« »

Yhteisyyden alku

0 kommenttia Kirjoitettu maaliskuu 8, 2016 Muokattu maaliskuu 19, 2016

Totisesti olet hupsu mies etkä varmaan ole nähnyt lainkaan elämää, vaan olet kasvanut säkissä. Sillä ei ihminen voi elää, ellei hän tunne itseään toista ihmistä paremmaksi, eikä ole niin kurjaa ihmistä, ettei hän jossain asiassa tuntisi itseään toista ihmistä paremmaksi.

Mika Waltari Sinuhe Egyptiläinen[1]

Girardin mukaan Kristus on ainut ihminen, joka on kyennyt pitämään itsensä puhtaana ihmiskunnan pahimmasta kulkutaudista, toistensa halujen imitoinnista, keskinäisestä kilpailusta ja siitä poikivasta väkivallasta. Kristuksen piti olla ihminen, koska me kykenemme ymmärtämään oman todellisuutemme rakennetta vain toisen ihmisen kautta. Hänen piti olla myös Jumala, koska ainoastaan Jumala voi antautua ihmisen haluille ja ihmisen väkivallalle tulematta niiden kaltaiseksi, voittaakseen ne ja näyttääkseen meille uudenlaisen tien ja elämän.[2]

Kodin, uskonnon, isänmaan, imperiumin ja väkijoukon näkökulmasta Jeesus hankkiutui koko ajan väärälle puolelle aitaa. Hän oli ulkopuolinen. Suoraan ja epäsuorasti  hän arvosteli ja asetti kyseenalaiseksi kaikkien yhteisöjen tapaa hallita ihmisiä. Silti hän ei lähtenyt taistelemaan niitä vastaan. Hän vain eli provosoivan piittaamattomana niiden hylkäysvallasta ja julisti Jumalan valtakuntaa joka kuuluisi kaikille – aivan kaikille. Kaikkien neljän evankeliumin keskeinen teema on Jumalan vieraanvaraisuuden avaaminen yli kaikkien ehdottomina pidettyjen rajojen.

Jerusalem lakkasi olemasta uskonnollisen maailman napa ja Jumalan kotikaupunki. Jeesus tapettiin siellä ja noustuaan kuolleista Hän kutsui opetuslapsensa takaisin lapsuuden maisemiin, uskonnollisen maailman periferiaan. Pyhällä ei ollut enää keskuspaikkaa maan päällä.

Uskonnolliset pyhäköt ja mitkä tahansa valtakeskukset luovat ympärilleen autoritaarisia hierarkioita, pyhitettyjä valtarakenteita ja kuuluvuuden tasoja pyhien paikkojen sisäpiireistä pahojen paikkojen luusereihin. Uskonto tekee pyhäksi kaiken mitä se koskettaa ja tietenkin uhrialttarit ovat kaikkein pyhimpiä paikkoja. Jeesus ei kunnioittanut mitään pyhää maan päällä, koska kaikki pyhä liittyi pyhitettyyn väkivaltaan ja oli luonteeltaan poissulkevaa. Hän oli paljastanut pyhän ja se osoittautui uhrien verestä haisevaksi. Hän teki profaaniksi, tavalliseksi ja luonnolliseksi kaiken mitä koski, oli sitä pidetty pyhänä tai saastaisena. Jeesuksen pyhä oli erämaan yksinäisyydessä, kyseenalaisten ihmisten ruokapöydässä, veneessä, sairaiden seurassa, riivattujen rotkoissa, siellä missä ihmisillä ei enää ollut mitään menetettävää eikä paikkaa minne pyrkiä. Jumalan valtakunta oli kaikkialla ja vailla pysyvää osoitetta missään. Pyhästä oli tullut tavallista ja tavallisesta oli tullut pyhää.

Pyhät kirjoituksetkin olivat hänelle tavallisia kirjoja, joista hän omaksui halusi ja jätti mihin ei uskonut.

Pyhät ajat, paikat ja tekstit olivat vain väkivaltaan sidottua ihmisten elämää, jonka sisälle Jumala hengitti totuutta, sovintoa ja armoa. Hänessä Jumalan rakkaus oli tullut lihaksi, kaiken läpi näkeväksi rakastavaksi totuudeksi, joka kutsuu seuraamaan itseään, niin kuin hän seuraa Jumalaa. Hän ei jättänyt jälkeensä pyhiä kirjoja, paikkoja taikka aikoja. Ne me olemme keksineet jälkeenpäin pyhittääksemme uusia väkivallan tekoja Jumalan nimeen.

Jeesus ei perustanut pyhää uskontoa, pyhään paikkaan, pyhään aikaan seuraamaan pyhiä kirjoituksia. Hän kutsui kokoon joukon tavallisia ihmisiä harjoittelemaan miltä anteeksiantava ja vihollisiaan rakastava elämä näyttäisi maan päällä, eli seuraamaan omaa esimerkkiään ja opetustaan, sellaisena kuin tavalliset ihmiset sen muistavat.

Paavali ja Pietari seurasivat Jeesusta avaamalla yhteisyyden ovia myös etnisten, kansallisten ja poliittisten trajojen yli. Kristillinen yhteisöllisyys avasi radikaalisti erilaisen tavan mieltää yksilöllinen ja yhteisöllinen identiteetti. Minuuden olimme siihen asti löytäneet aina heissä joita emme ole. Jeesus puhkaisee tämän horisontin näyttämällä, ettei sellaista rajaa ole. Jos haluamme olla hänen seuraajiaan löydämme hänet jokaisen rajan toisella puolella. Se on siitä asti ollut kristikunnan ylivoimaisesti vaikein läksy opittavaksi.

Kaikki yhteisöllisyys oli tähän asti rakennettu uhrin ja poissulkevuuden perustalle. Mutta kun kaikille anteeksi antava uhri ja kaikki luokseen kutsuva poissuljettu itse perustaa yhteisön, se ei enää voi rakentua vanhojen väkivaltaisten sääntöjen varaan.

Lähetyskäsky ei merkinnyt hengellistä imperialismia, vaikka Markuksen evankeliumin loppuun lisätty mahtipontinen versio kyllä kuulostaa sellaiselta. Jeesus oli auttanut opetuslapsiaan repäisemään itsensä irti oman kulttuurinsa tavoista ja tabuista. Sama haaste seuraisi heitä mihin tahansa kulttuurin he menisivätkään. Jumalan lasten minuus ei enää mahtuisi paikallisten kulttuurien luomiin rajoihin meidän ja heidän välillä.

Ennen oli mahdollista työntää paha pois, nähdä se meikäläisyyden rajojen ulkopuolella. Erilaiset voitiin hylätä sulkemalla ulos tai kotiuttaa niin perusteellisesti, että heistä tulisi meidän kaltaisiamme, orgaaninen osa meitä. Heidät luvattiin olla oksentamatta ulos, kunhan he suostuisivat nieltäväksemme ja sulatettavaksemme.[3] He saisivat olla osa meitä, jos luopuisivat identiteetistään.  Tämä kaikki on aina ollut normielämää.

Jumalan valtakunnassa niin ei enää voi tehdä, koska hänen rakkautensa ulottuu kaikkiin. Sulkiessamme jonkun ulos, hylkäämme myös Hänet. Emme enää voi suojella oman yhteisömme erinomaisuutta, hyvyyttä ja puhtautta  sulkemalla toiset ulkopuolelle tai sulattamalla heidät kaltaiseksemme. Kaikki ongelmallinen, vieras, outo, pelottava ja paha jää keskuuteemme. Sen kanssa on tultava toimeen. Se on kohdattava totuudella ja armolla. Sitä on Jumalan valtakunta, rumista romuista rakennettu, vääristä vieraista koottu.

Jumalan valtakunnassa vastaan tulevat kaikki ne, joiden seurasta en nauti ja joiden kaltainen kaikkein viimeiseksi haluaisin olla. Jeesuksen seuraaminen on vieraanvaraisuuteni venyttämistä sietokykyni yli, aina vain lähemmäksi häntä, joka rukoili anteeksiantoa tappajilleen. Jos se ei ole hankala valtakunta, niin mikä on? Vankilakin on helpompi paikka.

Alkuseurakunnasta asti oli vahva kiusaus tehdä uudesta yhteisöstä poissulkeva. Oli vaikea oppia pois vanhoista tavoista kuulua yhteen. Kristikunta on jatkanut vanhatestamentillista sylipainia oman väkivaltaisuutensa ja osittain imperialistiseksi jääneen Jumalansa kanssa. Jeesus paljasti ja purki väkivallan ja pyhän välisen liiton. Hänen seuraajiensa työ sen suhteen on vielä kesken.

Ei alkukristityillä kuitenkaan ollut mitään yksilöllistä ”pelastusta”, joka jäi vain sellaiseksi. Kääntymyksellä ja Jeesuksen seuraamisella oli vahva sosiaalinen ulottuvuutensa. Se merkitsi luopumista kaikesta poissulkevuudesta ja liittymistä valtakuntaan ja perheeseen, jonka rajat olivat tuntemattomat ja jatkuvasti avartuvat. Tässä oli heidän pelastuksensa, todellisessa kuulumisessa kaikkiin Jumalan rakastamiin ihmisiin. Taivasosuus oli toissijainen verrattuna kutsuun seurata Jeesusta maan päällä.

Kuuluminen Jumalan perheeseen oli lahja, eikä mikään ansioituneiden etuoikeus. Se oli kaikille tarjottu kutsu. Kellään ei olisi oikeutta kieltää sitä vihollisiltaan tai varastaa sitä kilpailijaltaan. Mutta kenenkään ei myöskään ollut pakko liittyä siihen tai pysyä siinä. Jeesus oli verrannut itseään oveen, josta sai tulla sisään ja mennä ulos. Täällä ei ketään pidettäisi väkisin. Jumalan valtakunta ei ole yhteisö, jonka hyväksyntää meidät on kirottu ostamaan ja jonka hylkäysvoimaa vastaan meidät on tuomittu kapinoimaan. Se on maailmanlaajuinen yhteisö vailla jäsenrekisteriä ja kahden tai kolmen kohtaaminen vailla lupaa keneltäkään. Jokaisen erilaisuus on toisille lahja, ei uhka.

Tätä yhteisöä ei enää koskaan saisi palauttaa keskinäisen vertailun, kilpailun ja kateuden määrittämiin rintamalinjoihin. Tämän yhteisön koossa pitävä voima tulisi olla kiitollisuus ja siitä käsin toimiminen. Jeesuksen seuraaminen pelastaisi yhteisöllisyyden sen ikivanhoista sidonnaisuuksista pyhitettyyn väkivaltaan. Rajattomasti anteeksiantavan uhrin perustama yhteisö ei saisi enää tuottaa uusia uhreja.

Se ole koskaan ollut helppoa, eikä koskaan tule olemaan yksinkertaista, mutta epätodennäköisiä ja yllättäviä valtakunnan ilmenemismuotoja on aina syntynyt ja tulee aina syntymään. Niillä on myös oma esimerkillinen vaikutuksensa yleiseen kulttuuriin, joka voi hilata käytäntöjään koko ajan vähemmän uhreja vaativaan muotoon.

Seurakunta, ecclesia, oli paradoksaalisesti uloskutsuttujen sisäänkutsujien yhteisö. Jeesus oli kutsunut seuraajaansa ulos kaikista hylkäävistä yhteisöistä, jotta he voisivat rakentua kaikkia sisään kutsuvaksi yhteisöksi. Silti jäljelle jäi vaikea dilemma: Miten suhtautua niihin, jotka mieluiten pitivät kiinni vanhoista kuulumisen kriteereistä eivätkä halunneet kuulua mihinkään kaikkien seurakuntaan? Siitä eteenpäin oli vain kaksi mahdollisuutta: joko uskollisuus Jeesuksen avoimen ja armollisen kutsun hengelle tai mimeettinen kilpailu muiden poissulkevien yhteisöjen kanssa. Se palauttaisi uuden yhteisön ikivanhoihin meidän ja heidän välisten rajojen maksimointiin ja seurakuntien porteilla olisivat taas vanhat tutut sisään- ja ulosheittäjät.

Näin on usein käynytkin, ja jännite näiden kahden vaihtoehdon välillä elää edelleen. Jos yritämme olla ehdottoman sisään sulkevia, olemme kuitenkin vaarassa joutua ristiriitaan ulossulkijoiden kanssa. Suomen kirkolla on paljon kokemusta asiasta. Se pitää sisällään hyvinkin ankarin ja moralistisin kriteerein ulossulkevia yhteisöjä. Yhtälö tuntuu täysin mahdottomalta, ja sitä se onkin.

Jos huonot ratkaisut vaivaavat meitä, se on meille aivan oikein. Meillä pitääkin olla ristin muotoinen kysymysmerkki kaiken toimintamme yllä. Jos rajallisuutemme ei riitä ihanteittemme mukaisiin ratkaisuihin, niin ottakaamme vastuu valinnoistamme ja tehkäämme ne murretuin sydämin. Tahto olla hylkäämättä ja unelma elämästä ilman hylkäämistä tulisi kuitenkin säilyä kipuna kiivaana kaikessa mitä teemme.

Jos seuraamme ehdotonta vieraanvaraisuutta liian itsevarmasti, tuomitsemme ovensa sulkijat liian kevyesti ja tulemme inhoamamme hylkäävyyden kaltaiseksi mitään huomaamatta. Jumalan tahdon seuraaminen ei ollut Jeesukselle helppoa. Miten ihmeessä Jeesuksen seuraaminen voisi olla meille helppoa?

Jumalan valtakunta elää ja voi välillä huonosti maailmassa, jonka lainalaisuudet ovat auttamattomasti sidoksissa pyhitettyyn väkivaltaan muodossa taikka toisessa. Siitä jännitteestä ei ole mitään poispääsyä. Sen keskellä elämme negatiivisen ja positiivisen mimesiksen jatkuvassa ristiriidassa. Joka päivä ja jokainen historiallinen tilanne on Jumalan kysymys minulle. En aina tiedä sen sisältöä. Vielä vähemmän tiedän oikeaa vastausta siihen. Yhden ainoan asian tiedän: Minun on vastattava koko tinkimättömällä olemuksellani, mistään lintsaamatta ja mitään valehtelematta.

Jeesuksen opettama vieraanvaraisuus oli radikaali ja syvä. Se on yksityistä ja kollektiivista sydämen avautumista jokaisen ihmisen, myös vihollisen, ainutlaatuiselle arvolle. Se on halua syleillä niitäkin, joista emme pidä.

[1] Waltari Mika, Sinuhe Egyptiläinen, WSOY 1947, s. 73.

[2] Girard. Things Hidden… s. 215-220.

[3] Volf Miroslav. Exclusion & Embrace. A Theological Exloration of Identity, Otherness and Reconciliation. Abingdon Press. Nashville. 1996.  s. 75.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Salla sanoi 2 kuukautta sitten:
      https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182 New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on na... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 2 kuukautta sitten:
      Aamen tuohon mitä sanot! Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiira... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 2 kuukautta sitten:
      ”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohd... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Jannu sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä: "One, two, three, four, every night we pray for war! Five, six, seven, eight, rape, kill, muti... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, o... Lutherin väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0185738