« »

Peruuntunut kosto

0 kommenttia Kirjoitettu helmikuu 16, 2011 Muokattu tammikuu 10, 2016

Silloin Juuda astui Joosefin eteen ja pyysi nöyrästi lupaa pitkään puheeseen. Hän kertasi koko perheen traagisen historian, nuorimman veljen ”häviämistä” myöten. Siitä hän tosin kertoo vain Jaakobille välitetyn version, eikä siis vieläkään anna Joosefille sitä tunnustusta, jota tämä ilmeisesti yritti heiltä kiristää.

Sitten hän puhui tulevaisuudesta ja vetosi siihen, että isä yksinkertaisesti kuolee murheeseen, jos he palaavat ilman Benjaminia. Juuda ei voisi sitä kestää ja siksi hän tarjosi itseään orjaksi Benjaminin tilalle.

Se oli aika paljon tarjottu. Mies, joka aikaisemmin oli osallistunut kaikki yhtä vastaan -väkivaltaan, oli nyt vapaaehtoisesti tarjoutumassa yksi kaikkien puolesta -rooliin. Jos kukaan tämän kertomuksen henkilöistä oli tähän mennessä oikeasti mennyt itseensä, se oli Juuda. Hän oli myös ainoa, joka maksamalla näin suuren hinnan rikoksestaan oli valmis uskottavan tuntuisesti sovittamaan tekemänsä pahan teon. Hän valitsi elinikäisen orjuuden, jotta viattomia uhreja olisi ainakin yksi vähemmän.

Silloin Joosefin sydän murtui. Hän ei sittenkään ottanut viimeistä askelta kohti kärsimänsä vääryyden täydellistä toistamista. Viime hetkellä hän heräsi maailman vahvimmasta transsista, takaisin maksamisen päättömästä tanssista.

Hän käski hoviväen poistua ja purskahti niin voimakkaaseen itkuun, että palvelijat kuulivat sen seinänkin takaa. Jäätyään yksin veljiensä kanssa hän parkaisi äitinsä kielellä:

”Minä olen Joosef. Vieläkö isäni elää?”[1]

Veljet eivät tyrmistykseltään kyenneet vastaamaan hänelle mitään. Olivathan he jo monta kertaa vakuuttaneet hänelle, että isä on vielä elossa. Miten ruhtinas, joka vielä äsken tuntui täysin suvereenilta, voi yhtäkkiä olla noin aavikolla? Monimutkaisiin juoniinsa kompastunut Joosef pyysi heitä tulemaan lähemmäs ja jatkoi:

”Minä olen Joosef, teidän veljenne, jonka te myitte Egyptiin. Mutta älkää olko murheissanne…”

Mikä tämän sai aikaan? Juudan puheko? Sekö, että hän tarjoutui kärsimään rangaistuksen muiden puolesta? Vai oliko se äkillinen isän ikävä, taju siitä ettei ehkä koskaan enää ehdi nähdä isäänsä, joka katkaisi ampumaan jännitetyn jousen langan juuri ennen kuin se ehti laueta?

Koston kierrettä on niin helppo ennakoida, ettei sen jälkeenpäin analysoiminen ole edes mielenkiintoista. Mutta anteeksiannossa ja sovinnossa on aina niin paljon yllätyksellisyyttä, jotain niin totaalisesti normaalin syy-seuraus-ketjun ulkopuolelta tulevaa, ettei sitä voi ainakaan loppuun asti selittää.[2] Jos joku tässä tarinassa on Jumalallinen ihme, niin juuri tässä hetkessä se löytyy. Jos tämä hetki tuntuu sinusta ennakoitavissa olevalta, se johtuu vain siitä, että tarina on sinulle lapsuudesta asti tuttu kuin kulunut unilelu. Sotia on helppo ennustaa, mutta rauha ja sovinto lyövät aina ällikällä.

Joosef oli kuin rotkoa kohti juoksevan pillastuneen kamelin ratsastaja, joka yhtäkkiä vain löysi itsensä vastakkaiseen suuntaan kulkevan kamelin selästä. Jos häneltä kysyisit, olen varma, ettei hän osaisi sanoa hyppäsikö hän, lensikö hän, heitettiinkö hänet, vai vaihtoiko hän jostain muusta syystä kamelin selkää. Siitä olen kuitenkin varma, että Joosef, joka luuli voivansa hallita tilanteita ja manipuloida sydänten virtoja yhtä tehokkaasti kuin Egyptin rahaliikennettä, ei taatusti suunnitellut tätä hetkeä tällaiseksi. Sovinnon dramaattista läpimurtoa hän ei pystynyt kontrolloimaan.

Myyttisiä selityksiä

Jotta mikään ei olisi täydellistä, haluan vielä kommentoida sitä tapaa, jolla Joosef lähti heti rauhoittelemaan hämmentyneitä veljiään. Mies, joka oli nähnyt niin paljon vaivaa pehmentääkseen veljensä syyllisyydestä sairaiksi, kielsi heitä yhtäkkiä tuntemasta syyllisyyttä yhtään mistään:

”Älkääkä syyttäkö itseänne siitä, että olette myyneet minut tänne, sillä Jumala lähetti minut teidän edellänne pelastamaan ihmishenkiä.

…Jumala lähetti minut teidän edellänne, jotta te jäisitte eloon ja teidän sukunne säilyisi maan päällä ja monet pelastuisivat. Te ette siis lähettäneet minua tänne, vaan Jumala.”[3]

Heti kun hän on luopunut omasta pelistään, hän selittääkin koko jutun Jumalan peliksi. Hän julistaa veljet täysin vastuusta vapaiksi. Niin kuin vanhassa kunnon myytissä, he olivat vain tietämättömiä nappuloita kosmisessa nukketeatterissa, jonka kaikki narut olivat korkeimman käsissä. Niinkö todella?

Kuka tässä naruttaa ketä?

Oliko hänen myymisensä Egyptiin Jumalan suunnitelma?

Pitikö tämä kaiken tapahtua, jotta perhe saisi katovuosina ruokaa?

Tällaisen selityksen jälkeen kenenkään ei tarvitse oikeasti mennä itseensä. Veljien ei tarvinnut ottaa vastuuta väkivallastaan, eikä Joosefin tarvinnut ottaa vastuuta juuri päättämästään julmasta syyllisyysmanipulaatiosta. Kaikki fyysinen ja psyykkinen väkivalta on kertaheitolla pyhitetty yksinkertaisen teologisen selityksen kautta. Sama idioottivarma hurskas selitys on edelleen käytössä siellä, missä uskovat väistelevät henkilökohtaista vastuutaan tekemistään vääryyksistä tai korvaavat todellisen anteeksiannon kaikki-oli-vain-Jumalan-johdatusta -höpötyksellä.

Jeesuksen näkökulmasta käsin tämä on Jumalan herjaamista, ihmisen väkivaltaisuuden panemista Jumalan vastuulle. Jumala nähtiin edelleen uhrikultin kautta: jotta Jumala voisi toteuttaa mitään hyvää, jotain pahaa täytyisi tapahtua. Jonkun täytyisi joutua uhriksi. Mitään hyvää ei voinut tapahtua ilman, että joku maksaisi siitä joutumalla uhriksi.

Tämä on esimerkki tekstistä joka sekä paljastaa väkivallan että kätkee sen. Juuri kun teksti on paljastanut myyttisen valheen, se palaa takaisin myytin syleilyyn palauttamalla väkivallan Jumalan aiheuttamaksi ja vapauttamalla ihmisen vastuusta.

Tämä tarina onkin vasta ensimmäisiä askeleita uhrikultin riisumisen pitkällä tiellä. Olemme vieläkin samalla matkalla.


[1] 1Moos. 45:3.

[2] Olen itse kokenut sen veljeni kanssa. Olimme auttamattoman solmussa toistemme kanssa teini-iästä asti. Mitä enemmän yritimme selvittää välejämme, sitä vaikeammiksi ne tulivat. Kerran eräässä tilanteessa, joka ei ollenkaan ollut valjastettu meidän välistemme suhteiden selvittämiseen, jotain tapahtui. Sovinto yllätti meidät. Molemmat tajusivat sen, mutta kumpikaan ei ymmärtänyt sitä. Sen jälkeen puhuimme vuoden verran toisillemme hyvin vähän ja hyvin varovaisesti, ettemme vain olisi pilanneet sitä käsittämätöntä sovinnon tuntua, joka salaperäisesti oli ilmestynyt välillemme. Vieläkin ihmettelemme tuota hetkeä. Jotain sen salaisuudesta on avautunut, mutta ei niin paljon että kumpikaan kokee oikeudekseen onnitella siitä itseään.

[3] 1Moos. 45:5-8.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Salla sanoi 3 kuukautta sitten:
      https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182 New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on na... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 3 kuukautta sitten:
      Aamen tuohon mitä sanot! Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiira... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 3 kuukautta sitten:
      ”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohd... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Jannu sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä: "One, two, three, four, every night we pray for war! Five, six, seven, eight, rape, kill, muti... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, o... Lutherin väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0186408