« »

Uhrin kääntymys

0 kommenttia Kirjoitettu maaliskuu 8, 2016 Muokattu maaliskuu 15, 2016

Jos Jeesus antautui kaikkien uhriksi jotta kenenkään ei enää tarvitsisi joutua uhriksi, se tarkoittaa myös sitä, että uhriksi hakeutuminen tai uhrin rooliin jääminen, on sekin väkivallan ylläpitämistä. Saattaa olla että Paavali ja jotkut Jeesuksen elämän ensimmäiset tulkitsijat ajattelivat alkuun, että Jeesuksen seuraaminen ja ”ristin kantaminen” tarkoittivat etsiytymistä kaikkiin hänen kokemiinsa vääryyksiin ja jopa hänen kuolemaansa. Uhrin rooli saattoi marttyyriuden aikana olla jopa glorifioitu, ennen kuin kristikunta alkoi ymmärtää, ettei Jeesuksen kärsimyskuolemaa itsessään ollut tarkoitus seurata. Myös uhriksi jääneen tulee kääntyä pois roolistaan.[1]

Edelleen kristikunnassa elää hengellistetty versio masokismista, joka tekee kristityistä katalaan kohtaloon ja kaltoin kohteluun alistuvia kärsimyksen palvojia, jotka kerjäävät turpiinsa jokaiselta kiusaajalta taivaallisen palkinnon toivossa. Kivussa ja kärsimyksessä ei ole mitään tavoiteltavaa arvoa itsessään. Ei Jeesus antautunut kärsimykseen sen jalostavan ominaisuuden takia. Ei kärsimys ketään jalosta. Se, miten asennoidumme ja käyttäydymme kun meitä kohdellaan väärin, voi jalostaa meitä ja kiusaajiamme. Jeesuksen kuoleman tarkoitus oli vapauttaa meidät elämään hänen laillaan, ei kuolemaan hänen tavallaan.[2]

Martin Luther King ja tuhannet muut ovat kuolleet marttyyreina. Eivät he silti etsiytyneet uhrin rooliin. Ristiinnaulitun elämän ja esimerkin innoittamina he puolustivat uhriksi joutuneita ja altistivat siksi itsensä samalle kohtalolle. He joutuivat uhreiksi, koska vastustivat uhriutta. Kristityt kunnioittavat marttyyrien elämää, ei kuolemaa. Heidän kuolemansa oli rikos, jonka ei koskaan olisi pitänyt tapahtua. Viattoman kuolema ei ollut Jumalan resepti mihinkään. Se on aina ollut ihmisen resepti uhkaavaan kaaokseen. Kristittyjen tapa kohdata marttyyrikuolema oli rohkea protesti kaikkea tappamista vastaan ja uhma kaikkien tappajien pelotusvaltaa vastaan. Uhri, jota he seurasivat, oli voittanut kuoleman. Siksi kuolemalla pelottelijat eivät enää hallinneet.

Harvoin uhri saa viettelevää marttyyriuden glooriaa tuekseen. Yleensä hänen uhriuttaan syventää hiljaa hautova häpeä, joka mädättää rikotun kauneuden. Uhrina olemisesta tulee minänä olemisen veltto moodi, jota ei katkeruuskaan pysty lujittamaan. Uhrin roolista tulee lohduton piilopaikka elämästä. Uhrista voi tulla niin perusteellisesti syyllinen kaikkeen, ettei hän oikeasti enää kanna vastuuta mistään. Hän on imitoinut kaiken itseensä kohdistuneen pahan ja kilpailee kaltoin kohtelijoittensa kanssa itsensä mitätöinnissä.

Miten hän voi herätä vailla ryhdikkääksi rakastavan rakkauden mallia? Vasta kun joku kohtaa hänet tarpeeksi päättäväisellä rakkaudella, hän voi herätä uhrina olemisen koomasta. Vasta silloin hän uskaltaa siirtää häpeän ja syyllisyyden sinne minne se kuuluu ja kantaa itselleen jäävä vastuu vailla mitään selityksiä. Eräs ystäväni kirjoitti tästä heräämisestä näin:

“En suostu enää olemaan uhri. Olen nyt oman elämäni subjekti, siihen mittaan mikä kulloinkin on mahdollista. Miten se on mahdollista? Mitä oikein tapahtui? Se tuntuu nyt vähän ihmeeltä. Eräänä päivänä vaan tajusin, että se on loppu. En enää näkisi itseäni uhrina. Aivan kuin olisin lähtenyt ulos pommin tuhoamasta kaupungista, puistellut tomut vaatteistani ja kävelisin tieheni taakse katsomatta, vapaana, kenties köyhänä, mukanani vain vaatteet tai niiden riekaleet, mutta terveenä ja elävänä.”

Kuulostaa sekä lahjalta että päätökseltä. Joku oli katsellut häntä uudella tavalla. Sen jälkeen kaikki hänen ympärillään näyttäytyi erilaiselta. Hän tiesi pelastuneensa elämään. Hän oli myös vastannut elämän kutsuun ja antanut itsensä syntyä uusiin ja eläväksi tekeviin suhteisiin. Hän irrotti itsensä pienten ja suurten vääryyksien sopasta, hänen ja muiden syntien keitosta ja otti ainoastaan omat tekonsa vastuulleen. Jotkut saattoivat jäädä osoittelemaan sormillaan, syyttelemään ja vaatimaan lisää, mutta hän oli lakannut syyllistämästä itseään koko yhteisön ongelmista. Tunnustamalla omat syntinsä, hän löysi tiensä psykologisesta selityslabyrintista ja lakkasi myös syyllistämästä muita omista valinnoistaan. Hänen ei enää tarvinnut alistua kateuden, katkeruuden ja koston sanelemaan ikuiseen toistoon.

Myös ryhmä voi olla kokonaisuudessaan uhrin roolissa. Yhteisö, joka palvoo vainottuna olemisensa historiaa, tarvitsee aina uusia vihollisia vahvistaakseen identiteettiään, lujittaakseen olemassaolonsa tarkoitusta ja oikeuttaakseen pyhän vihansa vainoojiaan kohtaan. Sellainen ryhmä tai kansa ei siedä mitään sisäisiä kyseenalaistajia, jotka uhkaavat uhrina olemisen tuottamaa viattomuutta. Itsekriittiset elementit työnnetään vihollisten leiriin, koska sieltä heidän kuitenkin oletetaan tartuntansa saaneen.

Jos yksilön on vaikea mennä itseensä ja nähdä osallisuutensa johonkin kamalaan, ryhmän on vielä vaikeampi tehdä niin. Koko yhdessä pysymisen motivaatio muuttuu, jos yhteisön jäsenet huomaavat itse tuottaneensa uhreja. Kollektiivinen identiteetti alkaa rapistua jos yhteisö huomaa osallistuneensa samankaltaisiin synteihin, joiden uhrina oleminen on ennen yhdistänyt heitä toisiinsa. Kun tuo ehdoton raja heidän ja meidän välillä alkaa murentua uuden tietoisuuden painosta, on vaikea enää tietää mihin haluaa kuulua. Onnekas on se ryhmä, joka johtajia myöten kantaa kollektiivisen vastuun pyhittämästään väkivallasta ja kohtaa uhrinsa rakentavalla katumuksella. Olen sellaisenkin ihmeen nähnyt. Sen jälkeen jäsenet pitivät yhteisölleen hiljaiset hautajaiset.

Kokonaisen kansakunnan identiteetti voi rakentua uhriuden varaan. Se kokee pyhimmät ja yhdistävimmät hetkensä sankarihautojen äärellä, eikä unohda yhtään maansa puolesta kuollutta, ei vaikka heidät olisi vasten tahtoaan lähetetty tykkien ruoaksi. Rotu, uskonto, heimo, suku tai perhe voi tehdä samoin. Uhriuttaan palvovan yhteisön tarina on uudella tavalla myyttinen. Myyttien tarkoitus oli aina salata uhrin viattomuus ja yhteisön oma väkivalta. Uhriutensa varassa elävä yhteisö korostaa viattomuuttaan uhrina, mutta salaa oman väkivaltansa viattomat uhrit.

Mikä tahansa syrjitty vähemmistö on aina kiusattu rakentamaan identiteettiään suuren vihollisen varaan. Mitä suurempi ja mahtavampi meidän vainoojamme on, sitä ainutlaatuisemman arvon me hänen vihollisinaan saamme. Siksi monelle sopii vallan mainiosti, että itse suuri Saatana lukeutuu vainoojaksemme, tai ainakin innoittaa palvelijoitaan sortamaan meitä. Muuten voisi käydä niin, että tämä vihamielisyys keventyisi vain tavallisten ihmisten arkiseksi haluttomuudeksi nähdä oma osallisuutensa niin banaalisti pyhitettyyn väkivaltaan.

Vaikka Jeesus kohtasi uhreja parantavalla ja kunnioittavalla lempeydellä, hän myös haastoi heitä suuriin muutoksiin. Suurin osa heistä oli valloitetun maan alistettuja kansalaisia, taloudellisen riiston kohteita, uskonnollisen kastijaon luokittelemia ja yleisen piittaamattomuuden syrjäyttämiä uhreja. Miksi ihmeessä hän antoi heille aivan käsittämättömän suuria moraalisia haasteita?

Se oli hänen tapansa antaa uhreille toivoa. Hänen sanomansa radikaalisuus oli juuri tässä vastuun ja toivon kytkennässä. Jos on vastuuta, on toivoa. Uhri voi kaikesta huolimatta olla itse suuren muutoksen seuraaja

ja sellaisen alkuun panija omassa yhteisössään. Jos on toivoa, on vastuuta.

Voivatko valtaa pitävät arvot muuttua vain, jos niiden uhriksi joutuneet ihmiset katkaisevat siteensä niihin? Hiipiikö Jumalan valtakunta maailmaan alistettujen palvelijoiden ja keittiöpiikojen kautta?

Jos uhri itse sanoutuu irti uhreja tuottavista pelisäännöistä, hän vahvistuu ja alistajien valta heikkenee. Positiivinen mimesis tarttuu maan pienimpiin tavalla, joka heikentää maan suurimpien valtaa.

Ensimmäiset kristityt olivat hämmästyttävän uskollisia rahan palvonnan ja väkivaltaan tarttumisen vastustamisessa. Taloudellisesti hyväksi käytetyt köyhät jopa paastosivat säästääkseen edes jotain annettavaa muille köyhille. He eivät suostuneet jäämään passiivisiksi ja vastuuta vailla oleviksi uhreiksi. Hekin olivat passiivisesti tai aktiivisesti osallistuneet alistavien ja köyhdyttävien petojen ruokkimiseen. He tunnistivat ja tunnustivat syyllisyytensä. Nyt oli aika tehdä kääntymys ja toimia toisin.

Kristittyjen yhteisö, jonka keskiössä oli anteeksiantava viaton uhri, joutui aina olemaan itsekriittinen oman väkivaltansa suhteen. Uhrin muistoaterialla, eli ehtoollisella, ei muisteltu mitä muut olivat tehneet heille.[3] Tämän aterian yhteydessä puhuttiin rehellisesti siitä, mitä me olemme tehneet muille ja miten jokainen hylkäämisemme on pohjimmiltaan osunut Häneen, jonka tietä me nyt kuljemme. Häntä muistelemme, jotta emme enää pettäisi itseämme oikeuttamaan muiden vihaamista millään perusteella ja jotta emme kuvitellun hyvyytemme vimmalla tuottaisi uusia uhreja.

Ei syyllisyys ihmisarvoa syö. Sen ohittaminen kyllä syö. Syyllisyys ohjaa vastuuseen ja sen kantaminen rakentaa ihmisen arvoa. Se antaa sekä minulle että muille toivoa paremmasta maailmasta. Ehkä uhrit ovat tarpeeksi lähellä kaikenlaisen väkivallan aiheuttamaa murhetta ymmärtääkseen totaalikääntymyksen välttämättömyyden. Ehkä alistamisen ja väkivallan kehä siksi katkeaa helpoiten juuri uhrien itseensä menemisen kautta.

Girardin tapa korostaa uhrin viattomuutta on vähän liian yleistävää. Uhri voi kyllä olla viaton siihen väkivaltaan, jonka uhriksi on joutunut. Se ei kuitenkaan muuta häntä muita viattomammaksi ihmiseksi. Maailmassa kyllä on viattomasti sorrettuja ja viattomien sortajia, eikä näitä kategorioita voi, eikä saa, suhteellistaa olemattomiin. Silti niihin pitää aina suhtautua hyvin kriittisesti ja erityisen itsekriittisesti.[4] Uhriuttaan mainostava yksilö tai ryhmä mielellään jakaa roiston roolit kaikille muille, ja ihan tavallinen muiden kiusaaja mielellään näkee itsensä uhrina. Jeesus ei vapauttanut kumpaakaan peiliin katsomisesta, eikä velvollisuudesta etsiä toisen hyvää. Hän halusi vapauttaa uhrit sortajistaan mutta ei haasteesta rakastaa myös heitä.

”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät.”

Se oli viattoman uhrin viimeinen rukous. Sen anteeksiannon alla olemme vähitellen alkaneet tietää mitä teemme. Samaa anteeksiantoa meidät on haastettu antamaan edelleen omille sortajillemme. Ehkä hekin joskus tulevat tietämään mitä ovat tekemässä.

Uhrin kääntymys on suuri, koska hän kääntyy uhrin alistuneisuuden tilasta rakastettuna olemisen selkärankaisuuteen. Sellaisena hän kääntyy myös kostamisen mahdollisuudesta vihollisen rakastamisen ryhdikkyyteen.

Jokainen meistä luultavasti voi löytää itsensä sekä synnin tekijänä että erilaisen väkivallan uhrina. Kaikkien uhriksi antautuneen ja kaikkiin uhreihin samaistuneen Jeesuksen tarjoama pelastus koskee meitä molemmissa rooleissa.

Uhreina löydämme itsemme valtakunnassa, jonka perustaja on luvannut ikuista ja uskollista rakkautta. Siksi meidän ei enää koskaan tarvitse alistua uhrin rooliin, vaikka ulkoisesti sellaiseen joutuisimmekin.

Uhrin tekijöinä löydämme itsemme anteeksiantavan uhrin edessä, joka haastaa meitä koskaan enää osallistumasta mihinkään asenteeseen tai käytökseen, joka tuottaisi uusia uhreja. Siksi olemme jatkuvasti valpastuvan omantunnon ohjaamina pelastautumassa mistä tahansa systeemistä, joka tuottaa uusia uhreja.

[1] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. A Theology of the Cross.  WM.B. Eerdmans Publishing Co. Grand Rapids/Cambridge. 2006. s. 248.

[2] Wink Walter. Engaging the Powers. Discernment and Resistance in the World of Domination. Fortress Press. 1992. s. 366.

[3] Alison James. Undergoing God. Continuum. New York. London. 2006. s. 44.

[4] Volf Miroslav. Exclusion & Embrace. A Theological Exploration of Identity, Otherness and Reconciliation. Abingdon Press. Nashville. 1996. s. 103.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Salla sanoi 2 kuukautta sitten:
      https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182 New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on na... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 2 kuukautta sitten:
      Aamen tuohon mitä sanot! Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiira... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 2 kuukautta sitten:
      ”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohd... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Jannu sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä: "One, two, three, four, every night we pray for war! Five, six, seven, eight, rape, kill, muti... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, o... Lutherin väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0185738