« »

Kääntyminen

0 kommenttia Kirjoitettu helmikuu 28, 2016 Muokattu huhtikuu 28, 2016

Jeesuksen aikana ei ollut pulaa pelastajista. Asclepius oli sairauksia parantava jumala. Atargatis oli Syyrialainen hedelmällisyyden jumalatar ja Isis perhearvoja puolustava jumalatar. Sarapis oli egyptiläisiä ja kreikkalaisia yhdistävä jumalten jumala, jolta myös rukoiltiin parantumista ja hedelmällisyyttä. Zeus piti muut jumalat kurissa ja ulotti välillä ankaran paimenviisautensa myös kuolevaisten joukkoon.  Keisari Augustus oli Jeesuksen elinaikana muuttunut Rooman suuruuden Jumalaksi. Jumalilta etsittiin suopeutta, huolenpitoa ja varjelusta uhraamalla niille eläimiä ja maan antimia. Vielä Jeesuksen aikana ihmisuhritkin olivat tavallisia, vaikka senaatti oli ne kieltänyt. Uhrirituaalit yhdistivät sukuja, kaupunkeja ja kansoja kriisiaikoina.

Roomalaisille kääntymys oli outo ilmiö. Heidän maailmassaan jumalillakin oli uhonsa ja tuhonsa. Piti vain osata uhrata oikealle jumalalle. Vähän niin kuin tänäänkin; pitää vain veikata oikeaa hevosta ja sijoittaa rahansa oikeaan yritykseen. Ei jumalia sen kummemmin seurattu. Seuraavana päivänä uhrattiin toiselle jumalalle ilman sen suurempaa kääntymystä mihinkään. Se kuului  mos maiorumukseen, isien perinteeseen. Kreikkalaisessa perinteessä koti, uskonto ja isänmaa olivat yhtä ja samaa kaikkia sitovaa valtiollista uskontoa. Ei ollut muuta uskontoa kuin olla ateenalainen, spartalainen tai roomalainen, eikä siihen kuulunut mitään muita eettisiä velvoitteita kuin totella keisaria ja olla lojaali omilleen. Uskonto oli pääasiassa rituaaleja ja uhreja, joilla palvottiin jumalallisia sankareita hyvän onnen ja varjeluksen toivossa. Ei yhdelle jumalalle uhraaminen merkinnyt toisen hylkäämistä tai kolmannen kanssa riitaantumista. Jumalat saattoivat riidellä keskenään, mutta ihmisiä ei pyydetty äänestämään yhden puolesta toista vastaan.

Kristittyjen puhe Jumalasta, jolle ei tarvinnut tai edes saanut uhrata, mutta joka halusi koko ihmisen omakseen, kuulosti todella levottomalta. Sehän merkitsi ikiaikojen perinteen hylkäämistä. Kaikki siihenastiset itsestäänselvyydet ja olemassaolon peruspilarit pitäisi jättää. Puhe Jumalan valtakunnasta oli Rooman valtakunnassa hengenvaarallista.

Kaikkein hurjin skandaali oli kuitenkin vihjailu siitä, että kaikki uhraaminen ja väkivalta osuisi siihen yhteen ainoaan Jumalaan ja että kaikki olisivat sen kautta osallisia Jumalan pojan tappamiseen. Lapsesta opitut tavat kunnioittaa jumalia olivatkin jollain perustavalla tavalla vääriä. Sellaiseen Jumalaan uskominen vaatisi todella massiivista mielen muutosta ja kääntyminen tätä seuraamaan vaarantaisi kaiken sen, mihin ihmiset olivat tähän asti kuuluneet.

Ensimmäiset kristityt eivät todellakaan tarjonneet kenellekään mahdollisuutta tulla muita paremmaksi ihmiseksi. Päinvastoin, kääntymys oli tunnustautumista osalliseksi suureen pahuuteen. Se oli pöyristyttävää kunnon kansalaiselle, joka kuvitteli lapsesta asti miellyttäneensä jumalia uhreillaan.

Kun kristityt alkoivat seurata Jeesusta, uhraaminen kääntyi skandaalinomaisesti nurin päin. Häpeällisesti uhrattua Jeesusta seurattiin ilman uhreja. Oli vain toistuva  muistoateria, jonka yhteydessä varattomatkin osallistujat ruokittiin. Pelastus oli uhreista huolta pitävässä yhteisössä. Siinä he kokivat Jumalan suopeuden, turvan ja elämän tarkoituksen.

Kertomus Jeesuksen teloituksesta tuli Uuden Testamentin kirjoittajille ratkaisevan tärkeä teema. Ne, joiden maailmaa tämä tapahtuma eniten romutti, kokivat myöhemmin pääsiäisessä jotain sellaista, joka puhkaisi heidän oman juutalaisen traditionsa sisältä päin. Ei niin että kaikki vanha olisi mitätöitynyt. Risti oli tuottanut niin paljon uutta merkitystä, ettei vanha enää mahtunut säiliöönsä.

Pääsiäiskertomuksen kautta avautuvat näköalat eivät vielä pari vuosituhatta myöhemminkään aina mahdu niille varattuihin dogmaattisiin horisontteihin. Risti tuntuu rikkovan kaikki kehykset, joiden sisään se on raamitettu.

Evankelistat ja muut Uuden Testamentin sekä ensimmäisten uskontunnustusten hahmottajat väittävät, että tämän tapahtuman kautta ihmiskuntaa hallitsevan synnin valta on murtunut ja uusi mahdollisuus on annettu kaikille kansoille. Miten väkijoukon vaatima julkinen mestaus, jonka viranomaiset pitivät laillisena ja uskonnolliset johtajat välttämättömänä, on voinut koitua ihmiskunnalle pelastukseksi?

Evankeliumien kirjoittajat ymmärsivät, että ristillä tapahtui suuri vääryys. Se käynnistettiin heimo-oikeuden kautta, toteutettiin Rooman imperiumin auktoriteetilla ja myös demokraattisen prosessin siunauksella,[1] mikäli huutoäänestystä voi sellaiseksi kutsua. Kaikki olivat osallistuneet suureen vääryyteen. Mutta miten tapahtuma, jonka ei olisi pitänyt tapahtua, saattoi muuttua pelastavaksi?[2]

Jos Jeesuksen kuolemalla on universaalisesti pelastava vaikutus, niin ihmiskunnan perusongelman on täytynyt olla vahvasti läsnä pääsiäisen tapahtumissa. Näiden kahden välinen suhde ei kuitenkaan ollut, eikä ole, mitenkään ilmeinen, koska ensimmäisen sukupolven kristittyjen puhe rististä oli sekä kreikkalaisille että juutalaisille silkkaa hulluutta. Ristillä Jeesus ei todellakaan näytä pelastavan ketään yhtään mistään. Ainoastaan Barabbas saattoi sanoa jälkeenpäin, että Jeesus todella pelasti hänet. Hänen näkökulmastaan Jeesuksen veri oli konkreettisesti pelastavaa, koska se valui hänen puolestaan. Tosin Jeesus ei ollut siinä aloitteellinen. Väkijoukko oli huutoäänestänyt Jeesuksen Barabbaan tilalle. Miten yhden uhrin joutuminen ristille toisen uhrin tilalle olisi kaikkia pelastava?

Ainoastaan yksi väkivallan ammattilainen, tehtävään komennettu upseeri, katsoi kaikkea ja havahtui huomaamaan jotain ainutlaatuista. Minkä valinnan hän teki jää salaisuudeksi, mutta kuva tuosta puusta ja tapahtumasta sen ympärillä tulisi tulevina vuosituhansina puhuttelemaan miljardeja ihmisiä.

Pääsiäisenä ihmiskunnan pahuuden ytimeen kaivettiin puu, jolla roikkui kaikkia rakastava viaton uhri, jumalallisen myötätunnon ruumiillistuma. Se paljastaa tilamme ja kutsuu meidät uudelle tielle. Silloin se ei vielä näyttänyt herättävän ketään valitsemaan mitään.

Muodossa tai toisessa kilpaileva ja omistushaluinen mimesis toteuttaa itseään kauttamme. Se on kuin ikuisesti toistuva kohtalon voima, Se imitoi kaikkea kohtaamaansa pahaa ja reagoi torjuntaan hylkäämällä. Se toteuttaa itseään kauttamme meiltä lupia kysymättä. Pyhitetty väkivalta on sisäänrakennettu identiteettiimme ja kulttuuriimme.

Vaihtoehto tälle on hiljainen vaatimaton kutsu myötätuntoon. Se on luonteeltaan väkivallaton. Juuri siksi se on melkein huomaamaton. Sen ääreen pitää hiljentyä ja pysähtyä. Sille pitää vastata.

Jos väkivalta ja myötätunto ovat kummatkin mimeettisiä luonteeltaan, niin siirtyminen yhdestä toiseen edellyttää vastakohdan tarpeeksi vahvaa läsnäoloa. Kun kummatkin vaihtoehdot ovat samanaikaisesti läsnä, ihminen kohtaa sen pienen vapauden tilan, jossa elämän suurimmat valinnat tehdään. Juuri siihen kohtaan Jeesus osoitti kutsun seuraamaan itseään tielle, joka johtaa yhä syvenevään itsetuntemukseen, itsepetosten purkamiseen, yhteiskuntamme ymmärtämiseen ja Jumalan varauksettoman rakkauden seuraamiseen.

Juutalainen filosofi ja yksi tärkeimmistä hengellisistä isistäni, Martin Buber, valitti sitä, että kreikkalaisilla ei ollut mitään sanaa ihmisen kokonaisvaltaiselle kääntymiselle.[3] Siksi Uudessa Testamentissakin käytetään ainutta tarjolla ollutta sanaa metanoia (= mielen muutos), joka varsinkin meidän rationaalisessa kulttuurissamme helposti köyhtyy tarkoittamaan vain mielipiteen muutosta. Sanan kääntäminen parannuksenteoksi ei olennaisesti muuta asiaa. Se kuulostaa liian ulkokohtaiselta.

Hepreankielinen vastine teshuvah merkitsee kokonaisvaltaista Jumalan, lähimmäisen ja itsen puoleen kääntymistä. Se on koko elämän suunnan ja tarkoituksen muuttamista. Buber näki Jeesuksessa julistajan, joka ei haastanut vain uskomusten tai käytöksen muuttamiseen.  Jeesus kutsui kääntymään kaiken sen puoleen, jolle olen aikaisemmin kääntänyt selkäni ja kaikkien niiden puoleen, jotka olen aiemmin hylännyt.[4] Siksi kääntymys alkaa usein suurella kauhistuksella syvyydet paljastavan peilin edessä.[5] Sydän murtuu omaan ahtauteensa ja avautuu näkemään osallisuutensa maailman julmuuteen.

Aleksandr Solzhenitsyn kutsui kääntymystä ja parannuksen tekoa lahjaksi, joka ehkä enemmän kuin mikään muu erottaa ihmisen eläimestä. Hän ei ottanut kantaa siihen onko lahja Jumalan antama vai luonnollinen, mutta totesi että moderni ihminen on alkanut hävetä kaikkea katumukseen liittyvää.[6] Hän oli oikeassa. Pöyhkeä tatuointi No Regret julistaa koko universumille, ettei löydy yhtään auktoriteettia eikä ainuttakaan uhria, jonka edessä pitäisi tuntea katumusta.

Evankeliumit olivat tarkkanäköisesti kuvanneet opetuslasten osallisuutta siihen prosessiin, joka johti Jeesuksen ristille. Pääsiäiskertomus kokonaisuudessaan auttoi kaikkia muitakin ensimmäisen sukupolven kristittyjä näkemään osallisuutensa niihin valtoihin ja voimiin jotka koko ajan tuottavat uusia uhreja. Varovaisesti he tunnistivat itsensä niiden joukosta, joilla oli aktiivinen tai passiivinen rooli Jeesuksen kuolemassa. Vähitellen he alkoivat tunnistaa itsensä niiden joukosta, jotka ristiinnaulitsivat Jumalan pojan.

Valaistumisen käsite ehkä kuuluu vahvemmin itämaiseen uskonnollisuuteen, mutta sokeudesta parantuminen, silmien avautuminen, astuminen pimeydestä valoon ovat kaikki kristillisiä tapoja kuvata pelastumisen ulottuvuuksia. Mutta valossa jotkut asiat saattavat näyttäytyä entistä kamalammilta.

Itsensä näkeminen osana niitä valtoja ja voimia, joiden toiminta aina jättää uhreja jälkeensä, on osallisuutta pelastukseen. Itsensä löytäminen uhreja tuottavan kulttuurin, vaikka kuinka avuttomana ja alisteisena jäsenenä, on heräämistä maailman sitkeimmästä itsepetoksesta. Uhritietoisuuden tarkentama näkö saa minut tietoiseksi hyvyyteni vaarallisuudesta ja oikeassa olemiseni petollisuudesta. Se muistaa tarkasti kaikki kiistattoman hyvät syyt, joilla olen ihmisiä hylännyt, eikä unohda kuinka moraalisin perustein olen muita satuttanut. Se pitää sydämeni auki murrettuna, avautuneena niille, joilta aiemmin sulkeuduin.

Todellinen itseensä meneminen, vastuunsa näkeminen ja parannuksen teko taitaa olla elämän vaikeimpia asioita. Useimmat synnintunnustukset ovat sekoitelma puolittaista myöntämistä, peiteltyä itsepuolustusta, epäsuoraa syytöstä ja jopa rivien väliin piilotettua hyökkäystä tai kostoa. On vaikeaa myöntää olleensa väärässä tai tehneensä väärin, varsinkin silloin kun toinen on vähintään yhtä syyllinen.

Buberin nerokasta yksinkertaistamista käyttääkseni, kääntyminen on sitä, että jokainen se muuttuu mielessäni ja käytännössäni sinäksi. Jumala muuttuu uskon- tai epäuskonkappaleesta sinäksi. Vihollinen ei ole enää täysin muukalaiseksi julistettu se, vaan samaa tuttua ihmisyyttä kantava sinä. Uhri ei enää ole vain “ymmärrettävistä syistä” sivutuotteena syntynyt se, vaan minun pahuudestani kärsivä sinä.

Jeesuksen opetus tunkeutui myös uskonnollisen ja poliittisen itsepetoksen läpi. Juuri siksi oli väistämätöntä, että hän joutui paljastamansa valheen ja väkivallan uhriksi. Vapaaehtoisesti kantamansa kärsimyksen ja kuoleman kautta hän antoi kollektiivisen perussyntimme kulkeutua sinne, mistä emme ennen tienneet mitään. Vasta kohdistuttuaan Jumalan omaan sydämeen, tämän pyhitetyn väkivaltamme todellinen luonne paljastui. Vain antautumalla hulluutemme uhriksi hän saattoi pelastaa meidät hulluudeltamme.

Ristillä näemme mitä olemme ja mitä emme ole. Samalla näemme  millainen Jumala on ja mitä  Hän ei ole. Ristin edessä selityksemme loppuvat, koska olemme vihdoin löytäneet kaikista selityksistä paljastetun totuuden itsestämme ja Jumalasta. Siitä alkaa pitkä vaellus tämän totuuden sisäistämiseen. Ehkä siksi tuon kamalan päivän nimi on pitkä perjantai.

Pitkä on myös tiemme pimeydestä valoon, sokeudesta tarkkanäköön. Välillä taannumme taas hämärään. Se miten evankeliumien kirjoittajat  käsittelivät Juudasta paljastaa kuinka vaikeaa heidänkin oli seurata valoa josta kirjoittivat.

Siksi evankeliumit ovat myös varoittavia esimerkkejä jatkuvan valppauden ja itsetarkkailun tärkeydestä, että emme vain anna asenteidemme seurata vanhoja reittejä ja käytöksemme toistaa totuttuja kaavoja. Rehellisessä itsetutkiskelussa ja totuudellisessa vuorovaikutuksessa pysyminen on Raamatun retoriikkaa käyttääkseni valkeudessa vaeltamista.

Girard ymmärtää kääntymyksen henkilökohtaisena apokalypsina. Kreikan kielestä johdettu sana tarkoittaa kirjaimellisesti verhon nostamista tai poistamista. Käytännössä se tarkoittaa itsepetoksen paljastumista ja aiemmin salattujen asioiden ilmestymistä tietoisuuteen. Girard käsittelee suuria romaanikirjailijoita kuten Cervantesia, Feodor Dostojevskia, Marcel Proustia ja Shakespearea ihmisinä jotka kirjoitustyönsä kautta tulivat tietoisiksi osallisuudestaan siihen pyhitettyyn väkivaltaan, jota ovat ensin kuvanneet ulkoistaen pahuuden roolihenkilöihinsä. Milan Kundera, joka tuntee Girardin hyvin, on sanonut että jokainen suuri novelli on kääntymyskertomus, Saulista tulee Paavali ja kirjoittaja syntyy tekstinsä raunioista,[7] kaiken muuttavan kohtaamisen kautta.

Girardille kääntymyksen eettiseen sisältöön kuuluu keskeisesti itsensä löytäminen vainoajana, uhrin tekijänä, hylkääjänä.[8] Pietari löysi itsensä  Jeesuksen kieltäjänä ja Paavali havahtui vainoavansa Jeesusta jahdatessaan ensimmäisiä kristittyjä.

Kun syntipukkimekanismi on tullut meille tutummaksi, näemme helposti kuka sitä soveltaa ketäkin vastaan ja protestoimme äänekkäästi sitä vastaan. Näyttää siltä että melkein kaikki muut osallistuvat syntipukkien ulos ajamiseen – paitsi minä. Sellaiseen uskoon kukaan ei halua tulla. Juuri siksi sitä kuvataan niin väkevillä metaforilla.

Uskoon tulo on kuin metafyysinen exorsismi. Aiemmat elämäni tarkoitukset ajetaan ulos, elämääni riivanneet kilpailut lopetetaan, kostamisen kierteet vaihtuvat sovinnon harjoituksiin, mieleni keskiö siirtyy uuteen paikkaan jne.

Sellainen kääntymys ei ole vain älyllinen ja moraalinen vaan uskonnollinen siinä mielessä, että alan uskoa ja luottaa johonkin tuonpuoleiseen. Ensimmäisille kristityille se oli uskoa pahuuden ja kuoleman voittaneeseen Jeesukseen. He tulivat itseään yllättävään uskoon, joka oli niin radikaalisti minuutta uudelleen luova, että kutsuivat sitä myös uudesti syntymiseksi. Jeesukseen tutustumisen jälkeen kaikki näytti erilaiselta.

Teologit ovat käyttäneet tynnyrikaupalla mustetta selittäessään mitä uskoon tuleminen, pelastuminen, kääntyminen, uudesti syntyminen jne. tarkoittaa. Silti sen psykologinen, sosiaalinen, antropologinen ja poliittinen merkitys on edelleen milloin mitäkin eri puolilla maailmaa. Näin luultavasti pitääkin olla. Ne ovat vakiintuneita sanoja jatkuvasti muuttuvalle todellisuudelle. Siksi niiden sisältökin vaihtelee tilanteesta toiseen. Ihmisten tapa vakuuttua mistään ja melkein kaikista asioista on muuttunut viimeisen puolen vuosisadan aikana valtavasti. Jotkut kääntymykset tapahtuvat nopeasti. Toiset tekevät kääntymystä vuosia. Joillekin se on pinnallinen ja muodollinen. Toisille se on kokonaisvaltainen elämän ja identiteetin muutos. Itse olen muutaman ateismin kautta tullut siihen uskoon, jota nyt yritän arjessani elää toteen. Joistakin jumala uskomuksista luopuminen on jättänyt taivaan ja maan aika tyhjäksi. Se Jumala jota Jeesus seurasi on kuitenkin jäänyt jäljelle ja ennen kaikkea kertomus Jeesuksesta vakuutta minua koko ajan syvemmin. Ehkä minä vielä ehdin syntyä muutamaan kertaan uudesti ennen kuin kuolen?

 

[1] Jersak Brad & Hardin Michael Editors. Stricken By God. Nonviolent identification and the Victory of Christ. Michael Hardin Out of the Fog: New Horizons for the Atonement Theory WM.B Eerdmans Publishing Co. s. 70.

[2] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. A Theology of the Cross.  WM.B. Eerdmans Publishing Co. Grand Rapids/Cambridge. 2006. s. 192.

[3]John M.Oesterreicher. The Unfinished Dialogue. Martin Buber and the Christian Way. Citadel Press. -87. s. 59.

[4]Nicholas Lash. Easter in Ordinary.. Reflections on Human Experience and the Knowledge of God. University of Notre Dame Press. London. -86. s. 194.

[5] Žižek Slavoj. Living in the End Times. Verso. London. New York. 2010. s. xii.

[6] Lawler Peter & McConkey Dave (Editors) Faith, Reason and Political Life Today. Lexington Books.New York. Oxford. 2001.  s. 116.

[7] Hamerton-Kelly Robert G. (Editor) Politics & Apocalypse. Michigan State University Press. 2007 s. 17

[8] Girard René. The one by Whom Scandal Comes. Michigan State University Press. 2014. s. 60.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Salla sanoi 2 kuukautta sitten:
      https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182 New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on na... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 2 kuukautta sitten:
      Aamen tuohon mitä sanot! Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiira... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 2 kuukautta sitten:
      ”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohd... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Jannu sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä: "One, two, three, four, every night we pray for war! Five, six, seven, eight, rape, kill, muti... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, o... Lutherin väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0185738