« »

Uhrin kiusaus

0 kommenttia Kirjoitettu helmikuu 16, 2011 Muokattu tammikuu 10, 2016

Viljaa riitti myytäväksi myös lähikansojen nälkäpakolaisille. Kaikkialta vaelsi ihmisiä ostamaan Egyptin varastoimaa viljaa.

Myös isä Jaakobilla oli ongelmia ison perheensä elättämisessä. Hänenkin oli pakko niellä ylpeytensä saadakseen leipää perheelleen. Siksi hän lähetti kymmenen vanhinta poikaansa ostamaan viljaa Egyptistä. Nuorimmainen, Benjamin, joutui kuitenkin jäämään kotiin, koska isä pelkäsi että hänelle sattuu jotain. Muista veljeksistä ei ollut niin väliä. Jaakobin tapa suosia vain Raakelin synnyttämiä lapsia oli pysynyt muuttumattomana.

Kun veljekset saapuivat Joosefin eteen, tämä tunnisti heidät heti. Hän ei kuitenkaan eleelläkään paljastanut sitä. Veljekset eivät tunnistaneet Joosefia, koska kunnon egyptiläisenä virkamiehenä hän oli parturoinut jokaisen ihokarvansa pois, ja egyptiläinen vaatemuotikin oli toisenlainen.

Nyt Joosefilla olisi täydellinen tilaisuus maksaa takaisin. Kaikki kortit olivat hänen käsissään. Spontaanisti hän ottikin muutaman hörpyn koston suloisesta maljasta, puhuttelemalla heitä hyvin ankarasti. Hän sanoi epäilevänsä heitä valtakunnan vihollisiksi:

”Vakoojia te olette! Olette vain tulleet katsomaan, mistä maahan olisi helpointa tunkeutua.” [1]

Nyt oli veljien vuoro pelätä ja kokea nahoissaan miltä tuntuu täydellinen avuttomuus vihamielisen ylivoiman edessä.

Kukapa meistä ei olisi joskus haaveillut mahdollisuudesta vaihtaa roolia kiusaajiensa kanssa ja antaa heidän maistella juuri niitä kauhun tunteita, joita aikanaan olemme heidän edessään kokeneet? Sadistisen nautinnon huumassa voisimme sanoa:

Ymmärrätkös nyyy-yt miltä minusta silloin tuntui!?[2]

Joosef sai juuri sen mahdollisuuden, josta me muut vain uneksimme. Näyttää siltä, että hän käytti sitä estoitta hyväkseen.

Onko tämä liian epäystävällinen tulkinta? Eikö tämä sitä paitsi ole ihan hyvä menetelmä saada koston kierre loppumaan ja toinen oikeasti tajuamaan, mitä on tehnyt? Ehkä Joosef etsi tällä tavalla vain todellista sovintoa. Tai ehkä hän vain halusi koetella, olivatko veljet vielä yhtä pahoja kuin aikaisemmin?

Juuri niin vanha kirkkoraamattu antaa ymmärtää, antamalla tämän luvun otsikoksi ”Joosef koettelee veljiään”. Tällä lyhyellä lauseella Raamatun lukijoille tarjotaan hyvin suopea tulkinta Joosefin pyrkimyksistä. Hän on vain antamassa heille kunnon opetuksen. Minä epäilen, että se on uskonnollista romantisointia, sankarin väkinäistä ihannointia, kristillisen mytologian luomista.

Ihmiskunta ei ole koston läksyn kautta oppinut mitään muuta kuin että kosto on ja pysyy.[3] Koston avulla ”opettaminen” tai ”koetteleminen” ei onnistunut Joosefin veljienkään suhteen. Jos luet tarinan loppuun, näet että he saamastaan ”opetuksesta” huolimatta (tai juuri sen takia) eivät jääneet uskomaan todelliseen sovintoon. He jäivät pelkäämään kostoa elämänsä loppuun asti.

Veljet kyyristelivät kauhuissaan lattialla. Hädissään he eivät keksineet mitään muuta selitystä kuin pikkuisen siistityn totuuden:

”Meitä, sinun palvelijoitasi, on ollut kaksitoista veljestä, kaikki saman miehen poikia Kanaanin maasta. Nuorin jäi isämme luo, ja yhtä ei enää ole.”[4]

Joosef jatkoi kovaa roolipeliään häijyn ovelalla käskyllä.

”Lähettäkää yksi joukostanne hakemaan veljeänne, te muut jäätte tänne vankeuteen.”[5]

Nämähän olivat Joosefille itse asiassa vain velipuolia, toisista äideistä syntyneitä. Benjamin oli hänen ainoa oikea veljensä. Viimeinen muisto tästä oli kuva viattomasta vauvasta. Benjamin oli Joosefin muistoissa ehkä ainoa todella viaton osapuoli koko draamassa, jos ei oteta huomioon idealisoitua isää.

Niin kuin Joosef ilmeisesti osasi odottaa, veljekset eivät osanneet päättää kuka lähtee ja kuka jää, joten hän heitti heidät vankilaan miettimään asiaa.

Parikymmentä vuotta aikaisemmin samoilla veljeksillä (Rubenia lukuun ottamatta) ei ollut mitään vaikeutta päättää kuka lähtee ja kuka jää. He kiistelivät ainoastaan menetelmästä. Nyt he joutuisivat tekemään saman päätöksen toisinpäin. Silloin yksi lähetettiin vankeuteen. Nyt yksi oli lähetettävä vapauteen. Mutta kuka?

Kaikki epäilivät kaikkia. Kuka heistä olisi niin luotettava, ettei varmasti menisi kotiin kertomaan Jaakobille uutta versiota samasta valheesta, jonka olivat tarjonneet Joosefista?

Kaikki muut tapettiin. Minä yksin onnistuin karkaamaan. Siihen maahan ei enää ole menemistä.

Kaikki olivat osallistuneet samaan petokseen aikaisemmin. Oliko kellään veljeksistä mitään syytä uskoa ettei kuka tahansa heistä voisi tehdä sitä uudestaan? Ei tietenkään. Olisi ollut todella mielenkiintoista olla hämähäkkinä katossa, kuunnellen heidän väittelyään siitä kuka lähtee ja millä perusteella.

Kolme päivää he pähkäilivät pystymättä tekemään yksimielistä valintaa. Joosef ei jaksanut enää odottaa, vaan kutsui veljekset eteensä.

Nyt hän tarjosi heille uutta versiota pirullisen vaikeasta valinnasta, joka heidän on tehtävä ”jos haluatte elää.”

Kuolemantuomion uhan alla heidän täytyikin nyt valita yksi joka jää, kun muut lähtevät viemään viljaa ja hakemaan pikkuveli Benjaminin näytille. Mitä takeita heillä olisi siitä että tänne jätetty veli jäisi henkiin?

Tämä osoitti Joosefin muistelleen menneitä hyvinkin perusteellisesti. Nyt hän tarjosi veljilleen mahdollisuuden toistaa vanha rikos melkein alkuperäisessä muodossaan. Heidän tarvitsi vain äänestää kuka oli veljeksistä seuraavaksi epäsuosituin ja jättää hänet Egyptiin mätänemään. Isälleen he olisivat voineet kertoa yhden vain kuolleen matkalla. Tuskin isä olisi siitä edes piitannut.

Joosef ei olisi voinut keksiä veljilleen kuumempaa sulatusuunia. Nyt he eivät tarvinneet syntipukkia. Yhteinen kiipeli riitti yhdistämään heitä. Silti heidän pitäisi uhrata yksi omistaan.

Tältäkö uhraamisen oikeasti pitäisi tuntua? Näin mahdottoman vaikeatako sen aina pitäisi olla? Miksi se parikymmentä vuotta sitten oli paljon helpompaa?

Viimeistään tässä vaiheessa he aavistivat, että asetelmassa on jotain kiusallisen tuttua. Näyttää siltä, että he eivät edes yrittäneet tehdä valintaa siitä, kuka jäisi panttivangiksi. Kukaan heistä ei myöskään tarjoutunut sellaiseksi. Mutta Joosefin viesti oli kyllä alkanut mennä perille ja vanha syyllisyys alkoi tihkua esille, kuin rasva kuumuudessa.

Tietämättä, että Josef ymmärsi heidän kieltään, koska tämä puhui heille tulkin kautta, he alkoivat vihdoin puhua ääneen siitä, mikä jo jonkin aikaa oli ollut kaikkien mielessä:

”Me olemme todellakin ansainneet rangaistuksen siitä, mitä teimme veljellemme. Me näimme hänen hätänsä, kun hän rukoili meiltä armoa, mutta emme kuunnelleet häntä. Siksi me nyt olemme ahdingossa.”[6]

Tulihan se sieltä. Vihdoin he tunsivat jotain siitä hädästä, mitä Joosef oli 17-vuotiaana tuntenut, kun veljet olivat heittäneet hänet kaivoon ja sen jälkeen myyneet orjaksi. Kaikkien näiden vuosien jälkeen heidän korvissaan soivat kaivoon heitetyn nuorukaisen hätäiset rukoukset. Muisto, joka oli riivannut heitä tai ollut autuaassa unohduksessa, tuli vihdoin esille. ”Opettavainen” kosto oli päässyt ainakin puolitiehen.

Silloin Ruben, joka oli alun perin yrittänyt kaivojuonellaan pelastaa Joosefin hengen, uskaltamatta kuitenkaan selkeästi asettautua uhrin puolelle, sai mahdollisuuden hurskastella:

”Enkö minä sanonut teille: Älkää tehkö pahaa nuorukaista vastaan. Mutta te ette kuulleet minua. Katsokaa, nyt kostetaan hänen verensä.”[7]

Mies, joka aikanaan ei uskaltanut loppuun asti olla uskollinen omalle oikeudentajulleen, syyllisti nyt muita. Ehkä hän olikin lausunut nuo sanat silloin, mutta ei hän itsekään omia varoituksiaan noudattanut.

Mutta Ruben oli myös oikeassa:

”Nyt meille kostetaan…”

Hän ei vain tiennyt, että kostaja oli ”se jota ei enää ole”

Ehkä Rubenin sanat pilasivat Joosefin salaisen nautinnon. Joosefhan nimenomaan oli kostamassa. Nyt hän kuitenkin havahtui oman sisäisen taistelunsa rintamalinjalle: toisaalta hänellä oli halu nauttia vallasta ja antaa veljien maistaa omaa lääkettään, toisaalta taas tarve päästä sovintoon perheensä kanssa, tai ainakin nostalginen ikävä kotiin.

Kostajan paksu nahka herkistyi hetkeksi. Joosefin on pakko vähäksi aikaa kääntyä veljistään pois, salatakseen kyyneleensä, piilottaakseen sen, mitä ei uskaltanut jakaa. Veljet eivät edes huomanneet sitä, ennen kuin Joosef on taas kerännyt sfinksin sirpaleet kivikovaksi naamioksi. Hän kääntyi uudestaan heidän puoleensa. Kiusaaminen sai tältä erää loppua tähän.

Hän perui uhkavaatimuksensa ja vapautti veljensä mahdottoman tuntuisesta valinnasta, määräämällä että Rubenista seuraava, Simeon, jäisi panttivangiksi.

Mutta ei Joosefin juonittelu tähän loppunut. Hän antoi palvelijoilleen käskyn täyttää viljasäkit ja panna maksuksi saadut rahat siementen joukkoon. Veljekset saivat jopa ilmaiset eväät kotimatkaansa varten. Joosef leikki vallallaan ja varmisti, että veljesten kotimatkatunnelmat eivät olisi liian helpottuneita. Hän pelasi heidän tunteillaan, silloinkin kun ei ollut itse läsnä. Ehkä jossain säkkien yläpuolella leijui pirullinen haamu joka ilkkui: Minkälaisilla valheilla te aiotte tästä selvitä?

Kotimatkalla yksi veljeksistä avasi säkkinsä syöttääkseen aasiaan ja löysi sieltä rahat.

”Silloin he katsoivat toisiaan pelästyneinä ja vavisten ja sanoivat:

Mitä Jumala onkaan tehnyt meille?”[8]

Kun veljekset eivät muutakaan selitystä keksineet, he panivat rahojen ilmestymisen Jumalan piikkiin. He eivät kuitenkaan tienneet oliko tämä Jumalan kostoa vai palkintoa, vai jotain siltä väliltä. Kauhusta päätellen he pelkäsivät näkymättömien voimien pahantahtoista juonittelua. Syyllisen mieli on altis vainoharhoille. Ehkä heitä nyt vakoilun lisäksi syytettäisiin vielä Faaraon omaisuuden varastamisesta?

Kotiin tultuaan he löysivät loputkin rahat säkeistä ja paniikki oli täydellinen. Isä Jaakobkin pelästyi. Kun hänelle kaiken lisäksi kerrottiin että ainoa jäljellä oleva lempipoika oli vietävä Egyptiin, hän putosi pateettiseen itsesääliin:

”Te olette vieneet minulta lapseni! Joosefia ei enää ole, Simeonia ei enää ole, ja nyt aiotte viedä vielä Benjaminin! Minun elämäni on pelkkää surkeutta!”[9]

Jaakob käyttäytyi kuin olisi ainut kärsivä ihminen maailmassa ja kaikki muut syyllisiä hänen elämänsä kurjuuteen. Sitä paitsi Simeonhan on vain panttivankina. Ei häntä välttämättä ole tapettu. Benjaminia vaaditaan Egyptiin vain todistukseksi siitä, että veljekset ovat puhuneet totta. Ei häntäkään välttämättä teuraaksi viedä. Mutta Jaakob pitää molempia jo valmiiksi kuolleina ja surkuttelee itsekeskeisesti vain omaa kurjuuttaan. Poikien elämästähän tässä oli kysymys.

Hän syyttää lapsiensa menetyksestä jäljellä olevia veljiä, tietämättä kuinka oikeassa olikaan, ainakin Joosefin kohdalla. Mutta hetkeäkään hän ei mieti, millä tavalla hänen oma asenteensa ja käytöksensä on vaikuttanut koko perhehelvetin syntyyn.

Syyllisyyden riivaama Ruben turvautuu ikivanhaan tapaan. Hän tarjoaa molemmat poikansa isänsä tapettaviksi, jos hän ei tuo Benjaminia takaisin. Jaakob voisi uhrata kaksi viatonta lasta purkaakseen vihansa, jos matka epäonnistuu. [10] Kaikki voisivat uudestaan löytää toisensa kahden lapsiuhrin ympärillä.

Sekään ei auttanut. Jaakob takertui 23-vuotiaaseen Benjaminiin kuin elämänsä tarkoitukseen, eikä laskenut irti. Hän haukkui vielä poikiaan siitä, että olivat kertoneet ”sille miehelle”, että heillä on pikkuveli. Typerykset! Olisivat edes valehdelleet!

Vasta kun ruoka oli ihan loppu, veljekset yrittivät uudestaan suostutella isäänsä. Tällä kertaa remmiin astui Juuda. Jaakob oli jo torjunut esikoisensa Rubenin yritykset. Leevi, seuraava järjestyksessä, ei uskaltanut edes yrittää, koska isä kantoi hänelle kaunaa vanhoista jutuista.[11]

Juuda lupasi elää syyllisenä isänsä edessä loppuikänsä, jos retki ei onnistu. Sekään ei tee vaikutusta Jaakobiin. Lopulta Juuda sanoo:

”Jollemme olisi näin vitkastelleet, olisimme ehtineet käydä siellä jo kaksikin kertaa.”

Yksinkertainen ja realistinen aikatauluargumentti oli se, joka lopulta puri Jaakobiin. Väkihän näki jo nälkää. Jos matkaa vielä viivytettäisiin, kenestäkään ei kohta olisi lähtijäksi.

Silloin Jaakob suostui ja päästi Benjaminin mukaan. Hän vetäytyi kuitenkin loppuun asti marttyyrin roolin varjoon sanoen, että jos Benjamin ei tule takaisin, veljekset ovat vastuussa siitä, että isä menee manalan maille.[12]

Varmuuden vuoksi he päättivät palauttaa säkeistään löytämänsä rahat ja varasivat ylimääräisiä lahjoja mukaansa, parhainta mitä maasta löytyi.

Saattajaispuheensa lopuksi Jaakob vielä sanoi:

”Mutta jos minun täytyy menettää lapseni, käyköön sitten niin.”[13]

Vanha itseensä käpertynyt mies puhui ikään kuin hänellä ei muita lapsia enää olisikaan kuin Benjamin. Muilla pojilla oli viimeinen mahdollisuus todistaa isälleen, että hekin ovat tärkeitä. Mutta heidän arvonsa isän edessä oli täysin sidottu siihen onnistuisivatko he palauttamaan Benjaminin takaisin isänsä luo.

Kun he tulivat uudestaan Joosefin eteen, hän aloitti tämänkertaisen opetuksensa paradoksaalisella shokkihoidolla. Veljekset saivat päivälliskutsun Faaraosta seuraavan yksityiseen kotiin.

Uusi tulva epäilyjä. Ensimmäisellä reissulla heidät heitettiin vankilaan ja uhattiin tappaa. Toisella kerralla heidät kutsutaan suoraan Joosefin ylellisen kodin päivällisvieraiksi. Mistä oikein on kysymys? Olihan se kaikkien tiedossa, että egyptiläiset pitivät sopimattomana syödä yhdessä heprealaisten kanssa. Nämähän tappoivat epäpuhtaita eläimiä omin käsin. Sellaisia pidettiin Egyptin ylimmässä kastissa saastaisina raakalaisina.

Pahinta pelkäävät veljet epäilivät, että tämä oli vain salajuoni heidän päänsä menoksi. Selustansa varmistamiseksi he kertoivat Joosefin huoneenhaltijalle palauttaneensa kaikki säkeistään löytämänsä rahat.

Huoneenhaltija oli sujuvasti Joosefin juonessa mukana ja valehteli ettei heillä ollut mitään syytä palauttaa niitä. Hän vakuutti saaneensa rahat ja selitti että Jumala oli varmaan sijoittanut aarteen heidän säkkeihinsä. Tämäkö oli vain Joosefin suopeaa ja hyväntahtoista veljiensä opettamista tai testaamista? Minusta hän leikkii Jumalaa – ja hyvin pirullista sellaista.

Panttivangiksi jäänyt Simeonkin ohjattiin vankilasta suoraan juhlapöytään. Miesparka oli varmaan jo ehtinyt päätellä, että veljet olivat hänet pettäneet, kun paluuseen oli mennyt näin kauan.

Ennen päivällistä veljekset asettivat kaikki lahjuksensa pöydälle ja odottivat Faaraosta seuraavan tuloa kuin maailmanloppua. Joosef ei tullessaan noteerannut lahjoja ollenkaan, vaan kysyi heidän vanhan isänsä vointia. Veljekset vakuuttelivat, että isä voi hyvin. Pelkäsivät varmaan, että seuraavaksi hänetkin pitäisi tuoda Egyptiin.

Kun Joosef tunnisti Benjaminin, veriveljensä, joka oli pieni vauva heidän erotessaan, hän ei pystynyt hillitsemään itseään, vaan meni nurkan taakse itkemään. Benjamin oli täysin tietämätön läsnäolonsa herättämästä liikutuksesta. Hän oli vähintään yhtä peloissaan kuin muutkin. Joosef antoi Benjaminin pelätä, vaikkei tämä ollut millään lailla osallinen isoveljensä kärsimyksiin.

Kieroa peliä oli vaikea lopettaa, kun kerran oli sen aloittanut. Eihän pääroolin esittäjä voi yhtäkkiä pillahtaa itkuun kesken ankaran ja kovan roolisuorituksen. Silloinhan kaikki olisi pilalla.[14]

Joosef kokosi itsensä, pesi kasvonsa ja astui pokkana uudestaan veljien eteen. Seuraavaksi hän määräsi heille ikäjärjestystä vastaavat istumapaikat ruokapöydän ääressä. Ele oli pieni, mutta vaikuttava. Miten tämä mies voi tietää meidän syntymäjärjestyksemme? Hänellä täytyy olla suorastaan yliluonnolliset lahjat.

Ilmapiiri värisi maagisen pelottavaa uhkaa.

Siinä he istuivat pöydän toisella puolella kuin pienet lapset suuren pahan noidan linnassa, tietämättä mitä tai kuka seuraavaksi syödään. He katsoivat ihmetellen toisiaan, kun Benjaminille kannettiin viisinkertainen annos ruokaa. Joosef halusi varmaan nähdä, kadehtivatko veljet Benjaminin saamia etuoikeuksia samalla tavalla kuin he aikanaan kadehtivat häntä. Tarina ei kerro kadehtivatko, mutta luulen, että siinä tilanteessa epäreilusti jaetun ruoka-annoksen kadehtiminen olisi tuntunut maailman joutavimmalta asialta. Juomaakin tarjottiin niin paljon, että lopulta koko veljessarja oli kohtuullisen päihtyneessä tilassa. Oli kohteliasta juoda tarpeeksi. Samalla piti varoa, ettei humalluttanut itseään aivan puolustuskyvyttömäksi.

Eikö tämä olisi ollut sopiva ilta lopettaa koko julma pelleily? Siinähän he vihdoin istuivat, kaikki yhdessä. Eikö Joosef ollut jo läksyttänyt heitä aivan tarpeeksi? Jos hän ylipäänsä kaipasi sovintoa, niin kuin hänen kyyneleistään voisi hyvällä tahdolla päätellä, niin eikö juuri tuona iltana olisi ollut huippuhetken aika? Hän olisi voinut luopua tulkistaan, ajaa palvelijat tiehensä, alkaa puhua hepreaa, ja paljastaa oikean henkilöllisyytensä.

Mutta kun ei. Joosefin piina oli kestänyt pitkään ja niin saisi veljestenkin rääkki kestää.

Joosef uusi vanhan temppunsa ja käski panna viljasta maksetut rahat takaisin säkkeihin. Sen lisäksi hän laitatti oman hopeisen, ennustuksiin käytettävän ”kuiskausmaljan”,[15] Benjaminin säkkiin. Se oli egyptiläisissä ennusriiteissä erittäin tärkeä taikaesine.

Seuraavana aamuna Joosef laski krapulaiset, mutta helpottuneet veljekset kotimatkalleen. Päätä särki, mutta henki oli tallella.

Iltapäivällä Joosef käski sotilaittensa ajaa heitä takaa ja syyttää heitä varkaudesta. Sotilaiden piti vielä kysyä:

”Miksi olette palkinneet hyvän pahalla.”[16]

Kuinka monta mutkaa Joosefin olikaan käytettävä saadakseen sanottavansa sanottua. Kaunainen ihminen mainostaa itseään usein hyvin suorapuheisina, mutta ilmaisee katkeruuttaan melkein aina monen mutkan kautta. Hän yrittää jatkuvasti lavastaa tilanteita ja luoda uusia keinotekoisesti rakennettuja riitoja, joissa hän vihdoin saisi sanottua jotain siitä, mitä aina on kantanut sisällään.

Juuri niin Joosefkin näytti tekevän. Paitsi että hän käytti epäsuoran viestin lähettämiseen sotilaita. Kuinka turvallista.

Joosef näytti olevan katkeroituneen ihmisen tyypillisimmässä harhassa: Minä hyvä. Sinä paha. Uhrin todellisuuden taju hukkuu katkeruuden ja kostonhalun suossa. On niin loukattu olo, että muiden tekemiset pitää jopa keinotekoisin menetelmin saada näyttämään niin pahoilta kuin mahdollista, jotta oma uhrin asema näyttäytyisi mahdollisimman viattomana. Jos tämä on lähestulkoonkaan oikea tulkinta, Joosef on maailmankirjallisuuden ensimmäinen ihminen, joka tietoisesti yrittää kääntää uhrin aseman edukseen.[17]

Kun veljet nyt toistamiseen joutuivat saman vedätyksen kohteeksi, pelko muuttui jo loukatun kunnian raivoksi. Yhdessä he uhosivat loukkaantuneina, että se jolta varastettua tavaraa löytyy, joutaa mestattavaksi. Loput jäisivät Faaraon orjiksi.

Tätäkö Joosef ennakoi ja toivoi? Että saisi veljekset provosoitua itse lausumaan oman tuomionsa? Oliko hän todellakin niin taitava manipulaattori?

Kun taikamalja sitten löytyi Benjaminin säkistä ja rahat muitten säkeistä, ei auttanut kun palata itse valitun tuomion toteuttajan eteen. Joosef hekumoi vallallaan ja veti psykologisesti sadistisen roolinsa ihan uskomattomiin äärimmäisyyksiin asti.

”Mitä olettekaan tehneet! Olisihan teidän pitänyt tietää, että minunlaiseni mies näkee salatutkin asiat.”[18]

Vallan huippu on juuri tässä: Minunlaiseni mies näkee teistä sellaista, mitä itsekään ette tunnista tai tunnusta. Minulta on turha salata mitään. Minä kyllä tiedän mihin te pyritte. Motiivinne eivät ole minulta salassa. Minua on turha paeta. Maan päällä ei löydy sellaista piilopaikkaa, jonne minun valtani ei yltäisi. Minä vainoan teitä vaikka unissanne.

Kaikki tarjoutuvat hädissään tuomarinsa orjiksi. Mutta Joosef näytteli hurskasta ja Jumalaa pelkääväistä tuomaria. Hän määräsi, että vain syyllisen tarvitsee jäädä hänelle orjaksi. Muut saisivat lähteä rauhassa kotiin.

Tämän pidemmälle hän ei enää voinut mennä. Nyt ei puhuttu enää panttivankeudesta, vaan siitä, että koko joukon pahin painajainen sittenkin toteutuisi. Benjamin mestattaisiin. Joosef oli lavastanut veljensä syylliseksi rikokseen, joka asetelmaltaan tarkalleen toisti alkuperäistä vääryyttä. Jaakob menettäisi toisenkin lempipojistaan, mutta tällä kertaa hän ei vain valittelisi kohtaloaan vaan syyttäisi siitä poikiaan. Tätä nämä eivät ikinä saisi anteeksi.

Joosef oli niin kostonhimonsa pauloissa, että sortui melkein toistamaan itse kokemansa vääryyden. Hän oli viittä vaille valmis matkimaan juuri sitä julmuutta, jonka uhriksi itse aikanaan joutui. Tässä äärimmäisen jännitteisessä tilanteessa ero sen välillä, mitä veljet joskus olivat olleet ja mitä Joosef nyt oli, alkoi uhkaavasti kuroutua umpeen. Kun kosto saavutti kliimaksinsa, uhrista oli tullut täysin uhraajansa kaltainen.

Girard puhuu mimeettisestä tartunnasta, väkivallan vastavuoroisuudesta joka väistämättä muuttaa viholliset toistensa kaltaisiksi. Kertomus Joosefista on täydellinen esimerkki tästä. Silti ainakin kristityt lukevat sitä edelleen kuin legendaa, joka ei paljasta sankaristaan mitään väärää. On sääli että myyttiä purkavaa tekstiä käytetään uusien myyttien rakentamiseen. Myös Joosefin veljet olivat uhreja.


[1] 1Moos. 42:7,9.

[2] Keksitkö sinä yhtään hyvää esimerkkiä menetelmän toimivuudesta? Eli: ”Annetaan veljien (sisarten, puolison, isän ja äidin, ystävän, työtoverin jne.) maistaa omaa lääkettään. Ehkä ne sitten ymmärtävät miltä minusta silloin tuntui, tunnustavat syntinsä ja pyytävät minulta anteeksi.” Onko tämä menetelmä koskaan toiminut?

[3] Jos minä haluan saada vastapuolen ymmärtämään miltä minusta on tuntunut ja suhtautumaan siihen empatialla, minun on otettava uudelleen haavoittumisen riski ja vain kerrottava heille siitä. Minä en näe muuta toimivaa menetelmää kuin tuskastaan jakaminen. Silloin en käytä toista matkivaa väkivaltaa suojanani. Minä annan toiselle mahdollisuuden joko ymmärtää tekonsa ja katua sitä, tai toistaa sen uudessa versiossa. Kostamalla ”opettaminen” tai ”koetteleminen” on yritys varjella itseä haavoittumasta uudelleen. Vaikka uudelleen hylkääminen toistuisi, se ei ”enää tunnu miltään”, koska olen jo harjoitellut sitä varten. Tällä kertaa toimin kylmin sydämin.

[4] 1Moos. 42:13.

[5] 1Moos. 42:16.

[6] 1Moos. 42:21.

[7] 1Moos. 42:22.

[8] 1Moos. 42:28.

[9] 1Moos. 42:36.

[10] 1Moos. 43:37.

[11] 1Moos.34.

[12] Oletko itse joskus joutunut suoraan tai epäsuoraan vastuuseen isäsi tai äitisi elämästä? ”Se on sinun syysi jos minä kuolen”

Siinä tapauksessa voi varmaan ymmärtää minkälaisen taakan Jaakob asettaa poikiensa harteille.

[13] 1Moos. 43:14.

[14] Olen kuullut monta vastaavaa tarinaa aikuisista lapsista, jotka kotona käydessään käyttäytyvät kovasti ja torjuvasti (”Koska en ikinä päässyt teitä lähelle, tekään ette pääse minua lähelle”).  Matkallaan pois he itkevät autossaan – eivätkä ikinä kerro sitä omaisilleen.

[15] Suomennoksessa alkuperäisen sanan merkitys ei vain tule esille.

[16] 1Moos. 44:4.

[17] Nykyäänhän se ei ole mitenkään tavatonta, että uhri kääntää roolinsa valtapelin välineeksi.

[18] 1Moos. 44:15.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Salla sanoi 3 kuukautta sitten:
      https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182 New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on na... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 3 kuukautta sitten:
      Aamen tuohon mitä sanot! Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiira... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 3 kuukautta sitten:
      ”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohd... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Jannu sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä: "One, two, three, four, every night we pray for war! Five, six, seven, eight, rape, kill, muti... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, o... Lutherin väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0186408