Olemme nyt noin tuhat vuotta uskoneet Anselmin ja Lutherin pelastusteologiaan aivan kuin Jeesus itse olisi niin opettanut. Siitä on tullut niin dominoiva itsestään selvyys ja keskeinen osa roomalaiskatolista, protestanttista ja nykyistä karismaattista kristinuskoa, että on vaikeaa edes kuvitella kristinuskoa ilman sitä.
Kaikki alkoi lankeemuksesta. Missä, milloin ja millä tavalla se on oikeassa historiassa tapahtunut, sitä ei kukaan tunnu tietävän, mutta syntiin ihminen kuitenkin lankesi ja joutui siksi tuomion alaiseksi ja eroon Jumalasta. Hänellä oli pyhässä raivossaan kaikki syyt lähettää meidät ikuiseen helvettiin, loputtomaan rangaistukseen. Jumala antoi väliaikaisesti lepyttää itseään eläinten verellä, mutta se oli vain esikuvallista rituaalia, joka viittasi siihen ainoaan Jumalalle kelpaavaan uhriin joka vielä odotti aikaansa, hänen omaan poikaansa.
Ja näin tapahtui. Jumala osoitti olevansa uskollinen sekä rakkaudelleen, tinkimättömälle oikeudelleen ja pyhälle vihalleen. Moraalinen laki säilyi, verisistä synneistä täytyy maksaa verinen hinta ja Jumala sai vapauttaa rajattoman raivonsa poikansa kannettavaksi. Samalla koko ihmiskunnalle tarjottiin mahdollisuus vapautua tuomiosta uskomalla että Jumala hyväksyy Jeesuksen vapaaehtoisesti vuodattaman veren päteväksi hinnaksi kaikkien syntien sovitukseksi ja Jumalan vihan lepyttämiseksi. Jeesus kantoi helvettimme, jotta Jumalan ei tarvitsisi lähettää meitä sinne.
Eikö Jumala olisi suuressa armossaan voinut antaa anteeksi ja lähettää ihmisille opettajia ja tien näyttäjiä? Valitettavasti ei. Maailman moraalinen järjestys ja Jumalan kunnioitus olisi kärsinyt sellaisesta löysäperäisyydestä. Ihmiset eivät silloin tulisi tajuamaan rikkomuksensa syvyyttä eivätkä Jumalan lain ja suuttumuksen ankaruutta.
Jos sinä omalta puoleltasi olet valmis hyväksymään tämän järjestelyn ja uskomaan sen pätevyyteen asia on selvä. Sinä pelastut Jumalan lapseksi, koska Jumalan lapsi kuoli sinun puolestasi. Kontrahti vahvistetaan suullisella tunnustuksella ja rituaalisella kasteella – tai päinvastoin, niin kuin useimmat Suomessa uskovat. Saat takaisin perintöoikeutesi taivaaseen, jonka me kaikki menetimme protoäitimme ja isämme, Aatamin ja Eevan tottelemattomuuden takia.
Pelastus on kuin kosminen palovakuutus. Pelastettu ei pala helvetissä, vaan pääse taivaaseen, vaikka ei välttämättä uskoisi kumpaakaan. Taivasvakuutukseen kannattaa kuitenkin suostua, koska se on ilmainen. Jeesus on maksanut sen verellään. Jos vakuutuksen on saanut kasteen lahjana, siihen ei tarvitse edes uskoa. Joka tapauksessa pelastus on muuttunut hyvin yksityiseksi dealiksi yksilön ja hänen Jumalansa välillä. Jeesus on maksanut velkasi Jumalalle, joten sinä olet pelastunut, sanoo yksinkertainen luottokorttiteologia. Taivaslippu on varmistettu.
Tämä saattaa kuulostaa parodialta, mutta moni on kaupungin kaduilla saanut kuulla vielä lyhyempiä ja yksinkertaisempia selityksiä, sille miksi minun kannattaa antaa Jeesuksen pelastaa itseni. Moni saarnaaja pystyy esittämään tästä paljon riipaisevampia ja vakuuttavampia versioita, mutta perusteema on silti lukuisine variaatioineen sama. Olen varma että useimmat lukijat tunnistavat sen tutuksi. Jokaisen väittämän todisteeksi löytyy ainakin yksi sitaatti suoraan Raamatusta.
Ongelma on juuri siinä, että tänään on vaikea saada ihmisiä kääntymään vihaisen ja uhria vaativan Jumalan puoleen tai seuraamaan Jumalaa joka ei pysty tai ei halua antaa anteeksi, ellei joku maksa siitä hintaa. Eikä ole mahdollista haastaa ihmisiä seuraamaan vain Jeesusta, mutta unohtamaan hänen äärettömän ankaran isänsä. Evankeliumi ei enää kuulostakaan ristiriidattoman hyvältä uutiselta. Kertomus isänsä vihaa kantavasta Jumalan pojasta on uhritietoisessa kulttuurissamme ehkä suurin este evankeliumien vakavasti ottamiselle. En voi kuin ihmetellä kuinka kauan kirkko on sinnitellyt tämän kaikkein suurimman epäuskottavuuden kanssa uskotellen itselleen ja muille, että se muka on hyvä uutinen kansalle joka pimeydessä vaeltaa. Kertomus jumalallisesta perheväkivallasta pelastavana ihmeenä on absurdiudessaan niin pöyristyttävä, että en lainkaan ihmettele miksi kristittyjen mainen hyvinä ja uskottavina ajattelijoina on niin heikko. Jos tuollainen teologia keksittäisiin tänään, se olisi vain kuriositeetti muiden joukossa Hengen ja Tiedon messuilla.
[1] Olen kadottanut tämän haastattelun lähteen ja sitaattini perustuu pettävään ulkomuistiini.
[2] Bartlett Anthony. Cross Purposes. The Violent Grammar of Christian Atonement. Trinity Press. Pennsylvania. 2001. s. 247, 248.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta ! Kiinnostava ja ajankohtainen aihe. Jään pohtimaan onko tällä teologisella perhetragedialla pitemmät juuret ja sitä miten ne ulottuvat Paavaliin. Tähän entiseen murhamieheen Anselm ja Luther niin kuin hyvin tiedät teologiassaan viittasivat. Paavalin teologia oleellisempaa on kuitenkin tiedostaa kolminaisuusopin kehityksen historia ja Jeesuksen opetus. Jeesushan antoi syntejä anteeksi vain sentähden että ihmiset uskoivat. Mitään ristinkuoleman siihen ei tarvittu vaikka Hänen aikanaan eli monia Jeesuksen kaltaisia profeettoja, jotka saivat maksaa kutsumuksestaan ristinkuolemalla Rooman diktatuuriin tähden. Varsinainen kolminaisuusopin alkoi muodostua vasta myöhemmin pikkuhiljaa herätyksen kirkollistuttua. Kontstantinuksen kääntyminen kristityksi ja Nikean kirkolliskokous 400 -luvulla olivat siinä ratkaisevia käännekohtia.
Aina yhtä mielenkiintoista kuulla oikea suora päin omaa uskoa, perinteistä kristinuskoa. Mielenkiintoista siksi, että pystyn ymmärtämään pointtisi, mutta samalla oma kokemus uskoontulosta vakuuttaa, että sen verisen evankeliumitarinan totuudellisuudesta todistaa Jumala, kuulosti ja tuntui se itsestäni miltä hyvänsä. Oma uskoontuloni, väittelen kristityn kanssa kadulla, hän dissaa ajatukseni ja alkaa selittää Jeesuksen uhrikuolemasta ja sovituksesta, minua ei kiinnosta, tunnen koputuksen pääni yläpuolella, koen tempauksen absoluuttisen auktoriteetin eteen joka sanoo vain: ”Minä olen tämän miehen sanojen takana? Kuka on sinun sanojesi takana?”. Olen monta kertaa miettinyt, että pelkkä rakkaudesta jauhaminen ja rakkauden osoittaminen olisi niin paljon kivempaa. En ole päässyt mihinkään siitä, että kun kertoo sovitustyöstä, niin siinä on mukana yliluonnollinen vaikutus ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen. Henkilökohtaisesti siis tiedän, mitä ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen perinteinen evankeliumi vaikuttaa. En tiedä, mitä veretön ja järkevämmän kuuloinen sanoma vaikuttaa. Kyse ei kuitenkaan minulle ole siitä, mitä sanoma vaikuttaa ihmisen ajatteluun tai kokemuksiin kun hän ajattelee käsitettä Jumala. Minulle kyse on siitä, vaikuttaako sanoma todellisen, olemassaolevan yhteyden.
Sun tekstit kyllä aina haastaa hyvin. Pakottaa ajattelemaan, käymään läpi, miksi uskoo ja julistaa jotakin. Ja auttaa kanssa näkemään, miten perinteinen kristinusko sisältää kuoppia, joihin uskovat tyrkkivät heikompitahtoisia kanssamatkaajia milloin mistäkin syystä, aina joka tapauksessa siksi, etteivät halua kohdata jotakin itsessään ja siirtävät ongelmansa sopivaan syntipukkiin. Se on niin totta. Sen olet saanut mut näkemään ja ymmärtämään. Kiitos siitä.
Kiitos IsäPekka kommentistasi. Ilmeisesti et ole lukenut koko 40-sivuista artikkeliani, jonka keskiosasta tuo oli vain yksi kappale. Evankeliumi johon uskon, ei todellakaan ole veretön. Päinvastoin se kertoo Jumalasta joka on samaistunut viattomiin uhreihin kulttuurien alusta asti. Pitkänä perjantaina paljastui, että verta ei ole koskaan vaatinut Jumala, vaan ihminen. Hän kuoli, koska me tapoimme Hänet. Hän kantoi syntimme, koska oli niiden kohteena. Edelleenkin kaikki mitä teemme tai olemme tekemättä arkemme uhreille, kohdistuu Häneen. Hän on meidän syntiemme uhri ja vihollisilleen anteeksi antaja. Mitä verta vielä kaipaat, jos tämä on sinusta veretöntä rakkaudesta jauhamista?