« »

8.8 Seuraaminen

0 kommenttia Kirjoitettu maaliskuu 1, 2016 Muokattu toukokuu 18, 2016

Kreikkalaiset ja roomalaiset eivät koskaan ajatelleet, että heidän pitäisi imitoida jumaliaan tai seurata heidän esimerkkiään.  Ei heillä ollut mitään tuonpuoleista mallia seurattavaksi. Vaikka jumalat olivatkin ilmestyneet ihmisten maailmassa, ei heitä ollut tarkoitus seurata. Pari vuosituhatta myöhemmin Friedrich Nietzsche kuitenkin yritti seurata Dionysosta. Hän omaksui hyvin kristillisen opetuslapsiasenteen vaikka lähti toteuttamaan jotain kristinuskolle täysin vastakkaista.

Mitä merkitsi sen tien kulkeminen, josta opetuslapset olivat pitkin matkaa Jeesusta varoittaneet? He elivät pelon maailmassa, jossa ylivoiman edessä on vain kaksi vaihtoehtoa: Joko taistelet vastaan tai alistut tottelemaan. Kolmatta vaihtoehtoa ei ollut, ja juuri sen Jeesus valitsi. Hän ei taistellut eikä alistunut. Hän valitsi täysin mahdottoman tien, kaikille käsittämättömän vaihtoehdon,[1] Jumalan valtakunnan tien. Hänen intohimoinen halunsa oli kaikessa seurata Isänsä tahtoa maan päällä.

Sanoessaan ”seuraa minua”, Jeesus pyysi vain vaihtamaan seuraamisen suuntaa. Maailmassa jossa kaikki ovat melkein kaikkien seuraajia, hän esitteli itsensä ainoaksi tarpeeksi hyväksi seurattavaksi. Hän väitti elävänsä niin kuin Jumala on halunnut ihmisen elävän. Hänen kaltaisekseen Jumala on ihmisen tahtonut.

Opetuslapsille ja ensimmäisen sukupolven kristityille pelastus ei merkinnyt ensisijaisesti taivasosuutta vaan mahdollisuutta seurata Jeesuksen asenteita, arvoja ja käytöstä. Hän haastoi ihmisiä seuraamaan itseään, koska hän seurasi Jumalaa.[2] Se vaati tietoista valintaa poispäin niistä yhteisön perinteistä, tavoista ja velvoitteista, joiden keskelle he olivat syntyneet. Suurin osa ihmisistä eli yhteisöllistä kohtaloaan vailla mitään erillistä päätöstä tehdä niin. Toisinaan ilmestyi profeettoja ja kansanvillitsijöitä, jotka houkuttelivat seuraamaan itseään. Silloin oli pakko ottaa kantaa ja valita puolensa. Suurimmalle osalle ihmisiä tärkeimmät valinnat oli tehty jo kauan ennen heidän syntymäänsä. Hyvin harvat poikkesivat isiensä perinnöstä juuri minnekään. Sitä seurattiin niin itsestään selvästi, ettei siitä tehty mitään numeroa. Ei silloin kukaan leuhkinut olevansa oman tien kulkija. Ei sellaisia ollut olemassakaan. Kaikki seurasivat jotakuta. Se oli ihmisen osa.

Kaikista ihmisistä maan päällä ainoastaan muutama viimeinen sukupolvi on vakuuttunut siitä, ettei seuraa ketään, vaan jokainen valitsee ihan ikioman tiensä. Bob Dylan lauloi aikanaan: ”You got to serve somebody.” Hän oli väärässä. Ei jokaisen pidä seurata ketään. Jokainen tekee sitä jo. On vain tultava tietoiseksi siitä, kenen haluja ja arvoja seuraa. Silti siitä asti kuin ensimmäiset peilineuronimme alkoivat toimia, käynnistyi maailman tehokkain kopiokone. Olemme oppineet kaiken haluamisen ja seuraamisen arvoisen ympäristöstämme. Myös omien polkujen kulkemisen ihanne on ympäristöstä lainattu. Haluamme olla erilaisia – niin kuin kaikki muutkin.

Girardin kotimaassa Sartre puhui ihmisestä turhana intohimona. Jacques Lacan puhui halusta haitallisena poikkeamana joka kasvaa olennaisesta epäsuhdasta himomme ja rajattoman rakastetuksi tulemisen vaatimuksemme välillä. Maurice Blanchot ja George Bataille puhuvat ihmiselämästä absurditeettina, joka ei koskaan löydä haluilleen tyydytystä, ei nyt, eikä Kojéven historian lopunkaan jälkeen.[3] Lukemattomat filosofit ja gurut esittelevät itseään ihmisinä, jotka eivät enää imitoi ketään ja tarjoavat itseään juuri siksi seuraamisen arvoisiksi.[4] ”Seuratkaa minun tapaani olla seuraamatta ketään” Nietzsche ymmärsi tämän individualismin mielettömyyden täysin, ja varoitti ketään seuraamasta itseään, koska silloin hän asettuisi Kristuksen kaltaiseen asemaan, jossa hän ei halunnut olla.[5]

Dostojevskin Idiootti, ruhtinas Myškin, ei ollut mikään Jeesuksen seuraaja, mutta hänen halunsa olivat niin kaukaisia tai yleviä, ettei niistä saanut kukaan selvää. Hän oli merkillinen vilpittömyyden ja salaperäisyyden ristiriita, joka houkutteli ympärilleen monimutkaisen haluamisen ja kolmiodraamojen verkoston. Ruhtinas Myškin ei kuitenkaan koskaan imeytynyt niihin mukaan. Siksi häntä kutsuttiinkin idiootiksi, mieheksi joka ei näyttänyt tajuavan todellisesta elämästä mitään, koska ei osallistunut ihmisten väliseen vertailuun, kilpailuun, kateuteen ja väkivaltaan.

Tyhmä hän mahdollisesti olikin, kun ei näyttänyt tätä halujen imitoimisen verkostoa ja siinä piilevää väkivaltaa kunnolla edes tiedostavan. Ties mistä oli saanut korkeammat ihanteensa, jotka kovasti muistuttivat täysin pyyteetöntä rakkautta. Ne hänet kuitenkin johtivat syvään pettymykseen ja lopulliseen tuhoon.

Ruhtinas Myškinin idiotismissa oli kuitenkin jotain siunattua yksinkertaisuutta, täydellistä vapautta mimeettisistä intohimoista. Hänen ei tarvinnut edes taistella ympärillään riehuvia himoja vastaan, koska hänen silmänsä olivat niille sokaistuneet. Kaikkein mustasukkaisimmastakin kilpailijasta hän uskoi pelkkää hyvää.

Joskus toivoisin että Jeesus olisi puhaltanut seuraajiinsa juuri tällaisen pyhän idiotismin henkeä.

Niin ei kuitenkaan käynyt. Jeesuksen seuraajilleen puhaltama Pyhä henki näyttää meille ensin kaiken paljastavan peiliin. Siitä ei meitä pyhä idiotismi pelasta.

[1] Nevanlinna Tuomas ja Relander Jukka. Uskon sanat. Teos. Helsinki 2011. s. 238, 239.

[2] Girard puhuu eniten toisen halun kanssa kilpailevan halun tuottamasta väkivallasta. Hän osaa erinomaisesti analysoida sitä miksi kaikki inhimillinen kulttuuri on alkanut uhrikulttuurina. Siinä mielessä hänen analyysinsä mimesiksestä on synkkä ja verinen. Vasta myöhemmässä vaiheessa ja muiden vaikutuksesta hän alkoi puhua positiivisesta mimesiksestä.

[3] Webb Eugene. The self between. From Freud to the New Social Psychology of France. University of Washington Press. 1993. s. 226.

[4] Yksi esimerkki on Rolls Royce -kokoelmastaan tuttu guru Bhagwan Shree Rajneesh, paremmin tunnettu nimellä Osho. http://www.osho.com/iosho/library/read-book/online-library-imitation-ideals-become-9dde88df-f62?p=bb3983615dbfc9e3d7b66a3d44f609c5

[5] Girard René. The one by Whom Scandal Comes. Michigan State University Press. 2014. s. 71.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Salla sanoi 3 kuukautta sitten:
      https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182 New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on na... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 3 kuukautta sitten:
      Aamen tuohon mitä sanot! Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiira... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 3 kuukautta sitten:
      ”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohd... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Jannu sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä: "One, two, three, four, every night we pray for war! Five, six, seven, eight, rape, kill, muti... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, o... Lutherin väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0186408