« »

Sodasta sovintoon

0 kommenttia Kirjoitettu maaliskuu 8, 2016 Muokattu maaliskuu 8, 2016

Kuoliko Jeesus pelastaakseen meidät siltä mikä tappoi hänet?[1]

Ensimmäiset Jeesuksen seuraajat eivät julistaneet mitään pasifismia. Heille oli itsestään selvää, että väkivallan uhrina kuolleen Jeesuksen seuraaminen merkitsi vihollisen rakastamista henkensä uhalla. Alkukristityt ylittivät pelolla ja vaivalla oman kulttuurinsa rajoja ja kasvoivat muukalaisia hyväksyväksi seurakunnaksi, joka ei tuominnut ketään[2] mutta pysyi hyvin kriittisenä kaikkia niitä valtoja kohtaan, joiden hylkäämänä Jeesus kuoli.

Vuosisatoja myöhemmin alkanut miekkalähetys merkitsi suurta kääntymystä takaisin normaaliin elämään. Joku alkuymmärrys Jeesuksen seuraamisen merkityksestä muuttui vastakohdakseen, kun risti muuttui sodassa voittamisen merkiksi. Risti valjastettiin sen taudin kantajaksi, josta Jeesus oli tullut heidät pelastamaan. Silti kristittyinä itseään pitävät kansat ovat kerta toisensa jälkeen lumoutuneet siitä fantasiasta, että Jumala on meidän puolellamme muita vastaan ja siksi auttaa meidän sotilaitamme, eikä heidän. Siksi kristillisyydellään kerskailevat kansan johtajat ratkaisevat ongelmia ”pommittamalla heidät helvettiin.” Mieltävätkö he sen todella Jeesuksen seuraamiseksi, vai onko heillä vain joku Jumalan antama status, joka oikeuttaa tai jopa velvoittaa heitä pyhittämään väkivaltansa kristillisen kulttuurin säilyttämisellä?

Joskus lääkkeen kautta ymmärtää sairauden luonteen. Toisinaan sairauden kautta voi ymmärtää lääkkeen laadun. Jos risti todella on pelastava lääke, voiko olla, että nopeasti tarttuva keskinäinen kateellinen kilpailu, joka kriisiytyessään tarvitsi Jeesusta syntipukiksi, on juuri se sairaus, josta Jeesus on tullut meidät pelastamaan?[3]

Ainakin minä tunnistan itsessäni sen taudin. Oma uhriksi antautumisen alttiuteni ja sen tajuaminen kuinka helppo minun oli itseäni pettäen keksiä hyviä syitä hylätä muita, herätti minut herkistymään ihmiskunnan olennaisimpaan kiroukseen. Kohtaamani hylkäävä väkivalta alkoi muuttua kuvaukseksi myös omista asenteistani ja käytöksestäni. Aloin nähdä itseni osallisena juuri siihen syntiin, jota eniten vihasin. Kuka minut siitä pelastaisi? Aloin aavistaa, että pelastus löytyy kertomuksesta, jonka olin harhaisesti tulkinnut Jumalan väkivallaksi poikaansa kohtaan. Aloin nähdä, että hän todella kantoi syntini, mutta aivan eri lailla kuin olin lapsesta asti kuvitellut.

Jeesus tuli pelastamaan meidät Jumalan ominaisuudeksi kuvittelemastamme väkivallasta ja sen seurauksista. Hänellä ei olekaan mitään tekemistä pyhitetyn väkivallan kanssa. Jeesuksen opetus on väkivallan suhteen sisältäpäin kyseenalaistavaa. Risti on lopullisesti vahingoittanut inhimillisen kulttuurin infrastruktuuria. Ensimmäisen pääsiäisen jälkeen kaiken varman ja hylkäävän oikeassa olemisen yllä leijuu ristin muotoinen kysymysmerkki.

Kaikesta tästä pohdiskelusta huolimatta en uskalla julistaa itseäni ehdottomaksi pasifistiksi. Kuka tahansa lukija voisi keksiä hypoteettisen esimerkin, jolla voisi haastaa minut tarttumaan järeimpään mahdolliseen tykkiin. Olen edelleen pyhitetyn väkivallan varaan rakennetun kulttuurin lapsi. Samanaikaisesti olen keskuuteemme syntyneen Jeesuksen seuraaja. Hänen perustamansa valtakunnan olemukseen ei kuulu vanhan kulttuuriperinteen vallankumouksellinen kukistaminen. Se olisi vastustajan imitoimista ja vanhan väkivaltaan perustuvan kulttuurin jatkamista.

Hän on tullut sisältäpäin nakertamaan ja kyseenalaistamaan vanhaa valtaa tavalla, joka antaa sille itselleen mahdollisuuden rauhassa arvioida itseään. Pyhitetty väkivalta ei koskaan enää tule olemaan sokeasti, absoluuttisesti ja kollektiivisen yksimielisyyden kautta ehdottomasti pyhitettyä. Aina tulee löytymään joku, joka evankeliumien kertomusten valaisemana asettaa käytetyn väkivallan hyvät perusteet kyseenalaisiksi.

Väkivalta on aina pyhitetty hyvin syin. Niiden kanssa on tosi vaikea argumentoida. Mutta uhrin näkökulma on pääsiäisen jälkeen noussut suureksi kysymysmerkiksi kaikkien hyvien syiden ylle. Pääsiäiskertomuksen ydinviesti tulisi riivaamaan tai ainakin vaivaamaan jokaista hyvää syytä käyttää uhreja vaativaa väkivaltaa.

Silloinkin kun koemme itsemme pakotetuksi käyttämään väkivaltaa jonkun vielä suuremman väkivallan torjumiseksi, risti kääntyy kysymysmerkiksi, joka asettaa kyseenalaiseksi sekä motiivimme että käyttämämme väkivallan muodot.[4]

Ei kukaan eikä mikään muu ei voi pelastaa meitä kateellisen kilpailun ja koston valtakunnasta, kuin sen valtakunnan uhriksi antautunut anteeksiantava Jumalan Poika. Jeesuksen tarjoama pelastus on luonteeltaan sekä lohduttava että haastava. Voin lohduttautua minuun kohdistuvalla Jumalan varauksettomalla anteeksiannolla ja rakkaudella. Samalla se haastaa minua seuraamaan Jeesusta tarjoamalla vastaavaa asennetta muille.

Uskonnollisessa retoriikassa puhutaan Jeesuksen veren pelastavasta voimasta. Jeesuksen veri ei huuda kostoa ja ristiinnaulitun katseleminen, vaikka vain krusifiksin muodossa, on loputon muistutus siitä, ettei näin saa enää tehdä kenellekään mistään syystä. Tuhansia vuosia syntipukkiin kohdistettu väkivalta hillitsi väkivallan villiintymisen kaikkien sodaksi kaikkia vastaan. Syntipukin spontaani tai rituaalinen uhraaminen toimi niin hyvin, että se kuviteltiin Jumalan keksinnöksi, taivaan vaatimukseksi. Jeesus osoitti tämän myytin valheeksi ja näytti meille toisen tien. Siihen ei kuulunut kenenkään uhraaminen mistään syystä, vaan sovinnon rakentaminen kaikkien kanssa yhdestä ainoasta syystä: Meidät on kutsuttu rakastamaan vihollisiamme, niin kuin hän on rakastanut tappajiaan.

Kateellisen kilpailun maailmassa sovintoon keskittyminen on yleensä ajan tuhlausta. Pienimpien rikosten kohdalla oikeus antaa kyllä mahdollisuuden sovintoneuvotteluille, koska ne vain kuluttavat oikeuslaitoksen kalliita resursseja. Sovintoneuvottelut tehdään ilmaisella vapaaehtoistyövoimalla. Raharesurssit keskitetään juttujen voittamiseen eikä sopimiseen. Siihen koulutetaan kalliita ammattilaisia. Sovinnon tekijät saavat tyytyä muutamaan viikonloppukurssiin. Työmaailman sovintoneuvotteluissa on nimestä huolimatta aina kysymys arvovallasta ja taloudellista voittamisesta. Niitä käydään vain silloin kun muut nujertamisen keinot eivät toimi. Niistä neuvotteluista kukaan ei tule tyytyväisin mielin. Neuvotteluissa pyritään voittoon ja neuvottelujen jälkeen kilpaillaan siitä, kumpi on suurempi häviäjä. Häviö tarvitaan alkupääomaksi seuraavaan vääntöön voitosta.

Normimaailmassa sovintoneuvottelut tapahtuvat yleensä vain häviäjien aloitteesta Sitä pidetään luusereiden pelinä. Kun voittoon ei pääse, täytyy turvautua sovintoon. Jos voittaja tarjoaa sovintoneuvotteluja, hän yleensä haluaa vain sinetöidä saavuttamansa edun ja saada häviäjän suostumaan tappioonsa.

Sovintoneuvottelut ovat siis useimmiten vain jatkoa sodan aakkosille. Niitä ohjaa katkera kateus, valta, voitto ja välinpitämättömyys toisen hyvästä. Tasapeli on sovintoneuvotteluiden huonoin lopputulos. Se tasaa tyytymättömyyden tasan kaikille. Jaettu tyytymättömyys takaa kilpailun jatkumisen. Siksi näitä neuvotteluja voisi mieluummin kutsua aseleponeuvotteluiksi ja toivoa, että sotaväsymys tekee tulitauon mahdollisimman pitkäksi.

Oikeiden sovintoneuvottelujen tarkoitus on löytää tila, jossa ei enää ole voittajia ja häviäjiä, vaan toistensa hyvästä iloitsevia ihmisiä, jotka ovat löytäneet tarkoituksensa yhä laajentuvan hyvinvoinnin edistämisessä. Sovinto toteutuu, kun vieraus muuttuu kuulumiseksi ja eksyneisyys kodikkuudeksi. Kun kostamisen pakko muuttuu selkärankaiseksi rakkaudeksi, on pelastuttut maailman vanhimmasta väkivallan pakkomielteestä: Ei ole enää pakko voittaa, eikä toiseksi jääminen ole enää painajainen.

[1] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. A Theology of the Cross.  WM.B. Eerdmans Publishing Co. Grand Rapids/Cambridge. 2006. s. 306

[2] Nevanlinna Tuomas ja Relander Jukka. Uskon sanat. Teos. Helsinki 2011. s. 196.

[3] Bailie Gil. Violence Unveiled. s. 37.

[4] Ystävyyden Majatalossa yritän olla Jeesuksen seuraaja olemalla mahdollisimman syliin sulkeva ja rakkautemme piiriin ottava. Silti sanomme jokaiselle yhteisöömme pidemmäksi ajaksi pyrkivälle: ”Saat olla täällä niin kauan kuin me sinua kestämme”.

Vain muutaman kerran olemme pyytämällä pyytäneet tai suorastaan käskeneet ketään lähtemään. Niissä tilanteissa on ollut kova kiusaus pyhittää hylkääminen hylättävän omilla ominaisuuksilla tai hänen käytöksellään. Mieluiten päätökseen keksisi syitä, jotka langettaisivat vastuun kokonaan hylättävän harteille. Olemme kuitenkin yrittäneet varoa pyhittämästä päätöksiämme sillä tavalla, vaikka kiusaus siihen on kova. Sen sijaan että perustelisimme oman pyhitetyn hylkäysvallan toisen pahuudella, olemme yrittäneet olla tarkkoja ottaaksemme itse vastuun valinnastamme. Se tarkoittaa sitä, että olemme perustelleen valintaamme oman sietokykymme tai jaksamisemme rajallisuuteen, eikä toisen sietämättömyydellä tai pahuudella.

Olemme myöntäneet ettei meistä tässä mielessä ole ollut Jeesuksen seuraajiksi.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , ,
« »

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Salla sanoi 2 kuukautta sitten:
      https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182 New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on na... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 2 kuukautta sitten:
      Aamen tuohon mitä sanot! Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiira... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 2 kuukautta sitten:
      ”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohd... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Jannu sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä: "One, two, three, four, every night we pray for war! Five, six, seven, eight, rape, kill, muti... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, o... Lutherin väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0185738