”Jotta kirjoitukset kävisivät toteen”
”Koska on kirjoitettu” ja ”jotta kirjoitukset kävisivät toteen” Nämä ovat usein esiintyviä sanontoja, joista helposti saa mielikuvan yksityiskohtaisesta ennakkosuunnitelmasta. Raamatun kanssa kasvaneena sain varhain sellaisen kuvan, että Vanha Testamentti on profetiaa ja Uusi testamentti on sen täyttymystä. Jeesus täytti kaikki sadat Vanhassa Testamentissa annetut ennustukset ja oli siksi todistettavasti Messias. Ennustuksissaan näin ylivertainen kirjakokoelma on täten todistettu Jumalan sanaksi.[1]
Kuvaavatko evankeliumit väkivaltaa, jonka Jumala on ennalta määrännyt, suvereenisti ohjannut ja viimeistä piirtoa myöten manipuloinut, jotta viaton uhri tulisi tapetuksi?
Oliko pääsiäiskertomus jumalainen nukketeatteri, jossa taivaallinen magia liikutteli ylipappeja, Pilatusta ja roomalaisia sotilaista ja koko kansaa kuin tahdottomia marionetteja ennalta määrätyn käsikirjoituksen mukaisesti?
Yleisimmän selityskaavan mukaan pääsiäistapahtumat olivat Jumalan ennustettavissa, koska ne olivat Jumalan ennalta määräämiä. Jeesuksen piti kuolla, koska Jumala oli niin määrännyt. Piste. Yhtälö on aukoton: Minkä kaikkivaltias Jumala ennalta suunnittelee ja päättää, sen hän tietenkin pystyy myös ennustamaan. Kaikki kysymykset on vastattu yhdellä lauseella. ”Kirjoitukset ovat käyneet toteen.”
Yhdennäköisyyksien ja vastaavuuksien ymmärtäminen vain ennustuksina rakentaa kuvaa historiasta, jossa ei ole mitään todellista vuorovaikutuksellista dynamiikkaa ihmisen ja Jumalan välillä. Jumalan kaikkivaltius ja -tietävyys hahmotetaan tavalla, joka muuttaa ihmisen historian Jumalan ennalta ohjelmoimaksi mekaaniseksi koneistoksi.
Jos tämä olisi totta, niin evankeliumien Jumala ei millään olennaisella tavalla eroaisi niistä Jumalista, jotka Iliadin kuvauksen mukaan usuttivat kreikkalaiset ja troijalaiset toistensa kimppuun.[2] Kaikki sodat ja yksilöiden väliset väkivaltaisuudet ovat vain jumalten ohjaamia, eikä siksi voida puhua todellisesta ihmisen vapaudesta ja vastuusta.
Minä uskon että Vanhan ja Uuden Testamentin historia ja niistä jatkunut kertomus on pitkä tarina Jumalan ja ihmiskunnan suhteesta. Se on todellinen ja dynaamisesti vuorovaikutuksellinen, yksilöllisellä, yhteisöllisellä ja ihmiskunnallisella tasolla.
Kertomus Jeesuksesta on yksi vaihe tässä pitkässä suhdedraamassa. Evankelistat näkivät itsensä ja Jeesuksen osana kauan sitten alkanutta kertomusta. He etsivät identiteettiään ja legimiteettiään juutalaisten pyhistä kirjoista. Niiden tarustosta, esikuvista ja ennustuksista etsittiin tapoja vakuuttaa juutalaisia siitä, että Jeesus todella oli heidän odottamansa Messias. Evankelistat eivät olleet elämänkertakirjailijoita, jotka yrittivät kattaa Jeesuksen elämän kaikki mahdolliset vaiheet. He valitsivat kertomansa yksityiskohdat myös sen mukaan kuinka hyvin ne sopivat yhteen jonkun Vanhan Testamentin esikuvan tai ennustuksen kanssa. Tässä innossaan he maalailivat välillä yksityiskohtia saadakseen ne paremmin sopimaan yhteen VT:n kautta tekemiensä tulkintojen kanssa.[3]
Johannes meni siinä niin pitkälle, että muutti Markuksen mainitseman kepin iisoppiruo’oksi vain siksi, että sillä oli symbolinen kytkentä exodukseen.
Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo’on päässä Jeesuksen huulille.[4]
Iisoppiruoko oli pieni pensasmainen kasvi, jonka oksilla piti pirskottaa pääsiäislampaan verta Israelilaisten ovenpieliin, jotta he säästyisivät egyptiläisten esikoisia tappavan kuoleman enkelin vierailulta. Johannes ei piitannut siitä kasvitieteellisestä tosiasiasta, että iisoppiruoko oli yksikertaisesti liian heikko kantamaan märkää sientä. Hänelle oli tärkeämpää tällaisten yksityiskohtien avulla perustella teologista tulkintaansa, jonka mukaan Jeesus oli vanhatestamentillinen pääsiäiskaritsa, jonka veri pelastaa koko maailman.
Evankelistojen jatkuvat viittaukset Vanhaan Testamenttiin eivät kuitenkaan ole perusteettomia. Jotkut kytkennät, erityisesti psalmeihin, tuntuvat kieltämättä keinotekoisilta ja niin merkityksettömiltä, että niiden käyttäminen näyttää suorastaan turhalta.[5] Silti evankelistoilla oli tärkeitä syitä kytkeä pääsiäisen kertomus Vanhan Testamentin vastaavuuksiin? Pyhät kirjoitukset olivat täynnä esimerkkejä pyhitetystä väkivallasta ja sen uhreista. Evankelistat viittasivat niihin kytkeäkseen Jeesuksen kohtalon väkivaltaisen historian jatkumoon ja viattomien uhrien prototyyppeihin.[6]
Evankelistojen ja erityisesti Johanneksen, lukuisat viittaukset Vanhaan Testamenttiin tyyliin: “jotta kirjoitukset kävisivät toteen” tai “koska on kirjoitettu” kytkivät Jeesuksen elämän ja kuoleman pitkään kertomukseen, jossa Jumalan ja ihmisen todellinen luonne vähitellen paljastuu monen myyttisen kerroksen alta. He käyttävät kaikki mahdolliset tilaisuudet kytkeäkseen hänen kohtalonsa VT:ssa kuvattuihin väkivaltaisuuksiin ja niiden keskeltä löytyviin viittauksiin toisenlaisesta Jumalasta. Näiden yhteyksien näkeminen profeetallisina perustuu evankeliumien kirjoittajien intuitioon siitä, että pääsiäistapahtumien syväilmoitus oli jo Vanhan Testamentin sivuilla vihjeenomaisesti läsnä.[7] Kumpikin kirjakokoelma palveli samaa päämäärää: Pyhitetyn väkivallan ja uhrin viattomuuden paljastamiseen. [8]
Jumalan sitkeä kuiskaus ihmisen verisen historian keskellä muuttui viattoman uhrin selkeäksi ääneksi Jeesuksen elämässä, tuskan huudoksi hänen kuolemassaan ja anteeksiannon julistukseksi hänen ylösnousemuksessaan. Ihminen on väkivaltainen, Jumala ei. Ihminen uhraa. Jumala uhrautuu. Jeesus oli tullut antamaan kaikille vaiennetuille uhreille äänen, jota maailma ei koskaan voisi unohtaa. Vanhassa Testamentissa alkanut prosessi sai tässä mielessä”täyttymyksensä” Jeesuksessa.
Mikä meissä on niin ennustettavaa?
Harvemmin kysytään miksi Kristus päätti elämänsä tulemalla ristiinnaulituksi. Ehkä pelätään tietoa siitä pahuudesta maailmassa josta tämä kertomus epäsuorasta todistaa. Joten teeskennellään mieluummin että Kristus itse ja Jumalan johdatus määräsi niin tapahtuvaksi. Sören Kierkegaard[9]
Alkaessaan kirjoittaa muistiin Jeesuksen kuoleman vaiheita he alkoivat tajuta Jeesuksen viitanneet Vanhan Testamentin vastaavuuksiin, uhrien verellä kastettuun punaiseen lankaan. He alkoivat nähdä myyttisen verhon läpi ja ymmärtää miten Jumala oli asteittain ilmoittanut todellisen luonteensa uhrin näkökulmasta käsin. Moni asia viittasi pääsiäiskertomuksen väistämättömyyteen. Näin vain tulisi käymään, kun väkivallaton rakkaus astuu väkivaltaansa pyhittävän ja sokean ihmiskunnan keskelle.
Ennustukset tai ennakoinnit olivat yksityiskohdiltaan sidottuja Juutalaisten kulttuurin ja sen erityismuotoihin. Sen piirissähän kaikki tapahtui. Silti ne ovat kertomuksia siitä miten ihminen yleensäkin on toiminut ja toimii kaikissa kulttuureissa kaikkina aikoina.
Tarkastelemalla VT:n ja pääsiäiskertomusten vastaavuuksia pelkkinä ennustuksina ohitamme eteemme asetettua antropologista ilmoitusta. Vältymme näkemästä, mitä ne juutalaiskristillinen perintö kertoo ihmisyhteisön käytöksen ennustettavuudesta. Mitä pääsisäistapahtumien ennustettavuus kertoo meistä yksilöinä, yhteisöinä ja ihmiskuntana? Tämä kysymys kääntää peilin oman asenteemme, käytöksemme ja uskomustemme eteen. Mikä meissä kaikissa on niin ennustettavaa?
Monen kristityt yrittävät työntää peiliä vain juutalaisten eteen, näyttääkseen kuinka sokeita he ovat olleet Jeesusta koskevien ”ennustusten” suhteen. Girard näkee samat ”ennustukset” ennakkotapauksina, joiden profetaalinen peili sopii yhtä hyvin kristittyjen kuin juutalaistenkin eteen.[10] Olemme kaikki asennoituneet ja toimineet tavalla, joka johti Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen.
Jeesuksen esikuvat
Kysymys Jeesuksen kutsumuksen ja itseymmärryksen kehityksestä on kiehtova. Minkälaisiin esikuviin hän samaistui? Minkälaisista oman uskontoperinteensä palikoista hän hahmotti identiteettinsä? Minkälaisista Vanhan Testamentin visioista hän kutoi kokoon missionsa? Mitkä kaikista mahdollisista profeettojen ennustuksista hän ajatteli koskevan itseään? Minkälaisen tulevaisuuden hän niiden pohjalta kuvitteli itselleen?
Näyttää ilmeiseltä, että muutamat Psalmit ja profeetta Sakarjan[11] tulevaisuudenvisiot ovat vaikuttaneet Jeesukseen paljon. Samoin Danielin ennustama pahuuden valtakunta[12] ja Jesajan profetaalinen visio kärsivästä palvelijasta.[13] Jeesuksen puheissa on löysästi siteerattuja viitteitä näihin teksteihin tai niistä tehtyihin vapaisiin yhdistelmiin.
Kaikkia näitä yhdisti toivo pahuuden tappiosta ja Jumalan valtakunnan tulemisesta. Monissa oli myös viittauksia messiaaniseen hahmoon ja suureen kansalliseen pelastukseen. Niihin Jeesus ei samaistunut. Jotkut Vanhan Testamentin profetioista olivat kaunaisia toiveita vihollisen tappioista ja katkeria fantasioita Jumalan tuottamasta kostosta, militaristisia unelmia Israelin palauttamisesta muinaiseen suurvaltakunniaansa. Ne hän tietoisesti karsi sitaattivalikoimastaan. Toimintansa alussa Jeesus siteerasi Jesajaa:
Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.[14]
Mutta heti sen jälkeen Luukas kertoo että:
hän kääri kirjan kokoon, antoi sen avustajalle ja istuutui. Kaikki, jotka synagogassa olivat, katsoivat tarkkaavasti häneen.
Miksi ihmeessä? Kaikki tiesivät että samaan tunnettuun profetiaan kuului myös väkivaltaisempi osio:
Herra lähtee liikkeelle soturin tavoin. Kuin taistelija hän kiihdyttää vimmaansa, huutaa ja karjuu sotahuutoa ja uhkaa vihollisiaan… Niin Herra valoi heidän päälleen vihansa hehkun, ankaran sodan… Sillä koston päivää vaati minun sydämeni, kansani lunastamisen vuosi oli tullut… Niin minä poljin kansat vihassani, murskasin ne kiivaudessani ja annoin mehun valua maahan.[15]
Jeesus oli lopettanut lukemisensa kesken. Tämä ei ollut sitä Jumalan tahtoa, johon Jeesus samaistui.
Jeesuksella ei näyttänyt olevan mitään tarvetta osoittaa Vanha Testamentti kokonaisuudessaan mitenkään erehtymättömäksi. Silti hän näki siellä innoitusta sille mitä itse halusi, ennustuksia siitä mitä visioi ja esikuvia siitä minkälaisena halusi missioitaan toteuttaa.
Elian tapa kutsua Elisa seuraamaan itseään toimi Jeesukselle esimerkkinä kun hän kutsui omat opetuslapsensa sillä erotuksella, että ei antanut heidän Elisan tavoin edes pitää läksiäisjuhlia perheensä kanssa. [16] Myöhemmin hän samaisti Johannes kastajan Eliaan ja samaistui ehkä siinä vaiheessa itse enemmän profeetta Miikaan. Uusi Mooses tai Joosuakin hän varmaan jossain mielessä koki olevansa ja kuningas Daavidin kanssa löytyi yhtymäkohtia. Kunkin kanssa hän löytää yhtäläisyyksiä ja innoituksen lähteitä, mutta jokaisen kanssa hän on myös erilainen.[17]
Yksi monista uhreista
Ehkä vahvin samaistuminen oli kuitenkin viattomina uhriksi joutuneisiin hahmoihin. Sellaiseen vastaavuuteen hän viittasi myös pidättämisensä yhteydessä:
Näin täytyi käydä, jotta toteutuisi heidän kirjoitustensa sana: ’ He ovat syyttä vihanneet minua.’[18]
Onko tämä teatraalisen tuntuinen repliikki autenttinen, vai onko se vain Johanneksen keinotekoista kytkentää Vanhaan Testamenttiin? Yrittikö hän vain vakuutella maamiehiään, kytkemällä kuvaamansa tapahtumat väkisin heidän pyhiin kirjoituksiinsa. Hän viittaa Daavidin psalmiin:
Älä anna vihollisteni ilkkua minulle ja iskeä toisilleen silmää! Syyttä he vihaavat minua.[19]
Ikään kuin näin olisi tapahtunut vain jotta yksi Daavidin lukuisista valituksista olisi näyttänyt profetialta. Ei niin, mutta Jeesuksella ja Daavidilla on tietty kohtalonyhteys. Vaikka Daavidia ei suinkaan vihattu syyttä, Johannes silti kuvasi samantyyppistä syntipukiksi joutumisen asemaa johon Jeesus oli joutunut. Siinä mielessä Daavidin tilanne oli vain yksi esimerkki siitä syntipukkaamisesta, jota Jeesus kohtasi pidätyshetkellään.
Tämä on uhrin näkökulma kollektiiviseen väkivaltaan. Se ilmeni kertomuksessa Joosefista, alkoi selkeämmin näkyä psalmeissa ja vielä selvemmin profeetoissa. Useimmissa kuvauksissa uhri tosin kääntyy vihaamaan uhraajiaan ja rukoilee tai ennustaa heille kostoa. Niin Daavidkin teki monta kertaa. Se ei estänyt Jeesusta kytkemästä omaa kokemustaan Vanhassa Testamentissa kuvattujen uhrien kohtaloon.
Sillä tietäkää, että tämän kirjoituksen täytyy käydä minussa toteen: ’Hänet luettiin rikollisten joukkoon.’ Kaikki, mitä minusta on lausuttu, saa nyt täyttymyksensä.”[20]
Jeesus viittasi myös Jesajan kuvaukseen kärsivästä herran palvelijasta, joka oli nimeltä tuntematon lynkkauksen uhri Vanhassa Testamentissa:
…hän antoi itsensä kuolemalle alttiiksi ja hänet luettiin rikollisten joukkoon. Hän otti kantaakseen monien synnit, hän pyysi pahantekijöilleen armoa.[21]
Vaikka Jesaja selkeästi kuvasi kollektiivisesti murhattua ihmistä, hänen kertomuksessaan oli jotain hyvin poikkeuksellista. Vaikka uhri oli äänetön siinä mielessä, että häntä ei siteerata, Jesaja kuvasi häntä tavalla joka jälkeenpäin on ymmärretty viittauksena messiakseen. Luukkaan mukaan Jeesus samaistui tähän tuntemattomaan uhriin ja uskoi Jesajan samalla puhuneen itsestään. Jeesus oli Jesajan viattoman ja samalla armollisen palvelijan kaltainen. Kumpikin joutui syntipukeiksi, joihin kansa kanavoi väkivaltaiset tunteensa, asenteensa ja käytöksensä. Näin he ottivat kantaakseen monien synnit, samalla kun rukoilivat armoa synnin tekijöille.
Kumpikaan ei uskonut heihin kohdistuneita syytteitä. Molemmat tiesivät olevansa viattomia heihin kohdistuneeseen väkivaltaan. Siinä mielessä kumpikin oli vapaa mytologisesta harhasta, jolla väkijoukko aina on pyhittänyt oman väkivaltansa.
Jos luet koko kuvauksen, huomaat että Jesaja panee vastuun uhrin kuolemasta toisaalta kansan ja toisaalta Jumalan harteille. Sama ristiriita näkyy myöhemmässä kristillisessä teologiassa, mutta evankeliumien kirjoittajat ovat vapaita tästä mytologisesta valheesta. He panevat vastuun uhrin kuolemasta sinne minne se kuuluu, eli kansan ja sen johtajien harteille. Evankelistat luopuivat lopullisesti vanhasta uhria vaativasta Jumalasta ja korvasivat hänet täysin väkivallattomalla Jumalalla, joka mieluummin antautuu uhriksi kuin vaatii sellaista.[22]
Hänen rakkaudellinen antautumisensa ihmiskunnan uhriksi voidaan toki kutsua viimeiseksi ja kelpaavaksi uhriksi, mutta ei siksi että Jumala olisi sitä vaatinut, vaan siksi että sen kautta koko uhriutta vaativa kulttuurimme on paljastunut kaikessa väkivaltaisuudessaan.
Jeesuksen omat ennustukset kuolemastaan perustuivat siihen väkivallan dynamiikkaan jonka hän havaitsi ympärillään. Hän näki kaiken ilmeisen läpi ja osasi siksi ennakoida mitä vallat ja voimat tulisivat hänen kanssaan tekemään. [23]
Tekeekö tämä pääsisäistapahtuman Jumalan ohjaamaksi teatteriksi? Ei tietenkään. Pääsiäiskertomuksessa Jumalan johdonmukainen väkivallattomuus ja ihmisen johdonmukainen väkivaltaisuus kohtasivat toisensa varsin ennakoitavassa muodossa.
Olihan Jeesus itse sanonut profeetta Hooseaa[24] vapaasti siteeraten:
Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’[25]
Hän tarjosi viimeiseen asti armahtavaisuutta. Ihmiskunta halusi viimeiseen asti syntipukkia uhriksi. Oliko se ennustettavissa? Oli. Jumala tiesi mitä kohtaisi kun antautuisi ihmisenä ihmisten joukkoon.
Jumalan tuomio?
Vaikka opetuslapset ehkä olivat pahimpina hetkinään ajatelleet, että Jeesuksen kohtalo oli merkki Jumalan tuomiosta ja vihasta häntä kohtaan, mikään evankeliumeissa ei anna oikeutta epäillä tämän ajatuksen säilyneen ylösnousemuksen jälkeen. Kaikille oli sen jälkeen selvää, että Jumala oli Jeesuksen kaltainen, eikä hänellä siksi voinut olla mitään aktiivista osuutta väkivaltaiseen tekoon.
Ristiinnaulitseminen ei ollut Jumalan määräämä tai tahtoma teko. Kaikki mitä he tekivät, oli vastoin Jumalan luonnetta ja tahtoa. Jumalan tahto toteutui rakastavassa ja väkivallattomassa uhrautumisessa. Ihmisen tahto toteutui syntipukkia etsivässä kollektiivisessa lynkkauksessa. [26]
Ristiinnaulitseminen oli kyllä Jumalan tuomio, mutta ei siinä merkityksessä, jolla se on lännen kristillisyydessä ymmärretty. Jumala ei siinä tuominnut ketään. Me tuomitsimme Jumalan. Tämä oli ihmiskunnan tuomio Jumalalle.
Golgata paljasti kaikkien uhrikulttien logiikan nurinkurisuuden: Rakastava Jumala antoi itsensä ihmisen koko ihmiskunnan koston ja raivon kohteeksi. Kyllä Jeesus oli uhri, mutta ei Jumalan kiroama, eikä taivaan vaatima ja tappama. Hän oli ihmisen vihan uhri.
Mitä Jumala teki Jeesukselle pääsiäisenä.[27] Hän ei tehnyt mitään. Juuri siksi Jeesus itse pelkäsi tulleensa isänsä hylkäämäksi. Golgatalla Jeesus oli ainoastaan ihmisen toiminnan kohteena, ei Jumalan.[28]
Hän tunsi Isän sydämessään.
Hän tunsi ihmisen vihan ihollaan.
Hän tunsi kirjoitusten vaiennetut uhrit.
Hän tunsi ikuisen toiston murskaavan voiman.
Silti, tai juuri siksi, hän valitsi kulkea tiensä loppuun.
Että ihmiset joskus näkisivät kuka heidän uhrinsa oikein on.
Että joku joskus jättäisi ensimmäisen kiven heittämättä.
Että uhrit pelastuisivat myös omalta vihaltaan.
Että uhraajat kauhistuisivat syntinsä anteeksi
viholliset pyytäisivät toisiltaan rauhaa
vieraat olisivat tervetulleita kotiin.
Että Jumala löytyisi vihdoin sieltä
minne kukaan ei halua mennä
ja näkyisi hänessä ja heissä
joita on vaikea katsoa.
[1] Siteeraan Googlauksen tuottaman ensimmäisen haun Jeesusta koskevista ennustuksista:
Vanha testamentti kertoo esimerkiksi, että ihminen, johon Jeesus luotti, pettäisi hänet: ”Vieläpä ystäväni, johon luotin ja joka söi minun pöydästäni, kääntyy kopeasti minua vastaan” (Ps. 41:10). Uusi testamentti puolestaan kertoo: ”Juudas Iskariot, yksi kahdestatoista opetuslapsesta, meni ylipappien luo kavaltaakseen Jeesuksen heille.” (Markus 14:10) Pieni episodi Daavidin elämästä muistuttaa etäisesti toista episodia Jeesuksen elämässä. Tällä menetelmällä todella saadaan aikaiseksi satoja Jeesusta koskevia profetioita.
Vanhaan testamenttiin on kirjoitettu enemmän kuin kolmesataa vastaavaa Messiasta koskevaa profetiaa, jotka toteutuivat Jeesuksen elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa. Sellainen mahdollisuus, että yksi ihminen täyttäisi kahdeksan tällaista profetiaa, on yksi 100 000 000 000 000 000:sta. Jos yksi ihminen täyttäisi 48 profetiaa, luku moninkertaistuisi: 1 mahdollisuus luvusta 10 potenssiin 157 (1 ja 157 nollaa). Jos lisätään vielä loput 250 profetiaa, on täysin mahdotonta, että kukaan muu kuin Jeesus voisi sopia juuri tuohon tiettyyn aikaan ja sen tapahtumiin.
[2] Williams James. The Girard Reader. Crossroad Publishing Company. New York 1996. s. 196.
[3] McKnight Scot. Jesus and His Death: s. 225-229.
[4] Joh 19:29.
[5] Girard René. The scapegoat. John Hopkins University Press. Baltimore. 1986. s. 102.
[6] Orchard Helen C. Courting Betrayal. Jesus as Victim in the Gospel of John. Sheffield Academic Press. 1998. s. 225.
[7] Girard. I See Satan Fall… s. 129.
[8] Girard The Scapegoat. s. 102-104
[9] Bellinger The Genealogy of Violence. Reflections on Creation, Freedom and Evil. Oxford University Press. 2001. s. 109, 110.
[10] Girard. I See Satan Fall… s. 129.
[11] Luvut 9-14 erityisesti.
[12] Dan. 7.
[13] Jes 52:13-53:12.
[14] Luuk 4:18, 19. Vapaasti siteerattu: Jes 42:7. 61:2.
[15] Jes 42:13, 25, 63, 4,6.
[16] 1Kun 19:19-21.
[17] McKnight Scot. Jesus and His Death: Historiography, the Historical Jesus and Atonement Theory. Baylor University Press. 2005. s. 177-205.
[18] Joh 15:25.
[19] Ps 35: 19
[20] Luuk 22:37.
[21] Jes 53:12.
[22] Williams. The Girard Reader. s. 18.
[23] Matt 16:21, 26:54, Mark 8:31, Luuk 9:22, 17:25, 22:37, 24:7, 26:44, Joh 3:14, 12:34.
[24] Hoos 6:6.
[25] Matt 9:13.
[26] Schwager. Jesus in the Drama of Salvation. s. 163.
[27] Neuhaus Richard John. Death on a Friday Afternoon. Basic Books. New York 2000. s. 220
[28] Väittely Jumalan osuudesta näihin tapahtumiin nousi paljon myöhemmin keskeiseksi teologiseksi kysymykseksi. Palaan siihen käsitellessäni kristikunnan historiaa.
Tämän kommentologian ja selittelylogian maailman verbaalivirrassa on harvinaista, että joku teksti nousee kirkkaana ja täysipäisenä pintaan oikeasti havaittavaksi ja sisäistettäväksi. Onnistuit tässä Daniel loistavasti. Kiitos!
Pari kommenttia jotka sain tästä FaceBookin puolella ja vastaukseni niihin:
”Aion lukea Daniel tämän mahdollisimman hyvin läpi. En ole koskaan pystynyt nielemään kristinuskon omituista Jumalaa, lunastusopin elämälle ja ihmisen situaatiolle vierasta luonnetta, dramaattisen jeesusmyytin sisällöllistä kapeutta ym
Enkä sano tätä ylpeyttäni vaan väsymystäni ja pettymystäni, että tämäkin (kristinusko) jumaluuden parhainpäin selittäminen kertoo enemmän ihmisen pelonsekaisesta ja dramatiikkaa rakastavasta mielestä kuin siitä mikä on..
Ja eräs asia, mikä häiritsee jopa sinun kaltaisissa fiksuimmissa kristillisissä ajattelijoissa (tai yhtä hyvin olkoon ateistiuskovainen) on se, että päätesatama (kristinusko tässä) on jo määritelty, vain reitti vaihtelee. Ja kuitenkin elämä nollautuu joka hetki ja totuus pakenee.. Kuka uskaltaa heittäytyä oikeasti tyhjän päälle!?”
”Tämän kommentologian ja selittelylogian maailman verbaalivirrassa on harvinaista, että joku teksti nousee kirkkaana ja täysipäisenä pintaan oikeasti havaittavaksi ja sisäistettäväksi. Onnistuit tässä Daniel loistavasti. Kiitos!”
Vastaukseni: ”Tämä on yksi niistä tärkeistä kysymyksistä joiden takia minun on ollut pakko tehdä monen vuoden pohjatyö. Pääsiäiskertomuksen perusteellinen jälleenkerronta oli alustusta tämän kysymyksen käsittelylle. Tämä artikkeli on alkua sen perusteellisemmalle käsittelylle. Jatkoa seuraa.
Muistan kun se vuosia sitten alkoi nousta minulle aivan ylivoimaiseksi kynnyskysymykseksi. Se ei rasittanut vain päätä. Se kiristi palleaa. Sillä tasolla kaikki tabunomaisesti omaksutut uskomukset elävät, siellä missä pelot asuvat. En ole ateistiuskovainen, mutta muutaman ateismin kautta olen kyllä nykyiseen uskooni kulkenut. Kiitos rohkaisusta.”
”Daniel, teet hienoa ja perusteellista työtä pohdinnoissasi! En malta olla kertomatta aivan arkista ja sykähdyttävää kokemusta, joka mielessäni sivuaa näitä marionetti- ja ennustettavuusteemoja: Tahtoikäinen lapsenlapsi halusi uudelleen ja uudelleen lekkiä Pinokkio-leikkiä. Ensin oli nukke, jota vedeltiin naruista, mutta sitten siitä tuli oikea poika, joka lauloi ’vihdoinkin sain vapauden..”
Kiitos Rakas Leila. Minulle on käynyt melkein päinvastoin. Ensin olin poika joka lauloi ’vihdoinkin sain vapauden..’ Sitten huomasinkin olevani oikea nukke, joka naruista vedeltiin. Vähitellen huomasin että naruja oli monta ja ne vetivät eri suuniin. Olin kuristua vaihtoehtoihin. Lopulta huomasin, että voin päättää minkä narun vedeltäväksi antaudun. Loput katkaisin. Valitsin ketä seuraan ja mihin suuntaan. Kuljettuani siihen suuntaan tarpeeksi kauan, tiekin valitsi minut. Vaikea tästä on enää muualle suunnata. Rakastaen vihaan tietäni ja koen olevani vapaa.
Taisin viimein oivaltaa jotain. Kiitos tästä.
”Jumalan tahto toteutui rakastavassa ja väkivallattomassa uhrautumisessa. Ihmisen tahto toteutui syntipukkia etsivässä kollektiivisessa lynkkauksessa”
Kiitos, Daniel, uskomattoman syvällisistä ja kokonaisvaltaisista pohdinnoistasi. Olen itsekin paljon miettinyt (tai asia on vaivannut minua) Kristuksen ristinkuolemaa ja uhria.
Jumala olisi voinut antaa meille anteeksi ja hyväksyä meidät yhteyteensä ilman Jeesuksen uhriakin. Mutta ihmisparka ei kykene uskomaan Jumalan hyvään tahtoon ilman tätä valtavan suurta uhrausta Jumalan puolelta. Tuntuu niin suunnattoman ristiriitaiselta ja paradoksaaliselta se, että ihminen, joka itse lankesi syntiin ja petti luottamuksen, menetti samalla luottamuksen Jumalaan! Eikös siinä olisi pitänyt käydä niin, että Jumala menettää luottamuksen ihmiseen eikä päin vastoin. Ihminen ei enää kykene luottamaan Jumalaan oman tekonsa seurauksena! (Samalla tavalla me ihmiset menetämme luottamuksen myös suhteessa toisiimme – omien tekojemme seurauksena. Tietysti lapsi menettää luottamuksen aikuiseen aikuisen tekojen seurauksena, ei omiensa. Lapsi parka samaistuu pahoja tekevään aikuiseen – ja syyllistää itsensä aikuisen huonosta käyttäytymisestä.)
Jumala on joutunut sen jälkeen korostamaan tai vakuuttamaan ihmisille, että Hänellä on hyvä tahto ihmisiä kohtaan. Paimenille ilmestyneet enkelit puhuivat Jumalan hyvästä tahdosta ihmisiä kohtaan. Nykyisessä raamatun käännöksessä Jumalan hyvä tahto on käännetty, että Jumala rakastaa ihmisiä. Tässä yhteydessä aikaisempi käännös on minusta paljon puhuvampi. Jumala toivoo, odottaa ja luottaa, että ihminen löytää uudelleen luottamuksensa Häneen.
Jeesus siis uhrasi itsensä saadakseen ihmisen vakuuttuneeksi siitä, että ihminen on tervetullut takaisin Jumalan yhteyteen ja ettei Jumala ole koskaan menettänyt luottamustaan ihmiseen eikä lakannut rakastamasta ihmistä. Ihmisen moka oli hänen omissa silmissään niin valtava, ettei hän voinut millään uskoa, että olisi mitään paluuta kotiin. Niinpä Jumalalle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin vakuuttaa ihminen suurimmalla mahdollisella tavalla – uhraamalla oman Poikansa. Siis Jumala ei tarvitse tuota uhria, mutta ihminen tarvitsee: ihmisen tarvitsee olla loppuun asti vakuuttunut siitä, että Jumala on tosissaan! Ihminen ei tule vakuuttuneeksi ilman tätä Jumalan äärimmäistä tekoa.
Raamatussa puhutaan myös siitä, ettei ihmisellä ole muuta tietä Jumalan yhteyteen kuin Kristuksen kautta. Ihminen ei viime kädessä voi siis luottaa muuhun kuin suurimpaan uhriin, kun hänen syyttäjänsä hänessä itsessään heräävät. Ihminen tarvitsee uhrin, ei Jumala. Teologit puhuvat siitä, että Jumala sovitti ihmisen itsensä kanssa. Näin onkin, mutta ei itsensä takia vaan ihmisen takia. Pienen ihmisen arvo kasvaa tällä tavalla valtavan suureksi: Jumala oli valmis suunnattomaan uhraukseen vakuuttaakseen ihmisen ja saadakseen ihmisen taas luottamaan Häneen (=Jumalaan).