yhteisessä rituaalissa ja joskus osia heistä syötiin kollektiivisella aterialla.[40]

Ehkä täysin kesyyntymättömiäkin eläimiä uhrattiin, mutta sellainen ei missään kulttuurissa vakiintunut. Villieläin saatiin kyllä pyydystettyä ja pidettyä vangittuna, mutta jokainen liike ja ärjäisy viestivät uhraajille, että eläin ei todellakaan ollut yksi heistä. Karhu tai leijona oli ja pysyi täysin toisena. Täysin villi eläin ei siksi kelvannut yhteisön tai yksilön säännölliseksi sijaisuhriksi. Uhrieläimet ovat yleensä olleet melkein yhteisön jäseniä, lempeitä, hyödyllisiä, tottelevaisia ja hiljaisia, uhreiksikin nöyrästi suostuvia.[41]

Eläinten laajamittaista ja tietoista kesyttämistä on esiintynyt vain niinä aikoina ja niissä kulttuureissa, joissa eläimiä on myös uhrattu.[42] Alueilla, joissa ei ollut kotieläimiä, kuten Meksikossa ennen Kolumbusta, esiintyi massiivisia ihmisuhrirituaaleja.[43] Atsteekit saattoivat uhrata tuhansia ihmisiä porrastemppeleidensä uskonnollisissa juhlissa. Se oli jo merkki alkuperäisen rituaalin voiman heikkenemisestä. Uhrien määrä ei pystynyt korvaamaan uhrirituaalin funktioita kansan yhdistäjänä. Myös eläinuhreihin siirtymistä on pidetty uhraamisen ja uhrin voiman heikentymisenä. Siksi muinaisessa Kreikassa ja vielä Roomassakin turvauduttiin suurien vaarojen yhteydessä alkuperäisiin vahvoihin ja varmasti toimiviin ihmisuhreihin. Sitä tehtiin myöhemmin ja useammin kuin heidän historioitsijansa halusivat edes myöntää.[44]

Massiiviseen eläinuhrikulttuuriin siirtyneet israelilaiset polttivat profeettojen kauhuksi lapsiaan Molokille Ben-Hinnomin laaksossa Jerusalemin laidalla vielä 600 luvulla eKr.[45] Jerusalemin kuninkaidenkin sanottiin samassa paikassa pakottaneen poikiaan ”kulkemaan tulen läpi.”[46] Ilmaisu on peitenimitys lasten uhraamiselle, joskaan oppineet eivät ole varmoja siitä kuuluiko tällainen vain kriisiaikojen käytäntöön vai säilyikö ihmislasten säännöllinen uhraaminen todella näin kauan. Joka tapauksessa käytäntö mainitaan tuomitsevassa hengessä yli kaksikymmentä kertaa VT:ssä.[47] Myöhemmin tämä uhripaikka tuli tunnetuksi Gehennana, tuomittujen paikkana. Uhripaikka oli profeettojen toimesta paljastunut tuhansien lasten helvetiksi, murhien laaksoksi.[48] Vaikka siellä oli esikoisia uhraamalla yritetty miellyttää Jumalaa ja säästyä vieläkin suuremmalta verilöylyltä, siitä tuli Israelin Jumalan tahdon vastaisen kapinan äärimmäinen symboli.

Kun nämä äärimmäisen vahvat uhrit korvattiin eläinuhreilla, niiden määrää piti kasvattaa monituhatkertaiseksi, jotta ne olisivat lähestulkoonkaan vastanneet yhden ihmisuhrin vaikutusta. Jeesuksen aikana Jerusalemin temppeli oli kehittynyt sen aikaisen maailman suurimmaksi teurastamoksi.

Siirtyminen ihmisuhreista eläimiin oli merkittävä askel humanisaatiossa. Silti Girard ei näe ihmisiä uhranneita kulttuureja mitenkään poikkeuksellisina tai olennaisesti erilaisina kuin niitä, joissa uhrattiin tai edelleen uhrataan eläimiä. Uhraamisen syyt ja uhrien valintamekanismi on kummassakin pohjimmiltaan sama.[49]

Eläinuhreista…

Monet historioitsijat, antropologit, sosiologit jne., kuten: Tylor[50], Smith[51], Frazer[52], Hubert ja Mauss[53], Durkheim[54], Evans-Pritchard[55], Vernant[56], De Heusch[57] ovat esittäneet omat teoriansa sille, miksi ihminen on ilmeisesti koko historiansa aikana suorittanut uhreja.

Maailman kansojen uhrikäytännöissä löytyy paljon sellaisiakin uhrimuotoja, jotka eivät sovi Girardin syntipukkihypoteesin piiriin. Vaikka hän olettaakin, että syntipukkiuhri, on melkein kaikkien uhrien isä taikka äiti, kulttuurien kollektiivisen tietoisuuden pirstoutuminen yksilökeskeisemmäksi, monet alkuperäiset uhraamisen muodot ovat “vesittyneet” kiitosuhreiksi (minkälaista Jumalaa pitää kiittää veriuhrilla?), tai vain yksityisiksi kunnioituksen osoituksiksi. On kaupankäyntiuhreja, uhrilahjoja tai lahjusuhreja, edesmenneiden lepytysuhreja jne. Uhrimenot on nähty rukouksena, yrityksenä luoda yhteys maallisen ja pyhän välillä, pitää jumalat erillään ihmisten maailmasta tai toistaa jälleensyntymisen.

Uhrien alkuperä saattaa juontaa veriuhreihin, mutta tunnistettava polku sinne asti on kasvanut umpeen ja jäljet hävinneet. Tai sitten niillä ei ole mitään yhteyttä veriuhreihin. Vaikka se välillä siltä kuulostaakin, Girard ei väitä voivansa selittää kaikkia uhraamisen muotoja alkumurhasta käsin.[58]

5.            Rituaalivoiman heikkeneminen

Uhrirituaalien voima ei ollut itsestään selvä. Epäonninen uhrin valinta saattoi pilata uhraamisen yhdistävän vaikutuksen. Jos uhraaminen paljastui henkilökohtaiseksi kostoksi tai yhden ryhmän juonitteluksi toista vastaan, se menetti rauhaa tuovan voimansa. Jos yksikin uhraajista heräsi astumaan uhrin rinnalle ja puolustamaan tätä, uhraamisen taikavoima purkautui. Keskinäinen vertailu ja kateellinen kilpailu vapautuivat uudestaan yhteisöä murentavaksi väkivallaksi.[59]

Pelkkä saman toisto saattoi laimentaa uhraamisen voimaa. Kun tiettyä rituaalia toistettiin tarpeeksi monta kertaa, sen kataraktinen vaikutus heikkeni. Uhrirituaali muuttui tylsäksi muodollisuudeksi, joka ei herättänyt mitään intohimoja. Yhteisön paha ei siirtynyt yhden kannettavaksi, eikä hänen kuolemansa tuottanut enää mitään.

Girard näkee kristinuskon uhrikulttuurin tärkeimpänä purkajana. Evankeliumit paljastivat pyhitetyn väkivallan sisällön uhrin näkökulmasta käsin. Girard ei pidä tätä yksioikoisena siunauksena ihmiskunnalle. Uhraaminen, joka oli kreikkalisille ollut lääkitsevä pharmakon, muuttui myrkyksi, kun se menetti parantavan voimansa. Uhrikulttuurin vähittäinen paljastuminen ja purkautuminen on itsessään hyvä asia. Mutta jos sen myötä ei kasva kansalaisten syvenevä tietoisuus ja vastuunotto niistä voimista, joiden takia olemme tarvinneet sijaisuhreja, väkivalta ei välttämättä vähene. Ilman rituaalista purkautumiskanavaa väkivalta voi uudestaan muuttua näennäisen sattumanvaraiseksi ja kaoottiseksi.

Rituaalinen väkivalta, joka aikaisemmin hillitsi arkista väkivaltaa, on myös muuttunut inspiraation lähteeksi ihmisille, jotka taistelussaan kaikkia vastaan haluavat tuottaa väkivallan spektaakkeleita joukkoampumisten tai pommitusten kautta. Näin he pystyvät tuottamaan moderneja versioita mykistävistä väkivallan orgioista. Yksi joukkomurha toimii seuraavan mallina ja tappajat rakastavat mustia viittoja, jotka iät ajat ovat vahvistaneet rituaalista mahtipontisuutta, uhripappien valtaa elämän ja kuoleman tuottajina. Tyyliä ja tekotapaa kopioidaan ja uhrien määrään suhteen kilpaillaan. Seuraavan joukkomurhan pitää olla malliaan tehokkaampi ja tuhoisampi.

Myös itsemurhaterroristit kilpailevat tuhon näyttävyydestä edeltäjiensä kanssa. Tuhon tuojat ovat uskonnollisia hevimetalstaroja, joiden tähdet loistavat kirkkaammin kuoleman rajan tuolta puolelta. He yhdistävät sekä omiaan että vihollisiaan. Viholliset vastaavat kopioimalla terrorin kauhuefektejä ja maksimoimalla niitä ylivoimaisella tekniikalla. Terroristien vastaisilla sotilailla on valta tuottaa tyhjältä taivaalta iskeviä täsmäpommeja. Tiede on tuottanut muinaisten Jumalten kaltaista näkymätöntä tuhovoimaa. Se vain kiihottaa vihollisen mielikuvitusta. Uudet väkivallan rituaalit eivät enää hillitse väkivaltaa, vaan lietsovat lisää entistä vaikuttavampia tappamisen mestaritekoja. Taustalla on kait ikivanha unelma tarpeeksi tappavavasta iskusta, joka tuo lopullisen rauhan. Jos uhrit ovat aina tuottaneet rauhan, niin ehkä tarpeeksi suuri uhrimäärä saa aikaan ikuisen rauhan.

Uhraamisen rituaali ei enää hillitse tappamista, vaan toimii sen kopioitavana esikuvana. Herkimmin mallia seuraavat nuoret, joiden mimeettistä taipumusta ei vielä hillitse paljon kokeneen aikuisen harkintakyky.

Kansa, joka ei enää yhdisty yhteisen vihollisen tai uhrin kautta, joutuu kasvotusten omien sisäisten ristiriitojensa kanssa. Kun vihaa ei enää voi purkaa yhteen kohteeseen, kuka tahansa voi joutua kenen tahansa uhriksi. Kilpailevasta mimesiksestä johtuva väkivalta, joka ei löydä yhteistä syntipukkia jättää kilpailijan ainoaksi viholliseksi. Kaikkia yhdistävä kollektiivinen murha muuttuu kaikkia uhkaavaksi yksilölliseksi murhaksi. Sen sijaan että kaikki tappaisivat yhden, melkein kuka tahansa voi muuttua kenen tahansa murhaajaksi.

Kun tulosvastuullinen kilpailu valtaa yleishyödylliset palvelut, tieteen ja taiteen maailman, kaikki joutuvat kilpailemaan kaikkien kanssa, eikä kukaan oikeasti palvele ketään. Lähin kollega on vaarallisin vihollinen. Ison veljen ei tarvitse enää valvoa ketään, koska jokaista kyttää lauma pikkuveljiä ja siskoja.

Mutta menkäämme vielä takaisin sinne mistä kaikki alkoi.

 

[1] René  Girard. A Theatre of Envy. Oxford University press. New York. 1991. s. 210.

[2] Williams. The Girard Reader. s. 11.

[3] Waltari Mika, Mikael Hakim, WSOY 2002, s. 454.

[4] Girard. Violence and the Sacred s. 102.

[5] Girard. I See Satan Fall… s.78.

[6] Igor Volgin, Dostojevskin viimeinen vuosi, SN-kirjat, 1990 s. 37.

[7] Girard. Violence and the Sacred s. 13

[8] Fleming Chris. Rene Girard. Violence and Mimesis s. 53,

[9] Girard René. Violence and the Sacred.  s. 103.

[10] Girard René. Things Hidden 28, 37, 103, 112.

[11] Williams. The Girard Reader. s.13.

[12] Girard. I See Satan Fall… s. 80, 81.

[13] Girard René. Violence and the Sacred.  99, 100.

[14] Fleming Chris. Rene Girard. Violence and Mimesis s. 63

[15] Davies, Nigel. Human Sacrifice in History and Today. New York: William Morrow and Co., 1981.

[16] 2Moos 22:27, 28, 29.

[17] 2Moos. 34:20.

[18] Williams J.G.. The Bible, Violence…  s. 117-127

[19] 3Moos 18:21; 20:2-5. kieltää lasten uhraamisen Molokille. Tämä ei vielä ole periaatteellinen kannanotto lasten uhraamista vastaan sinänsä. Jumala lupasi rangaista sellaisen rikoksen kuolemalla, ei siksi että lapsia

5Moos12:31 ja 5Moos 18 10 kiletää myös lasten uhraamisen, mutta pääpaino on edelleen mustasukkaisen Jahven huoli siitä että lapsia ei uhrattaisi naapuriikansan Molokille.

[20] 2Moos. 13:14,15.

[21] Girard René. Evolution and Conversion. s. 37.
Girard. Violence and the Sacred s.  9,  94, 95.

[22] Pagels. Elaine. Reading Judas. 70

[23] Davies Nigel. Human Sacrifice in history and today. Dorset Press. New York. 1988. s. 55.

[24] Girard René. Evolution and Conversion. s. 116.

[25] Juergensmeyer. Terror in the mind of God. s. 170

[26] Davies Nigel. Human Sacrifice s. 21.

[27] Davies Nigel. Human Sacrifice  s. 44, 45.

[28] Girard. Violence and the Sacred s. 96.

[29] Girard. Violence and the Sacred s. 255.

[30] Ensimmäiset havainnot ja tämänsuuntaiset ajatuksen esitti alun perin J.G. Frazer kirjassaan The Golden Bough: A Study in Magic and Religion (1890). Oxford University Press. 1994.

[31] Girard René. Violence and the Sacred. s. 12, 270.

[32] Girard. Violence and the Sacred s. 104, 105.

[33] Girard René. I See Satan Fall Like Lightning. Orbis Books. Maryknoll, New York. 2001 s. xvii, 92.

[34] Saarinen Risto. Sosiaalietiikka ja uskonnon eetos.  Suomalainen teologinen kirjallisuusseura. 1999. s. 21.

[35] Grote Jim & McGeeney John. Clever as Serpents. Business Ethics and Office Politics The Liturgical Press. Minnesota. 1997. s. 58, 59, 60.

[36] Girard René. Violence and the Sacred.  John Hopkins University Press. Baltimore. 1997 s.  Väkivalta ja pyhä, Tutkijaliitto 2004, Olli Sinivaara (suom.) s. 102, 154.

[37] Davies Nigel. Human Sacrifice in history and today. Dorset Press. New York. 1988 s. 55-59.

[38] Girard René. Evolution and Conversion. Dialogues on the Origins of Culture. Continuum. London. New York. 2007. s. 116

[39] Girard René. Violence and the Sacred.   s.272-3, 405-6.

[40] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. Stanford University Press. California. 1978. s.71, 72.

[41] Girard. Violence and the Sacred s.  2, 3.

[42] Girard René. Evolution and Conversion.

[43] Girard René. Evolution and Conversion. Carraso David. City of Sacrifice: The Aztec Empire and the Role of Violence in Civilization. Beacon Press. Boston. 1999.

[44] Davies Nigel. Human Sacrifice in history and today. Dorset Press. New York. 1988. 59.

[45] 2Kun 23:10.

[46] 2Aik.28:3, 33:6.

[47] Schwager Raymund. Must there be Scapegoats? Violence and Redemption in the Bible. The Crossroad Publishing Company. New York. 2000. s. 89.

[48] Jer. 19:3-6, 7:30-32.

[49] Girard. Violence and the Sacred s.  10, 11

[50] Edward Burnett Tylor. Primitive Culture. Harper. New York. 1958

[51] W. Robertson Smith. Religion of the Semites. Meridian. 1956.

[52] James George Frazer. The goulden Bough. (1980)

[53] Henri Hubert ja Marcel Mauss. Sacrifice: Its Nature and Function. University of Chicago Press. 1968

[54] Emile Durkheim. The Elementary Forms of Religious Life. Free Press. 1965

[55] E.E. Evans-Pritchard. Nuer Religion. Clarendon. Oxford. 1956..

[56] Jean-Pierre Vernant. The Cuisine of Sacrifice Among the Greeks. Chicago University Press. 1989.

[57] L. De Heusch. Sacrifice in Afrika. Manchester University Press. 1985

[58] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. s. 54

[59] Raymund Schwager. Must there be Scapegoats? s. 15

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

3 vastausta artikkeliin “3.8 Ritualisoitu uhraaminen”

  1. Henkka sanoo:

    Heh, ilmeisesti Björn Wahlroosilla on tosiaan aateliset vaistot tallella…

    ”Suurten yritysten johtajat panevat koko human capitalinsa likoon ja riskeeraavat koko elämänsä. On absurdi väärinkäsitys, että vain yrittäjät ottavat riskiä. Sanoin hänelle, että se mitä Jukka Härmälä tai Jorma Ollila tekee, ei eroa tippaakaan siitä, mitä minä tai joku muu ’yrittäjä’ tekee. Jos Jorma epäonnistuu, hänen elämänsä on ohi.”

    http://www.talouselama.fi/10v_sitten/article355055.ece

  2. Daniel Nylund sanoo:

    Kiitos tuosta linkistä. Erittäin mielenkiintoinen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Sisällysluettelo

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0740000
  • Lahjoita

    Jos kirjoituksistani on ollut sinulle hyötyä, voit osoittaa kiitollisuutesi lahjoittamalla satunnaisesti tai säännöllisesti Ystävyyden Majatalossa tehtävään toipumistyöhön.

    Kohtaaminen ry:n tilille:
    Osuuspankki: FI81 5410 0220 4035 16
    viite: 7773

    Poliisihallituksen lupa nro RA/2020/470, koko maassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata. Varoja käytetään kuntouttavan toiminnan aiheuttamiin kustannuksiin.

    KIITOS.