« »

Olemme melkein sokeita

0 kommenttia Kirjoitettu maaliskuu 23, 2012 Muokattu tammikuu 10, 2016

Mutta eikö itsensä näkeminen osallisena pitkäperjantain tapahtumia ole perverssiä ylivastuullisuutta? Minähän olisin toiminut aivan toisin kuin kukaan heistä.

Evankelistat kertoivat nöyrästi kuinka sokeita Jeesuksen opetuslapset olivat näkemään omaa sidonnaisuuttaan pyhitettyyn väkivaltaan. Jälkiviisaina he eivät suinkaan salanneet sitä edeltävää tyhmyyttään.

Samalla evankeliumit ovat ainutlaatuisen tarkkoja kuvatessaan minkälaisen yhteisödynamiikan keskeltä ristiriidat löytävät purkautumistien yhteisessä uhrissa. Tapahtuma sinänsä ei ollut ainutlaatuinen, mutta ensimmäistä kertaa se kuvattiin uhrin näkökulmasta tavalla, joka ei enää mytologisella tavalla pimittänyt totuutta yhteisön väkivallasta ja uhrin viattomuudesta.

Girard pitää evankeliumien antropologista ilmoitusta niin vakuuttavana, ettei voi olla uskomatta sen Jumalalliseen innoitukseen.[1] Omista lähtökohdistaan käsin tämä itsetuntemus olisi jäänyt tekemättä. Vielä kahdentuhannen vuoden jälkeenkin olemme äärimmäisen vastahakoisia katsomaan pääsiäistapahtumia kertomuksena meistä itsestämme. Se on aina kertomus jostain toisesta.

Jeesuksen toteamus ristillä: he eivät tiedä mitä he tekevät perustui todellisuuteen. Syntipukkimekanismi on nykyään jo helppo nähdä – muissa. Mutta oma osallisuutemme hyvin perusteltuihin hylkäämisiin pysyy useimmiten juuri sellaisena – hyvin perusteltuna, vakuuttavasti pyhitettynä välttämättömänä toimenpiteenä, eikä suinkaan syntipukkaamisena. Vieläkin on vaikea nähdä milloin vastustamme Jumalan valtakuntaa osallistumalla pitkäperjantain toistoihin.

Evankelistojen tapa kertoa pääsiäisen tapahtumista ei päästänyt ketään piiloutumaan joukkoon, johon voisivat yksilöllisen vastuunsa liottaa. Kertomuksen eri yhteisöissä oli jo silloin muutama yksilö jotka heräsivät näkemään oman vastuunsa uhriutta vaativan systeemin jäseninä. Juudas oli ehkä ensimmäinen heistä. Evankelistojen kertomusista alkoi yksilöllinen herääminen osallisuudestamme pyhitettyyn väkivaltaan, jonka perusteltavuus on niin sokaisevan vakuuttava ja jonka välttämättömyyden tuntu on niin musertavan ylivoimainen.

Valaistumisestaan huolimatta jopa evankeliumien kirjoittajat lankesivat asteittain kuvailemaan Juudasta muita vähän pahemmaksi.



[1] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. Stanford University Press. California. 1978. s. 219

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Salla sanoi 2 viikkoa sitten:
      https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182 New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on na... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 2 viikkoa sitten:
      Aamen tuohon mitä sanot! Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiira... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 2 viikkoa sitten:
      ”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohd... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Jannu sanoi 4 viikkoa sitten:
      Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä: "One, two, three, four, every night we pray for war! Five, six, seven, eight, rape, kill, muti... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 4 viikkoa sitten:
      Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, o... Lutherin väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit