Uusi näkökulma kaikkeen

Mitä ylösnousemus merkitsee?

Kaikki neljä evankelistaa liittävät Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen siihen miten Jeesus eli ja opetti. Hänet tapettiin toimintansa takia. Jumala herätti hänet kuolleista koska… Mitäpä minä Jumalan syistä tiedän. Jotain tiedän mitä siitä on uskottu ja siitä mitä itse uskon.

Meille ylösnousemus on tieteellinen mahdottomuus. Jos sellainen on todella tapahtunut, se on todella yliluonnollinen ihme. Useimmilla Jeesuksen aikalaisilla ei ollut vaikeuksia uskoa ylösnousemukseen sinänsä. Jumalasta syntyneet mytologiset sankarit eivät yleensä jääneet maahan maatumaan. Aesclepius, Herkules, Caesar ja monet muut olivat syntyperänsä ja sankaruutensa kautta ansainneet ylösnousemuksen. Jeesus ei kuitenkaan ollut kovin todennäköinen ehdokas sellaiseen. Hän syntyi maalaisena, eli häirikkönä ja kuoli rikollisena. Miten tuomittu ja kirottu syyllinen voisi millään lailla olla Jumalan erityisen suosion kohde? Aikalaisten oli vaikeampi uskoa nimenomaan Jeesuksen ylösnousemukseen kuin siihen että joku ylipäänsä voi nousta kuolleista.

Eivät Jeesuksen opetuslapsetkaan sellaista osanneet odottaa. ”Ylösnousemusta ei voi pitää hätävarana tai oljenkortena, johon Jeesuksen seuraajat takertuivat, kun eivät muuten tienneet, mitä olisivat tehneet. Päinvastoin ylösnousemus(kokemus) törmäsi heihin ja haastoi heidän ymmärryksensä ja selitystaitonsa äärimmilleen.”[1]

Minua ei kovin paljon kiinnosta esittää apologiaa ylösnousemuksen historiallisuuden puolesta. Minusta evankeliumien tekstit kokonaisuudessaan puhuvat ylösnousemuksen puolesta. En usko, että niitä olisi ensinkään, ellei ylösnousemusta olisi tapahtunut. Evankelistat itse kuvaavat ymmärtämättömyyttään ja pelkuruuttaan siihen päivään asti, kun mestari annettiin heille takaisin. Vasta silloin heidän silmänsä alkoivat vaivoin aueta koko kertomuksen merkitykselle.[2] Jotakin hyvin vakuuttavaa Magdalan Maria, 11 opetuslasta ja noin 500 Jeesuksen alkuperäistä seuraajaa olivat kokeneet. Vasta ylösnousemuksen jälkeen he alkoivat oikeasti kerrata kaikkea hänen opettamaansa, tekemäänsä ja todeksi elämäänsä.

Evankeliumit ovat ylösnousemuksen valaisemia kertomuksia Jeesuksen elämästä ja kuolemasta. Ilman ylösnousemusta, Jeesuksesta olisi ehkä jäänyt muutama legenda muiden pyhistä miehistä ja profeetoista kerrottujen tarinoiden joukkoon. Tuskin hänen kuolemansakaan muistoa oli jääty vaalimaan. Hän oli vain yksi ristiinnaulittu tuhansien joukosta. Kuka sille jaksaisi antaa mitään poikkeuksellista merkitystä? Muutaman masentuneen seuraajan joukko tuskin olisi riittänyt saamaan mitään historiallisesti mainittavaa aikaiseksi.

Kertomukset Jeesuksen ylösnousemuksesta ovat vakuuttaneet minut. Minä pidän niitä kaikessa mahdottomuudessaan uskottavina. Tämän viikonlopun ääritraumaattisista tapahtumista alkoi varhaiskristittyjen moneen suuntaan hajaantuva teologian muodostus ja uuden elämäntavan ontuva harjoittelu. Jeesuksen seuraamisen käytäntö ja ymmärrys kaiken merkityksestä hahmottui eri paikkakunnilla jonkin verran eri suuntiin. Ylösnousemus oli kuitenkin antanut kaikille tarpeeksi vahvan uskon siihen, että Jeesuksen aluksi käsittämättömässä opetuksessa sittenkin oli jotain tärkeää. Se täytyi ehdottomasti oppia ymmärtämään. Hänen julistamansa Jumalan valtakunta etsi heidän kauttaan muotoaan maan päällä. Heidän kutsumuksensa oli edelleenkin sama: Seurata Jeesusta, vaikka eivät edelleenkään ymmärtäneet hänen opetuksistaan ja olemuksestaan juuri mitään.

Mutta miten he saisivat kaiken kuulemansa ja kokemansa talteen? Mistä he saisivat edes jälkiviisautta kääntääkseen kaikki väärinkäsityksensä uuteen uskoon? Miten he välittäisivät sen niille, jotka eivät olleet koskaan tavanneet Jeesusta? Ihmiset muistivat tapahtumia eri tavoin. He myös ymmärsivät ja selittivät niitä eri näkökulmista. Heti ylösnousemuksen jälkeen kertomuksia alettiin kuitenkin koota ja selittää.

Se oli kaikille selvää, että tyhjä hauta ei ollut vain epähistoriallinen vertaus, niin kuin laupais Samarialainen tai tuhlaajapojan isä ehkä olivat. Näiden kertomusten historiallisuus ei ollut tärkeä. Ne saivat arvonsa niiden merkityksestä.

Jeesuksen kaltaisen ihmisen ylösnousemus tarvitsi kunnon selityksen. Tyhjä hauta ilman sille annettua merkitystä jäisi vain sangen oudoksi jutuksi.[3] Ylösnousemuksen merkitykselle piti löytää sisältöä ja sanoja. Nekin olisivat jääneet tyhjiksi, jos hauta ei oikeasti olisi ollut tyhjä.[4] Haudan tyhjyys oli muutaman varmistuskäynnin jälkeen niin itsestään selvä, ettei siitä edes keskusteltu. Kukaan ollut kiinnostunut varjelemaan tyhjää hautaa tai tekemään siitä muistomerkkiä mistään. Kaikki olivat vain kiinnostuneita siitä mitä tämä kaikki merkitsi ja miten tämän jälkeen tulisi elää.

Pilatus oli vielä vallassa. Rooman valta ei ollut hievahtanutkaan ja kaikki ristiinnaulitsemiseen osallistuneet jatkoivat normaalia elämäänsä. Mutta puolentuhannen uskovaisen Jeesus liike oli saanut alkunsa. Jeesus oli noussut kuolleista ja ensimmäiset johtopäätökset siitä tehtiin jo muutaman viikon sisällä.

Mitä ne olivat?

 Kevään koitto?

Meidän leveysasteillamme pääsiäisen ajoittuminen kevään merkkeihin on antanut monelle saarnaajalle aiheen verrata Jeesuksen ylösnousemusta luonnon heräämiseen talven horroksesta. Se on romanttinen fantasia, joka vain hämärtää ymmärrystämme pääsiäisen todellisesta merkityksestä.

Ylösnousemus ei ole verrattavissa mihinkään säännölliseen ja loputtomasti toistuvaan elämän kiertokulkuun tai niitä symboloivien pakanajumalien ylösnousemustarinoihin.[5] Jeesuksen tavassa kuolla oli paljon tuttua ja ehkä miljoonia kertoja aiemmin toistunutta. Hänet tapettiin hyvin ennustettavalla tavalla, mutta Jeesuksen ylösnousemukselle ei löydy mitään vastaavuutta ihmiskunnan historiassa tai luonnon tapahtumissa,[6] eikä se ollut millään tavalla ennakoitavissa. Kukaan ei osannut sellaista odottaa. Ylösnousemuksessa ei ole mitään luonnollista, eikä siinä mielessä helposti ymmärrettävää tai vaivattomasti uskottavaa.

Vain yhdessä mielessä se oli ennakoitavissa ja johdonmukainen: Jumala ei hylkää ketään, joka häneen turvaa. Mutta ei kukaan osannut senkään lupauksen pohjalta mitään tällaista osottaa.

Ne joihin Jeesuksen kuolema sattui, tuskin pystyivät välttämään sydämensä syyttäviä kysymyksiä. Jeesuksen Isä sai kuulla varmaan monestakin murtuneesta sydämestä nousseen syyttävän kysymyksen: ”Jumala, Jumala. Miksi hylkäsit hänet?”

Tyhjä hauta oli Isän vastaus Jeesuksen omaan hätähuutoon ja monen hänen seuraajansa syytökseen. Isä teki sen mikä oli itselleen johdonmukaista, mutta vastoin mitään ihmisen tuntemaa luonnollisuutta. Hän herätti poikansa kuolemasta. Hän joka oli antanut poikansa meidän tuottamamme kuoleman haltuun, herätti hänet uudestaan elämään oman rakkautensa kautta. Jeesuksen Isä ei antanut saatanallisille valloille ja voimille viimeistä sanaa, eikä kuolemalla ollut voimaa sinetöidä väkivallan lopullisuutta.

Antaa munien kuoriutua, pääsiäistipujen sirkuttaa ja raeruohon kasvaa. Elämän ja kuoleman kiertokulku on ihmeellinen, mutta pääsiäisestä se ei kerro mitään. Pääsiäisenä paljastui jotain elämän ja kuoleman toistumoa isompi. Jeesuksen ylösnousemuksen myötä ei koittanut uusi kevät, vaan uusi aikakausi ihmiskunnan historiassa. Jeesus oli kuolemallaan voittanut kuoleman.

Myyttisen sankarin paluu?

Jeesuksen kuolleista herättäminen ei ollut aikalaisille todiste siitä, että Jeesuksen Jumala oli muita väkevämpi.[7] Kilpailevia ylösnousemustarinoita oli riittämiin. Jeesus ei vain oli hyvin epätodennäköinen ylösnousemuksen ehdokas. Hän ei kuollut sankarina, suuren asian martyyrina tai kansan ihannoimana profeettana. Ei hän loppujen lopuksi ollut mikään vakavasti otettava messiaskandidaattikaan.[8] Ylösnousemukset eivät olleet mitättömyyksiä varten. Sellaisena Jeesus oli kuitenkin kuollut.

Mitättömyytenä hän myös nousi kuolleista. Ei mitään häikäiseviä ja kansaa lakoon panevia ilmestyksiä. Ei mitään taivaita aukaisevia ilmestyksiä. Hän vain tuli takaisin tavalliseen arkeen välillä tunnistamattomana ja välillä tunnistettuna, mutta hyvin arkisesti ruokaa pyytäen.

Olemme jo nähneet ylösnousemuksia kuvaavista teksteistä, että Jeesuksen ylösnousemuksesta puuttui kaikki mytologisen sankaruuden ulottuvuudet. Hän palasi nöyrän huomaamattomasti, vaatimattomana ja anteeksiantavana. Jos Jeesus olisi ottanut sankarin roolin, joka häneltä niin kiihkeästi odotettiin, hän olisi astunut alas ristiltä, tai tullut rytinällä kuoleman valtakunnasta seitsemän lohikäärmeen päätä kainalossaan. Kenenkään epäilyksille ei olisi jäänyt sijaa, eikä kenenkään olisi tarvinnut olla epävarma uskostaan. Jokaisen olisi vain pitänyt päättää ollako puolella vai vastaan. Hänen seuraajistaan olisi tullut uuden uskonnon voitonhimoisia kenraaleja, ja messiaanisen valloitushalun humalluttamia imperialisteja.

Sellaisia monesta kristittyjen johtajasta myöhemmin tulikin. He lankesivat samaan kiusaukseen, joka opetuslapsilla oli ja näkivät jälkeenpäin ylösnousemuksen vain muutamalla vuorokaudella viivästyneenä sankarimessiaan kuninkaallisena paluuna.[9]

Jeesuksen ylösnousemus ei ole myyttisten ylösnousemuskertomusten kaltainen. Niissä salataan kollektiivinen murha. Viattoman uhrin tuottama rauha projisoidaan jumalalliseksi muuttuneen uhrin tuottamaksi ihmeeksi. Uhrin jumalallistaminen merkitsee myös uhrin häivyttämistä. Myyttiset ylösnousemuskertomukset ovat väkivallan tekijöiden ja salaajien tuottamia kollektiivisia itsepetoksia. Jeesuksen murhasta vastanneet pystyivät tuottamaan vain vaivaisen salaliittoteorian Jeesuksen ruumiin varastamisesta.

Jeesuksen ylösnousemus ei salannut tehtyä rikosta, eikä millään tavalla palvellut siihen osallistuneita. Hän kantoi kaikki väkivallan merkit edelleen ruumiissaan, jottei kukaan voisi unohtaa mitä todella oli tapahtunut. Jeesuksen ylösnousemus ei millään tavalla palvellut minkään väkivallan jatkamista. Päinvastoin se paljasti kaiken väkivallan käytön suoraan Jumalan sydämeen kohdistuneeksi vihamielisyydeksi.

Muutamat tämän väkivallan passiiviset todistajat ja sen läheltä peloissaan karanneet opetuslapset, löysivät rohkeutensa vasta ylösnousemuksen jälkeen. He kirjoittivat maailmanhistorian ensimmäisen kertomuksen, jossa kuvataan syntipukiksi joutumisen prosessi kokonaan uhrin näkökulmasta. Jumalan herätettyä ihmisen uhrin kuolemasta, tämä kertomus alkaisi levitä kaikkien maailman kansojen joukkoon kertomuksena Jumalasta, joka on uhrien puolella ja Jumalasta joka on anteeksiantavainen jopa uhraajille. Tämä kertomus alkoi vähitellen nakertaa pyhitetyn väkivallan perusteita. Tällaisen Jumalan nimissä ei voisi perustella minkäänlaista hylkäämistä eikä väkivaltaa.

Myyttiset ylösnousemuskertomukset vain jatkavat tapahtuneen vääryyden salaamista, vaientavat uhrin äänen ja antavat tulevaisuudessa lisää pyhitettyjä syitä väkivallalle. Jeesuksen ylösnousemuskertomuksen jälkeen myyttiset ylösnousemuskertomukset alkavat vähitellen menettää voimansa. Siksi tämä ylösnousemuskertomus ei kuulu vanhaan jatkumoon, vaan toimii myyttisen itsepetoksen paljastajana.

Girard pohti uransa loppupuolella mikä mahdollisesti olisi voinut voittaa tai ehkäistä ihmiskuntaa riivaavan väkivallan tartuntaherkkyyttä. Hän toteaa, ettei sellaista lääkettä olisi voinut syntyä minkään kulttuurin sisältä. Kaikissa kulttuureissa oltiin enemmän tai taipuvaisia jumalallistamaan väkivallan. Eivätkä he olleet tyhmiä. Heillä oli hyvät syyt uskoa väkivaltaa jumalalliseksi ominaisuudeksi. Omassa prosessissaan hän samassa kirjassaan lopullisesti tunnustaa, ettei väkivallan myyttisen luonteen paljastumiseen voinut riittää mikään muu kuin uhrin todellinen nouseminen kuolemasta.

”Ylösnousemus ei ole vain ihme. Se on suunnaton luonnonlakien rikkomus. Se on vaikuttava todistus siitä että inhimilliseen todellisuuteen on astunut voima joka on tarttuvaa väkivaltaa väkevämpi.”[10]

 Takaisin annettu uhri

Olen jo alleviivannut ylösnousemuskertomuksen kommenteissani, että ylösnoussut oli kaikin puolin olennaisesti sama Jeesus, jonka opetuslapset olivat tunteneet. Myös ristiinnaulitsemisen jäljet olivat edelleen näkyvissä.

Ylösnousemus ei siis millään tavalla pyyhkinyt hänen kuolemaansa ja kuolintapaansa olemattomiin. Hän oli kuolleesta noussut ihmisten väkivallan uhri, koko yhteisön yksimielisesti lynkkaama ihminen. Jumalan pojassa oli ja on edelleen ihmisten aiheuttamia haavoja. Vain yhden sanotaan ulottuneen hänen sydämeensä asti. Minä uskon, että jokainen tuomitseva sana, halveksiva katse, piiskan sivallus, naula ja tappura tavoittivat hänen sydämensä. Hän otti vastaan koko ihmiskunnan väkivaltaisen perustympeyden jokaista ulossuljettua vastaan.

Ylösnousemuksen kautta opetuslapset eivät saaneet lahjaksi mitään uutta Jeesusta. Jumala antoi heille takaisin saman Jeesuksen, jonka he olivat tunteneet viimeiset pari kolme vuotta – tai johon ainakin olivat yrittäneet tutustua.

Hän oli vainottu eläessään ja pysyi vainottuna vielä ylösnousemuksensa jälkeen. Sellaisena hän ilmestyi vielä taivaaseen astumisen jälkeenkin Paavalille. ”Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat.”[11] Kaikki ihmisiin kohdistuva väkivalta, vaikka kuinka Jumalan nimessä tehtyä, oli edelleenkin Jumalan poikaan kohdistuvaa väkivaltaa. Hänen ristiinnaulitsemisensa ei suinkaan ollut loppunut ylösnousemuksen myötä. ”Kuka ristiinnaulitsi Jeesuksen” on tärkeä kysymys. Ennen kuin näemme oman osuutemme siinä, emme pääse seuraavaan olennaiseen kysymykseen: ”Kuka lopettaisi Jeesuksen ristiinnaulitsemisen?”

Ylösnousemus antoi meille takaisin itse tuottamamme kuoleman ja Isän antaman elämän samanaikaisesti. Niiden pitäisi sopia yhteen yhtä hyvin kuin meluisa hiljaisuus. Sellaista ei ole, eikä sellaista pitäisi olla. Mutta Jeesuksen ylösnousemuksessa se toteutui.[12] Kuolema ei hävinnyt minnekään, vaikka se oli voitettu. Vaino ja väkivalta ei lakannut, vaikka Isä oli kääntänyt sen meille takaisin anteeksiantavan rakkauden muodossa.

Näistä käsittämättömistä maisemista Jeesuksen seuraajat myöhemmin hahmottivat opin inkarnaatiosta ja Jumalan pyhästä kolminaisuudesta. Jumala oikeasti kohtasi poikansa kautta ihmisen tuottaman kuoleman. Samalla hän herättämällä poikansa kuolemasta tarjosi ihmisille elämän ja Pyhän Hengen, uhrin ikuisen lohduttajan, puolustajan ja vahvistajan.

Änkyttäen yritän kuvata mihin uskon. Jumala taisi Jeesuksen ylösnousemuksen kautta palauttaa meille väkivaltamme uhrin. Hän antoi meille uhrimme takaisin. Palauttamalla Jeesuksen kuoleman vallasta Jumala jotenkin käänsi moneen itsepetoksen alle piilotetun uhraamisintomme pelastukseksemme.

Se että Jeesuksen ylösnousemus oli nimenomaan ristiinnaulitun ylösnousemus, tuotti opetuslasten ajatusmaailmaan ainakin yhden ratkaisevan muutoksen: Jumalan keskeisin kiinnostuksen kohde ei ollutkaan sankareissa, vaan kaiken inhimillisen sankaruuden ja pelkuruuden tuottamissa uhreissa.[13]

Jeesus oli koko ajan yrittänyt välittää heille näkökulmaa, joka heille kirkastui vasta Jeesuksen ylösnousemuksen ja Parakleten, uhrin puolustajaksi annetun Pyhän Hengen antamisen jälkeen. Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen uhrit voisivat nostaa päänsä pystyyn ja kääntämään toisenkin poskensa alistumatta ikinä enää uhrin asemaan.

Hän, joka oli rikki runneltuna haudattu samaan maahan miljoonien aikaisempien uhrien kanssa, oli uudestaan heidän keskuudessaan. Hän oli edelleen uhri, niin kuin hekin. Hän kantoi uhraamisen jäljet ruumiissaan, mutta samalla hän oli havaittu Isän rakastamaksi ja kuoleman voittaneeksi. Hän antoi toivoa maailmasta, jossa voisi uhrautua uhraamisen sijaan, mutta jossa ei enää koskaan tarvitsisi lopullisesti antautua kenenkään uhriksi.

Pitkänäperjantaina uhriksi joutumisen väistämättömyys ja uhraamisen välttämättömyys näytti kaikessa alastomuudessaan niin vastaansanomattoman lopulliselta todellisuudelta, ihmiskunnan auttamattomalta ja voittamattomalta kohtalolta. Pääsiäissunnuntain jälkeen tuo sama todellisuus alkoi näyttää helvetiltä, josta meille on tarjolla pelastus.

Jos Isä ei ole hylännyt poikaansa joka antautui uhriksemme ja joka samaistui kaikkiin uhreihin, niin hän ei ole myöskään hylännyt meitä, olimme sitten uhraajia tai uhreja, tai molempia samanaikaisesti, niin kuin useimmat meistä ovat. Ylösnoussut ihmisten uhri on Jumalan uskollisen rakkauden osoitus koko ihmiskunnalle.

Kuolemasta noussut anteeksianto

Ylösnousemuskertomuksien kuvauksissa Jeesuksen olemus oli täysin anteeksiantava. Hän ilmestyi pelokkaille, häpeileville ja pettyneille karkureille, rakkaimpansa hylänneille raukoille. Pienikin syyllistävä katse tai ele olisi saanut heidät romahtamaan omaan surkeuteensa ja häpeäänsä.

Mutta Jeesus ei edes ääneen lausutulla anteeksiannolla muistuttanut heitä yhdestäkään virheestä. Jeesus ei imitoimalla antanut kenellekään takaisin pienintäkään itselleen tehtyä vääryyttä. Päinvastoin hän pyysi opetuslapsia seuraamaan omaa rakkauttaan rakastamalla muita niin kuin hän on rakastanut heitä.

Jos kuolleet tulivat takaisin kummittelemaan, heillä yleensä oli kosto mielessään. Siksi kummituksia on pelätty ja vainajia lepytelty. Sen tähden opetuslapset pelästyivät nähdessään Jeesuksen. Sen täytyi tietää tilinteon päivän koittaneen.

Mutta Jeesuksessa ei ollut koston häivääkään. Hän ilmestyi rauhoittavana, sovittava ja luokseen kutsuvana. Jeesus ei ilmestynyt kostamaan kidutuskuolemaansa. Hän kantoi kyllä sen merkit ruumiissaan, mutta ei sen kostamisen kiusausta sydämessään. Kukaan ei ollut kyennyt käänyttää Jeesusta itseään vastaan. Hänessä eli kärsimystä ja kuolemaa väkevämpi anteeksianto. Ihmisen uhri annettiin ihmisille takaisin rajattomasti anteeksi antavana Jumalan poikana.

Ylösnousseen Jeesuksen myötä kuoli viimeinenkin syy nähdä Jumala mustasukkaisesti omistavana, kostonhaluisena ja vihaansa vaivoin pidättelevänä Isänä. Jumala on mitä Jeesus oli eläessään, kuollessaan ja noustessaan kuolleista, sanoittakin anteeksiantavainen ja täynnä armahtavaa rakkautta. Kateellisen vertailun, väkivaltaisen kilpailun ja katkeran koston jatkuvasti itseään ruokkiva kierre oli murrettu aivan päinvastaisella esimerkillä.

Kainin veri huusi kostoa. Niin on melkein kaikkien uhrien veri huutanut tähän päivään asti. Pyhällä koston velvollisuudella on ollut uskollisia seuraajia. Pojat ovat kostaneet isilleen ja isiensä puolesta, naiset vertaisilleen ja alistaville miehille, kansakunnat rajojensa loukkajille, rodut alistajilleen ja uskonnot kilpailijoilleen. Koston aiheet eivät lopu kesken. Kasan päällimmäisenä on hyväksikäytetyn ja kaltoin kohdellun hyväntekijän hirmuinen raivo. Kainin merkki ei ole suojellut ketään veren velvoitteilta.

Jos Jumala olisi kostava, niin ylösnousemus olisi sen osoittamisen paikka. Juuri silloin hänen vihansa olisi pitänyt näkyä. Evankeliumien teksteissä tai ensimmäisen vuosisadan muissa kristillisissä teksteissä ei löydy mitään kytkentöjä Jumalan vihan ja ylösnousemuksen välillä.[14] Jeesuksen veri ei huutanut kostoa. Se jäi kuiskaamaan anteeksiantoa kenelle tahansa, joka uskoi sitä tarvitsevansa.

Mutta mihin perustui Jeesuksen oikeus olla rajattoman anteeksiantavainen?

Vain uhrilla on oikeus antaa anteeksi?

Mikä oikeus minulla on antaa anteeksi syntejä, jotka sinä olet tehnyt jotain toista vastaan? Hänhän sinun synneistäsi on kärsinyt, en minä. Uhri itse on ainoa oikeutettu anteeksiantaja. Entä kuka antaa anteeksi murhattujen, kuoliaaksi kidutettujen ja nälkään näännytettyjen puolesta? Jäävätkö jotkut auttamattomasti anteeksiannon ulkopuolelle, jos vain uhrilla on oikeus antaa anteeksi? Voimme kyllä jälkeenpäin armahtaa murhaajia tai antaa heidän sovittaa rikoksensa itse. Mutta miten käy todellisen anteeksiannon? Tavoittaako se heidät koskaan? Entä jos uhrit ovat elossa, mutta eivät koskaan anna anteeksi? Miten käy sen, jolle kukaan ei halua antaa mitään anteeksi? Tai niille, joille vain harvat kykenevät antamaan edes jotain anteeksi. Miten käy melkein kaikille, jos saamamme anteeksianto rajautuu vain siihen mihin uhri suostuu?

Tietenkin Jumalalla on valta antaa anteeksi. Niinkö? Miksi Jumala ottaa oikeudekseen antaa kenen tahansa syntejä anteeksi? Hänhän on tuolla jossain ja rikokset ovat tapahtuneet täällä, jumalattoman todellisuuden keskellä. Joidenkin mielestä Jumala on itse anteeksipyynnön velkaa. Hän on jättänyt meidät heitteille, vailla minkäänlaista suojaa toisiltamme. Hänen selkänsä takana on tehty ja tehdään hirvittäviä asioita hänen nimissään. Missä hän oli silloin kun.., ja missä hän oli silloin kun Jeesus tapettiin?

Entä jos hän oli ja on koko kärsimyshistoriamme ytimessä? Entä jos hylätty uhri on Jumalan yksinäisyyttä? Entä jos kaikkien nälkä ja jano on Jumalan aliravitsemustila? Entä jos kansan murhat ja joukkotuhonnat osuvat jokaisen uhrin kautta Jumalan sydämeen? Entä jos kaikki kärsimys on pohjimmiltaan Jumalan kipua? Jokainen rikos ihmisyyttä vastaan on pohjimmiltaan rikos siihen samaistunutta Jumalaa vastaan. Eikö tämä ollutkin pitkäperjantain viesti? Kaikki ihmisen pahuus osuu pohjimmiltaan Jumalaan.

Olihan Jeesus opettanut, että kaikki mitä teemme lähimmäisillemme, sekä hyvässä että pahassa, kohdistuu pohjimmiltaan häneen itseensä. Hän samaistui uhreihin ja antoi itsensä meidän kollektiivisen pahuutemme uhriksi. Hänen kauttaan Jumala osoitti olevansa koko ihmiskunnan väkivallan uhri.

Tässä mielessä Jeesus otti meidän syntimme päälleen, niin kuin Paavali myöhemmin totesi. Se ei tarkoita, että hän otti meidän syyllisyytemme kannettavakseen. Ei sitä tarvinnut kenenkään kantaa meidän puolestamme. Hän kantoi meidän syntimme koska ne kohdistuivat häneen. Ei hän kantanut syyllisyyttämme. Sen hän antoi meille anteeksi. Hänellä oli uhrin eikä sijaissyyllisen oikeus antaa anteeksi. Ei mitään puhetta lunnasmaksujen suorittamisesta, velkakirjojen mitätöinnistä tai sijaisuhrin tuottamasta puhtaudesta. Hän kantoi meidän syntimme antautumalla niiden uhriksi. Juuri siksi hänen anteeksiantonsa on niin vakuuttava, sovittava, parantava ja pelastava. Se on meidän syntiemme uhrin tarjoamaa anteeksianto.

Ei sellaista pitäisi olla. Se on vastoin kaikkia käsityksiä sopivuudesta, oikeudesta, kunniasta ja moraalisesta järjestyksestä. Mutta ei Jeesus tullutkaan niitä vahvistamaan. Hän tuli perustamaan Jumalan valtakuntaa. Sen kulmakiveksi tuli uhri, joka tuli takaisin antamaan anteeksi uhraajilleen.

Se tuli helposti ohitettavaksi ja hylättäväksi kiveksi. Jeesus ei ylösnousemuksensa jälkeenkään lähestynyt ketään vastustamattomalla tavalla. Puheille hänen ylösnousemuksestaan oli helppo hymähtää. Jeesus oli edelleen kaikessa vaatimattomuudessaan helppo ohittaa. Jeesuksen ensimmäisille seuraajille heidän nyt kohtaamansa rakkaus oli kuitenkin jotain niin uudenlaista ja ennestään tuntematonta, että he paremman puutteessa ottivat käyttöönsä harvinaisen kreikankielen sanan agape, antaakseen sille nimen. Tämän sanan alkuperä tuskin enää kiinnostaa ketään, koska pääsiäisenä kohdatusta Jumalan rakkaudesta tuli sen uusi sisältö ja määre.

Kaikessa tolkuttomuudessaan ja kaikessa vaatimattomuudessaan se pysyy ainaisena haasteena ja lempeänä kutsuna vertailun, kateellisen kilpailun ja siitä poikivan väkivallan armottomassa maailmassa. Evankeliumien tarjoama peilikuva itsestämme ei ole imarteleva, mutta joka suostuu sitä nöyrästi tarkastelemaan, saattaa nähdä myös läpikuultavan kuvan hänestä, jonka vaatimaton armo on sydäntä sulattava ja uuteen elämään herättävä. Hän on sinun uhrisi. Hän on sinun uhriudessasi mukana. Hän antaa anteeksi sinulle ja niille jotka ovat sinusta tehneet uhrin. Hänellä on valta antaa anteeksi.

Anteeksianto kirkastaa oikeudentajua.

Jeesuksen seuraajilla oli vanhan yhtälön mukaan kaksi vaihtoehtoa. Joko he pitäisivät Jeesuksen ylösnousemusta merkkinä siitä, että väkevin on sittenkin heidän puolellaan. Nyt olisi aika mobilisoida kaikki voimat urhoolliseen kostoretkeen syyllisiä vastaan.[15] Roomalaiset ja heidän rikastuneet vasallinsa saisivat minkä ansaitsevat.

Toinen vaihtoehto olisi ylösnousemuksen rohkaisemina ryhtyä uhmakkaaksi marttyyrien armeijaksi. He lakkaisivat pelkäämästä kuolemaa ja lähtisivät siksi suorastaan kerjäämään marttyyriutta uhmaten tyranniaa ja lietsoakseen sorrettuja alistuneesta mitäänsanomattomuudesta sankarilliseen marttyyrikuolemaan.

Jeesus ei rohkaissut kumpaakaan. Molemmat ratkaisut ruokkisivat uhrikoneistoa ja vuodattaisivat vain lisää kostoa tai marttyyriutta huutavaa verta. Jeesus purki uhriutta vaativan väkivaltayhtälön perusteitaan myöten. Enää ei tarvitsisi kostamalla tai kuolemalla tuottaa lisää uhreja. Nyt olisi mahdollisuus tehdä jotain paljon radikaalimpaa: Rakastaa vihollisiaan uhrautuvasti ja antaa heille anteeksi kuolemaansa saakka.

Se ei estäisi seurakuntaa kiinnittämästä huomiota vääryyksiin ja vaatimasta sorretuille oikeutta. Päinvastoin. Juuri anteeksianto antaisi heille katkeruudesta vapaata selvänäköisyyttä ja kostonhimosta vapaata oikeudentajua.[16] Nyt he vasta olisivat vapaita puuttumaan väkivaltaan jatkamatta sitä. Vain anteeksiannetuilla on mahdollisuus pysyä edelleen jaetussa anteeksiantamuksessa. Se ei edellytä oikeuden tajusta tinkimistä tai vääryyksiä vastaan elämisen löysäämistä. Sen avulla oikeuden janomme ja intohimomme vääryyksiä vastaan voi pysyä vapaana pyhitetystä väkivallasta. Vain ne jotka pyytävät itseään pysymään anteeksi antavina ovat kyvykkäitä käyttämään järkeään ja argumentaatiotaitoaan rauhaa rakentavaan dialoogiin, eikä kuiluja syventävään väittelyyn.[17]

Uhrin ei tarvitse unohtaa mitään, jos hän muistaa kuuluvansa niihin, jotka tarvitsevat anteeksiantoa. Ylösnoussut Jeesus ei tarjonnut mitään vapauttavaa unohdusta. Kunhan muistaa kuuluvansa anteeksiannettuihin ristiinnaulitsijoihin, kaikki muu muistaminen palveli vain oikeudenmukaisempaa elämää.

Luukkaan ja Johanneksen mukaan Jeesus käski levittämään samaa armahtavaisuutta maailman ääriin, merkkinä rakastavasta elämästä, joka on kuolemaa ja pahuutta väkevämpi. Varauksetta armahtavan rakkauden läsnäolo oli nyt, ja tulisi aina olemaan vahvin todiste Jeesuksen ylösnousemuksesta. Kaikkien uhri antaa kaille anteeksi.

Voitto kuolemasta.

Minua ei kiinnosta Jeesuksen ylösnousemuksen biologia, kemia tai fysiikka. Tähtien pölystä hänet oli tehty niin kuin minutkin. Suurin osa hänen solukostaan oli jo ehtinyt uusiutua ennen hänen kuolemaansa. Miksi minua kiinnostaisi niiden atomien kohtalo, jotka olivat jo läpikulkumatkansa tehneet, tai niiden solujen joiden vuoro oli nyt. Ei se ole tärkeää.

Silti arvet ovat ainakin toistaiseksi osa identiteettiämme ja haavat olivat osa kuolemasta nousseen Jeesuksen identiteettiä. Luulen ettei siellä jossain kukaan muu kanna maan päällä saamiaan vammoja kuin Jeesus. Mutta ensimmäiset kristityt tuskin miettivät sitäkään.

Ylösnousemuksen jälkeen opetuslapset kuitenkin arvioivat Jeesuksen kuolemaakin uudella tavalla. Sen kautta heidän käsityksensä kuolemasta ja asenteensa suhteessa kuolemaan muuttuivat. Jeesus oli osoittanut, ettei nöyryyttävinkään tapa tappaa merkitse arvotonta tapaa kuolla. Jeesuksen kuoleman arvokkuus ei tullut taipumattomasta ryhdistä, uhmakkaasta oman arvon tunnusta tai sankarillisesta marttyyriudesta, vaikka kaikkea näitäkin hänen kuolemassaan varmaan nähtiin. Hän kuoli niin kuin oli elänytkin: rakastaen ja antaen anteeksi. Hän koki kyllä pelon, kuolemaan kauhuun asti, mutta hän tunsi myös jotain sitä väkevämpää. Jeesus tunsi Isänsä rakastavan tahdon, jonka realisoitumista maan päälle Jeesus kutsui Jumalan valtakunnaksi. Sen Jumala vahvisti todeksi herättämällä Jeesuksen kuolemasta.

Jeesuksen ylösnousemus merkitsi voittoa kuolemasta, mutta voitto kuolemasta ei merkinnyt vain taivaspaikkaa. Jokainen taisteli kuoleman kanssa jo arjessaan. Jeesus, ja kaksi nimeltä tuntematonta hänen rinnallaan, tapettiin tavalla jonka tarkoitus oli herättää kansassa kuoleman kauhua ja pelkoa niitä kohtaan, joilla oli valta tuottaa kuolemaa. Siinä he onnistuivat hyvin. Monet tiesivät entistä paremmin mitä pitäisi varoa sanomasta tai tekemästä välttyäkseen samanlaiselta kohtalolta. Nekin jotka eivät sitä ymmärtäneet jähmettyivät ylipäänsä tekemästä tai sanomasta mitään merkittävää. Jokainen kammoksui tuollaista kuolemaa.

Tämän maailman vallat ja voimat saavat voimansa kuolemasta, kyvystään ja oletetusta oikeudestaan tuottaa kuolemaa tai sitä muistuttavaa hylkäämistä. Koska kuolema kaikissa sen muodoissaan ja esiasteissaan, on suurin uhka olemassaolollemme, niitä tuottavat voimat pystyvät hallitsemaan tuottamalla suurimman mahdollisen pelotteen. Juuri nyt elämme maailman luksusnurkassa, jossa kellään ei ole välittömän kuoleman tuottamisen valtaa elämässämme.

Jeesuksen ylösnousemus rikkoi pelon valtaa. Sen kautta Jumala kertoi ihmisille, että kuoleman tuottajilla ei olekaan viimeistä sanaa. Hylkääjillä ja tappajilla ei olekaan lopullista valtaa. Uhrin puolella olevalla Jumalalla on valta ottaa luokseen sen jonka ihmiset hylkäävät ja herättää henkiin hänet, jonka ihmiset tappavat.

Ne, jotka uskoivat Jeesuksen ylösnousemukseen, löysivät uuden näkökulman todellisuuteen. Kuolema ei hallinnutkaan elämää. Elämän luoja hallitsi myös kuolemaa. Ihmisten taipumus löytää keskinäinen yhteys hylkäämällä kolmannen, ei koidukaan hylätyn viimeiseksi uhaksi ja tuomioksi, jos hän uskoo Jumalaan, jonka rakastava syli odottaa jokaisessa erämaassa.

Tämä oli tärkeä näkökulma ensimmäisten sukupolvien kristityille. He saivat rohkeutta uhmata hallitsijoiden kykyä tuottaa kuoleman pelkoa. Kun suuri joukko kristittyjä kohtasivat kuoleman ylistäen elämän antajaa, valtiaat menettivät jumalallisen asemansa. Kellään ei enää ollut valtaa erottaa Jeesukseen uskovat löytämästään rakkauden lähteestä. Kuolema oli menettänyt lannistavan pelotusvoimansa. Siksi myös kuoleman tuottajat menettivät kaikkein tärkeimmän valtikkansa.

Alkuseurakunnalla oli nyt uskoa osallistua päättymättömään kertomukseen, jota kukaan ei pystyisi sammuttamaan tappamalla ja uhraamalla. Kuolemaa uhmaava kertomus tulisi jatkumaan ja rikastumaan. Siitä tulisi yhä kauniimpi kertomus Jumalan rakkaudesta väkivallan maailmassa. Jopa marttyyrien veri tulisi kertomaan hyvyydestä, jolle tappajat eivät voi mitään. Yhä useampi suostui mieluummin tulemaan tapetuksi kuin osallistumaan kuolemaa tuottavan hallinnon osaksi. Sen kautta vahvistui usko, että maailmassa elää nyt kuolemaa väkevämpi kertomus.

Ei tästä kertomuksesta tullut niin kaunis kuin siitä olisi pitänyt tulla. Toisaalta tämä ei ole valtiaitten kertomus ja on siksi ehkä jäänyt sen saman vanhan tarinan jalkoihin. Yhä se kuitenkin elää kilpailuyhteiskuntamme marginaaleissa ja tappavan yltiökapitalismin uhrien slummeissa.

Onko vielä olemassa asioita, joiden puolesta uskallamme elää ja kuolla? Kysymys on vaarallinen, koska se on historiallisesti kytkeytynyt niin läheisesti kolmanteen kysymykseen: Onko asioita joiden edestä olet valmis tappamaan? Juuri tästä syystä olemme oppineet aika kyynisiksi kahden ensimmäisenkin kysymyksen suhteen.

Jeesuksen mallintamassa Jumalan valtakunnassa kysymys on vain rohkeudesta elää ja kuolla. Niihin on usein liittynyt uskallus olla tappamatta ja rohkeus henkensä kaupalla astua uhrin rinnalle. Jeesuksen ylösnousemus antoi rohkeutta uskoa, että nämä kaikkialla vartioivat ja jokaisen elämää ohjaavat kuoleman tuottajat ovat loppujen lopuksi voimattomia sen merkityksen rinnalla, jonka voimme heistä huolimatta elää todeksi.

Jeesuksen ylösnousemus rohkaisee jokaista elämään uhrautuvaisesti rakastavaa ja anteeksiantavaa elämää, omaa elämäänsä, meidän elämäämme. Joitakin sama haaste vie vapaaehtoiseen kärsimykseen, raskaaseen myötäelämiseen ja jopa kuolemaan uhrin rinnalla tai hänen puolestaan. Ketään se ei haasta tappamaan minkään asian puolesta.

Kun tuomittu, hylätty ja kuoliaaksi kidutettu annettiin takaisin kaikille karkuun lähteneille, se merkitsi myös sitä, ettei kukaan voisi enää kuolla niin yksin, etteikö Hän olisi myötätunnolla läsnä ja etteikö Hänen sylinsä olisi kuoleman toisella puolella vastassa. Eikä siinä kaikki. Kristuksen kuolleista herättäminen enteili kaikkien kuolleista herättämistä, mitä ikinä se sitten tulisi tarkoittamaan. Joka tapauksessa se vahvisti jokaisen uskoa pysyvään identiteettiin, ikuisesti tunnistettavaan minuuteen, jota mikään sairaus tai kuolemisen tapa ei voisi koskaan runnella tunnistamattomaksi.

 Voitto pahuudesta

Jeesuksen seuraajien luultavasti ensimmäinen ja yksinkertaisin johtopäätös ylösnousemuksesta oli että se merkitsi Jumalan voittoa pahuuden valloista. Ylösnoussut Jeesus oli kaikessa nöyryydessään ja armahtavaisuudessaan sittenkin Herra, kuningas, voittaja. Hän oli sitä aivan eri tavalla kuin kukaan osasi odottaa, mutta ylösnousemuksen täytyi merkitä juuri sitä, että hän oli tosi Jumalan poika, joka oli voittanut pahuuden voimat.

Jeesuksen tunnustaminen Herraksi, kaikkien uskonnollisten ja poliittisten valtojen ja voimien kiivaasta vastustuksesta huolimatta, tuli alkukristittyjen ensimmäinen ja yksinkertainen uskontunnustus. Sen kautta jokainen sai mahdollisuuden sanoutua irti niistä valloista ja voimista, jotka tappoivat Jeesuksen ja syntyä aivan uudenlaisen valtakunnan lapseksi. Jeesuksen ylösnousemus oli merkki Jumalan valtakunnan astumisesta ihmisten maailmaan.

Emme pelastu sodasta, väkivallasta ja kärsimyksestä sotimalla taistelemalla ja kärsimällä, niin kuin tähän asti oli yritetty tehdä. Vain kuolemaa väkevämpi hyvyys ja rakkaus tuovat meille voiton pahuudesta. Pääsiäinen oli muistutus siitä, että ihmisten maailmassa väkivallaton hyvyys joutuu melkein aina ristille. Ylösnousemus kertoi opetuslapsille, ettei risti olekaan kaiken toivon lannistava viimeinen sana. Pahuuden valta tuottaa kuolemaa ei ole hävinnyt, mutta sen kyky kuoleman kautta hävittää hyvyys on murtunut.

Samalla usko siihen, että vain sotimalla pääsemme sodista ja vain voittamalla pääsemme väkivaltaisesta kilpailusta, on saanut haastajansa. Jumalan hyvyys ja rakkaus on ylösnousemuksen jälkeen osoittautunut kaikkia pahuuden voimia väkevämmäksi. Hyvyyden voitto ei tullut sen kautta, että se olisi sodassa tai kilpailussa nujertanut pahuuden. Päinvastoin, hyvyys voitti koska Jeesus ei osallistunut yhteenkään sotaan tai kilpailuun, vaan suostui osallistumattomuudellaan kaikkien kilpailujen ja sotien uhriksi. Silti tai juuri siksi Jumala herätti hänet kuolemasta ja antoi hänet takaisin ihmiskunnalle. Jeesuksen ylösnousemus jätti hänet seuraajilleen malliksi kuolemattomasta rakkaudesta ja ikuisesta hyvyydestä, jolle pahuuden rankimmat aseet eivät enää mahtaneet mitään.

Jeesuksen ylösnousemuksesta alkoi elää usko siihen, että rakkaus on pahuutta väkevämpi ja hyvyys voi oikeasti voittaa väkivallan. Jeesuksella ei eläessään ollut valtaa. Hän kuoli niiden kynsissä, joilla oli valtaa. Hän nousi kuolleista niin kuin oli elänytkin, vailla mitään vallan merkkejä ja eleitä.

Vasta myöhemmin Jeesuksen ylösnousemusta alettiin pitää keskeisesti Jumalan voiman osoituksena, meidän Jumalamme ylivoiman osoituksena. Se kääntyi oikeutukseksi alistaa alempiarvoisia uskontoja ja kulttuureja kristinuskon herruuteen. Jos katsomme, miten kristinusko on levitetty kaikkiin ilmansuuntiin, niin kyllä vaikuttaa siltä, että hyvyyden valta ja vallan hyvyys on kristityiltä usein mennyt sekaisin.

  Merkki Jeesuksen jumaluudesta

Ei ylevä kokoelma Jeesuksen eettisestä opetuksesta riitä kristinuskon perustamiskertomukseksi. Vasta ylösnousemus teki selväksi mitä ristillä oikein tapahtui ja kuka siellä kuoli. Jeesus oli anteeksiantavana uhrina samanaikaisesti ihmisyyden ja jumaluuden ytimessä. Hän oli ihminen ja Jumala. Kohdat joissa väitetään tai annetaan ymmärtää, että Jeesus on myös Jumala, ovat paljon harvemmassa kuin ne kohdat joissa puhutaan Jeesuksen ihmisyydestä. Silti ne mustepisaran lailla värjäävät isonkin kannullisen vettä. Hän joka aluksi tuntui vain ainutlaatuiselta ihmiseltä, osoittautui ylösnousemuksen jälkeen Jumalan kaltaiseksi.

Kreikan ja Rooman valtiailla oli kaikilla jumalallinen sukupuu. He olivat ihmisen kaltaisia, mutta pysyvät jumalina. Jumalilla oli paljon poikia, kaikki isiensä kaltaisia. Juutalaisten Jahve sen sijaan oli sukupuoleton, isätön, äiditön ja pitkään myös lapseton. Ihmisetkään eivät olleet hänen lapsiaan, vaan kaltaisiksi luotuja. Vasta Jeesuksen kautta Jahvesta tuli myös isä. Vai? Oliko Jeesus ollut olemassa Jumalan poikana jo aikojen alusta? Tuliko hän Jumalan pojaksi vasta syntyessään ihmiseksi, saadessaan kasteen ja jumalallisen tunnustuksen, vai tuliko hänestä Jumala vasta ylösnousemuksen tai taivaaseenastumisen yhteydessä?[18] Nämä olivat kaikki avoimia kysymyksiä ensimmäisten vuosisatojen kristityille. Se oli kuitenkin selvää, että usko Jeesukseen Jumalan poikana alkoi vasta ylösnousemuksen jälkeen. Se teki heille selväksi, että Jeesus sittenkin oli Jumalan poika, siis Jumala tai jumalallinen sanan jossain kaikkein yksinkertaisimmassa ja kansanomaisimmassa merkityksessä.

Vaikka he olivat kerta toisensa jälkeen pettyneet Jeesukseen, jokin aavistus jumalisuudesta oli kuitenkin koukuttanut heidät pysymään hänen seuraajinaan melkein loppuun asti. Vasta nyt he vakuuttuivat siitä, että Jeesus oli sittenkin ollut oikeassa. Jumala oli herättämällä Jeesuksen kuolleista antanut vahvistuksensa kaikelle mitä Jeesus oli opettanut. Ylösnousemuksen jälkeen alkoi suuri kertauskierros jonka aikana he eivät vakuuttuneet ainoastaan Jeesuksen jumaluudesta vaan myös siitä. että Jumala oli Jeesuksen luonteen, elämän ja opetuksen kaltainen.

Ajatus että Jumalan poika oli suostunut ihmisen hautaan, oli kuitenkin käsittämättömyydessään kauhistuttavaa luokkaa. Ei ihmisillä ollut mitään valmiita ajatusmalleja joihin sellainen sopisi. Ylösnousemuksen jälkeen oli kuitenkin pakko alkaa haparoida sellaisten perään. Miten ihmeessä Jumalan rakkaus voisi mennä niin pitkälle? Se oli liian ihmeellistä ollakseen totta. Toisaalta se oli liian kammottavaa ollakseen totta, että ihmiset pyhässä vihassaan olivat paljastuneet Jumalan Pojan murhaajiksi.

Vasta myöhemmin hahmottuneen kolminaisuusopin kautta kävi jotenkin mahdolliseksi älyllisesti hahmottaa, miten ihmisen uhriksi antautunut Jumala oli samalla myös Jumala, joka herätti uhrin kuolleista, jättäen kuitenkin läsnäolonsa maan päälle Pyhän Hengen kautta.

Oppi Jumalan kolmiyhteisyydestä, voi tuntua keinotekoiselta ja turhalta. Minä uskon, että se on evankeliumien pohjalta tehty yksinkertainen ja nerokas hahmotelma, joka itsessään paljastaa ihmisen ja Jumalan välisen olennaisen eron. Olennainen ero ei ole siinä, että me olemme niin pieniä ja kuolevaisia äärettömän ja ikuisen edessä. Olennaisin ero on siinä, että Jumaluudessa kolme pysyy yhtä kilpailemattoman ja uskollisen rakkauden kautta. Ihmiskunnassa jokainen kolmiyhteys päättyy kateellisen kilpailun kautta jonkun uhraamiseen. Ihmiskunnassa edes kaksi ei voi olla yhtä, vaikka kuinka yrittäisivät. En edes itse pysty pitämään itseäni ristiriidattomana ilman monen sisäisen osapuolen keskinäistä kilpailua ja taistelua, josta myös jää uhreja.

Pitkänä perjantaina kolmiyhteyden sisään tunkeutui tuskaisesti huudettu kysymys, tai kysymyksen muotoon puettu syytös: ”Isä miksi olet minut hylännyt?” Pääsiäispäivänä Isä vastasi kysymykseen ja kolmen yhteys pysyi ehjänä.

  Uusi näkökulma kaikkeen

”Kristinuskon ydin ei ole sen tiedollisessa sisällössä, vaan sen myötä avautuvassa näkökulmassa.” [19] Jukka Relander

Vasta ylösnousemuksen jälkeen opetuslapset lopulta alkoivat ymmärtää mitä eivät olleet käsittäneet Jeesuksen elämän, eivätkä edes hänen kuolemansa kautta. Ei niin että ainoastaan yösnousemus olisi heitä vakuuttanut.[20] Ylösnousemus työnsi heidät sen harjanteen yli, jonka jälkeen kaikki Jeesuksessa alkoi saada aivan uudenlaista uskottavuutta. Vasta ylösnousemuksen jälkeen he alkoivat tajuta sen mikä oli ollut ”salattu maailman perustamisesta asti”[21], eli saatanallisen vallan salaisuus, joka oli sisäänrakennettu ihmisten tapaan järjestäytyä toimiviksi yhteisöiksi. Saatanallinen taipumus tuottaa kaaosta vertailun ja kilpailun kautta ja samalla kykymme luoda uutta järjestystä uhraamalla syntipukki itse tuottamamme väkivallan hillitsemiseksi.

Paha siellä. Paha tuolla. Järjestys tai kaaos. Kaikki paljastuikin saman saatanallisen vallan kahdeksi vastakkaiseksi navaksi, eikä pelastusta ollut missään, ennen kuin Jeesus oli tullut paljastamaan pahuuden vallan antautumalla sen uhriksi. Nyt Jumala oli herättänyt hänet kuolleista ja häntä seuraamalla opetuslapsille alkoi avautua uusi pelastava näkökulma koko elämään.

Rene Girard tiivistää sen näin: ”Vasta kun opetuslapset tietävät että tämä viaton uhri ei olekaan vain kaikkien niiden tuhansien ja miljoonien uhrin kaltainen, jotka ennen häntä on kidutettu, hylätty ja murhattu maailman perustamisesta asti, vasta kun he tunnistavat ja tunnustavat hänen kuolleista nousseena Herrana ja Messiaana, Jumalan poikana, on uusi uskonnollinen visio ja uusi arvomaailma täysin syntynyt ihmiskunnan historiaan. Mikä oli alkanut sinapinsiemenenä ja taikinan hapatuksena alkaa nyt liikkua ihmiskunnan historiaan juutalaisesta alkuperästään koko maailmaan”[22]

Uhrit alkoivat tiedostaa roolinsa ja sanoutua siitä irti. Jeesuksen seuraajat ylipäätään alkoivat katsella maailmaa viattomien uhrien näkökulmasta. Se auttoi evankelistoja uudestaan kertaamaan mielessään sitä prosessia, joka lopulta johti Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen. Jälkikäteen he alkoivat tunnistaa ne merkit, joille olivat aikanaan sokeita. He näkivät, että ristiinnaulitseminen ei suinkaan ollut keskeyttänyt aivan toiseen suuntaan kulkenutta uraa. Jeesuksen opetus ja elämä oli tietoista ja vapaaehtoista etenemistä kohti sitä kuolemankoneistoa, jota hän matkallaan paljasti. Jeesus oli koko ajan tunnistanut yhteisöjen uhrit, auttanut heitä ja haastanut heitä luopumaan valloista ja voimista, joiden yhtenäisyys rakentui yhteisten vihollisten tai uhrien varaan.

Kaiken tämän hän teki julkisesti. Silti Jeesuksen näkökulma ei pystynyt tunkemaan yhteisöllisen itsepetoksen läpi. Kaikkien tietoisuus oli sen hengen tai systeemin läpitunkema, jota Jeesus oli tullut muuttamaan. Jokaisen mieli oli niin perusteellisesti upotettu ryhmien väliseen keskinäiseen kilpailuun ja kunkin identiteetti oli muokkautunut määrittelemällä itsensä poissuljetun vastakohdaksi. Siksi jokainen tarvitsi hylätyn, jonka kaltainen ei ollenkaan ollut, tietääkseen kuka oli. Ryhmien ja yksilöiden identiteetti oli auttamattomasti riippuvainen uhreista. Yhteisyys ja minuus tarvitsivat rajoja, joiden ulkopuolella nähtiin minuuden vastakohta.

Jeesus ei tarvinnut uhreja. Hänen identiteettinsä ei rakentunut poissulkevaan ryhmään kuulumisesta, vaan kaikki rakkautensa piiriin kutsuvan Isän rajattomaan rakkauteen. Siksi hän ei tarvinnut minkään valtakunnan nimissä pyhitettyä väkivaltaa, vaan auttoi kaikkien valtakuntien väkivallan uhreja kutsumalla heitä perheeseen, joka ei sulje ketään pois, valtakuntaan jonka rajat ovat avoinna kenelle tahansa. Juuri sen takia hän muuttui kaikkien valtakuntien viholliseksi, joiden rajat olivat poissulkevia, uhaksi kaikille valloille ja voimille joiden mahti perustui hylkäämiselle ja uhraamiselle.

Kaiken tämän opetuslapset alkoivat nähdä vasta kun itsensä alttiiksi antanut uhri oli noussut kuolleista. Nyt valtakunnan salaisuudet alkoivat avautua heille. Pyhitetyn väkivallan uhrista tuli uuden eettisen tietoisuuden kulmakivi. Jeesukselle oli kaikkein tärkeintä, miten me suhtautuisimme niihin, joilla on nälkä ja jano koska yhteisö ei enää pidä heistä huolta, niihin jotka ovat vangittuja koska yhteisö kokee heidät uhkaksi, niihin joita ollaan viemässä teuraalle, koska yhteisö tarvitsee syntipukkia. ”Minkä teette yhdelle näistä minun pienimmistäni, sen te teette minulle.” Jeesus oli jo eläessään kutsunut omikseen niitä, joita muut eivät enää halunneet. Ylösnousemuksen jälkeen kosketuskohta Jumalaan toteutuisi tavassamme koskettaa ihmisten uhriksi joutuneita.

Juuri heille valtakunnan salaisuudet avautuivat herkimmin.[23] He olivat omassa nahassaan kokeneet ”vanhan valtakunnan” salaisuuden, inhimillisen kulttuurin kyvyttömyyden järjestäytyä ilman uhreja. He tunnistivat vanhan valtakunnan myös itsessään, koska jokaisella uhrilla oli taipumus tulla vihollisensa kaltaiseksi. He pystyisivät helposti pyhittämään oman väkivaltansa kärsimällään vääryydellä. Tietenkin heillä olisi oikeus maksaa takaisin.

Kun he kohtasivat kuolleista nousseen Jeesuksen, joka oli täysin puhdas kaikesta halusta maksaa takaisin, heidän silmänsä avautuivat näkemään uuden valtakunnan siemenen. Heille ylösnousseen Jeesuksen varaukseton rakkaus merkitsi todellista pelastusta siitä pahuuden noidankehästä, joka sitoi kaikkia ihmisiä, sekä valtiaita että heidän uhrejaan. Heille myös Jeesuksen Isä paljastui niin armahtavaksi ja rakastavaksi, että viimeinenkin mahdollisuus projisoida omat kostofantasiansa Jumalan ominaisuudeksi kävi mahdottomaksi.

Ei niin että Jumala olisi Vanhan Testamentin aikana ollut uhreja vaativa ja nyt muuttunut yksistään rakastavaksi. Ylösnoussut Jeesus paljasti kaikki menneetkin Jumalan ominaisuuksiksi kuvitellut väkivaltaisuudet ihmisen omaksi väkivaltaisuudeksi. Siinä mielessä hän vei päätökseen prosessin, joka oli alkanut jo Vanhan Testamentin aikana. Profeettojen ääni oli jo siellä vähitellen alkanut kyseenalaistaa sitä naapurikansoja matkivaa uhrikulttia, jonka keskeltä Israelin kansa aloitti vaelluksensa kohti väkivallattoman ja rakastavan Jumalan tuntemista.

Vasta nyt sekä ihminen että Jumala näyttäytyi aivan uudessa valossa. Rakastavan uhrin näkökulmasta koko maailma näytti erilaiselta kuin ennen. Oli syntymässä yhteisö ”jonka tärkeimpänä lähtökohtana on ihmisten havaitseminen Jumalan silmin.”[24]

Myös meidän maailmamme näyttää sen seurauksena erilaiselta. Evankeliumin piilovaikutus on tuottanut uhrin näkökulmasta ajattelemista myös niissä, jotka eivät enää tunnista tai tunnusta tämän valon lähdettä. Juuri tämä himmeä valo saa ateistinkin kyseenalaistamaan kristikunnan tekemiä tulkintoja pääsiäisestä, josta tämä valo on lähtöisin: ”En voi uskoa Jumalaan, joka vaatii uhria voidakseen antaa anteeksi.” Ei hänen tarvitsekaan sitä tehdä. Jumala antautui Jeesuksessa ihmisen uhriksi, jotta ihminen vihdoin näkisi mistä hän todella tarvitsee pelastusta ja ottaisi sen vastaan kuolleista nousseen ristiinnaulitun kautta. Jeesuksen tavassa antaa itsensä meille näemme, minkälainen Jumala on. Hän mieluummin antaa itsensä uhriksi kuin vaatii sellaista.

Ylösnousemuksen innoittama uusi usko myös romutti monta edellistä uskoa. Monta käsitystä Jumalasta joutui romukoppaan. Usko kohtalon ja kuoleman voimien väistämättömyyteen murtui. Tämä kuuluu jokaisen uuden uskomisen luonteeseen. Monet vanhat uskot kuolevat. Siksi en itse osaa sanoa kuinka monta kertaa olen tullut uskoon, enkä kuinka monen Jumalan kuoleman kautta tämänhetkinen uskoni on syntynyt.

”Jeesuksen ylösnousemus on ylistyslaulu sille mahdottomuudelle, joka lupaa, että me jotka olemme olleet kuolleita, saamme taas elää. Meidät, jotka olemme olleet kadotettuja, löydetään uudelleen. Me emme ole orjia, me olemme vapaita. Me emme ole enää eksyksissä vieraassa maassa. Me olemme taas kotona, ja juhla voi alkaa.”[25]

Ehkä tärkeintä ei ole aina kulkea vastavirtaan, koska silloin on yhtä riippuvainen virran suunnasta kuin myötävirtaan ajalehtivat. Ehkä tähänastiset voittoni ovatkin tappiota myös minulle, eikä vain niille jotka hävisivät kilpailun. Ehkä muut eivät olekaan esteitä tielläni, vaan auttajia johonkin paljon suurempaan. Ehkä on mahdollista syntyä ihmiseksi, joka minuus rakentuu vain lahjanomaisuuden tuntuun ja kiitollisuuteen. Ehkä on olemassa aidosti oma tie, vaikka en ole itse sitä raivannut. Ehkä voin iloita perille pääsystä, vaikka matka jatkuu huomenna. Ehkä on mahdollista elää sovinnossa, jonka molemminpuolisuus toteutuu vasta sitten joskus. Ehkä on mahdollista elää väkivallan maailmassa hylkäämättä ketään, luoda kilpailematta, seurata ja oppia kadehtimatta. Ehkä on mahdollista olla vieraanvarainen ja antelias vain siksi että on itse löytänyt kotiin ja tullut rakastetuksi. Ehkä on mahdollista nähdä hänet Jeesuksen silmin.

[1] Holmen Tom ja Kankaanniemi Matti. A.D. 30. Art House. Helsinki 2009. s. 174-177.

[2] Alison. The Joy of being wong. s. 71.

[3] Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. Harper. San Francisco. 2006. s. 193.

[4] Tässä suhteessa ajattelen suunnilleen päinvastoin kuin Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. s.201. Borg Marcus & Wright. N.T. The Meaning of Jesus. Two Visions. Harper San Francisco. 1999. s. 130-135. Tyhjä hauta ainoastaan symbolina suurelle merkitykselle olisi myös vain outo juttu. Ei sellaisella olisi ollut minkäänlaista merkitystä ensimmäisille kristityille.

[5] Žižek Slavoj. The Fragile Absolute. Or why is the Christian Legacy Worth Fighting For. Wo es war. London and New York. 2000. s. 121, 122.

[6] Depoortere Frederiek. Christ in Postmodern Philosophy. Gianni Vattimo, Rene Girard and Slavoj Žižek. T&T Clark. London. NY 2008. s. 126

[7] Patterson Stephen J. The God of Jesus.  The historical Jesus & the Search for Meaning. Trinity Press. Harrisburg.1998.

[8] Patterson Stephen J. Beyond Passion. Rethinking the Death and Life of Jesus. Fortress Press  2004. s. 104.

[9] Hamerton-Kelly The Gospel & the sacred. s. 123

[10] Girard René. Evolution and Conversion. Dialogues on the Origins of Culture. Continuum. London. New York. 2007. Myöhemmin hän on myös tunnustanut pitäneensä juutalaiskristillistä perintöä liian yksinoikeutettuna väkivalta- ja uhrikriittiseen materiaaliin.

[11] Apt 9:5

[12] Alison James. Knowing Jesus.  Tempegate Publishers. Springfield. Illinois. 1994.  s. 23.

[13] Alison. James. Knowing Jesus. s. 34

[14] Michael Hardin. Out of the Fog: New Horizons for the Atonement Theory. Kirjasta: Jersak Brad & Hardin Michael Editors. Stricken By God..Nonviolent identification and the Victory of Christ.  WM.B Eerdmans Publishing Co. s. 71.

[15] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. A Theology of the Cross.  WM.B. Eerdmans Publishing Co. Grad Rapids/Cambridge. 2006. s. 221.

[16] Volf Miroslav. Exclusion& Embrace. A Theological Exporation of Identity, Otherness and Reconciliation. Abingdon Press. Nashville. 1996. s. 123.

[17] Volf Miroslav. Exclusion& Embrace. s. 295.

[18] Miles Jack. Christ. A Crisis in the Life of God. Alfred A. Kopf. New York. 2001. s. 298.

[19] Nevanlinna Tuomas ja Relander Jukka. Uskon sanat. Teos. Helsinki 2011. s. 296.

[20] Patterson Stephen J. Beyond Passion. Rethinking the Death and Life of Jesus. Fortress Press  2004. s. 121.

[21] Matt 13:35

[22] Girard René. I See Satan Fall Like Lightning. Orbis Books. Maryknoll, New York. 2001. s. xxi.

[23] Alison James. The Joy of being wrong. Crossroad Publishing Company. New York. 1998 s. 80-84. Alison käyttää tästä uudesta tietoisuudesta nimitystä “The intelligense of the victim.”

[24] Nevanlinna Tiomas ja Relander Jukka. Uskon sanat. Teos. Helsinki 2011. s. 241.

[25] Gardell Jonas. Jeesuksesta. WSOY 2009. s. 428.