« »

Ulos karkotettu

0 kommenttia Kirjoitettu maaliskuu 13, 2011 Muokattu tammikuu 10, 2016

Aikansa pilkattuaan he riisuivat häneltä purppuraviitan, pukivat hänet hänen omiin vaatteisiinsa ja lähtivät kuljettamaan häntä pois ristiinnaulitakseen hänet.[1]

Puolenpäivän aikaan koko kaupunki oli jo hereillä, vaikka edellisenä yönä oli valvottu aamutunneille asti. Sana juutalaisen opettajan kuolemantuomiosta oli levinnyt jo kaupunkia ympäröiviin telttakyliin. Myös Jeesuksen kotimaisemista tulleet galilealaiset pyhiinvaeltajat saivat kuulla kuuluisan opettajan ja ihmeiden tekijän kohtalosta. Ehkä osa heistä vielä halusi seurata Jeesuksen viimeistä matkaa, vaikka juutalaiset yleensä välttelivät roomalaisten järjestämiä groteskeja verinäytelmiä. Kivittämistäkin pidettiin paljon armeliaampana tuomiona kuin ristiinnaulitsemista.

Roomalaisten kaupungintalosta lähtevän saattueen edellä kulkivat tuomion viralliset virkamiestodistajat roomalaisten ja juutalaisten puolelta. Heidän oli annettava esimiehilleen virallinen todistus tuomion täytäntöönpanosta.[2] Pyhitettyä väkivaltaa hallitsevat instituutiot yrittivät viimeiseen asti täyttää muodollisen oikeuden vaatimuksia, jotta lynkkauksen todellinen luonne ei kävisi liian ilmeiseksi.

Jeesuksen ristiä kantamaan he pakottivat erään ohikulkijan, kyreneläisen Simonin, Aleksandroksen ja Rufuksen isän, joka oli tulossa kaupunkiin[3].

Seurakunta, jolle Markus kirjoitti, ilmeisesti tunsi Simonin pojat. Mistä muusta syystä Markus olisi maininnut heidän nimensä? Eihän heillä kertomuksen juonen kannalta ollut mitään merkitystä. Heidän isänsä oli nykyisen Libyan alueella sijaitsevassa Kyrenen maakunnassa asuva diasporajuutalainen. Simeon oli tullut pitkälle pyhiinvaellusmatkalle Jerusalemiin viettääkseen siellä pääsiäistä. Hurskaana juutalaisena hän ei olisi sapattina saanut tehdä minkäänlaista työtä. Roomalaisten pakottamana hän kuitenkin alistui rikkomaan oman kansansa tarkoin noudattamaa sääntöä. Normaalisti sellainen olisi herättänyt suurta närkästystä ainakin kirjanoppineiden ja fariseusten joukossa. Sapattina ei saanut edes hieroa viljantähkiä kämmeniensä välissä saadakseen vaikka vain kypsentämättömiä siemeniä nälkäänsä. Jeesus oli muistuttanut, että sapatti on ihmistä varten eikä päinvastoin. [4] Mutta tämä sapatti ei ollut ihmistä varten. Tämä pyhä oli ihmistä vastaan, niin kuin väkivaltainen pyhä aina oli ollut. Simon Kyreneläinen sai rauhassa rikkoa työkieltoa, jotta syntipukki tulisi saatetuksi tarpeeksi kauas yhteisön ulkopuolelle.

Ristin pystypuu odotti teloituspaikalla. Se oli palvellut kolkkoa tehtäväänsä jo vuosikymmeniä.[5] Simonin piti kantaa vain poikkipuuta, joka yleensä sidottiin tuomitun harteille.[6] Ehkä Jeesus oli pitkästä valvomisesta ja kidutuksesta niin nääntynyt, ettei millään olisi jaksanut kantaa poikkipuuta teloituspaikalle asti. Tuomitun ennenaikainen kuolema ei sopinut voittajien käsikirjoitukseen. Valloille ja voimille oli tärkeää demonstroida mahtiaan kuljettamalla ongelmien aiheuttaja kaiken kansan nähden ulos kaupungista. Ehkä jotkut Jeesuksen saattajista tunnistivat tässä kulkueessa jotain tuttua. Suuren sovituspäivän yhteydessä kansan synneillä kuormitettu syntipukki potkittiin ja hakattiin suunnilleen samaa reittiä pitkin erämaahan kuolemaan.[7]

Mukana seurasi suuri väkijoukko, myös monia naisia, jotka valittivat ääneen ja itkivät Jeesusta.[8]

Luukkaan mukaan väkijoukko ei nyt ollut yhtä yksimielisen vihamielinen ja tuomitseva kuin syntipukkia ulos ajettaessa. Joukossa oli naisia, jotka ehkä näkivät Jeesuksessa viattoman uhrin. Ainakin he osoittivat myötätuntoaan itkemällä hänen kohtaloaan.

Jos saattuetta seuraavassa kansanjoukossa vielä oli Jeesukseen myötämielisesti suhtautuvia miehiä, näiden oli tarkkaan vartioitava tunteittensa ilmaisuja. Naisten sosiaalinen status oli niin mitätön, että heidän äänekkäällekään itkulleen ei annettu samanlaista painoarvoa. Miesten avoin myötätunnon osoitus olisi tulkittu poliittiseksi kannanotoksi uhrin puolesta. Sellainen olisi palkittu vangitsemisella taikka välittömällä kuolemantuomiolla.

Jeesuksen saapuessa Jerusalemiin, ylistävät kansanjoukot olivat saattaneet häntä kaupunkiin. Hän oli vaivoin pystynyt hillitsemään heidän messiaanisia intohimojaan. Kun Jeesusta saatettiin pois Jerusalemista, väkijoukko oli vaiti. Hiljaisesta yleisöstä kuului vain joidenkin naisten äänekäs valitus. Jeesus ohjasi heidänkin huomionsa itsestään pois:

Älkää minua itkekö, Jerusalemin tyttäret, itkekää itseänne ja lapsianne.

Jeesus tiesi olevansa uhri, mutta ei halunnut kenenkään fiksoituvan siihen sokaistuttavalla tavalla. Viimeisellä matkallaan hän herätti muitakin näkemään oman vastaavan kohtalonsa. Samat voimat, jotka saattoivat häntä kuolemaan, olivat näiden naistenkin alistajia. He joutuisivat muutaman vuoden kuluttua, juutalaissodan aikana, kohtaamaan aivan samaa väkivaltaa:[9]

Tulee aika, jolloin sanotaan: ’Autuaita ovat hedelmättömät, autuaita ne kohdut, jotka eivät ole synnyttäneet, ja rinnat, jotka eivät ole lasta ruokkineet.’ Silloin ihmiset sanovat vuorille: ’Kaatukaa meidän päällemme’, ja kukkuloille: ’Peittäkää meidät.’[10]

Jeesus oli vastaavat rukouksensa rukoillut jo Getsemanessa. Hänkin oli pelännyt kärsimystä ja kauhistunut vihan kynsissä kuolemista. Nyt kun hän oli valintansa tehnyt, hän jo alkoi herätellä muita tiedostamaan uhrina olemisen kauheutta.

Johanneksen Jeesus oli aika erilainen. Hän kulki viimeisen matkansa sankarillisesti loppuun asti tarvitsematta kenenkään apua:

Kantaen itse ristiään hän kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkallonpaikaksi, heprean kielellä Golgata.[11]

Saattueen päämäärä oli paikka, jonka nimi oli kreikaksi Kranion ja latinaksi Calvary. Vaikka Johannes omassa kerronnassaan nojaakin vähän myyttisen sankarin suuntaan, yhdenkään evankeliumin kertomus ei ole voittajien vääristämää mytologiaa. Kaikki neljä evankeliumia kertovat aivan tavallista tarinaa täysin tavattomasta näkökulmasta. Uhri ei enää olekaan Jumalan vaatima, eikä hän ole oikeasti ansainnut kohtaloaan. Via dolorosa on kertomus ihmisen pojan viimeisistä askeleista ihmisen uhrina.


[1] Mark 15:20,21. Matt 27:31,32. Luuk 23:26-32. Joh 19:16,17.

[2] Santala Risto. Kristinuskon juuret. Perussanoma Oy. 2005. 220.

[3] Mark 15:21.

[4] Mark 2:23-28. Matt 12:1-8. Luuk 6:1-5.

[5] Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. Harper. San Francisco. 2006. s. 146.

[6] Holmen Tom ja Kankaanniemi Matti. A.D. 30. Art House. Helsinki 2009. s. 105.

[7] Schwager Jesus of Nazareth s. 144

[8] Luuk 23:27.

[9] Luukkaan evankeliumin lukijat olivat jo kokeneet Jerusalemin valloituksen ja tuhon. He tiesivät  kokemuksesta mistä Luukas puhui.

[10] Luuk 23:28-31.

[11] Joh 19: 17.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Salla sanoi 2 viikkoa sitten:
      https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182 New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on na... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 2 viikkoa sitten:
      Aamen tuohon mitä sanot! Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiira... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 2 viikkoa sitten:
      ”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohd... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Jannu sanoi 4 viikkoa sitten:
      Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä: "One, two, three, four, every night we pray for war! Five, six, seven, eight, rape, kill, muti... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 4 viikkoa sitten:
      Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, o... Lutherin väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit