« »

3.11 Myytin murtajat

1 kommentti Kirjoitettu helmikuu 12, 2011 Muokattu maaliskuu 7, 2018

Kulttuurikritiikin tehtävä on paljastaa historiallisten ja modernien myyttien tapa perustella ja pyhittää väkivalta. Demytologisointi rehabilitoi uhrin ja paljastaa väkivallan sellaisena kuin se on.

Analysoituaan erityisesti kreikkalaisten myyttien pyhittämää ja piilottamaa väkivaltaa[1] Girard vihjaisi seuraavaksi puuttuvansa juutalaiskristillisen perinteen pyhiin teksteihin. Monet odottivatkin, että hän seuraavaksi käsittelisi Raamatun kertomuksia myytteinä myyttien joukossa. Niin hän oli joskus suunnitellutkin tekevänsä.

Kukaan ei odottanut, että uskonto itsessään voisi antaa aihetta myyttisen väkivallan paljastamiseen. Kaikkihan tunsivat uskontojen väkivaltaisen historian ja eurooppalaiset olivat erityisen tietoisia kristinuskon verisestä historiasta. Girard itsekin myönsi, että uskonto on demytologisoinnin epätodennäköisin lähde.[2]

Vanhassa Testamentissa Girard kuitenkin törmäsi hyvin hämmentävään prosessiin. Hän huomasi, että heprealaisten pyhät tekstit osallistuvat oman perinteensä demytologisointiin. Kirjakokoelma oli kasvavassa jännitteessä itsensä kanssa. Uusi Testamentti vei tämän prosessin loppuun. Girard pitää Evankeliumien kertomuksia historian ensimmäisenä uhrikertomuksena, joka paljastaa sen mitä myytit ovat aina peittäneet.

Vaikka suurin osa Euroopan oppineistosta piti uskonnollista perinnettään kokoelmana taikauskoisia myyttejä, Girard näki niiden pyhissä teksteissä avaimen sekä historiallisen että nykyisen väkivaltakäyttäytymisen ymmärtämiseen. Kummankin perinteen tekstit paljastivat enemmän antropologisia totuuksia kuin kaikki yhteiskuntatieteet yhteensä. Olkoonkin että löydöistään ja hypoteeseistaan innostunut pioneeri on taipuvainen poleemisiin kärjistyksiin, Girard on elämäntyönsä kautta osoittanut, kuinka sokeita olemme olleet oman uskonnollisen perinteemme antropologisille totuuksille. Raamattu havainnollistaa ja kertoo paljon siitä miten ihmiskunta on mimeettisen kilpailun kautta ajautunut yhteisöä uhkaavaan väkivaltaan, miten sitä on uhrikultin kautta opittu hillitsemään ja miten pyhitetty väkivalta lopulta paljastetaan.

Euroopan maallistunut älymystö ei todellakaan osannut odottaa Raamatun innoittamaa väkivaltakulttuurin mekanismien analyysiä.[3] Silti Girard löysi kaikkein tutuimman väkivaltaperinteen pyhistä teksteistä monivaiheisen kertomuksen, joka lopulta paljasti väkivallan uhrit yhteisön omien ristiriitojen sijaiskohteiksi. Syntipukit olivat syyttömiä heihin kohdistuvaan väkivaltaan. Jumala, joka oli mielletty uhriväkivallan vaatijaksi, paljastuikin sen kohteeksi. Mikään väkivalta ei ollut Jumalasta lähtöisin, mutta kaikki väkivalta kohdistui lopulta uhriin samaistuvaan Jumalaan.

Vanha Testamentti

Girard näkee heprealaisten Raamatussa kertomuksen sijaisuhriuteen perustuvasta uskonnollisesta väkivallasta, joka on kaiken kulttuurimuodostuksen kulmakivi. Vähitellen myyttisesti suojeltu väkivalta paljastuu pelkäksi väkivallaksi, ihmisen pahuudeksi toista kohtaan, jota on aina vain vaikeampi pyhittää millään uskonnollisella syyllä. Tulen antamaan tästä monta esimerkkiä. Toistaiseksi olen ehtinyt VT:n puolelta julkaisemaan vain kertomuksen Kainista ja Abelista.

Vanha Testamentti on kertomus vuosisatoja kestäneestä Exoduksesta, pitkästä matkasta väkivaltaa pakoon ja väkivaltaisesta taistelusta väkivaltaa vastaan. Se alkoi naapurikansoilta omaksutun uhrimytologian keskeltä, sen ajan normaaliuskonnollisuuden kohdusta. Alussa mytologisoidulla väkivallalla oli vahvasti pyhitetty ja itsestään selvä asema. Vaeltavan paimentolaiskansan muuttuessa valtiomahdiksi, sen osittain myyttisessä historiankuvauksessa väkivallan todelliset kasvot näkyvät välillä selvästi, mutta peittyvät jälleen myyttisten kuvausten taakse tai selittyvät Jumalan vaatimaksi väkivallaksi. Vanhassa Testamentissa näemme kuitenkin ensimmäiset kertomukset, joissa uhrin ääni tulee ainakin osittain kuulluksi. Pian se taas hukkuu väkivallan pyhittäjän selityksiin ja ihmiset jatkavat oman kostonhimoisen väkivaltansa näkemistä Jumalan ominaisuutena. Vanha Testamentti antaa kauhistuttavia esimerkkejä uskonnollisesta väkivaltakulttuurista pahimmillaan.

Silti heprealaisten joukkoon ilmestyi toistamiseen profeettoja, jotka ensimmäisinä koko maailman historiassa tuomitsivat kansan turvautumisen väkivaltaan pahana ja Jumalan tahdon vastaisena.[4] Osa profeetoista julisti Jumalan hirvittävää vihaa ja kostoa, toiset tarjosivat historiallisesti ainutlaatuista uskonnollista itsekritiikkiä. Monet tekivät kumpaakin vuorotellen. Vastuu väkivallasta laskeutui hitaasti kansan omille harteille. Lopulta oli vaikeaa pyhittää mitään väkivaltaa ketään kohtaan mistään syystä. Daniel hylkäsi makkabealaisten militarismin kokonaan ja monet juutalaiset olivat Jeesuksen aikana kokonaan luopuneet väkivallan pyhittämisestä Jumalan nimeen. Fariseusten puolue oli ainakin sotilaallisessa mielessä täysin pasifistinen.

Girard pitää VT:n kirjoituskokoelmaa ainutlaatuisena pyhien tekstien joukossa. Missään muussa suuressa uskonnollisessa kertomuksessa ei ole sellaista sylipainia väkivallan todellisen olemuksen kanssa kuin Israelin kansan ja Jahven yhteisessä historiassa. Myytit eivät paljasta syntipukkimekanismia, koska ovat sen hallitsemia.[5] Teksti, joka edes rivien välissä tai ajoittain kertoo vainotun uhrin viattomuudesta ja paljastaa väkivallan todellisen luonteen, alkaa jo kyseenalaistaa omia myyttisiä juuriaan. Juuri sellaista myytin murtumista Girard näkee Vanhan Testamentin kirjoituskokoelmassa.

Girardista on aivan selvää, että syntipukkimekanismi saattoi paljastua ja vähitellen purkautua vain pitkälle kehittyneen väkivaltarakenteen sisältä käsin. Vain kansa, joka eli myyttisen väkivallan ytimessä, saattoi herätä sen viettelyksestä. Israelin kansalla oli runsaasti kokemusta väkivallan uhrina olemisesta. Sama kansa kävi omat pyhät valloitussotansa Palestiinassa,[6] uhrasi vihollisiaan taivaalliselle sotapäällikölleen ja kehitti erittäin pitkälle ritualisoidun uhrikoneiston, joka yhdisti riitaista kansaa. Juuri tämän kansan ja heidän Jumalansa yhteisessä kertomuksessa pyhitetyn väkivallan myyttiset naamiot alkoivat rapistua. Niiden takaa alkoi paljastua Jumala, jolla on varauksettoman hyvä ja väkivallaton tahto kaikkia ihmisiä kohtaa. Ihmiskunnan historian tärkein prosessi alkoi tämän piskuisen kansan ulkoisten sotien ja keskinäisten ristiriitojen keskeltä.[7]

VT:ssä väkivallan ja Jumalan välinen avioero ei kuitenkaan toteutunut kokonaan. Profeetat panivat sen kyllä vireille, mutta harkinta-aika oli vielä kesken, kun Evankeliumien kertomukset tulivat osaksi tätä jatkumoa.

Uusi Testamentti

Jos Girardin teoria myyttien ja uskontojen synnystä on tosi, kristinuskoa ei pitäisi olla olemassa. Maailmassa ei pitäisi olla ainuttakaan sellaista uskontoa, joka on radikaalisti vapaa väkivallan ritualisoinnista ja mytologisoinnista. Juuri sellaisena Girard näkee kristinuskon – siitäkin huolimatta, että kristikunta on historiansa aikana uhrannut lukemattomia syntipukkeja, mytologisoinut oman herruutensa, ritualisoinut väkivaltansa ja rationalisoinut sotansa. Etenkin Europpalainen kristikunta on toistanut ja maksimoinut kaikki pyhien kirjojensa paljastamat väkivaltamekanismit. Pakanallisten uhriuskontojen perillisinä meidän on täytynyt tehdä oma pitkä vanhatestamentillinen erämaavaelluksemme löytääksemme oman uskontomme väkivallattomaan ytimeen.

Uusi Testamentti on historian ensimmäinen kirjoituskokoelma, joka on kirjoitettu täysin uhrin näkökulmasta käsin. Vasta evankeliumien kertomuksissa Jumala paljastui ehdoitta kaikkia rakastavaksi. Jeesuksen Jumala mieluummin antautui ihmisen uhriksi kuin vaati ihmistä uhriksi. Jeesuksen Isä ei tarvinnut mitään uhria voidakseen tai halutakseen vapauttaa anteeksiantavan rakkautensa jokaiselle ihmiselle. Hän oli kaikkien uhrien puolella ja kaikkea uhraamista vastaan. Silti hän rakasti myös uhraajia.

Jeesus ei koskaan alistunut väkivallan käyttäjien näkökulmaan esimerkiksi myöntämällä millään tavalla ansainneensa kohtaamaansa tuomiota. Hän ei myöskään imitoinut tuomitsijoitaan vaatimalla kostoa tai tekemällä omasta kuolemastaan perusteen väkivallan jatkamiseen. Hänen kiinniotossaan, oikeudenkäynnissään ja teloituksessaan syntipukkimekanismi riisuttiin koko maailman nähtäväksi juuri sellaisena kuin se oli.

Uudessa Testamentissa Jeesus tarjoaa itseään aivan uudenlaisen valtakunnan esikuvaksi ja mimeettiseksi malliksi. Hänen seuraamisensa ei enää johda mimeettiseen kilpailusuhteeseen, vaan radikaaliin rakkauteen kaikkia kilpailijoita kohtaan.

Girardin mukaan osa ensimmäisten vuosisatojen kristityistä ei kuitenkaan pystynyt kokonaan irtaantumaan menneitten vuosituhansien syntipukkiperinnöstä, vaan sijoitti tulkintansa pääsiäistapahtumista vanhatestamentillisen viitekehyksen sisälle.[8] Pääsiäistapahtumat selitettiin osittain vanhan uhrikultin hengessä. Siitä saadun esiymmärryksen valossa jotkut tulkitsivat Jeesuksen Jumalan vaatimaksi uhriksi. Jumala oli sittenkin se vihainen ja kostonhaluinen osapuoli, joka halusi ja tarvitsi veriuhrin rauhoittuakseen ja voidakseen antaa anteeksi. Jeesuksesta tuli Jumalan viimeinen uhri, jonka jälkeen uusia ei tarvittu, koska hän oli täydellinen.

Tämä tulkinta on vahvimmillaan erityisesti juutalaiskristityille kirjoitetussa Heprealaiskirjeessä, mutta joitakin elementtejä siitä löytyy myös Paavalin kirjeissä.

Pääsiäistapahtumien merkitys on kristikunnan historian alusta lähtien ymmärretty hyvin monella tavalla. Kansa tai pikemminkin sen johtajat ovat tulkinneet tekstiä miten milloinkin. Joskus teksti on päässyt tulkitsemaan kansaa. Välillä evankeliumien kertomukset ovat inspiroineet väkivallasta ja uhriudesta pidättäytymistä, toisinaan niiden pohjalta on lietsottu pyhiä sotia. Välillä teologiaksi hahmottuneet tulkinnat ovat kyseenalaistaneet väkivaltakulttuurin rakenteita ja toisinaan saaneet muotonsa niiden kautta.   Liian monta kertaa Jeesuksen julistama Jumalan valtakunta on muistuttanut kaikkia muitakin valtakuntia väkivaltaisten kulttuurien alusta asti. Eurooppaan juurtuva kristinusko toki korvasi hyvin julmia uhrikultteja, mutta säilytti teologiassaan ja käytännössään syrjäyttämänsä väkivaltaperinteen toisintoja. Kristittyjenkin Jumala esiintyi uhria vaativana pelottavan järjestyksen tuojana.

Jatkuvasti uusia uhreja vaativat vallat ja voimat pääsivät koukusta, kun pääsiäistapahtumat eivät saaneet kertoa meistä ihmisistä ja meidän systeemeistämme tarpeeksi paljon.

Valtarakenteeksi institualisoitunut kristikunta ei kuitenkaan koskaan ole päässyt vapaaksi ristin muotoisesta kysymysmerkistä oman käytöksensä yllä. Evankeliumien kertomukset ovat ohjanneet kristikunnan ja länsimaisen sivistyksen monen verisen itsepetoksen kautta vähitellen irtaantumaan väkivallan ritualisoinnista, mytologisoinnista ja rationalisoinnista. Myytti pelastavasta väkivallasta on vihdoin murtumassa.

Demytologisoinnin seuraukset

Myyttien dekonstruktio alkoi jo kreikkalaisten tragediatekstien kautta.[9] Vanha Testamentti jatkoi tätä prosessia, ja Uusi Testamentti riisui viimeisenkin verhon myytin ja todellisuuden väliltä. Entä sitten?

Väkivaltaa pyhittävien myyttien paljastuminen ei suinkaan poista väkivaltaa. Girardin mukaan vaikutus voi olla ja on aivan päinvastainen. Kun Raamatun valaisema kulttuuri on monen ”pyhän” ja ”oikeutetun” sodan kautta tullut tietoiseksi väkivallastaan, sotaa ei enää voi pyhittää Jumalan tahdolla, isänmaan kunnialla tai edes sodalla terroria vastaan. Tilalle voi kuitenkin tulla paljon alastomampi ja hillittömämpi väkivalta, joka saa energiansa pelkästään vastavuoroisesta vihasta. Sellainen viha ei ole tekopyhää, koska se ei selitä itseään eikä oikeuta itseään millään.[10] Kun väkivaltaa ei enää voi ritualisoida tai rationalisoida, siitä joko otetaan vastuuta ja sitä yritetään hillitä, tai sitten sitä harjoitetaan ilman sen kummempia selityksiä.[11]

Mikä tai kuka meidät pelastaa ikivanhoista väkivallan juurista ja loputtomasta luovuudesta joka keksii aina vain uusia väkivallan muotoja? Ehkä kysymys ei olekaan vain oivaltamisesta ja heräämisestä, vaan uuteen valtakuntaan syntymisestä?

Me ja meidän lapsemme kirjoitamme seuraavaa lukua kirjassa, jonka kaikki valmiit sivut ovat ihmisen verestä tahmeita. Minun sukupolveni on globalisoinut uhrien auttamisen ja kokenut ainutlaatuisen sarjan melkein väkivallattomia vallankumouksia. Sama sukupolvi on kehittänyt tappamisen tekniikkaa ja taloudellisen nujertamisen mekanismia ennennäkemättömän tehokkaiksi. Sekä hyvyys, että pahuus on lisääntynyt, kun myyttien valta on murtunut.

Nämä ovat vain alustavia kommentteja siitä miten Girard ymmärtää uskonnollisen perinteemme pyhiä tekstejä ja sen jälkeistä historiaamme. Tulevina vuosina tulen paneutumaan niihin perusteellisemmin.

Myyttinen miksi -kysymys

Muistan tilanteen jossa väkivallan ja insestin uhri huokaisi osoitteettoman kysymyksen:

Miksi tämän piti tapahtua?

Myöhemmin hän kysyi:

Miksi Jumala on tehnyt tämän minulle?

Tällaiset kysymykset nousevat maisemista jossa Jumala nähdään vastuullisena kaikista ihmisen teoista. Siksi kaikilla hirvittävyyksillä täytyy pohjimmiltaan olla hyvä tarkoitus, Jumalan ihmeellinen tahto. Pitää vaan päästä selville Jumalan merkillisistä aivoituksista.

Tällaisen retoriikka tarttuu helposti väkivallan uhriksi jääneen ihmisen haavoitettuun sydännahkaan. Tällaiset kysymykset kuuluvat ikivanhaan mytologiseen henkeen, jonka ainoana tarkoituksena on piilottaa uhrilta se päivänselvä tosiasia, että joku ihminen on tehnyt hänelle pahaa. Tällaisten kysymysten kautta vastuu ihmisen pahuudesta lykätään nimettömän kohtalon tai selvästi nimetyn Jumalan piikkiin.

Kysymykset pitävät sisällään kaikille myyteille tyypillisiä valheita: Tämän piti tapahtua

Jumala teki tämän minulle.

Minä varmaan ansaitsen tämän.

Myyttisten valheiden vallassa oleva uhri ei kykene näkemään, että näin ei todellakaan pitänyt tapahtua! Niin ei olisi koskaan saanut hänelle tehdä! Ei ole mitään salaperäisen hyvää syytä sille miksi lasta lyötiin tai miksi häntä käytettiin seksuaalisesti väärin. Se tapahtui, koska joku teki väärin!

Näillä maagisen imuvoimaisilla kysymyksillä on ihmeellinen voima estää uhria näkemästä vastuuta siellä missä se oikeasti on. Niiden ainoa tarkoitus on sitoa uhri rooliinsa ja vapauttaa väkivallan tekijä joutumasta vastuuseen. Ne ovat avuttomaan uhriuteen sidottujen ihmisten vääriä kysymyksiä vääriin osoitteisiin.

Mitä ikinä “hyviä” vastauksia näihin kysymyksiin löytyykään, ne pitävät sisällään samaa uhriutta vaativaa logiikkaa, jonka pohjalta aikanaan uhrattiin ihmisiä, jotta joltain vielä pahemmalta vältyttäisiin tai jotta jotain hyvää tapahtuisi.

Jos Saatana osaisi puhua totta, hänellä olisi selvä vastaus kysymykseen: Miksi tämä tapahtui minulle?

Se tapahtui, jotta sinä et enää koskaan uskaltaisi rakastaa ketään, etkä ikinä enää tohtisi luottaa kenenkään rakkauteen. Se tapahtui, jotta sinun sydämesi kuolisi ennen kuin lihasi on jälleen maaksi tullut. Se tapahtui, jotta sinä vihaisit itseäsi, muita ja Jumalaa koko surkean loppuelämäsi. Se tapahtui, jotta oppisit uskomaan, että ainoastaan koston kautta löytyy hyvitys ja ainoastaan väkivallan kautta löytyy voiman tuntua. Mitä osoitteettomampi ja moninkertaisempi kostosi on sitä parempi. Se tapahtui, jotta jokainen oppisi uskomaan, että väkivalta on universumin ensimmäinen ja viimeinen sana, ainoa laki, joka todella toimii ja voittaa.

En kuitenkaan lähtenyt väittelemään kysyjän kanssa, enkä mitätöimään hänen kysymyksiään. En myöskään ryhtynyt Jumalan puolustusasianajajaksi. Arkana ehdotin hänelle mahdottoman tuntuista roolinvaihtoa. Pyysin häntä vaihtamaan paikkaa, panemaan käden sydämelleen ja vastaamaan kysymyksiinsä Jumalan roolista käsin.

Jumalan roolissa hän oli pitkään vaiti ja katsoi kysyjää kasvavalla myötätunnolla, samalla kun kyyneleet alkoivat valua hänen poskilleen. Jälkeenpäin hän sanoi, että mieleen kyllä tuli moniakin vastauksia, mutta kaikki tuntuivat vain jotenkin ulkoa opituilta, tyhjiltä tai suorastaan julmilta. Ainoa uskottavan tuntuinen Jumalan vastaus löytyi kyynelissä ja rakkaudellisessa katseessa.

Myytti oli purettu. Uhri oli nähnyt itsensä ja astunut itsensä rinnalle.

Olen nähnyt syntipukkien uhraamista lapsuudestani asti. Olen maistanut syntipukiksi joutumisen kaameutta. Olen jättäytynyt etäiseksi tarkkailijaksi, kun en ole uskaltanut puolustaa uhria. Olen tuntenut sen kiihkon, jolla syntipukki ajetaan ulos. Olen kokenut sen ihmeellisen rauhan, jonka syntipukin hylkääminen ja uhraaminen jättävät jälkeensä.

Melkein kaikista rooleista jää toistamisen kiusaus. Muutaman toiston jälkeen seuraava kerta tuntuu jo kohtalolta, jolle ei enää mahda mitään. Väkivallan ikivanhat pyörteet ovat temmata minut mukaansa.

Vain yhdestä roolista jää toistamisen hiljainen kutsumus. Jos kerran on nähnyt, kuullut, tuntenut ja uskaltanut puolustaa uhria, tietää mitä varten kannattaa elää.

[1] Rene Girard. Väkivalta ja pyhä, Tutkijaliitto 2004, Olli Sinivaara (suom.)

[2] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. Standford University Press. California. 1978. s. 138, 161.

[3] Fleming Chris. Rene Girard. Violence and Mimesis. Polity Press. Cambridge 2004. s. 112-114, 120.

[4] Abraham J Heschel. Siteerattu: Wink Walter. Engaging the Powers. Discernment and Resistance in the World of Domination. Fortress Press. 1992. s. 45.

[5] Girard René. I See Satan Fall Like Lightning. Orbis Books. Maryknoll, New York. 2001. s. 146, 147.

[6] Lefebure Leo. Revelation, the Religions and Violence. Orbis Books. New York. 2000. s. 29.

[7] Prosessi ei ollut yksioikoisen progressiivinen, vaikka Jumalalla pyhitetty väkivalta asteittain paljastui ihmisen väkivallaksi, väkivalta arkipäiväistyi vuosisatojen aikana patriarkaaliseksi systeemiksi, jossa naisen asema kävi koko ajan tukalammaksi. Jeesuksen aikana nainen oli tarkkaan suljettu isänsä tai miehensä alaisuuteen. Hän ei saanut puhua kuin perheensä jäsenille, eikä heillekään julkisesti. Wink Walter. Engaging the Powers. Discernment and Resistance in the World of Domination. Fortress Press. 1992. s. 44.

[8] Dumouchel Paul Editor. Violence and Truth. Stanford University Press. 1988. s. 18, 19.

[9] Wallace Mark & Smith Theophus. Editors. Curing Violence. Polebridge Press. California. 1994. s. 21.

[10] Girard René. Violence and the Sacred. s. 24, 25.

[11] Girard on tässä suhteessa varsin pessimistinen. Vaikka hän näkee hyvän ja pelastavan mimesiksen mahdollisena, hän näyttää uskovan väkivallan vain ruokkivan itseään apokalyptiseen loppuun asti. Palaan tähän suureen ja tärkeään kysymykseen myöhemmin.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

1 Kommentti

  1. sparrow
    Kirjoitettu maaliskuu 24, 2018 kello 04:32 | Suora linkki kommenttiin

    Upea kirjoitus, kiitos

    ..Tuli mieleen miten voisi mahdollisesti ”huiputtaa”puolustajiaan..

    On varmaan mahdotonta saada etäisyyttä ”syyllisiin” tai ”syyttömiin” jos asettaa itsensä ennalta jompaan kumpaan ryhmään. Tietysti ”ego” tekee kaikki temput ettei joutuisi vastuuseen, joten pahikset ja hyvikset menevät lahjakkaasti sekaisin joka tapauksessa.

    Joskus kovaääninen voi olla hiljaistakin herkempi..
    Miten voi auttaa toista ruokkimatta ennakkoluuloja ja vahvistamatta rooleja entisestään ,kuinka monta pahista esim.”kiltti” tarvitsee pysyäkseen piilossa..tai päinvastoin.

    Varmaan ainoa tapa on huomata itsessään ensin ne
    (kamalat) ominaisuudet mitä näkee muissa..
    Kun tiedossa että on oikeasti olemassa hyvä ja paha ja että ne voivat personoitua eri tavoilla.

    Usein tunteet luokitellaan asenteiksi jotka viestittävät suhtautumista toiseen ja jos osapuoli(osapuolet) imee ne itseensä oravanpyörä on valmis..
    Sitä tietää varsin hyvin mitä toinen ajattelee
    ja vaatimus kostosta tuntuu oikealta, koska minuus ei ole valmis myöntämään mitään.

    Se mitä ei haluta nähdä toimii sokeana pisteenä puolustautua ja joka täytetään sillä pulliaisella ja pahiksella jonka ajatellaan olevan syyllinen.
    Tätä ajatellen itsetuntemus voi parantua( jopa)
    sairauden kautta , jolloin ne(tiedostamattomat)syytökset joilla on jahdannut muita, olisivat tullessaan iholle antamassa mahdollisuuden katsoa peiliin rehellisesti.
    (..itseäni minä oikeasti vihaan.. enkä haluaisi hyvää ehkä toisillekkaan..)
    Itsen alkuperä on mysteeri,(tuntematon johon ei kyetä todellisesti samaistumaan) tässä mielessä viha kohdistuu pohjimmiltaan siihen jonka olemassaoloa ei tunneta ja tunnusteta ts. haluna nähdä hänet/sen vihollisena, että minulla olisi kohde syytökselle ..jonka takia kuva ihmisestä (tai Jumalasta) vääristyy.
    (kuitenkin jos persoonallisuuden todellinen olemus kielletään se demonisoituu samalla hetkellä)*

    Jos on tiedossa, että(kaikilla) on syyllisyyttä,se voisi tulla kriisivaiheen aikana esiin ,ja mahdolliseksi käsitellä henkilökohtaisesti. Tässä mielessä potilas voisi auttaa koko yhteisöä paranemaan. (aika rajua mutta yksi mahdollisuus koska sairauden ja kuoleman läheisyydessä löytyisi peili jonka edessä olisi hylkäämisen tai terveen minuuden puolustamisen todellinen vaihtoehto)
    Tietysti se on muutenkin, mutta noissa olosuhteissa se tulisi lähelle.( ellei sen olemassaoloa kielletä tai turruteta esim. pillereillä, väärällä hoidolla yms.)(eutanasia?)

    (mietin miten viihdekulttuuri pakenee kuolemaa ja miten sairaita ja ylipäätään kaikkia ihmisiä pumpataan iloisiksi ja miten avoliitossa olevat pumppaavat toisillaan itseään ja miten sinkut pu..)
    Hollywoodin pommitus olisi tietysti yksi vaihtoehto, ainakin parempi kuin jatkuva harhakuvassa eläminen..

    Mutta miten voi vaatia jotain siltä joka on kaltoin kohdeltu, tai muulla tavalla hyljeksitty?

    Koston kierre, joka madaltaa itsetuntoa ja herättää alhaisia viettejä ja jota vahvistaa kulttuurissa oleva mammonan palvonta (ja monesti sairaiden alentava kohtelu) asettaa aikamoiset kehykset sille terapialle jossa maailma painii .. ehkä kriisi on ainoa mahdollisuus..

    Autoa ei saa ojasta ellei sen tiedetä olevan siellä
    Samoin ajaja ei osaa ajaa, ellei hän tunnista ojan olemassaoloa.
    Mutta jos kuskilla on väärät lasit ja kuviteltu ajotaito, oja voi olla ainoa mahdollisuus.

    En väitä etteikö todellisia marttyyreitä ja uhreja olisi olemassa, ja etteikö olisi toisten aiheuttamaa kärsimystä viattomille..
    Mietin uhriutumisen ja ”sankaruuden” välistä jännitettä ja sitä miten ne manifestoituvat erilaisissa rooleissa ja miten ihmisen on mahdoton täyttää omaansa olematta sekaantumatta toisten rooleihin ja niiden vaikutukseen.
    (koska kukaan ei täysin vapaaehtoisesti haluasi näytellä juuri sitä roolia minkä ajattelee olevan itsellään..)

    Pankinjohtaja jota näyttelee ihminen,joka kuvittelee olevansa rikas, vaikka on oikeasti köyhä ja risaisissa housuissa .. miten roolien keskellä ihminen löytää oman ”naamarinsa”ja voisi estää toisten naamareiden pakonomaisen riisumisen tai lainaamisen.

    meidän pikku klubimme
    hyvin varustellussa
    kerhohuoneessa
    keskustelemassa siitä
    minkä värinen sukka
    on tänään muodissa

    * Ajatus jonka mukaan demoni vääristää aikaa jonka vaikutuksesta ihminen näkee uhkaa muissa ihmisissä,kansoissa jne.
    Demonisaatio aiheuttaa yleisen harhan juosta pakoon tai hyökätä, koska minuus ei ole integroitunut nykyhetkeen jossa olisi todellinen itsetuntemus ja jossa tilassa ihminen voisi riittävän etäältä katsoa ”vainoojiaan”.
    Sielun pako jossa paetaan tuntematonta vihollista demonisoi ajan tehden kohtaamisen mahdottomaksi.
    Se palautuisi läsnäolevassa nykyhetkessä jolloin pako ja /tai pakonomainen suorittaminen häviää.
    Nykyhetki olisi silloin tila jossa sielu voisi oikeasti(ja ”ansaitusti”) levätä ilman uhan tuntua.(koska yksilö nähtäisiin persoonana)
    Sielun ehdollinen muuttuisi ehdottomaksi ja alkuerossa(syntiinlankeemuksessa) tapahtunut kahtiajakautuminen palautuisi alkuperäiseen olotilaansa läsnäolossa (nykyhetkessä)

    jk.Tästä tuli ehkä vähän pitkä.. ensin en meinannut laittaa tänne mutta otin riskin jos aihe kiinostaa jotakuta

    ( saa käyttää/poistaa omantunnon mukaan)

    Kiitos. mielenkiintoiset sivut

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Ribaldinho sanoi 19 tuntia sitten:
      Oma vapautumisen helvettiuskosta, tuosta ihmiskunnan väkivaltaisimmasta ja sadistisimmasta myytistä tapahtui vasta 2-3 vuotta sitten. Miksi siihen m... Fariseukset ihmiskunnan peilinä
    • Greta sanoi 2 viikkoa sitten:
      C. Baxter Krueger tulkitsee pitkänperjantain tapahtumat seuraavasti: "We crucified Jesus. Nothing could be more clear. The wrath poured out on Calv... Ihmisen uhri
    • Ribaldinho sanoi 2 viikkoa sitten:
      Joku kirjoitti jotenkin, että "kun poltat miljoonia ihmisiä uuneissa tapettuasi heidät ensiksi kaasukammiossa, olet sosiopaatti, mutta kun kärist... Fariseukset ihmiskunnan peilinä
    • Daniel Nylund sanoi 2 viikkoa sitten:
      Seuraavassa joitakin vanhoja palauttteita ajalta, jolloin tämä artikkeli oli vielä monessa osassa: Raili Enpä ole koskaan tullut ajatelleeksi ku... Pitkä perjantai
    • Jaakko K sanoi 4 viikkoa sitten:
      Katson, että vastasit riittävällä perustellisuudella yhdeksän vuotta sitten blogisi kommenttiosioon linkittämääni Steven Pinkerin TED-puheesee... 16.7 Uhritietoisuuden aika

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0232442