Jeesus, miekan tuoja ja perheiden hajottaja.

Rooman ylläpitämää rautaista järjestystä uhkasi aina valloitettujen kansojen parissa syntyvät kaaosta tuottavat kapinat. Juutalaisen temppelivaltion uskonnollinen järjestys eli jatkuvassa jännitteessä kapinoivan kansan ja hallitsevan Rooman välillä.

Jeesuksen sanat eivät tähän jännitteeseen tuoneet minkäänlaista lohtua:

Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan. Minä olen tullut nostamaan pojan isäänsä, tyttären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan. Viholliset ovat oman talon väkeä.[1]

Evankeliumien kirjoittajat eivät edes yrittäneet esitellä Jeesusta ristiriidattomana ja yksiselitteisesti ymmärrettävänä hahmona. Monesti hänestä esitellään sellaisia puolia, joita kirjoittajat eivät luultavasti itsekään ymmärtäneet. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, kuinka vaikean ja ristiriitaisen kuvan evankeliumien kirjoittajat Jeesuksesta välittivät. Miksi Jeesus yhtäkkiä esitelläänkin vihollisuuden ja miekan tuojana? Miten ihmeessä se sopii yhteen Jeesuksen muun opetuksen kanssa? Ikään kuin hän mitätöisi kaiken, mitä on sanonut anteeksiannosta, sovinnon tekemisestä ja vihollisten siunaamisesta. Eikö hän olekaan rauhan tuoja? Oliko legenda enkelien laulusta Jeesuksen syntymän yhteydessä pelkkää uskonnollista soopaa: Maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.[2] Olihan hän itse sanonut: Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen.[3] Eikö hän itse ollutkaan sellainen? Miksi hän nyt itse julistautui ristiriitojen lietsojaksi? Onko hän tosiaan aktiivisesti nostattamassa perheenjäseniä toisiaan vastaan? Jos ei, niin mistä hän puhui?

Ovatko edes Matteus ja Luukas itse ymmärtäneet mitä kirjasivat? Ehkä nämä sanat olivat säilyneet muistissa vain siksi, että ne olivat niin käsittämättömiä. Ehkä ne kirjattiin vain sinnikästä pohdintaa varten.

Jeesus oli sanoissaan varsin määrätietoinen. Hän halusi hajottaa ihmisten mielissä jo syntyneitä itsestäänselvyyksiä. Hän rikkoi tietoisesti liian varhaisia ja harhaisia johtopäätöksiä hänestä itsestään. Älkää luulko…, on suora hyökkäys sellaisia oletuksia vastaan, joita Jeesus tiesi ihmisten mielissään jo tehneen hänestä.

Mikä oli se rauhan rakentamisen oletus, joka ihmisillä mahdollisesti oli mielessään?

Girardin mukaan juutalaisten yhteisö, samoin kuin kaikki yhteisöt aikojen alusta asti, ovat oppineet rakentamaan ja säilyttämään sisäisen harmoniansa syntipukin varaan. Joko se on ollut rituaalisesti teurastettu uhrieläin tai kollektiivisesti hylätty tai lynkattu ihmisuhri. Kaikki vertailun, kilpailun ja kateuden nostattamat väkivaltaiset intohimot on opittu kanavoimaan sijaisuhriin. Kodin, suvun ja kansakunnan yhtenäisyydestä on vuodatettu viatonta verta. Siksi ne eivät Jeesuksen silmissä olleet perimmiltään niin pyhiä ja hyviä arvoja, kuin kansa silloin luuli ja on tähän päivään asti uskonut. Koti, uskonto ja isänmaa olivat myös osa pyhitetyn väkivallan kaiken kattavaa verkostoa.[4] Uhri oli jokaisen yhteisön tiedostamaton rauhan pohja. Juuri sitä rauhaa Jeesus oli tullut asettamaan kyseenalaiseksi.

Ehkä Jeesuksen seuraajat olivat jo haistaneet papistossa sellaisen vihollisen, jota vastaan taisteleminen tuottaisi alistettujen ryhmässä uutta sisäistä solidaarisuutta. He olivat vaarassa rakentaa keskinäistä rauhaansa vihaamalla sortajien kanssa veljeilevää uskonnollista ylimystöä. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun herraviha pelastaisi köyhät riitelemästä keskenään. Miksi Jeesus juuri tässä tilanteessa koki tärkeäksi haastaa kansan liian helppoja luuloja rauhan rakentamisen tavoista? Miksi hän teki sen niin dramaattisin ja vaikeasti ymmärrettävin sanoin?

Jeesus oli vasta aloittanut kaiken sen haastamista, jonka nimissä hylkäävää väkivaltaa oikeutettiin. Olihan hän loukannut perhearvojakin kieltäytymällä julkisesti seuraamasta oman perheensä tahtoa. Yhä radikaalimmin hän oli alkanut tehdä selväksi, että oli tullut purkamaan sitä tapaa, jolla yhteisöt ja perheet tähän asti olivat luoneet sisäistä rauhaansa. Ei siksi että tämä tapa oli osoittautunut tehottomaksi. Päinvastoin. Uhrin ympärille rakennettu rauha kyllä toimi. Jos yksi uhri ei riittänyt, mekanismia vahvistettiin lisäämällä uhrien määrää, joko rituaalisella tasolla tai mobilisoimalla kaikkia vihaamaan yhä suurempaa vihollisten joukkoa.

Uhri yhdisti aina. Kollektiivinen uhriksi joutuminen yhdisti vielä enemmän. Juutalaisia yhdisti uhriuden kummatkin muodot. Heillä oli maailman suurin uhritemppeli, ja he näkivät itsensä maailman suurimman vallan uhrina. Kummatkin yhdistivät yhä ristiriitaisemmaksi kasvavaa kansaa.

Jeesus puhui uhriksi joutuneelle kansanosalle, mutta ei yrittänyt luoda heitä yhdistäviä viholliskuvia. Jeesus näki tarpeeksi syvälle. Hän ei halunnut osallistua sellaisen rauhan rakentamiseen, joka tapahtuisi yhdenkään uhrin kustannuksella. Hän näki pyhitetyn väkivaltadynamiikan lävitse ja kutsui kaikki huomaamaan, että viholliset eivät ole tuolla kaukana tai edes oman ryhmän pettureissa. Viholliset ovat oman talon väkeä. Kaikki ovat salaisessa ja kateellisessa kilpailusuhteessa toistensa kanssa. Pahin vihollinen löytyy vertaisten ja perheenjäsenten joukossa. Sukupolvien välinen kilpailu ja sisaruskateus ei häviäisi minnekään, vaikka perheet ja suvut kuinka lietsoisivat yhdistäviä intohimoja yhteisen uhrin avulla. Silloin, niin kuin nytkin, suvut löytävät aina jonkun, joka on hullu kaikkien puolesta ja josta huolestumalla voidaan ohittaa muiden väliset ristiriidat. Sellaistahan Jeesuksestakin oli juuri yritetty tehdä.

Todelliset kriisit löytyisivät kotoa, eikä niitä enää voisi ratkaista kanavoimalla keskinäiset vihollisuudet yhteisesti valittuun syntipukkiin, suvun juoppoon, perheen riivattuun jne. Jeesus oli tullut paljastamaan väkivallan syyt sietämättömän intiimillä tasolla. Kaikki ovat pyhimpinä pitämiensä arvojen kautta sokeasti kietoutuneita keskinäiseen vertailuun, kilpailuun ja väkivaltaan. Julistaessaan Jumalan valtakuntaa Jeesus paljasti totuuden myös ihmisten valtakunnan sidonnaisuudesta väkivaltaan.

Paljastus ei itsessään toisi rauhaa. Päinvastoin. Jeesuksen opetuksen ja toiminnan kautta kaikkien syntipukkien rauhaa tuova voima alkaisi heikentyä. Sijaisuhrien antama yhteisöllinen suoja tulisi luhistumaan. Siksi hänen sanomansa välitön hedelmä ei olisikaan rauha, vaan viitan alta paljastunut miekka.

Jeesus palautti kuulijansa uudestaan kasvokkain Kainin ja Abelin kanssa. Yksinkertainen sisaruskateus ja vertaiskilpailu, vastavuoroinen väkivallan kierre paljastuisivat suurtenkin sotien intiimeiksi lähteiksi. Siinä mielessä Jeesuksen sanoja voidaan pitää modernin psykologian alkulähteenä.[5] Ristiriidat on kohdattava ja käsiteltävä siellä missä ne ovat, eikä niitä saa siirtää sijaisuhriin. Pahuuden eri muodot on tunnistettava itsessään, eikä niitä saa projisoida milloin mihinkin viholliseen.

Luukas kuvasi samaa prosessia vielä yksityiskohtaisemmin:

Luuletteko, että olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa? En suinkaan, vaan riitaa! Tästedes saman perheen jäsenet ovat eri puolta: viidestä on kolme kahta, kaksi kolmea vastaan. Isä joutuu vastakkain poikansa kanssa, poika isänsä, äiti tyttärensä ja tytär äitinsä, anoppi miniänsä ja miniä anoppinsa kanssa.[6]

Perheet hajoavat ensin kahtia ja sen jälkeen eriytyvät yksilöiksi,[7] joiden on selvitettävä välinsä aidossa minä-sinä -jännitteessä. Me vastaan he tai se, ei enää toimi kun syntipukkimekanismi vähitellen paljastuu. Jäljelle jää vain minä ja sinä avoimessa sodassa tai toisiamme rehellisen armollisesti kohtaamassa ja jotain uutta oppimassa.

Mitä uutta siinä tilanteessa voi oppia?

Ainakin Jeesuksen aikana yksilö joutui heräämään melkein ylivoimaiseen perheen ja suvun määräysvaltaan, patriarkaaliseen tyranniaan, isiltä perittyyn uskonnolliseen orjuuteen,[8] ja jatkuvaan roomalaisten tuottaman kuoleman pelkäämiseen.

Jeesus haastoi kuulijansa omaksumaan niin radikaalisti uudenlaisia asenteita, arvoja ja käytöksen malleja, että se johti väistämättömään ristiriitaan oman kansan, heimon ja suvun pyhimpien arvojen kanssa.[9] Kaikki olivat saman pyhitetyn väkivallan pauloissa ylipapista köyhimpään päivätyöläiseen asti. Radikaalisti yksilölliset ja pelottavan yksinäiset valinnat alkoivat vasta tässä kulttuurien ensimmäisessä sulatusuunissa kohdata myös tavallisia lukutaidottomia galilealaisia.

Simon ja Andreas olivat jättäneet kalastajan verkkonsa. Jaakob ja Johannes jättivät isänsä Sebedeuksen yksin jatkamaan raskasta kalastajan ammattia.[10] Eräs seuraajaehdokas halusi ensin käydä hautaamassa isänsä, mutta Jeesus antoi tylyn vastauksen:

Anna kuolleiden haudata kuolleensa. Lähde sinä julistamaan Jumalan valtakuntaa.[11]

Toinen halusi käydä ensin vain hyvästelemässä kotiväkensä, mutta Jeesus haastoi hänetkin: Joka tarttuu auraan ja katsoo taakseen, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan.

Turha näitä sanontoja on yrittää selitellä ja kaunistella. Oli aivan selvää, että Jeesus piti perinteisiä perheen, suvun ja kansakunnan arvoja itsensä seuraamisen esteinä. Jokaisen opetuslapsen oli antauduttava Jumalan valtakunnan palvelukseen, vaikka eivät ymmärtäneet siitä paljon mitään muuta kuin että sen, että nyt tämä valtakunta tulisi olemaan tärkein valtakunta maan päällä.

Jeesus kutsui heitä yksi kerrallaan ulos viimeisistäkin kollektiivisen väkivallan luomista yhtenäisyyden ja rauhan saarekkeista. Uhrien varassa elävät ovat itsekin kuolleita, koska rakentavat systeeminsä rauhaa sulkemalla ulos, hylkäämällä ja  tuomitsemalla. Juuri sillä tavalla tuotetaan kuolemaa. Joten antaa heidän rauhassa haudata kuolleensa. Sellainen kulttuuri on myös yksilötietoisuuden hautuumaa. Kuka ikinä on siitä kipinästä saanut tartunnan, nujerretaan takaisin ryhmäidentiteetin kuolettavaan syleilyyn.

Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi. [12]

Eläimillä on pesänsä, josta voivat muuttaa toiseen, mutta sekä roomalaisilla että Lähi-Idän kaikilla heimoilla oli omat pyhät paikkansa, joiden edestä elivät, tappoivat ja kuolivat. Ihmisen pojalla sen sijaan ei ollut tässä maailmassa paikkaa, jonka edestä uhrautua tai uhrata. Mikään koti, paikkakunta, maa tai sen kulttuuri ei enää olisi hänen lopullinen kotinsa. Siksi hän kutsui myös opetuslapsensa jättämään uhriudelle rakentuneen kuoleman kulttuurin ja julistamaan tuhlailevasti rakastavan Jumalan valtakuntaa.

Jeesus haastoi jokaisen ottamaan täyden vastuun omasta osallisuudestaan kuoleman kulttuuriin ja sen uhreja vaativiin käytäntöihin. Jokaisen olisi kannettava vastuu omasta kateudestaan, tavastaan kilpailla, voittaa tai hävitä, kostaa tai kantaa kaunaa. Vastuu väkivallasta oli laskeutumassa myyttisistä maailmoista ja taivaan avaruuksista sen liiankin arkisille alkulähteille. Viha, jonka olivat kuvitelleet Jumalan vihaksi, olikin heidän omaansa. Miekka, jonka he olivat kuvitelleet Jumalan tuomioksi, löytyikin jokaisen omasta kädestä. Mitä he sillä tekisivät?

           Sovinto ilman syntipukkia?

Me olemme kasvaneet kulttuurissa, jossa harvat omenat putoavat sen puun alle, jonka oksilla ovat kasvaneet.

Vahvojen sukujen ja heimojen kunniakulttuurissa sellainen näyttää vaaralliselta kaaokselta. Liberaali länsi taas katsoo vahvojen uskontojen maailmaa vaarallisena järjestyksenä. Meille aika jolloin ”isä tietää parhaiten” on auttamattomasti ohi.

Me tiedämme jo, että lasten fyysinen kurittaminen ja moni muu uskonnollisesti pyhitetyn väkivallan muoto on väärin. Kotien pyhyys, isänmaan velvoittavuudet ja uskonnon vakuuttavuudet ovat eilispäivää. Me tiedämme paremmin kuin isämme, mutta elämmekö vastuullisemmin kuin äitimme? Onko meillä parempi käsitys siitä, miten täällä maailmassa eletään yksilöllisellä, kansallisella ja globaalilla tasolla?

Suomessa perheen sisäinen väkivalta on Euroopan yleisintä. Väkivalta on toki demokratisoitunut, niin että miehetkin joutuvat vaimojensa hakkaamiksi ja vanhemmat lapsiensa pahoinpitelemiksi. Ydinperhe ja suku ovat pian jäämässä toiseksi kaveripiirin, median ja markkinoiden vallatessa yhä varhaisemmin paikkansa lapsen elämänmallien antajana. Juhliessamme yksilöllisyyttämme emme edes huomaa, kuinka salaperäisen vahvoja uusia yhtenäiskulttuurin muotoja olemme luoneet ja kuinka lujasti olemme niihin sidoksissa. Kaikille on tarjolla yhteisen ylenkatseen kohteita, luusereita, joita halveksimalla voi liittyä voittajiin tai rikkaita voittajia, joita halveksimalla voimme liittyä maailman sorrettujen mahtavaan joukkoon.

Ilman niitä olisimme pulassa. Joutuisimme näkemään, kenen haluja olemme tähän asti seuranneet tai kehen olemme olleet sidoksissa kapinan kautta – haluamalla kaikki toisin kuin hän. Ilman oman ryhmämme syntipukkeja voisimme löytää salaiset vertailu- ja kilpailukohteemme. Huomaisimme, ketä hylkimällä tai vihaamalla olemme tähän asti välttäneet oikeat ongelmamme. Voisimme sanoutua irti niistä malleista ja rooleista, joita olemme tähän asti huomaamattamme seuranneet. Vapautuisimme valitsemaan, ketä ja mitä oikeasti haluamme seurata, minkälaisia arvoja ja tavoitteita mielellään imitoimme, jne. Voisimme kuulla hiljaisen ja väkivallattoman kuiskauksen – kutsumuksen, joka vapauttaa meidät toteuttamasta sukumme, heimomme, uskontomme ja kulttuurimme meille ohjelmoimaa kohtaloa.

Sitä mukaa kun evankeliumit ovat tehneet syntipukkimekanismin läpinäkyvämmäksi ja tehottomammaksi, olemmekin jääneet yhä enemmän pulaan itsemme kanssa. Kun väkivaltaa ei enää kohdisteta vain sijaisuhriin, siitä joko opitaan ottamaan vastuu tai sitten se pääsee viimeisistäkin rajoitteistaan. Kaikkien kilpailussa kaikkien kanssa kukaan ei enää suojele ketään joutumasta kenen tahansa uhriksi.[13]

Tai sitten uhritietoisuus ja uhrin puolelle asettuminen globalisoituu, niin että kaikki oppivat ottamaan vastuuta lähimmäisestään. Siihen suuntaan olemme Jeesuksen opetuksen seurauksena vähitellen kulkeneet. Mutta edelleen on myös mahdollista, että vastuunpakomme johtaa väkivallan monopolisoitumiseen sellaisiin käsiin, joiden uhriksi koko ihmiskunta joutuu. Jeesuksen paljastavan opetuksen ja esimerkin jälkeen ihmiskunnan tie on avautunut moneen suuntaan.

Jäähyväispuheessaan Jeesus sanoi: Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.”[14] Tämä maailma antaa rauhan syntipukin kautta. Minä olen tullut rohkaisemaan teitä näkemään ja kohtaamaan ristiriidat siellä, missä ne todella ovat. Sovinnon tekeminen ilman sijaisuhria on vaikeaa, mutta älkää vaipuko epätoivoon. Isän, veljen, anopin jne. kanssa on mahdollista oikeasti rakentaa rauhaa, jos rohkeasti menee itseensä ja kohtaa toisen sovinnon hengessä. Anteeksi voi pyytää, saada ja antaa.

Jos kirjoituksistani on ollut sinulle hyötyä voit osoittaa kiitollisuutesilahjoittamalla satunnaisesti tai säännöllisesti Ystävyyden Majatalossa tehtävään toipumistyöhön.

Kohtaaminen ry:n tilille:
Osuuspankki: FI81 5410 0220 4035 16
viite: 7773

Poliisihallituksen lupa nro RA/2020/470, koko maassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata. Varoja käytetään kuntouttavan toiminnan aiheuttamiin kustannuksiin.

[1] Matt 10:34-36, Luuk 12:49-60

[2] Luuk 2:14.

[3] Matt 5:9.

[4] Finamore Stephen. God Order and Chaos. Rene Girard and the Apocalypse. Wipf and Stock Publishers. Oregon. 2009. s. 111.

[5] Girard. I See Satan Fall… s. 159

[6] Luuk 12:51-53. Jeesus on luultavasti saanut virikkeitä tähän kuvaukseensa Miikan omakohtaisesta kokemuksesta kaikkien korruptoituneisuudesta ja lähimmäistenkin epäluotettavuudesta. Miik. 7:1-7. Voi minua!..Oikeamieliset ovat kadonneet maasta, yhtään rehellistä ei ole ihmisten joukossa. Ihmiset vaanivat tilaisuutta veritekoihin, metsästävät toinen toistaan verkkoihinsa. He tekevät taitavasti pahaa. Virkamies vaatii lahjuksia, tuomari tuomitsee maksun mukaan, mahtimies puhuu omaan pussiinsa. Yhtä köyttä he kaikki vetävät… Älä luota naapuriin, älä turvaa parhaaseen ystävään. Varo puhumasta mitään vaimolle, joka lepää sylissäsi. Poika halveksii isäänsä, tytär nousee äitiään vastaan, miniä anoppiaan vastaan. Viholliset ovat oman talon väkeä. Se että Jeesus näyttää käyttävät Miikan kuvausta, ei silti muuta alkuperäistä tekstiä ennustukseksi mistään. Se on omaan kohtaloonsa pettyneen ja depressiivisen profeetan valitusta. Silti Jeesus on hyvinkin saattanut pitää Miikaa yhtenä samaistumiskohteenaan. McKnight Scot. Jesus and His Death: Historiography, the Historical Jesus and Atonement Theory. Baylor University Press. 2005. s. 202, 203.

[7] Webb Eugene. The self betveen. From Freud to the New Sosial Psychology of France. University of Washington Press. 1993. s. 201.

[8] Wink Walter. Engaging the Powers. Dicernment and Resistance in the World of Domination. Fortress Press. 1992. s. 118.

[9] Carey Greg. Sinners. Jesus and his earliest followers. Baylor University Press. 2009. s. 66.

[10] Mark 1:20, Matt 4:22.

[11] Luuk 9:59, Matt 8:22.

[12] Luuk 9:58.

[13] Fleming Chris. Rene Girard. Violence and Mimesis. s. 145, 146

[14] Joh 14:27.