16.5 Väkivaltaisen uskon puhdistus

PELASTUKSEN PITKÄ HISTORIA.
Kaikkein ensimmäiset pelastajat olivat lynkattuja ihmisuhreja
Vanhan Testamentin aikana eläinuhrit muuttuivat pelastaviksi
Jeesus tuli pelastamaan meidät pelastuksesta
Jeesus joutui paljastamansa pedon kynsiin
Miksi Jeesus kuoli?
Mitä ylösnousemuksen jälkeen ymmärrettiin?
Mitä se merkitsi käytännössä?
PELASTUS JEESUKSEN JÄLKEEN
Kirkkoisät
Valtauskonto
Anselm.
Luther
KUN ILOSANOMA KAUHISTUTTAA
Ateistinen kritiikki
Hyvä vai huono uutinen?
Pelastus on suhteellinen
Väkivaltainen Jumala
Uhria vaativa Jumala?
Jumalan viha?
Ikuinen tuomio
Pelastus ja moraali
Miksi väkivallalla sovittamiseen on niin helppo uskoa?
ORTODOKSINEN TRADITIO
PALJASTAVA JA PELASTAVA KERTOMUS
Miksi vasta nyt?
Kykenemmekö nyt?
Jos Jeesus on vastaus, niin mikä olikaan kysymys?

Jos olet lukenut teobogin aiemmat artikkelit voit hypätä suoraan otsikkoon KUN ILOSANOMA KAUHISTUTTAA. Siihen asti materiaali on aiemman tiivistelmää.

Edellisen vuosisadan tapahtumat, kaksi maailmansotaa ja useat kansanmurhat muuttuivat myös teologiseksi kriisiksi. ”Missä Jumala oli kun…?” ”Missä ihminen oli kun…? Globaali ahneuden psykoosi nopeasti ehtyvien luonnonvarojen keskellä herättää uusia kysymyksiä. Kuka tai mikä meidät pelastaisi itseltämme ja onko evankeliumien kertomuksilla mitään relevanssia oikeassa elämässä? Ikivanhat kysymykset hyvyydestä ja pahuudesta, pelastuksesta ja kadotuksesta tulevat koko ajan sekä henkilökohtaisemmiksi että globaaleimmiksi.

Tuhannen vuoden aikana vakiintuneet teologiset itsestään selvyydet koskien Jumalan vihaa, viimeistä tuomiota, pelastuksen sisältöä ja Jumalan olemusta ovat muuttumassa. Eikä se johdu vain teologien kyllästymisestä vuosisatojen perinteeseen. Vanhat selitykset, tarinat ja opit eivät vain enää ole uskottavia ja ihmiset uskaltavat kyseenalaistaa isien uskonnollisia perinteitä rohkeammin.

Mikä oikeasti on tämän päivän uskottava hyvä sanoma? Mikä ja kuka pelastaa mistä ja mihin? Kaiken kyseenalaistamisen keskellä konservatiivit kysyvät kauhistellen ”eikö mikään ole enää pyhää” ja muut kysyvät, mikä oikeasti on pyhää.

Ihmiset eivät enää pelästy puhetta vihaisesta Jumalasta, joka tapatti Jeesuksen meidän sijastamme, eivätkä he enää innostu pelastuksesta, joka meille siihen uskomalla tarjotaan. Johtuuko se siitä, että olemme vieraantuneet liian kauas evankeliumista tai paaduttaneet sydämemme liian koviksi? Voi olla. Minä luulen sen johtuvan siitä, että olemme evankeliumien piilovaikutuksen sivistäminä havahtuneet pitämään koko selitysmallia moraalisesti kuvottavana, älyllisesti ristiriitaisena, feodaaliyhteiskunnan vaarallisena jäänteenä.

Emme yksinkertaisesti voi uskoa pelastuskertomukseen, joka tulkitaan Jumalan vihan purkaukseksi viattomaan sijaiskohteeseen. Kertomus isänsä vihaa kantavasta Jumalan pojasta on uhritietoisessa kulttuurissamme ehkä suurin este evankeliumien vakavasti ottamiselle. En voi kuin ihmetellä kuinka kauan kirkko on sinnitellyt tämän kaikkein suurimman epäuskottavuuden kanssa, uskotellen itselleen ja muille, että se muka on hyvä uutinen kansalle joka pimeydessä vaeltaa.

Ja kuka ylipäänsä tarvitsee mitään pelastusta maailmassa, jossa kaikki haluavat vain kehitystä. Statuksen vaihto kadotetusta pelastetuksi on aika samantekevää ihmiselle, joka on kiinnostunut vain siitä, miten elää kuolemaa edeltävän elämänsä. Pelastus statuksen vaihtona kuulostaa muutenkin epäilyttävältä maailmassa, jossa sisäpiiriin pääseminen todella voi merkitä pelastumista aika monelta kadotukselta. Kuka haluaa pelastautua taivaaseen, juuri kun on alkanut kantaa vastuuta maasta?

Aion siis kyseenalaistaa yleistä käsitystä siitä mitä pelastus tarkoittaa. Ei tämä ole kovin yksityistä ajattelua. Olen tehnyt kotiläksyni, opiskelemalla niitä, jotka minua paremmin ovat paneutuneet samoihin kysymyksiin. Eniten Rene Girard on auttanut minua hahmottamaan koko kristillisen vakaumukseni perusteita myöten uusiksi.

A.           Pelastuksen lyhyt historia.

1.            Kaikkein ensimmäiset pelastajat olivat lynkattuja ihmisuhreja.

Aikojen alussa ihmisen kehitys seurasi nopeutuvaa kykyä matkia. Kyky oppia matkimalla käynnisti kiihtyvät kehitysprosessin. Halusta itsessään tuli imitoimisen kohde ja ihminen alkoi yhä kiihkeämmin haluta samaa, mitä muutkin halusivat. Rene Girard kutsuu sitä mimeettiseksi haluksi. Eläimet eivät voineet olla haluamatta mitä ravinnokseen ja lisääntyäkseen tarvitsivat, mutta ihminen ei enää voinut olla haluamatta samaa mitä toinen ihminen halusi. Halun malli muuttui kadehdituksi kilpailijaksi. Kilpailija muuttui viholliseksi. Viholliset alkoivat imitoida toistensa väkivaltaa ja tulivat näin lukkiutuneiksi väkivaltaiseen vuorovaikutukseen. Niin Homo Sapiensin halumaailma kehittyi muita nisäkkäitä vertailevammaksi, kateellisemmaksi, kilpailevammaksi ja omistushaluisemmaksi. Samalla meidän väkivaltamme kehittyi kaunaiseksi, katkeraksi ja kostavaksi. Kaikkien kilpailu kaikkien kanssa johti yhä useammin koko laumaa uhkaavaan kaoottiseen väkivaltaan, joka aina palautti lauman takaisin vahvimman valtaan tai lähelle täydellistä tuhoa. Kehityksensä alussa oleva ihmiskunta tarvitsi ensimmäisen pelastajansa. Niitähän löytyi.

Aluksi spontaanisti ja harjoituksen myötä suunnitelmallisemmin, kilpailevat aggressiot opittiin purkamaan syntipukkiin eli sijaisuhriin. Syntipukki tuli pahaksi kaikkien puolesta, kantoi koko yhteisön synnit päällään ja kuoli niiden uhrina. Hänen lynkkaamisensa tuottama rauha toi yhteisölle tilapäisen pelastuksen. Ehkä ensimmäinen hauta oli kivikasa, jonka alla makasi yhteisön kivittämä syntipukki. Ehkä siitä kehittyi muistomerkki, pyramidi, joka muistutti ihmiskunnan ensimmäisestä ihmeellisestä pelastuksesta ja ensimmäisestä ihmeellisestä pelastajasta. Yhteisöä uhkaava kaoottinen väkivalta oli vältetty pienemmällä ja hallitummalla annoksella väkivaltaa. Pahan väkivallan rinnalle kehittyi hyvä väkivalta, pyhitetty väkivalta.

Syntipukista tuli ihmisen kulttuurin ensimmäinen tuonpuoleinen pyhä, riitaa ja rauhaa tuova pelottava pelastaja. Sitä pelättiin ja kunnioitettiin sekä tuhon että pelastuksen lähteenä. Se oli pelastanut yhteisön heidän omalta väkivallaltaan, mutta jäänyt myös saman väkivallan kantajaksi. Ihminen oppi projisoimaan oman väkivaltansa tuonpuoleiseen. Taivaat alkoivat täyttyä väkivaltaisista Jumalista ja maasta kohosi yhä korkeampia alttareita heidän lepyttämisekseen. Ihmiskunta oppi vihdoin järjestäytymään laumaa isommaksi yhteisöksi. Kulttuuri sai alkunsa ensimmäisestä uhrista, tai käyttääkseni Johanneksen sanoja “karitsasta joka on teurastettu maailman perustamisesta asti.” Oliko pääsiäinen alkanut jo kulttuurimme verisistä kehdoista? Ainakin alttareita löytyy kaikkien vanhojen kulttuurien alkulähteillä. Veriuhri oli ihmiskunnan ensimmäinen yhteiskunnallinen innovaatio. Me olemme olemassa, koska aikanaan opimme uhraamaan yhden kaikkien puolesta. Opimme säännöstelemään väkivaltaamme suuntaamalla se sijaisuhriin.

Spontaanit lynkkausorgiat ritualisoituivat  ja ihmisuhrit vaihtuivat eläinuhreiksi. Niiden toistamisen perusteiksi syntyi myyttejä ja uskontoja. Jumalat vaativat säännöllisesti toistuvia uhreja. Ilman niitä kaaos, tulva tai tuho, eli hallitsematon väkivallan aalto, kohtaa koko yhteisön. Uhrin veressä maahan valui koko kansalta kupattu väkivalta.

Uhri pelasti kansan sen omasta väkivallasta tuottamansa katarsiksen kautta. Jotta kaaos ei toistuisi, jumalat antoivat järjestystä ja säätyjä ylläpitäviä kieltoja, käskyjä ja tabuja. Niitä piti totella henkensä kaupalla. Tabujen rikkomisesta seurasi yhteisön kautta toteutettu Jumalan tappava viha, jonka myyttinen kuvaus saattoi olla tuli, joka lankesi taivaalta ja poltti heidät tuhkaksi jne

Yhteiskunnan kehittyessä laki alkoi täydentää ja vähitellen korvata tabun kaltaisia kieltoja ja käskyjä. Mutta vihaiset jumalat olivat edelleen lain antajia ja rangaistuksien oikeuttajia. Kaikki johtajuus, päällikkyys, kuninkuus, sankaruus ja pappeus ovat perustuneet pahan väkivallan hallitsemiseen ”hyvän” väkivallan kautta. Kulttuurien koossapitävä voima oli temppeleiden ja alttarien hallitsema pyhitetty väkivalta.

Ihmiskunnan kehittäjä ja pelastaja on siis ollut tarkoin annosteltu uhriväkivalta, jota kukaan ei tunnistanut eikä tunnustanut omakseen. Kaikki vallat ja voimat tarvitsivat ällistyttäviä alkutarinoita, uljaita syitä olemassaololleen ja yleviä perusteita toiminnoilleen. Juuri sellaisia myyttiset alkukertomukset ovat, tarinoita instituutioiden ja niiden tuottaman väkivallan jumalallisesta alkuperästä. Myytit vaientavat uhrin äänen ja salaavat pelastavan väkivallan todellisen luonteen.

Myytit ovat menneen maailman pelastuskertomuksia. Kansa oppi, että Jumalten vaatimassa veressä oli pelottavan pelastavaa voimaa.

2.            Vanhan Testamentin aikana eläinuhrit muuttuivat pelastaviksi.

Vanhan Testamentin pelastuskertomus alkoi naapurikansoilta omaksutun uhrimytologian keskeltä, sen ajan normaaliuskonnollisuuden kohdusta. Se on täynnä kauhistuttavia esimerkkejä uskonnollisesta väkivaltakulttuurista pahimmillaan

Myös Vanhan Testamentin Jahve vaati poikaesikoiset itselleen. Tosin oli mahdollista korvata esikoisuhri eläinuhrilla,[1] niin kuin Aabraham oli viime hetkellä tehnyt Isakin kanssa. Sellainen tarina kansankunnan isästä kauhistuttaa meitä. Mutta silloin vallalla ollut uhrikulttinen myytti pystyi sumentamaan jopa perheen sisällä tapahtuvan väkivallan todelliset kasvot.

Pienestä pitäen juutalaiset saivat pääsiäisjuhlan yhteydessä kuulla, kuinka pelastava Jumala oli myös lapsia tappava massamurhaaja. Exoduksen alkuun liittyi kaikkien Egyptiläisten esikoisten yöllinen surma. Moneen sataan vuoteen kertomus ei herättänyt moraalista närää kenessäkään; Kauhunväristyksiä kyllä, mutta ei eettistä kyseenalaistamista. Tarinan ilmeisin uskonnollinen opetus oli, että suureen pelastukseen liittyy paljon veriuhreja. Tappava Herran enkeli ohitti israelilaisten majat, koska niiden ovenpielet olivat sivelty uhrikaritsan verellä. Ei ole pelastusta ilman uhria. Se kuului väkivaltaisen pyhän aakkosiin.

Tämän jälkeenkin jokainen esikoinen piti lunastaa kuolemalta uhraamalla karitsa.

Mooseksen alkuperäinen visio pelastavasta Jumalasta, ja hänen tahdostaan kansan suhteen, oli moraalinen. Kaikki viittasi siihen, että Mooses halusi siirtyä väkivaltaisuutta kanavoivista verirituaaleista moraalisen vastuunoton puolelle.

Hyvin pian Mooses kuitenkin näytti tajuavan, että pelkät moraaliset käskyt ja harvakseen uhratut eläimet eivät riittäisi pitämään kansaa koossa. Ehkä hän siksi lähti rakentamaan monimutkaisempaa, enemmän verta ja tarkempaa rituaalia vaativaa uhrikulttia, jonka toimivuutta varmisti jatkuvasti vaaniva Jumalan pyhä viha.

Vasta monta sataa vuotta myöhemmin profeetat kuten Jesaja ja Jeremia alkoivat kyseenalaistaa uhraamisen yleensä ja ihmislasten uhraamisen erityisesti.

Näin sanoo Israelin Jumala: ”Turha teidän on erotella polttouhrien ja teurasuhrien lihoja, syökää vain itse ne kaikki! 

Eräässä hyvin jännitteisessä tilanteessa, jossa kaksi pappia oli kuollut hämärissä olosuhteissa ja kansa alkoi mellakoida, Mooses keksi nerokkaan uhrimuodon, josta sai alkunsa nimitys syntipukki. Pukkeja oli kaksi. Ne olivat mahdollisimman saman näköisiä. Ensimmäinen uhrattiin syntiuhrina Jumalalle, mutta toisen pukin avulla puhdistettiin kansa omista synneistään. Sitä ei uhrattu Jumalalle, vaan kansalle ja sen kautta erämaan demonille, Asaselille. Sen sijaan että pappi olisi nopealla viillolla tappanut syntipukin, koko kansa sai muodostaa kujan, jonka varrella jokainen sai piiskaamalla tai potkimalla osallistua sen ohjaamiseen erämaahan. Sitä syljettiin, pilkattiin, kirottiin ja kohdeltiin kaltoin läpi koko kunniattoman kujan, kunnes se hoiperteli leirin ulkopuolelle kuumaan ja kuivaan erämaahan vailla minkäänlaisia hengissä selviämisen mahdollisuutta. Tällainen rituaali oli paljon katarttisempi kuin papin suorittama kliinisen tarkka kurkun aukaisu. Pukkiparka joutui ruman, julman, pitkitetyn ja hylkäävän lynkkausväkivallan kohteeksi. Siinä oli paljon alkukantaisempaa menoa. Jotain tällaista uhraaminen oli joskus ammoisina aikoina aidoimmillaan ollut. Sitä keskinäistä väkivaltaisuuttaan kauhistunut kansa kaipasi. Tämä oli paljon väkivaltaisempi kuin kaikki muut Mooseksen keksimät rituaalit. Silti siinä on jotain nerokasta. Se on merkillinen yhdistelmä sokeaa alkumurhaa ja uutta mahdollisuutta nähdä sen läpi, mistä todella oli kysymys.

Tämä rituaali tuli vuosisatojen myötä kansan tärkeimmäksi juhlaksi. Kaikista Mooseksen keksimistä rituaaleista syntipukkirituaali löysi syvimmän resonanssin kansan sydämessä. Se oli aidosti puhdistava, helpottava ja yhdistävä uhraamisen muoto.

Missään muussa suuressa uskonnollisessa kertomuksessa ei ole sellaista sylipainia väkivallan todellisen olemuksen kanssa kuin Israelin kansan ja Jahven yhteisessä historiassa. Myytit eivät paljasta syntipukkimekanismia, koska ovat sen hallitsemia.

Profeetat kyllä alkoivat kyseenalaistaa uhrikultin pelastavuutta ja Jumalan väkivaltaisuutta, mutta Jeesuksen aikana pelastusta myytiin kuitenkin valtavassa temppelissä. Yhteensä 9000 pappia ja leeviläistä pyöritti rituaalikoneistoa, joka samalla oli aikansa suurin teurastamo koko maailmassa.[2] Juhlapäivinä uhrieläinten tarve saattoi olla jopa kymmenissä tuhansissa. Yli parinsadan neliömetrin kokoisella alttarilla[3] yötä päivää palava uhrituli kulutti hehtaareittain metsää. Suurten uhrijuhlien aikana, joita oli kolmesti vuodessa, Kidron puron vesi, johon veri huuhdeltiin, tuli niin sakeaksi verestä, että sitä myytiin maanviljelijöille lannoitteeksi. Temppeli oli koko kansan mimeettinen magneetti, jonka vaikutusvaltaa oli vaikea vastustaa. Se imi luokseen melkein kaikki juuri siksi, että sillä oli valta myös sulkea kenet tahansa ulkopuolelleen

3.            Jeesus tuli pelastamaan meidät pelastuksesta

Jeesuksen vaikeudet alkoivat, kun hän heti toimintansa aluksi uhmasi kansansa uskontoa ja uhritemppelin ehdotonta valtaa, julistamalla Jumalan varauksetonta anteeksiantoa halvaantuneelle miehelle, viittamatta minkäänlaiseen  sijaisuhriuteen, ei menneisyydessä uhrattuun, ei nyt, eikä tulevaisuudessa uhrattavaan. Näin tehdessään, hän asetti kyseenalaiseksi, ei vain juutalaisen lain, vaan koko ihmiskunnan yhteisen uskon Jumalaan, jonka suopeus täytyy ostaa verellä. Näin anteliaasti anteeksiantavainen Jumala vie uskonnolta vallan erottaa saastaiset pyhistä, syntiset hurskaista, tuomitut armahdetuista ja Jumalan viholliset hänen lapsistaan. Yhdelläkään kansalla ei ole sellaista Jumalaa, joka noin vain antaa anteeksi kenelle tahansa.

Tällä yksinkertaisella eleellä Jeesus allekirjoitti kuolemantuomionsa. Sen jälkeen hän vain vahvisti sitä seurustelemalla kaikkein saastaisimpina ja syntisinä pidettyjen ihmisten kanssa kohdellen heitä rakastettuina, hyväksyttyinä ja kunnioitettuina ihmisinä. Hän käänsi aikansa pelastettujen ja kadotettujen roolit nurin päin. Jumalan ja seurakunnan hylkäämät olivat hänen perhepiiriään.

Oman hyväksyntänsä, kunnioituksensa ja käytännön huolenpitonsa kautta hän otti heidät takaisin ihmiskunnan jäseniksi, eikä vain ihmiskunnan, vaan Jumalan valtakunnan lapsiksi.

Jeesuksen opetuksessa ihminen voi saada sovinnon Jumalan kanssa ilman uhria, yksinkertaisesti kääntymällä hänen puoleensa ja seuraamalla Jeesusta, niin kuin hän seurasi Jumalaa. Ihmisen ei enää tarvitse, eikä saa, uhrata verta löytääkseen sovinnon Jumalan tai lähimmäisen kanssa.

Ei vain niin että uhraaminen pitää loppua. Jeesus oli tullut vaatimaan uskonnollisia johtajia ja koko ihmiskuntaa vastuuseen väkivallasta – kaikesta väkivallasta, aina ja kaikkialla.

te tulette syypäiksi kaikkeen viattomaan vereen, joka maan päällä on vuodatettu, hurskaan Abelin verestä aina Sakarjan, Barakjan pojan, vereen asti… te tulette syypäiksi kaikkeen viattomaan vereen. ”[4]

Mutta hän oli tullut tuomaan kaikki myytteihin peitetyt murhat valoon. Hän oli tullut kertomaan, että joku on koko ajan nähnyt mistä pohjimmiltaan on kysymys. Karitsaa on alettu teurastaa jo historiamme kehdossa.

Abelin murha oli Jeesuksen puheessa vain alkumurha, prototyyppi sille väkivallalle, joka oli sokea omalle pahalle luonnolleen. Juuri sellaisesta väkivallasta ihmisten kulttuuriksi järjestäytyminen alkoi, ja sille se on rakentunut alkumurhasta asti. Kuinka monta uhria Abelin ja Sakarjan välissä on, ja ketkä ovat siihen syyllistyneet, on Jeesuksen argumentin kannalta samantekevää. Jeesus ei puhunut vain omasta kansastaan, vaan väkivallan ikivanhasta varjosta, joka on paljon juutalaisuutta vanhempi. Jeesus ei puhunut periytyvästä syyllisyydestä vaan periytyvästä haluttomuudesta kantaa vastuuta mistään syyllisyydestä. Juuri tämä haluttomuus johti isien syntien toistamiseen, edellisten sukupolvien imitoimiseen.

Jeesus käyttää näitä murhia kuvaamaan verta, jonka vuodatuksesta kaikki ovat jollakin tavalla aina vastuullisia. Kukaan ei voi kokonaan sanoutua irti mistään murhasta ikinä ja missään.

Olemmeko siis edelleen tilillä isiemme synneistä? Kyllä me olemme. Olemme tilillä koko ihmiskunnan väkivaltaisesta historiasta, kunnes näemme, että meidänkin asenteillamme ja toiminnallamme on uhreja, että meidänkin kätemme ovat veressä, että me kannamme samaa pyhitetyn väkivallan varjoa, jonka uhriksi Jeesuksin oli joutumassa.

…te haluatte tappaa minut – miehen, joka on sanonut teille totuuden, sen, minkä on Jumalalta kuullut.[5]

Totuus, joka oli ollut “salattua maailman luomisesta saakka” ei mennyt selittämällä jakeluun. Tässä vaiheessa Jeesus viimeistään tiesi, että joutuisi paljastamansa pedon uhriksi. Hänen tavassaan kulkea sitä kohti oli jotain haastavaa, paljastavaa ja tilille panevaa. Häneen kohdistuvassa murhanhimossa ei ollut mitään uutta, mutta hänen tavassaan houkutella väkivaltainen pyhä myyttisten valheitten suojasta, oli jotain uutta.

4.            Jeesus joutui paljastamansa pedon kynsiin

Ikivanha uhrilogiikka oli jo käynnistynyt:

Ylipappi Kaifas sanoi kokeneen vanhan poliitikon ja uhripapin auktoriteetilla:

“Te ette ymmärrä yhtään mitään. Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?”[6]

Tämä yksinkertainen totuus oli kulttuurimme perustamisesta asti kirjoitettu maailmanjärjestyksen selkärankaan. Kaifaan ratkaisu oli toki väkivaltainen, mutta sen tarkoitus oli rajoittaa väkivallan traagiset seuraukset niin pieniksi kuin mahdollista.[7] Hänen johtamansa ammattikunta oli myynyt ja uhrannut satojatuhansia eläinuhreja verta vaativan Jumalan lepyttämiseksi. He tiesivät, kuinka syvästi kansa oli sisäistänyt sen, ettei ole mitään anteeksiantoa tai sovintoa ilman veren vuodatusta. Veri sinetöi sekä keskinäisen rauhan, että liiton Jumalan kanssa. Veri yhdistää. Veri pelastaa. Kaikki sen tiesivät.

Juuri tämän kaltaisesta pelastukselta Jeesus oli tullut pelastamaan meidät. Juuri tämän kaltaisen pelastuksen uhriksi hän kuitenkin itse oli joutumassa.

Huomaa Kaifaan kaunistelu. Hänen olisi pitänyt sanoa: ”Ettekö käsitä? Parempi olisi, että pieksemme yhden omistamme ja tuomitsemme hänet kuoliaaksi kidutettavaksi, kuin että käymme kaikki toistemme kurkkuun ja koko kansa tuhoutuu.”

Siitä päivästä lähtien neuvoston tavoitteena oli surmata Jeesus.[8]

Valitettavasti Kaifasta siteerataan myös silloin kun saarnatuolista selitetään miksi Jeesuksen piti kuolla. Ikivanhaa uhrilogiikkaa julistetaan edelleen, ikään kuin myös kristittyjen Jumala olisi sidottu väkivallan ja verenvuodatuksen välttämättömyyteen.

Viimeisellä aterialla Jeesus jättää opetuslapsille hämmentävää ajateltavaa seuraaviksi vuosituhansiksi, eikä hän edes yritä saada heitä ymmärtämään sanomaansa.

Aterian aikana Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen:
“Ottakaa, tämä on minun ruumiini.”
“Tämä on minun vereni – liiton veri, joka vuodatetaan kaikkien puolesta.

Matteus lisää tähän lauseeseen sanat: ”…syntien anteeksiantamiseksi.”

Vanhan liiton aikana uhrieläinten verta vuodatettiin Jumalalle hänen vihansa hillitsemiseksi ja anteeksiantonsa ostamiseksi. Juottamalla symbolisessa muodossa omaa vertaan opetuslapsille, hän kertoi heille, kuka tässä epäpyhässä yhtälössä oikeasti vaatii verta. Vanhassa liitossa Jumala näyttäytyi verta vaativana ja väkivaltaisena. Jeesuksen paljastamassa todellisuudessa ihminen itse paljastui sellaiseksi.

Kertomus ihmisestä on uhraamisen historiaa. Ensimmäiset uhrit olivat ihmisiä. Jotkut heistä syötiin.[9] Jeesuksen kohtaaman väkivallan juuret olivat arkaaisessa kannibalismissa.[10] Ihmiset ovat aina syöneet ja juoneet toistensa lihaa ja verta, sekä konkreettisesti että vertauskuvallisesti.

Koko maailman kaikki uhrit, sodat, arjen hylkäämiset ja lynkkaamiset ovat Jumalaan kohdistuvaa väkivaltaa. Hän oli aikojen alusta asti ollut jokaisessa ihmisen uhrissa. Kaikki väkivalta oli aina kohdistunut Häneen. Ihminen ei vain ollut koskaan sitä nähnyt, koska myyttisen uskonnollisuus oli aina pannut ihmisen väkivaltaisuuden Jumalan ominaisuudeksi.

Tällä aterialla Jeesus käänsi kaikkien uhrikulttuurien protorituaalin nurinpäin. Tämän rituaalin kautta Jeesus näytti opetuslapsille ja heidän kauttaan koko ihmiskunnalle, mitä me olemme aina tehneet, kehen se on pohjimmiltaan kohdistunut ja mitä meidän ei koskaan enää pitäisi tehdä.[11] Jeesus kutsui viiniä myös uuden liiton vereksi. Ainoa selitys, minkä hän uudelle liitolle[12] antoi oli, että se merkitsi anteeksiantoa kaikille,[13] eikä vain uskollisuusvalan vannoneille, oikeaan oppiin sitoutuneille ja pyhien joukkoon kuuluville.

Tehkää tämä minun muistokseni.’[14]

Jeesus pyysi opetuslapsia toistamaan ja muistamaan. Sen kautta he tulisivat vähitellen myös ymmärtämään. Tämä rituaali ei saisi palvella mytologista muistinmenetystä, joka lopulta vaientaisi uhrin äänen ja unohtaisi kuka oikeasti oli vastuussa.

Tällä aterialla ei muisteltaisi vain sitä, mitä he tekivät meille, vaan mitä me teimme muille ja sen kautta hänelle. Hän antoi verensä ja lihansa väkivaltamme kohteeksi, herättääkseen meidät itsepetoksistamme ja pelastaakseen meidät murhaavasta väkivallasta rakkauden lapsiksi. Tätä uhria pitäisi muistella, jotta uusia uhreja ei enää tehtäisi. Ketään ei tarvitsisi eikä saisi enää uhrata.

Kun kotimaa, uskonto ja imperiumi olivat väkijoukon säestämänä päätöksensä tehneet, Jeesuksen uhraaminen alkoi. Se muistutti syntipukin uhraamista suuren sovitusjuhlan jom kippurin rituaalissa. Siinä syntipukin päälle laskettiin koko kansan synnit, jonka jälkeen uhri kulki häpeäkujaa pitkin kaupungin ulkopuolelle.[15] Sitä syljettiin, pilkattiin, kirottiin ja kohdeltiin kaltoin läpi koko kunniattoman kujan, kunnes se hoiperteli leirin ulkopuolelle kuumaan ja kuivaan erämaahan vailla minkäänlaisia hengissä selviämisen mahdollisuuksia.

Risti, jolle Jeesus naulattiin, muuttui uudeksi hyvän ja pahan tiedon puuksi.[16] Mutta sen hedelmä ei ollut houkutteleva, eikä kukaan nähnyt siinä korkeampaa tietoa hyvästä ja pahasta. Silti juuri sieltä kuuluva anteeksiantorukous saneli aivan uutta hyvyyden ja pahuuden kielioppia. Sen tarjoama tieto ihmisen yksilöllisestä ja yhteisöllisestä väkivallasta oli liian loukkaava ja pelottava tullakseen vastaanotetuksi. Sen tarjoama tieto Jumalan luonteesta oli liian uskomaton tullakseen edes noteeratuksi.

Jos joku olisi tuona iltana Golgatalla väittänyt, että tästä kuolemasta tulee maailmanhistorian muistetuin ja pohdituin kuolema, väite olisi kuulostanut täysin absurdilta.

Jeesus eli ja kuoli väärin ymmärrettynä. Sellaiseksi hän olisi jäänytkin, ellei ylösnousemuksen ihme olisi saanut hänen seuraajiaan miettimään tapahtumien merkitystä uudestaan.

Markuksen evankeliumin loppukohtauksessa hautaluolassa istuva nuorukainen haastoi opetuslapsia palaamaan takaisin sinne, mistä koko kertomus alkoi. Uskonnon pääkaupungista piti palata takaisin lapsuuden maisemiin. Siellä heidän mestarinsa odotti kertausläksyjen kanssa. Ehkä he toisella kierroksella ymmärtäisivät.

5.            Miksi Jeesus kuoli?

Me tapoimme hänet. Vaikka opetuslapset ehkä olivat pahimpina hetkinään ajatelleet, että Jeesuksen kohtalo oli merkki Jumalan tuomiosta ja vihasta häntä kohtaan, mikään evankeliumeissa ei anna oikeutta epäillä tämän ajatuksen säilyneen ylösnousemuksen jälkeen. Kaikille oli sen jälkeen selvää, että Jumala oli Jeesuksen kaltainen, eikä hänellä siksi voinut olla mitään aktiivista osuutta väkivaltaiseen tekoon.

Ristiinnaulitseminen ei ollut Jumalan määräämä tai tahtoma teko. Se oli vastoin Jumalan luonnetta ja tahtoa. Jumalan tahto toteutui rakastavassa ja väkivallattomassa uhrautumisessa. Ihmisen tahto toteutui syntipukkia etsivässä kollektiivisessa lynkkauksessa. [17]

Ristiinnaulitseminen oli kyllä Jumalan tuomio, mutta ei siinä merkityksessä, jolla se on lännen kristillisyydessä ymmärretty. Jumala ei siinä tuominnut ketään. Me tuomitsimme Jumalan. Tämä oli ihmiskunnan tuomio Jumalalle.

Kuka siis ristiinnaulitsi Jeesuksen? Ketkä tuomitsivat hänet kuolemaan? Jokainen, joka on ratkaissut sisäisiä ristiriitojaan hylkäämällä toisen. Kaikki, jotka ovat rakentaneet yhteisöllisyyttä uhrin ympärille. Minä, joka olen asettautunut uhrin puolelle kiihottamalla halveksuntaa uhrin tekijöitä vastaan. Sinä, joka et ole uhrin rinnalla tehnyt mitään. Koko normaalielämää ylläpitävä ihmiskunta on osallistunut Jeesuksen ristiin naulitsemiseen. Joka kerta kun käännämme selkämme uhrille, tulemme osalliseksi tuota joukkoa, joka ristiinnaulitsi Jeesuksen.

Jeesus kuoli koska me tapoimme hänet.

Evankelistat antavat historiallisesti ainutlaatuisen ja psykologisesti tarkan kuvauksen ihmisen väkivaltaisuudesta. Muut siihenastiset kirjalliset lähteet ratkaisivat kysymyksen väkivaltaisuudesta ennen kuin sitä oli edes kunnolla esitetty. Joko väkivalta tuli Jumalalta, niin kuin Vanhassa Testamentissa usein kuvataan, tai sitten se kuvattiin vain poikkeuksellisten ihmisten ominaisuutena

Pitkäperjantai on kuvaus jokaisen vuoden päivän arkitodellisuudesta.[18] Pitkä perjantai on alkanut homo sapiensin järjestyessä laumaa suuremmaksi kulttuuriksi syntipukin tuottaman järjestyksen voimalla.

Hän antoi itsensä pelastavaksi lahjaksi. Ristillä näemme miltä vihollisten rakastaminen tässä maailmassa näyttää. Hän antoi itsensä meille lahjaksi.[19] Mitä suurempaa kukaan voi toiselle tehdä?

Hän antautui mieluummin väkivallan uhriksi kuin väkivallan käyttäjäksi. Kristityt uskoivat, että risti oli merkki väkivallan heikkoudesta ja epäonnistumisesta, samalla kuin se on merkki Jumalan pelastavasta rakkaudesta. Risti oli merkki Jumalan rakkauden voimasta kantaa ihmisen väkivaltaa, jotta me pelastuisimme sen vallasta.

Hän antautui sille pahuudelle, josta halusi meidät pelastaa. Hän antautui vihollistensa hylkäämäksi osoittaakseen, että oli heidän ystävänsä. Kukaan ei voi olla enemmän ihmisyyden ytimessä kuin ihmisten uhri.

Juutalaisuus ei sallinut minkäänlaista kuvaa Jumalasta. Jeesus kuitenkin antoi ihmiskunnalle kuvan Jumalasta. Jumala näkyy ihmisten julmuuden uhreissa.[20]

Pääsiäisenä ihmiskunnan pahuuden ytimeen kaivettiin puu, jolla roikkui kaikkia rakastava viaton uhri, jumalallisen myötätunnon ruumiillistuma.

6.            Mitä ylösnousemuksen jälkeen ymmärrettiin?

Ylösnousseella Jeesuksessa oli kohtelumme jäljet edelleen kehossaan. Hän ilmestyi kärsimystä ja kuolemaa väkevämpänä anteeksiantona. Hän kantoi meidän syntimme antautumalla niiden uhriksi. Juuri siksi hänen anteeksiantonsa on niin vakuuttava, sovittava, parantava ja pelastava. Se on meidän syntiemme uhrin tarjoamaa anteeksianto.

Ihmisen uhri annettiin ihmisille takaisin rajattomasti anteeksi antavana Jumalan poikana. Jeesuksen veri ei huutanut kostoa. Se jäi kuiskaamaan anteeksiantoa kenelle tahansa, joka uskoi sitä tarvitsevansa.

Kuolema oli voitettu. Jeesus oli osoittanut, ettei nöyryyttävinkään tapa tappaa merkitse arvotonta tapaa kuolla. Hän kuoli niin kuin oli elänytkin: rakastaen ja antaen anteeksi.

Kuolema oli menettänyt lannistavan pelotusvoimansa. Siksi myös kuoleman tuottajat menettivät kaikkein tärkeimmän valtikkansa.

Alkuseurakunnalla oli nyt uskoa osallistua päättymättömään kertomukseen, jota kukaan ei pystyisi sammuttamaan tappamalla ja uhraamalla. Kuolemaa uhmaava kertomus tulisi jatkumaan ja rikastumaan. Siitä tulisi yhä kauniimpi kertomus Jumalan rakkaudesta väkivallan maailmassa.

Eikä siinä kaikki. Kristuksen kuolleista herättäminen enteili kaikkien kuolleista herättämistä, mitä ikinä se sitten tulisi tarkoittamaan. Joka tapauksessa se vahvisti jokaisen uskoa pysyvään identiteettiin, ikuisesti tunnistettavaan minuuteen, jota mikään sairaus tai kuolemisen tapa ei voisi koskaan runnella tunnistamattomaksi

Pahuus oli voitettu: Emme pelastu sodasta, väkivallasta ja kärsimyksestä sotimalla taistelemalla ja kärsimällä, niin kuin tähän asti oli yritetty tehdä. Vain kuolemaa väkevämpi hyvyys ja rakkaus tuovat meille voiton pahuudesta. Jeesuksen ylösnousemus jätti hänet seuraajilleen malliksi kuolemattomasta rakkaudesta ja ikuisesta hyvyydestä, jolle pahuuden rankimmat aseet eivät enää mahtaneet mitään.

Valtakunnan salaisuudet alkoivat avautua. Pyhitetyn väkivallan uhrista tuli uuden eettisen tietoisuuden kulmakivi. Jeesukselle oli kaikkein tärkeintä, miten me suhtautuisimme niihin, joilla on nälkä ja jano, koska yhteisö ei enää pidä heistä huolta, niihin jotka ovat vangittuja, koska yhteisö kokee heidät uhkaksi, niihin joita ollaan viemässä teuraalle, koska yhteisö tarvitsee syntipukkia. ”Minkä teette yhdelle näistä minun pienimmistäni, sen te teette minulle.” Jeesus oli jo eläessään kutsunut omikseen niitä, joita muut eivät enää halunneet. Ylösnousemuksen jälkeen kosketuskohta Jumalaan toteutuisi tavassamme koskettaa ihmisten uhriksi joutuneita.

7.            Mitä se merkitsi käytännössä?

Kääntyminen

Kääntymys oli tunnustautumista osalliseksi suureen pahuuteen. Se oli pöyristyttävää kunnon kansalaiselle, joka kuvitteli lapsesta asti miellyttäneensä jumalia uhreillaan.

Jeesus kutsui kääntymään hylättyjen ja uhrattujen puoleen. Siksi kääntymys alkoi usein suurella kauhistuksella. Kääntyjän sydän murtui omaan ahtauteensa ja avautui näkemään osallisuutensa maailman julmuuteen.

Itsensä näkeminen osana niitä valtoja ja voimia, joiden toiminta aina jättää uhreja jälkeensä, on osallisuutta pelastukseen. Näen osallisuuteni uhreja tuottavaan kulttuuriin ja hylättyjä tuottavaan uskontoon. Tulen tietoiseksi hyvyyteni vaarallisuudesta ja oikeassa olemiseni petollisuudesta. Kääntyminen murtaa sydämeni auki niille, joilta aiemmin sulkeuduin. Kääntymyksen eettiseen sisältöön kuuluu itsensä löytäminen vainoajana, uhraajana ja hylkääjänä.^[21] Pietari löysi itsensä Jeesuksen kieltäjänä ja Paavali havahtui vainoavansa Jeesusta jahdatessaan ensimmäisiä kristittyjä.

Uskoon tulo oli kuin metafyysinen exorsismi. Aiemmat elämän tarkoitukset ajettiin ulos, elämää riivanneet kilpailut lopetettiin, kostamisen kierteet vaihtuivat sovinnon harjoituksiin ja mieli keskittyi seuraamaan anteeksiantavaa uhria. Kääntymyksen tekijät yllättyivät niin totaalisesti siitä uskosta, johon tulivat, että kutsuivat sitä uudesti syntymiseksi ylhäältä.

Pelastus oli uhreista huolta pitävässä yhteisössä. Siinä he kokivat Jumalan suopeuden, turvan ja elämän tarkoituksen. Kaikki evankeliumit ovat yksimielisiä siitä, että kääntymys tehdään vallasta palveluun, vääryyksistä oikein tekemiseen, vihollisuuksista sovintoon ja väkivallasta rakkauteen. Uskoon tullut ei enää usko väkivallan pelastavan ketään mistään, vaan uskoo rakkauteen, joka pelastaa kenet tahansa ja kaikki uhreja tuottavasta elämästä uhreja palvelevaan elämään.

Seuraaminen

Jeesuksen aikalaisilla oli kaksi käytännössä vaihtoehtoa: Joko taistelet vastaan ja tuotat uusia uhreja tai alistut ja ryhdyt uhriksi. Kolmatta vaihtoehtoa ei ollut, ja juuri sen Jeesus valitsi. Hän ei taistellut eikä alistunut. Hän valitsi täysin mahdottoman tien, kaikille käsittämättömän vaihtoehdon,^[22] Jumalan valtakunnan tien. Hän väitti elävänsä niin kuin Jumala on halunnut ihmisen elävän. Hänen kaltaisekseen Jumala on ihmisen tahtonut.

Ensimmäiset kristityt olivat löytäneet haluamisen mallin, joka ei ollut lainkaan omistushaluinen tai kilpailuhenkinen, vaan rajattomasti antava ja palveleva. Heille Jeesuksen seuraaminen, imitatio Christi,^[23] oli ainoa mahdollinen tapa vapautua pahuuden ohjausvoimasta, pyhitettyyn väkivaltaan johtavasta kateellisesta kilpailusta.^[24]

Mitä Jeesus tekisi nyt? Siihen vastaaminen on Jeesuksen seuraamista. Välillä karjun Hänen rakkauttaan kuoleman kuiluihin, jossa joku yrittää hirttää itsensä irti elämästä. Välillä huudan hänen rakkauttaan uhriksi joutuneen sielun lamaan. Välillä vain silitän sitä paniikista jäätyneeseen sydämeen tuiman päättäväisenä siitä, että tämän raiskatun lapsen pitää saada elää.

Seuraan Jeesusta itseni hylkäämien ihmisten kohtaamisessa.

Jeesus kuoli pelastaakseen meidät siltä mikä tappoi hänet.

Jeesus pelastaa meidät Jumalan ominaisuudeksi kuvittelemastamme väkivallasta ja sen seurauksista. Risti on lopullisesti vahingoittanut inhimillisen kulttuurin infrastruktuuria. Ensimmäisen pääsiäisen jälkeen kaiken varman ja hylkäävän oikeassa olemisen yllä leijuu ristin muotoinen kysymysmerkki.

Ensimmäisille kristityille “pelastus” ei ollut mikään yksilökeskeinen survival-menetelmä, todeksi uskottava teologinen yhtälö, jonka ainoa tarkoitus oli varmistaa taivasosuus. Se oli kääntymys väkivaltaisista ja alistavista suhteista rakastaviin suhteisiin. Se oli kääntymys kostamisesta anteeksi antamiseen. Ei mitään pelastusta mielletty ilman syvästi ruoppaavaa moraalista mielen ja käytännön muutosta.

Jeesus julisti rajatonta anteeksiantoa, mutta samalla hän myös koulutti opetuslapsiaan näkemään jotain todella vaikeasti katseltavaa. Hän pelasti heidät kulttuurisidonnaisista käskyistä, kielloista ja tabuista olennaiseen syyllisyyteen.

Rotusorron jälkeisessä Etelä-Afrikassa tiedetään, että “Armahdus voi olla paljon rajumpi kuin rangaistus.”

Miksi näin? Tuomituksi voi tulla kohtaamatta totuutta itsestään, katsomatta uhria silmiin ja tunnustamatta yhtään mitään. Sitten tuomittu vain istuu tuomionsa ja leuhkii jälkeenpäin, että on sovittanut rikoksensa. Tullakseen armahdetuksi täytyy uskottavalla tavalla kertoa totuus teoistaan ja motiiveistaan uhrin kuullen.

Olennainen syyllisyytemme on osallisuutemme siihen väkivaltaan, joka tappoi Jeesuksen, eli mitä olemme tehneet ja jättäneet tekemättä lähimmäisillemme ja vihollisillemme. Hän samaistui jokaiseen uhriin kulttuurin perustamisesta asti ja jokaiseen uhriin maailman loppuun asti. Täysin viattomana uhrina hän kantoi koko ihmiskunnan pahuuden kehossaan ja sydämessään. Jeesuksen seuraaminen on ristiinnaulittujen huomaamista, väkijoukosta ulos astumista ja uhrin rinnalle menemistä.

Jeesus maallisti pyhän ja pyhitti maallisen.

Temppeli oli luonut ympärilleen autoritaarisia hierarkioita, pyhitettyjä valtarakenteita ja yhteen kuuluvuuden tasoja pyhien paikkojen sisäpiireistä pahojen paikkojen luusereihin. Uskonto tekee pyhäksi kaiken mitä se koskettaa ja tietenkin uhrialttarit ovat kaikkein pyhimpiä paikkoja. Jeesus ei kunnioittanut mitään pyhää maan päällä, koska kaikki pyhä liittyi pyhitettyyn väkivaltaan ja oli luonteeltaan poissulkevaa. Hän oli paljastanut pyhän ja se osoittautui uhrien verestä haisevaksi.

Jeesus teki profaaniksi, tavalliseksi ja luonnolliseksi kaiken mitä koski, oli sitä pidetty pyhänä tai saastaisena. Jeesuksen pyhä oli erämaan yksinäisyydessä, kyseenalaisten ihmisten ruokapöydässä, veneessä, sairaiden seurassa, riivattujen rotkoissa, siellä missä ihmisillä ei enää ollut mitään menetettävää, eikä paikkaa minne pyrkiä. Jumalan valtakunta oli kaikkialla ja vailla pysyvää osoitetta missään. Pyhästä oli tullut tavallista ja tavallisesta oli tullut pyhää. Pyhät kirjoituksetkin olivat hänelle tavallisia kirjoja, joista hän omaksui mitä halusi ja jätti mihin ei uskonut.

Jeesus ei perustanut pyhää uskontoa, pyhään paikkaan, pyhään aikaan seuraamaan pyhiä kirjoituksia. Hän kutsui kokoon joukon tavallisia ihmisiä harjoittelemaan miltä anteeksiantava ja vihollisiaan rakastava elämä näyttäisi maan päällä, eli seuraamaan omaa esimerkkiään ja opetustaan, sellaisena kuin tavalliset ihmiset sen muistavat.

Kristillinen yhteisöllisyys avasi radikaalisti erilaisen tavan mieltää yksilöllinen ja yhteisöllinen identiteetti. Minuus oli siihen asti löydetty heissä joita emme ole. Jeesus puhkaisi tämän horisontin näyttämällä, ettei sellaista rajaa ole. Jos haluamme olla hänen seuraajiaan, löydämme hänet jokaisen rajan toisella puolella. Se on siitä asti ollut kristikunnan ylivoimaisesti vaikein läksy opittavaksi.

Kaikki yhteisöllisyys oli tähän asti rakennettu uhrin ja poissulkevuuden perustalle. Mutta kun kaikille anteeksi antava uhri ja kaikki luokseen kutsuva poissuljettu, itse perustaa yhteisön, se ei enää voi rakentua vanhojen väkivaltaisten sääntöjen varaan.

Kaikki ongelmallinen, vieras, outo, pelottava ja paha jää keskuuteemme. Sen kanssa on tultava toimeen. Se on kohdattava totuudella ja armolla. Sitä on Jumalan valtakunta, rumista romuista rakennettu, vääristä vieraista koottu.

Uhreissa on menneisyytemme varjo. Heissä kohtaamme pelastavan Kristuksen.

Seurakunta, ecclesia, oli paradoksaalisesti ulos kutsuttujen sisään kutsujien yhteisö. Jeesus oli kutsunut seuraajaansa ulos kaikista hylkäävistä yhteisöistä, jotta he voisivat rakentua kaikkia sisään kutsuvaksi yhteisöksi.

B.           Pelastus Jeesuksen jälkeen

Jeesus ei itse antanut mitään pelastusoppia tai selitystä siitä miksi hänen oli kuoltava. Hän vain ennusti kuolemansa väistämättömyyden ja välttämättömyyden, selittämättä miksi niin tulisi käymään ja miten se muuttuisi pelastavaksi.

Uudessa Testamentissa ei ole tiivistetty mitään yksinkertaista pelastuskaaviota. Pääsiäistapahtumat selitettiin osittain vanhan uhrikultin hengessä. Siitä saadun esiymmärryksen valossa jotkut tulkitsivat Jeesuksen Jumalan vaatimaksi uhriksi. Jumala oli sittenkin se vihainen ja kostonhaluinen osapuoli, joka halusi ja tarvitsi veriuhrin rauhoittuakseen ja voidakseen antaa anteeksi. Jeesuksesta tuli Jumalan viimeinen uhri, jonka jälkeen uusia ei tarvittu, koska hän oli täydellinen.

Tämä tulkinta on vahvimmillaan erityisesti juutalaiskristityille kirjoitetussa Heprealaiskirjeessä, mutta joitakin elementtejä siitä löytyy myös Paavalin kirjeissä. Kirja- ja kirjekokoelma käyttää monia rikkaita kielikuvia ja käsitteitä, jotka eivät modernin ihmisen suureksi harmiksi hahmotu saumattomaksi ja yksiselitteisen rationaaliseksi kokonaisuudeksi.

1.            Kirkkoisät

Ensimmäisen vuosisadan kristityt olivat yksimielisiä siitä, että Jeesuksen elämä, kuolema ja ylösnousemus merkitsi voittoa Saatanasta, pahuudesta ja kuolemasta. Kristus oli voittanut ne voimat, jotka pitävät ihmiskuntaa pahuuden vallassa. Samalla hän oli voittanut kuoleman ja mahdollistanut osallisuuden Jumalan anteeksiannosta ja ikuisesta rakkaudesta. [25]

Yhdessä teoriassa Jeesus nähtiin eräänlaisena Jumalan triksterinä, joka huijasi Saatanaa antautumalla hänen uhrikseen. Saatana näki Jeesuksessa tavallisen ihmisen, niin kuin miljoonissa uhreissa ennen häntä. Hän ei tiennyt nielleensä viattoman uhrin, joka paljastaisi ja purkaisi Saatana vallan ihmiskuntaan. Voitto Saatanasta tulee täydelliseksi, kun Isä herättää poikansa kuolemasta. Tästä mallista C.S Lewis otti Narnia sadun keskeiset juonikäänteet.

Näistä teorioista kehiteltiin monta versioita kristikunnan historian ensimmäisellä vuosituhannella. Niiden alkuperää ei yleensä pysty jäljittämään tiettyyn kirkkoisään tai yhteenkään kirkolliskokoukseen, vaikka ne esiintyvät ainakin Origenellä, Ireniuksella ja Marcionilla.[26]

Tässä pelastuskertomuksessa on paljon enemmän draamaa kuin teoriaa. Sen perusteella ihmisiä kutsuttiin osalliseksi pelastavaa tapahtumasarjaa, eikä vain pelastavaa teologiaa. Jokainen Jeesuksen seuraaja osallistuu pahuuden vallan paljastamiseen ja voittamiseen. Jumala kohdataan uhrissa, eikä väkivaltaisessa sankarissa.

Kirkkoisät olivat vakuuttuneet siitä, että vain rakastava Jumala on voinut tarjota väkivallattoman tavan pelastaa ihmiskunta väkivallasta. Kristus oli voittanut Saatanan, tulematta millään lailla hänen kaltaisekseen. Hän oli voittanut pahuuden, matkimatta sitä ja voittanut väkivallan, käyttämättä sitä. Kaikenlaisesta pahuuden vallasta oli sen tähden mahdollista pelastua. Miksi, miten ja millä tavalla? Se selitettiin monella tavalla. Mutta selityksiä pidettiin toisarvoisina ihmeellisen tosiasian rinnalla.

Tuhanteen vuoteen kristityt eivät voineet kuvitellakaan pääsiäisen tapahtumia Jumalan vaatimana väkivaltana.

Evankeliumien kertomukset paljastivat myyttien salaaman ja rituaalien peittämän alkuväkivallan. Siksi uhraamiseen ja myytteihin perustuvat uskonnot menettivät voimansa kristinuskon leviämisen myötä.[27]

Valitettavasti kristityt lakkasivat vähitellen käyttämästä evankeliumia itselleen kuuluvana peilinä ja alkoivat toistaa juuri sitä väkivaltaa, jonka saatanallisen inhimillisyyden evankeliumit olivat paljastaneet.

2.            Valtauskonto

Kun kristinuskosta tuli Rooman valtiouskonto kolmannella vuosisadalla, pitkälle kehitetty Rooman laki alkoi vaikuttaa kristittyjen ajatteluun. Se tapahtui hitaasti. Vähitellen pelastusta alettiin selittää juridisilla termeillä. Sovituksesta ja lunastuksesta tuli melkein kauppatermi, jossa Jeesuksen kuolema muuttui ihmisen pelastuksesta maksetuksi hinnaksi. Kenelle hinta maksettiin ja mistä syystä? Siitä vallitsi matkan varrella erilaisia käsityksiä. Mutta tähän päivään asti tämä juridisesti sävytetty kauppaselitys on eri muodoissaan ollut hallitseva.

Teologisesti väkivaltaa nähtiin vain Raamatun alkutarinoissa, Jeesuksen ristiinnaulinneissa juutalaisissa ja maailmanlopun sukupolven ominaisuutena. Kristityt eivät olleet enää kovin halukkaita katsomaan itseään väkivaltaisten taipumusten kantajina.

Siksi valtauskonnoksi muuttuneen kristikunnan oli aika helppo ajautua uudestaan ikivanhaan uskomukseen, jonka mukaan Jumalan tehtävää maan päällä on tarpeen tullen pakko palvella väkivaltaisin keinoin. Tämä ajatus antoi vähitellen tilaa kristittyjen itsensä harjoittamalle juutalaisten vainolle, miekkalähetykselle ja uskonsotiin. Teologia seurasi käytäntöä ja tuhannen vuoden päästä Jumalaan alettiin taas kerran projisoida ihmisen väkivaltaisia ominaisuuksia.

1.            Anselm.

Tuhat-luvun lopulla Anselm Canterburylainen muutti aikansa feodaalisen hierarkian ja verisen kunniakulttuurin kristilliseksi teologiaksi. Vasta vakiintuneessa feodaalisessa yhteiskuntajärjestyksessä kansa oli jaettu erilaisiin sosiaaliluokkiin. Kunkin luokan oli varjeltava omaa kunniaansa ja jokaisella kunnialoukkauksella oli oma hintansa. Jokainen rikos oli sovitettava rikoksen kohdetta tyydyttävällä (satisfactio) summalla. Rikoksen kohteen sosiaalinen status määräsi rikoksen vakavuuden, ja hyvitykseen tarvittavan summan suuruuden.

Ihminen oli tottelemattomuudellaan loukannut Jumalan kunniaa. Jos aatelisen kunnian loukkaaminen johti kuolemaan tai elinikäiseen velkavankeuteen, niin Jumalan kunnian loukkaaminen johti ikuiseen kuolemaan ja mahdottomaan velkavankeuteen. Feodaaliherrojen kaltainen Jumala ei voinut jättää loukattua kunniaansa kostamatta – jos ei syylliselle itselleen, niin sitten syyttömälle sijaiskärsijälle. Ilman tätä väkivallan vaatimusta Jumalan herruus kävisi epäuskottavaksi. Hänen valtakuntansa murenisi. Ei mikään valtakunta pysyisi pystyssä ilman kuolemanrangaistusta.

Jumalan Poika samaistui Isänsä loukattuun kunniaan ja astui ihmisenä vastaanottamaan koko ihmiskunnalle kuuluvan rangaistuksen. Näin Jumalan oikeutettu viha tuli täydellisen sijaiskärsijän kautta hyvitetyksi. Tämä oli Anselmin teologinen kuningasoivallus.

Sama Jumala joka esti Aabrahamia uhraamasta poikaansa, vaati nyt uhria, johon vain hänen oma poikansa kelpasi. Olkoonkin, että Anselm väitti Jeesuksen antautuneen vapaaehtoisesti uhriksi. Kyseessä on silti Jumalan itse vaatimasta, tai ainakin tarvitsemasta, uhrista. Anselmin teoria ei ollut missään määrin uhrikriittinen. Päinvastoin, hän juhli viattoman uhraamista kosmoksen perimmäisenä voimana.[18] Kaifaan lailla hän vahvisti väkivallan vastaansanomatonta logiikkaa: On parempi, että viaton kuolee kuin että koko kansan uskonnollinen järjestelmä tuhoutuu.

Kun kristinusko vähitellen alkoi levitä pohjoiseen, Anselmin selitys sopi liiankin hyvin sotaisten barbaarien primitiiviseen kulttuuriin. He ymmärsivät varsin hyvin Jumalan loukattua kunniaa. Olivathan heidän omatkin herransa samanlaisia. Kaikki tiesivät, ettei ole mitään hirvittävämpää syntiä, kuin loukata miehen kunniaa – varsinkin jos mies on heimopäällikkö. Sen saattoi sovittaa vain kuolemalla.

Kristinusko puhui päälliköstä, jolle ei edes miehen kuolema riittänyt sovitukseksi. Jumalan loukattua kunniaa ei voisi sovittaa edes koko heimon kuolemalla. Anselmin tulkintojen kautta he oppivat, että ainoastaan Jumalan oman pojan kauhea kuolema riitti sovittamaan kaikkien synnit. Se oli ihmeellisen hyvä uutinen, mutta samalla kaikille tuttua ja itsestään selvää uhrilogiikkaa: Tietenkin jonkun piti kuolla, jotta toiset voisivat pelastua. Niin oli aina ollut ja niin tulisi aina olemaan.

Pelastuneina pohjoisen Euroopan ruhtinaat saattoivat entistä paremmin perustein jatkaa oman kunniansa väkivaltaista puolustamista. Olihan Jumalakin kunnian mies, joka vaati verta kohtaamastaan loukkauksesta.[14]

Jos Jumala vaati hyvitystä tai rangaistusta, Jumalan edustajilla maan päällä oli yhtä lailla oikeus vaatia niitä. Sellainen oli Jumalan valtakunnan järjestys maan päällä. Kirkon yhtenäisyys alkoi yhä enemmän muistuttaa juuri sitä uhrin varaan rakennettua järjestystä, jonka varaan kaikki kulttuurit ovat aina ennenkin rakentuneet.

Anselmin kirja julkaistiin samana vuonna, kun ensimmäinen ristiretki alkoi. Pohjoisen Euroopan heimot ottivat kyllä ristinsä ja seurasivat Jeesusta. Heille se tarkoitti kristillisen kunnian puolustamista miekan voimalla. Anselmin uhriutta ylistävä pelastusoppi teki kristikunnasta entistä sokeamman omalle väkivaltaisuudelleen

Vajaan tuhannen vuoden aikana kunnia-sana on hävinnyt sovitusretoriikasta. Luther puhui myöhemmin loukatusta Jumalan laista. Jäljelle on kuitenkin jäänyt käsitys täysin sovittamattomasta ja anteeksiantamattomasta velasta.

Anselmin oppi sai ensimmäisen varteenotettavan kriitikkonsa heti seuraavan sukupolven ajattelijasta. Peter Abelardista Tämä myöhäiskeskiajan Esa Saarinen perusti jo 22 -vuotiaana oppi-isiään ärsyttävän kilpailevan koulun, jonne virtasi tuhansia oppilaita kaikkialta Euroopasta.

Abelard päätyi täysin vastakkaiseen johtopäätökseen kuin Anselm: Jos ihmiskunta oli kyvytön maksamaan mitään Jumalalle, ja ”Jumalan ei tarvitse maksaa mitään paholaiselle, niin inkarnaation tarkoitus ei voinut olla maksaa mitään kenellekään.”[28] ”Kuinka julmalta ja pahansuovalta kuulostaa että kukaan vaatisi viattoman verta hintana yhtään mistään, tai että häntä millään tavalla miellyttäisi viattoman henkilön murha – puhumattakaan siitä että Jumala voisi pitää poikansa kuolemaa niin sopivana, että se sovittaisi koko ihmiskunnan hänen kanssaan.”[29]

Abelardin mielestä kysymys ei voinut olla välttämättömästä veriuhrista, vaan Jumalan ainutlaatuisesta armon ilmaisusta – Jumalan varauksettomasta rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan.

Jumala nähtiin feodaaliherrana, jonka loukattu kunnia vaati ihmisuhria hintana Jumalan anteeksiannolle. Jumalasta tehtiin uudestaan uhria vaativa väkivaltainen tyranni, joka ei lepy ilman hänelle uhrattua verta.

Tämä Anselmin tekemä tulkinta vain vahvisti kristikunnan väkivaltaista käytäntöä. Jos Jumala ei kyennyt keksimään väkivallatonta pelastusta, meidän on turha odottaa muuta itseltämme. Esivalta muuttui Jumalan pelastavaksi väkivallaksi. Pyhä ja väkivalta solmivat uuden liiton kristillisen teologian pohjalta.

Girard pitää aika ymmärrettävänä, että juutalaisuuden ulkopuolelle levinnyt kristinusko osittain antautui valloittamiensa pakanauskontojen ikivanhaan uhrikulttuuriin. Eihän heillä ollut mitään Vanhaa Testamenttia joka olisi vuosisatojen ajan vähitellen auttanut heitä kyseenalaistamaan uhrikulttiaan. Tarvittaisiin monta vuosisataa, ennen kuin uhrikulttuurista kääntyneet, tai väkisin käännytetyt kansat, alkaisivat oikeasti sisäistää evankeliumien kertomusten paljastamaa pyhitetyn väkivallan kritiikkiä. Länsimaisen kristillisyyden historia on Girardille kertomus Jumalan rajattomasta kärsivällisyydestä. [30] Kuinka monta sukupolvea tarvitaan ennen kuin evankeliumien sanoma alkaa oikeasti upota kansaan?

Kristinusko pystyi juuri siihen, mihin sen ei olisi periaatteessa pitänyt pystyä, rakentamaan uuden vahvan kulttuurin. Miksi? Me olemme lainanneet valtamme ainekset sortamiltamme kansoilta. Olemme rakentaneet valtamme uhrien varaan, niin kuin kaikki muutkin vallat maan päällä. Silti kannamme sisällämme evankeliumin jättämää piikkiä: jokainen uhri paljastaa vallan vääräksi. Jokaista valtaa arvioidaan sen tuottamien uhrien kautta.

Jumalan valtakunta on matkan varrella muistuttanut aivan liian paljon kaikkia muita väkivaltaisia valtakuntia maan päällä. Mutta toisaalta kristikunnan kertomus ei ole vain kertomus valtakirkoista. Jeesuksen perustaman valtakunnan historia on monen pienen ja suuren kertomuksen summa.

Girard heittää sellaisen ajatuksen, että vanhatestamentillisesti tulkittu Uusi Testamentti toimii ikään kuin länsimaisen kristikunnan Vanhana Testamenttina[31] – historian vaiheena joka valmistaa meitä evankeliumien todelliselle viestille: Jumala oikeasti rakastaa varauksettomasti, eikä hän vaadi minkäänlaista uhria kenenkään pelastamiseksi. Silti hän antautui ihmisen uhriksi paljastaakseen sen väkivallan, josta koko ihmiskunta tarvitsee pelastusta

2.            Luther

Uskonpuhdistus oli ensimmäinen suuri kiista siitä, miten pelastus toimi ja mistä siinä pohjimmiltaan oli kysymys. Koko Eurooppa alkoi oikeasti miettiä mistä pelastuksessa oikeasti oli kysymys.

Luther seuraa Anselmia siinä mielessä, että hänenkään Jumalansa ei keksinyt väkivallatonta tapaa pelastaa ihmistä. Hänenkin Jumalansa tuima puoli muistutti ikivanhalla tavalla kaikkia ruhtinaita maan päällä. Lutherin Jumala vaati sovitusuhria paljon ankarammista syistä kuin Anselmin Jumala. Lutherin Jumala oli äärettömän vihainen siitä, että hänen lakiaan oli rikottu ja piti koko ihmiskuntaa raivoisan tuomionsa kohteena.

Mutta kauhistava ja määrätön on Jumalan viha[32]

Millainen onkaan Jumalan iankaikkinen viha helvetissä vääriä kristittyjä ja kaikkia uskomattomia kohtaan?[33]

Evankeliumin kautta tulee ilmi Jumalan viha kaikkia ihmisiä kohtaan heidän jumalattomuutensa ja siveettömyytensä takia.[34]

Suuressa armossaan hän kuitenkin antoi oman poikansa kantaa meille kuuluvan vihan. Kristuksen kantama tuomio oli Jumalaa hyvittävä sijaisuhri, satisfactio vicaria.

Jumalaa voi yksi ainoa sovittaa… Se veri, joka vuotaa Herran Jeesuksen kyljestä, on meidän lunastuksemme hinta, maksu ja täysi hyvitys meidän synneistämme. [35]

Pääsiäinen oli kertomus Jumalan vihasta. Lutherille risti on ensisijaisesti kertomus Jumalan vihasta ihmiskuntaa kohtaan.

 Siinä hän riippuu kuin kirottu ihminen konsanaan, johon on kohdistunut Jumalan viha.[36]

Lutherin mielestä pääsiäiskertomuksessa näkyi Jumalan sisäinen ristiriita, joka ihmiskunnan onneksi Golgatalla ratkesi Jumalan rakkaudellisen puolen voitoksi.

Ja ellei ruumista olisi annettu eikä verta vuodatettu, niin olisimme me vielä Jumalan vihan alaisia ja syntiemme vallassa.[37]

Lutherin retoriikka on suoraa jatkoa Vanhan Testamentin uhriretoriikalle. Anteeksiantoa ei ole ilman verenvuodatusta. Jonkun täytyy aina maksaa. Jonkun täytyy aina vuodattaa verta ja kuolla, ennen kuin sovinto syntyy.

Tämä lunastus on sitä varten valmistettu ja suoritettu meidän edestämme, että sen kautta Jumalan viha sammutettaisiin ja synti poistettaisiin, Isä sovitettaisiin ja tehtäisiin meidän ystäväksemme, mikä nyt on tapahtunut.[38]

Pääsiäinen olikin siis kertomus Jumalan mielen muuttumisesta eikä ihmisen väkivaltaisen mielen paljastamisesta. Jeesuksen ristiinnaulitseminen sammutti Jumalan vihan ihmiskuntaa kohtaan.

Lutherille tuskin olisi voinut esittää tyhmempää ja hävyttömämpää kysymystä kuin, miksi Jumala on vihainen?

Hänelle vastaus on itsestään selvä:

…me kaikki synneillämme olemme aiheuttaneet (Jumalan) vihan…

Lapset ovat syypäitä Isän vihaan. Näinhän se on aina ollut perheissä, jossa vanhemmat eivät ole ottaneet vastuuta omista tunteistaan. Mutta ei siinä kaikki. Lapset joutuvat vastuuseen siitäkin, että Isä purkaa vihaansa väkivaltaisesti:

…ja olleet syypäät siihen, että Jumalan Pojan on täytynyt tulla uhratuksi ristillä ja vuodattaa verensä…

Pääsiäinen ei siis ollut kertomus ihmiskunnan väkivaltaisesta sijaisuhrin tarpeesta, joka lopulta kohdistui Jumalan Poikaan. Kaikki tapahtui vain, koska me olimme syypäitä siihen, että Taivaan Isän piti tapattaa Jeesuksen.

Lutherin teksteissä löytyy myös viittauksia Anselmin teoriaan äärettömästä kunniavelasta Jumalaa kohtaan.

Kristus tuotti Jumalalle kunnian takaisin.[39]

Luther ei edes yritä pestä Jumalan käsiä pääsiäisenä vuodatetusta verestä. Hän sanoo suoraan, että

”Jumala on pystyttänyt ristin, kuka sen kaataa? Hän on ripustanut Poikansa ristille,..”[40]

Ihmisen valinnat eivät olisi voineet pääsiäisen kulkua miksikään muuttaa. Pääsiäistapahtumien eri osapuolet olivat vain statisteja Jumalan orkestroimassa suuressa pelastussuunnitelmassa.[41]

Lutherille vihainen ja kostonhaluinen Jumala ei ollut mikään teologinen tai eettinen ongelma. Ei hänen omakaan vihansa tai kostonhalunsa ollut hänelle mikään ongelma. Kummallakin oli yhtä pyhät syyt.

Luther lietsoi vihaa ja väkivaltaa sumeilemattoman rasististen puheidensa ja kaikkia vihollisia avoimesti demonisoivien tekstiensä kautta.[42] Hän käski paitsi teloittaa ja joskus jopa kiduttaa ja hakata kappaleiksi anabaptisteja, katolisia kellokkaita talonpoikaiskapinallisia, juutalaisia, turkkilaisia jne. Luther ei juuri problematisoinut väkivaltaa, kunhan sille löytyi myös esivallan kannalta järkevät syyt. Jumala oli monestakin syystä hirvittävän vihainen ja maalliset ruhtinaat olivat Korkeimman vihan palvelijoita, ”Jumalan hirttomiehiä”. ei ole esivallalta kielletty oikeus Jumalan puolesta rangaista ja kostaa.[43]

Luther suositteli synagogien ja juutalaisten kotien polttamista ja kaiken juutalaisen opetuksen kieltämistä. Niin hän istutti eurooppalaiseen kristillisyyteen siemeniä, jotka myöhemmin kantoivat kauhistuttavaa hedelmää. Luther tietenkin kuvitteli juutalaisvihamielisyytensä Jumalan ominaisuudeksi. Niinhän kaikki ”pyhän vihan” vallassa ovat aina tehneet ja tekevät edelleen.

Ja vaikka minun pitäisi kostaa itse perkeleelle, niin minä en kykenisi toivomaan hänelle mitään sellaista vaivaa enkä onnettomuutta, millä Jumalan viha juutalaisia kurittaa.[44]

Heidän pyhä velvollisuutensa oli käyttää miekkaa Jumalan puolesta. Siksi aseiden siunaaminen on luterilaisessa perinteessä yleensä ollut niin itsestään selvä ja eettisesti ongelmaton asia.

Lutherkin pani väkivallan viime kädessä Jumalan vastuulle. Hänelle melkein kaikki väkivalta on loppujen lopuksi Jumalan väkivaltaa. Historia on suuri kertomus Jumalan tavasta kurittaa ja rangaista ihmiskuntaa. Siinä mielessä Luther oli edelleen ikivanhan perusmyytin pauloissa.

Luther ei radikaalista työstään huolimatta tuottanut kristikunnalle mitään uusia tapoja väkivallan kyseenalaistamisen. Päinvastoin, hänen kauttaan pyhän ja väkivallan välinen liitto jatkui ja vahvistui.

Ei Jumalan viha oikeasti sammunut pääsiäisen jälkeenkään. Lutherin teksti on dramaattista ja paradoksaalista, jatkuvaa tasapainottelua tuiman raivon ja äärettömän hellän rakkauden välillä.[45]

Lutherin Jumala muistutti uskonpuhdistajan omaa äärimmäisyydestä toiseen leiskuvaa persoonallisuutta. Luther on tunnettu sekä hellästä seurallisuudestaan että turhautumiensa ja kaunojensa räiskyvänä purkajana. Hän ei antanut vihollistensa unohtaa raivoaan, eikä antanut seuraajiensa unohtaa Jumalan vihaa. Samalla hän tuli antaneeksi hyvin pyhitettyjä syitä lasten pieksemiselle vielä moneksi vuosisadaksi eteenpäin.

Luther tunsi myös tuon passiivis-agressiivinen mököttäjä-kasvattajan, joka piti ympäristöä kuristusotteessaan uhkaavan vaikenemisensa kautta. Senkin hän kuvitteli Jumalan ominaisuudeksi:

Jumalan viha on silloin suurin, kun hän vaikenee. Ei ole kauheampaa vihaa kuin silloin, kun Jumala vaikenee eikä puhuttele meitä, vaan antaa meidän kulkea omien ajatustemme mukaan ja tehdä, mitä haluttaa.

Moni on varmaan sydämessään rukoillut vaikenevaa äitiään tai isäänsä samassa hengessä kuin Luther rukoili Jumalaa:

Oi, rakas Jumala, rankaise meitä ennemmin rutolla ja millä muulla taudilla tahansa tai sodalla, kuin että sinä vaikenet![46]

Ruttoja ja sotia kyllä tuli, mutta ihmisten oli yhä vaikeampi tulkita niitä vain Jumalan puheeksi ihmiselle. Ihmiskuntaan alkoi hiipiä epäilys siitä, että sodat ja väkivaltaisuudet olivatkin ihmisen puhetta ihmiselle, eivätkä Jumalan puhetta ihmiselle. Pyhän ja väkivallan liitto oli jo purkautumassa, vaikkei Luther sitä prosessia paljon vauhdittanutkaan.

Lutherin Jumala oli järjestyksen ylläpitäjänä yhtä riippuvainen pelotteluvoimastaan kuin jokainen Saksan maan ruhtinas. Saksan ja Jumalan valtakunta tarvitsi Herran vihan pelkoa pysyäkseen koossa.

Luther yritti turhaan erottaa Jumalan ja ihmisen hallintatavat toisistaan kahden regimentin opilla. Teologisesti ja käytännöllisesti ne kuitenkin muistuttivat toisiaan liian paljon. Seurakunnan tärkein ja väkevin hallintaväline oli edelleen väkivalta, tuomio ja poissulkeminen. Siinä mielessä se ei suinkaan poikennut minkään valtakunnan tavasta pysyä koossa.

C.           Kun ilosanoma kauhistuttaa

”Tuomari antoi ankarimman mahdollisen tuomion rikolliselle, joka oli sen hyvin ansainnut. Sen jälkeen tuomari nousee, riisui viittansa ja kävelee teloitushuoneeseen rikollisen puolesta.”

”Junavaihteiden ohjaaja näki valvontaruudusta, kuinka seitsemän ratatyöläistä olivat istahtaneet juopottelemaan juuri sille raiteelle, jota pitkin juna oli tulossa. Hän etsi heti vapaata raidetta, johon olisi voinut ohjata junan, mutta ainoa raide oli se, jolla hänen oma lapsensa käveli tuodakseen isälleen eväitä. Mille raiteelle ratapihan ohjaaja kääntäisi junan?”

Näin oikeusoppineilla ja myötätunnon äärirajoja koettelevilla vertauksilla on lukemattomissa herätyskokouksissa ja rippikouluissa selitetty ilosanoman traagista logiikkaa lapsille.

Olemme nyt noin tuhat vuotta uskoneet Anselmin ja Lutherin pelastusteologiaan, aivan kuin Jeesus itse olisi niin opettanut. Siitä on tullut niin dominoiva itsestään selvyys ja keskeinen osa roomalaiskatolista, protestanttista ja nykyistä karismaattista kristinuskoa, että on vaikeaa edes kuvitella kristinuskoa ilman sitä.

Kaikki alkoi lankeemuksesta. Missä, milloin ja millä tavalla se on oikeassa historiassa tapahtunut, sitä ei kukaan tunnu tietävän, mutta syntiin ihminen kuitenkin lankesi ja joutui siksi tuomion alaiseksi ja eroon Jumalasta. Hänellä oli pyhässä raivossaan kaikki syyt lähettää meidät ikuiseen helvettiin, loputtomaan rangaistukseen. Jumala antoi väliaikaisesti lepyttää itseään eläinten verellä. Mutta se oli vain esikuvallista rituaalia, joka viittasi siihen ainoaan Jumalalle kelpaavaan uhriin, joka vielä odotti aikaansa, hänen omaan poikaansa.

Ja näin tapahtui. Jumala osoitti olevansa uskollinen sekä rakkaudelleen, tinkimättömälle oikeudelleen ja pyhälle vihalleen. Moraalinen laki säilyi, verisistä synneistä täytyy maksaa verinen hinta ja Jumala sai vapauttaa rajattoman raivonsa poikansa kannettavaksi. Samalla koko ihmiskunnalle tarjottiin mahdollisuus vapautua tuomiosta uskomalla, että Jumala hyväksyy Jeesuksen vapaaehtoisesti vuodattaman veren päteväksi hinnaksi kaikkien syntien sovitukseksi ja Jumalan vihan lepyttämiseksi. Jeesus kantoi helvettimme, jotta Jumalan ei tarvitsisi lähettää meitä sinne.

Eikö Jumala olisi suuressa armossaan voinut antaa anteeksi ja lähettää ihmisille opettajia ja tien näyttäjiä? Valitettavasti ei. Maailman moraalinen järjestys ja Jumalan kunnioitus olisi kärsinyt sellaisesta löysäperäisyydestä. Ihmiset eivät silloin tulisi tajuamaan rikkomuksensa syvyyttä eivätkä Jumalan lain ja suuttumuksen ankaruutta.

Jos sinä omalta puoleltasi olet valmis hyväksymään tämän järjestelyn ja uskomaan sen pätevyyteen, asia on selvä. Sinä pelastut Jumalan lapseksi, koska Jumalan lapsi kuoli sinun puolestasi. Kontrahti vahvistetaan suullisella tunnustuksella ja rituaalisella kasteella – tai päinvastoin, niin kuin useimmat Suomessa uskovat. Saat takaisin perintöoikeutesi taivaaseen, jonka me kaikki menetimme protoäitimme ja isämme, Aatamin ja Eevan tottelemattomuuden takia.

Pelastus on kuin kosminen palovakuutus. Pelastettu ei pala helvetissä, vaan pääse taivaaseen, vaikka ei välttämättä uskoisi kumpaakaan.  Taivasvakuutukseen kannattaa kuitenkin suostua, koska se on ilmainen. Jeesus on maksanut sen verellään. Jos vakuutuksen on saanut kasteen lahjana, siihen ei tarvitse edes uskoa. Joka tapauksessa pelastus on muuttunut hyvin yksityiseksi dealiksi yksilön ja hänen Jumalansa välillä. Jeesus on maksanut velkasi Jumalalle, joten sinä olet pelastunut, sanoo yksinkertainen luottokorttiteologia. Taivaslippu on varmistettu.

Tämä saattaa kuulostaa parodialta, mutta moni on kaupungin kaduilla saanut kuulla vielä lyhyempiä ja yksinkertaisempia selityksiä, sille miksi sinun kannattaa antaa Jeesuksen pelastaa itsesi. Moni saarnaaja pystyy esittämään tästä paljon riipaisevampia ja vakuuttavampia versioita, mutta perusteema on silti lukuisine variaatioineen sama. Olen varma, että useimmat lukijat tunnistavat sen tutuksi. Jokaisen väittämän todisteeksi löytyy ainakin yksi sitaatti suoraan Raamatusta.

Ongelma on juuri siinä, että tänään on vaikea saada ihmisiä kääntymään vihaisen ja uhria vaativan Jumalan puoleen, tai seuraamaan Jumalaa, joka ei pysty, tai ei halua, antaa anteeksi, ellei joku maksa siitä hintaa. Joillekin kyllä kelpaisi Jeesus, mutta hänen Isänsä kuulostaa aika pakanalliselta. Evankeliumi ei enää kuulostakaan ristiriidattoman hyvältä uutiselta. Kertomus isänsä vihaa kantavasta Jumalan pojasta on uhritietoisessa kulttuurissamme ehkä suurin este evankeliumien vakavasti ottamiselle. En voi kuin ihmetellä kuinka kauan kirkko on sinnitellyt tämän kaikkein suurimman epäuskottavuuden kanssa, uskotellen itselleen ja muille, että se muka on hyvä uutinen kansalle joka pimeydessä vaeltaa. Kertomus jumalallisesta perheväkivallasta pelastavana ihmeenä on absurdiudessaan niin pöyristyttävä, että en lainkaan ihmettele miksi kristittyjen mainen hyvinä ja uskottavina ajattelijoina on niin heikko. Jos tuollainen teologia keksittäisiin tänään, se olisi vain kuriositeetti muiden joukossa Hengen ja Tiedon messuilla.

Me olemme jo evankeliumien kautta oppineet, että syntipukin tappaminen on moraalisesti vastenmielinen toimenpide, joka vain hetkeksi pelastaa uhraajat toistensa väkivallalta ja pitää heidät täysin sokeina sille mistä on kysymys. Miksi meidän pitäisi samojen evankeliumien pohjalta uskoa, että Jumala teki juuri niin?

1.            Ateistinen kritiikki

Tietokirjojen myyntitilastojen tähti, Harvardin professori Steven Pinker julkaisi v.2011 800-sivuisen teoksen väkivallan vähenemisestä maailmassa: The Better Angels of Our Nature. Why Violence Has Declined. Hän ei malta olla johdannossaan esittelemästä myös käsityksensä kristinuskon vaikutuksesta historiaan:

“Rististä tuli muinaiseen mailmaan levinneen uskonnon symboli. Rooman imperiumi otti sen omakseen ja pari vuosituhatta myöhemmin rististä tuli mailman tunnistetuin symboli. Se hirvittävä kuolema, josta se muistuttaa, teki rististä varmaan erityisen tehokkaan ja lisääntymiskykyisen meemin. Mutta astukaamme ulos kristinuskon tuttuudesta ja pohtikaamme sitä mielenlaatua, joka yritti ymmärtää ristiinnaulitsemisen. Tämän päivän mentaliteetille on aika kaameaa, että suuri moraalinen liike omaisi symbolikseen niin julkean kuvan kuvottavasta kidutus- ja teloitusvälineestä. Mutta mikä oli se ymmärrys, jonka ensimmäiset kristityt omaksuivat ristiinnaulitsemisesta. Tänään sellainen barbaria saattaisi kiihottaa kansaa vastustamaan raakalaismaista hallintoa tai vaatimaan ettei sellaista kidutusta saisi enää koskaan kohdistaa yhteenkään olentoon. Mutta sitä ymmärrystä varhaiskristityt eivät ollenkaan saaneet (Täysin väärä väite) Ei. Jeesuksen teloitus oli Hyvä Uutinen, välttämätön askel historian ihanimmassa tapahtumassa. Salliessaan ristiinnaulitsemisen, Jumala teki maailmalle suunnattoman palveluksen. Vaikka Hänellä oli ääretön valta, myötätunto ja viisaus, Hän ei keksinyt muuta tapaa armahtaa ihmiskunta synneistään, (erityisesti siitä synnistä, että olivat erään tottelemattoman pariskunnan jälkeläisiä) kuin antaa viattoman miehen (hänen poikansa) kuolla, kaikki raajat lävistettyinä, kauhistuttavan hitaasti tukehtuen.

Ihmiset voivat ansaita ikuisen elämän, kunhan hyväksyvät sen, että tämä sadistinen murha oli jumalallisen armon antama lahja. Jos he eivät näkisi kaiken tämän logiikkaa, heidät lihansa tulisi kärventymään tulessa aina ja ikuisesti. [47]

Monipuolisesti oppineen miehen uskomattoman pöljä karikatyyri kristillisestä uskosta on kuitenkin joka lauseeltaan suora johtopäätös hyvin yleisestä tavasta selittää pelastuksen salaisuudet. Monet kristilliset opettajat ovat Jumalan armahtamia narreja, jotka ansaitsevat ateisteilta saamansa armottoman irvailun.

Ruben Stillerille esitettiin pääsiäisen alla kysymys:

”Tarvitseeko maailma uuden Jeesuksen?”
”Ei tietenkään. Maailmassa on jo liian paljon isänsä hylkäämiä ja vihaamia lapsia.”[48]

Rubenin reaktio on aivan tolkullinen vastaus nykyiselle tavalle julistaa evankeliumia.

Monet kristityt ovat omaksuneet pelastusoppinsa syvällä kiitollisuudella, mutta valitettavan pinnallisella ajattelulla. Salaa sydämessään he kuitenkin ehkä ihmettelevät, miksi uhreja puolustavalla Jeesuksella oli Isä, joka vaati uhria. Uskonnollinen hartaus ja kriittisen ajattelukulttuurin puute peittävät alleen monta epäilystä uskon sisällöstä.

On hankala selittää uskonnottomalle ihmiselle, että ”Jumala kyllä rakastaa, mutta jos et usko hänen poikansa kuolleen veriuhrina sinun puolestasi, saat ikuisesti olla hänen vihansa kohteena.”

Monet ovat kotonaankin eläneet samankaltaisen kaksinaamaisuuden alla:

”Isä kyllä rakastaa sinua, mutta…”

Sen jälkeen seuraa ehdottomia vaatimuksia ja kohtalokkaita seuraamuksia. Sellaisen ”rakkauden” alla kasvaneet lapset yleensä traumatisoituvat ja elävät loppu elämänsä vakuuttuneina siitä, että kauneimpienkin sanojen takaa paljastuu lopulta sydämetön ja hylkäävä todellisuus.

Arvostan Dawkinsin ja Hitchensin kaltaisia kiivaita ateismin lähetyssaarnaajia, jotka ankarasti provosoiden yrittävät herättää kristittyjä heidän sokeudestaan oman Jumalansa väkivaltaisuutta kohtaan. Heidän päättelynsä ei aina ole reilua, eivätkä he edes yritä ymmärtää kristinuskoa suopeassa valossa, mutta teologian historia ja kirkon käytäntö antavat heille liiankin helppoja syitä maalata kristinuskosta helposti hylättävä vastenmielinen karikatyyri:

”Tietenkin kristinuskolla on väkivaltainen historia. Onhan heidän Jumalansakin pohjimmiltaan aina ollut väkivaltainen, eikä pääsiäinen sitä tosiasiaa muuttanut miksikään. Vanhassa Testamentissa hän tappoi vihassaan ihmisiä ja häntä lepytettiin eläinuhreilla. Pääsiäisen jälkeen hän lopetti sen, koska sai purkaa vihansa omaan poikaansa.”

Tämä on yksi vakavimmista syistä joiden pohjalta ateistit väittävät, että uskonto, erityisesti kristinusko, on hengenvaarallinen ihmiskunnalle.

Harris: ”Minusta kristinusko on sinä mielessä kummallinen, että se ei suinkaan sanoudu irti ihmisen uhraamisesta. Se on uskonto, joka pitää ihmisuhria tärkeänä, mutta ainoastaan yksi ihmisuhri oli välttämätön ja toimiva. Se oli Jeesuksen uhraaminen.”[49]

Ranskalainen filosofi Jacques Derrida kuittasi pääsiäisen tapahtumat siteeraamalla Friedrich Nietzschen tapaa tiivistää Kristillinen pelastusoppi:

”Yhtäkkiä seisomme kristinuskon keksimän paradoksaalisen ja kauhistuttavan johdonmukaisen nerouden edessä: Jumala lunasti ihmiskunnan, joka ei enää pystynyt lunastamaan itseään. Jumala itse uhraa itsensä ihmiskunnan syyllisyyden edestä. Jumala itse maksaa itselleen… Velkoja uhraa itsensä itselleen velallisen edestä rakkaudesta velallista kohtaan.”[50]

Hän ei edes vaivaudu väittelemään tämän yleisesti oikeana pidetyn jumalakuvan kanssa. Hän olettaa, että pelkkä sitaatti paljastaa lukijalle kristinuskon keskeisen absurdiuden, totaalisen armottoman velkojan, joka ei pohjimmiltaan anna anteeksi mitään. Hän vain kuittaa ihmiskunnan velan poikansa maksaman hinnan takia. Mikä anteeksianto se on? Ranskan johtava filosofi kuittaa Kristinuskon keskeisen uskomuksen lausumalla julki sen, mikä keskiaikaisessa oikeussalissa on tuhat vuotta aikaisemmin kuulostanut aivan johdonmukaiselta. Suomen kirkossa se ei enää kuulosta kovin uskottavalta, mutta silti sitä julistetaan aivan kuin muuta tapaa ymmärtää pääsiäinen ei olisi edes olemassa.

Uskonnon vaarallisuuden suhteen ateistinen kritiikki tulee pari tuhat vuotta myöhässä. Jeesus oli uskonnon ja erityisesti sen väkivaltaisuuden kriitikko alusta alkaen. Hän paljasti, kuinka ihmiskunta on aina pyhittänyt väkivaltansa ja rakentanut uskontonsa poissulkevan välivallan ja uhraamisen varaan. Paljastus maksoi hänen henkensä. Uskontoa ei enää tarvittu. Kaikkien uhrien puolella olevan, vihollisiaan rakastavan uhrin seuraaminen riittäisi. Siitä alkaisi kaikkien uhreja vaativien rakenteiden, erityisesti uskonnollisten valtarakenteiden pitkä purkutyö. Tämän päivän ateistit osallistuvat Jeesuksen aloittamiin talkoisiin, joita kirkot eivät ole ymmärtäneet, viitsineet tai uskaltaneet itse tehdä.

Tilanne on sikäli nurinkurinen, että ihmisten kriittinen huomio tähän keskeiseen opinkappaleeseen nousee kulttuurista, joka kaikesta huolimatta on ollut Jeesuksen opetuksen ja esimerkin vaikutuksen alla tarpeeksi kauan, poikiakseen juuri sellaista epäuskoa, jota Jeesuskin yritti herätellä oman aikansa uskonnon sisällä. Kristillisen etiikan valaisemalle ihmiselle on vaikea uskoa tällä tavalla selitettyä Jeesuksen kuolemaa.

Jos yli 400 vuotta ennen Kristusta elänyt kreikkalainen näytelmäkirjailija Euripides saattoi ihmetellä miksi Jumalat niin suruttomasti istuivat syömään kreikkalaisen jumalattaren vaatimaa ihmisuhria, niin miksi ihmeessä me emme 2400 vuotta myöhemmin vieläkään ihmettele miten Kristuksen kuolema muka oli millään lailla Jumalan tilaama tai vaatima uhri?

2.            Hyvä vai huono uutinen?

Mitä haittaa? Eivät kaikki väärin ymmärrykset mitään haittaa. Ihmiset rakastivat toisiaan ja Jumalaa yhtä hyvin tai huonosti litteällä lautasella kuin pyöreällä maapallolla. Ihmiset ovat vakuuttuneet Jumalan rakkaudesta Anselmin ja Lutherin pelastusteologian kautta tai niistä huolimatta. Osa kristityistä ovat seuranneet Jeesuksen väkivallattomuuden opetusta ja esimerkkiä, vaikka ovat samalla uskoneet vihaiseen ja ankarasti tuomitsevaan Jumalaan. Ihmiset ovat vakuuttuneet äärettömästä ihmisarvostaan, uskoessaan heistä maksettuun äärettömän arvokkaaseen lunnasmaksuun. Ihmiset ovat vakuuttuneet Jumalan lempeästä armosta, vaikka ovatkin jääneet pelkäämään ikuisen tuomion uhkaa. Kristus, meille kuuluvan Jumalan rangaistuksen kantajana ja velan maksajana, on herättänyt palavaa vastarakkautta, radikaalia sosiaalista hyvyyttä ja rajatonta vieraanvaraisuutta koko maailmassa yli tuhannen vuoden ajan. Miksi siis pitäisi vaivata päätään moisilla teologisilla knoppikysymyksillä?

Siihen on monta hyvää syytä. Niin kauan kun kristillinen teologia herättää moraalista arvostelua ja niin kauan kun ristin symboli palvelee sotaisia aikeita, väkivaltaisia ristiretkiä pahuutta vastaan, pyhien paikkojen sulkemista ”pahoilta” ihmisiltä, pahojen ihmisten tappamista kristillisen oikeuden nimissä ja sukupuolivähemmistöjen tuomitsemista Jumalalle kelpaamattomiksi, meillä on yhtä monta hyvää syytä tarkastella, onko teologiassamme vielä sellaisia väkivallan varjoja, joita valaisemalla uskomme muuttuu väkivallan mahdollistajasta sen paljastajaksi ja tuomitsijaksi missä tahansa se esiintyykään.

Anselmin kehittämä ja Lutherin vahvistama Jumalan väkivaltaisuutta ylläpitävä teologinen tulkinta pääsiäisen merkityksestä on kriisissä, ei evankeliumi itsessään. Tämä feodaaliyhteiskunnan teologinen reliikki on ymmärrettävä yhtenä aikaan ja kulttuuriin sidottuna evankeliumin selitysyrityksenä, joka tänä päivänä on kasvamassa ylivoimaiseksi esteeksi evankeliumien ymmärtämisessä ja uskomisessa.

Ei ole helppoa uudelleenarvioida iskulauseiksi kiteytettyjä teologisia itsestään selvyyksiä.  Se on kuin pelastuksensa perusteita alkaisi kaivaa auki.

Silti tämä uhriformula on rationalisoitu, spiritualisoitu, kesytelty, perusteltu, selitelty ja lukemattomin vertauksin yritetty tehdä siedettävämmäksi. Tai sitten sitä on julistettu nimenomaan ristin sietämättömänä hullutuksena, jonka uskottavauus vain vahvistuu siihen kohdistuvan epäuskon kautta, ikään kuin tuhat vuotta myöhemmin keksitty selitys ristille olisi voinut olla hullutus Paavalin aikaisille juutalaisille ja pakanoille. Ja ikään kuin evankeliumin hulluna pitäminen itsessään todistaisi sen totuusarvosta yhtään mitään.

250 viime vuoden aikana tätä selitysmallia on myös yhä ahkerammin problematisoitu.[51] Teologit ovat yhä kiusaantuneempia ajatuksesta, että Jeesuksen kuolema olisi Jumalan vaatima maksu, rangaistus tai sijaisuhri. Silti selitys on edelleen eurooppalaisen kansanhurskauden ja ateismin itsestään selvä ymmärrys pääsiäisen merkityksestä.

Viimeisen 30 vuoden aikana monet teologit ovat Rene Girardin innoittamina alkaneet uusin eväin arvioida tuhatvuotista teologista perinnettä. Vihdoin on alkanut perusteellinen teologinen työskentely, jonka tarkoituksena on purkaa kristinuskon ytimeen rakennettu kiusallinen kaksinaismoraali: Meillä on Jumala, joka kieltää väkivallan käytön ihmisiltä, mutta sallii sen itselleen.

Pelkkä moraalinen närkästys ei tietenkään riitä tämän tulkinnan kritiikin pohjaksi. Tarvitaan myös vahvaan historian ja raamatun tuntemukseen perustuvaa teologista kritiikkiä.

3.            Pelastus on suhteellinen

Ensimmäinen ongelmani tämän teorian kanssa on, että se on pelkkä juridinen teoria ja hyvin kömpelö sellainen. Anselm oli rationaalisuutta ylistävän ajan ensimmäisiä kirjailijoita, eikä hän odottanut pienestä pamfletistaan mitään suurmenestystä. Tuskin hänkään aavisti kuinka valistuksen ja modernismin lapset intoutuisivat tiivistämään kaikki mahdolliset suuret kertomukset loogisten väitteiden ja matemaattisten yhtälöiden muotoon. Aivan kuin teologit olisivat tulleet kateellisiksi fyysikoille ja matemaatikoille, joilla on oletettavasti hallussaan uskottavin tapa ilmaista todellisuus sellaisena kuin se on. Kaikki kertomuksellisempi totuuden ilmaisu, joka jättää suurten johtopäätösten ja tulkintojen tekemisen avoimeksi moneen suuntaan, on kieltämättä vähemmän tarkkaa ja erilaisille uskomuksille avoimempaa todellisuuden kuvausta.[52] Tarkat kantavuus- ja kustannuslaskelmat ovat tärkeitä sillan rakentamisessa, mutta kahden osapuolen suhteen kuvaukseksi ne eivät kelpaa. Ei sovintoja tehdä tämän kaavan mukaan.

Tarkkaan ajatellen, jos Jeesuksen sijaiskuolema meidän puolestamme todella täydellisesti sovitti meidän syntivelkamme Jumalan edessä, niin mitä anteeksiannettavaa Hänellä enää on?[53] Velka on maksettu meidän puolestamme. Kiitos siitä. Velkoja on tyytyväinen ja velallinen kiittää. Miksi velkoja enää mainostaa suurta armoaan velalliselle, kun on saanut velan maksettua?

Tämä on pankkiiriteologiaa. Se käsittelee creditiä ja debetiä. Pankkiirin poika pelasti asiakkaat isänsä vaateista. Jos loppusaldo on plus miinus nolla, se saattaa rauhoittaa pahimmat intohimot, mutta ei liikuta kenenkään sydäntä. Isä on ja pysyy armottomana, vaikka poika mainostaa häntä armollisena. Entinen velallinen tuskin haluaa olla tämän kanssa tekemisissä velkojen mitätöitymisen jälkeenkään. Täytyy vain varoa joutumasta uudestaan velkasuhteeseen moisen pankkiirin kanssa. Mitä vähemmän olen hänen kanssaan tekemisissä, sitä parempi.

Jeesuksen opetus anteeksiannosta oli aivan erilainen. Anteeksiantaja luopuu kaikesta kostoaikeista, eikä välttämättä vaadi enää edes oikeudenmukaista rangaistusta. Sikäli kuin rohkeutta ja suopeutta riittää, anteeksiannetun vihollisen kanssa tehdään sydämellinen sovinto. Sellainen liikuttaa kaikkien osapuolten sydämiä. Anteeksiannetulle jää mahdollisuus kiitollisuudesta käsin sovittaa ja hyvittää minkä tahtoo ja jaksaa. Kadotus on suhteiden rikkoutumista, eikä kosmisen kirjanpidon miinussaldo. Pelastus on suhteiden eheytymistä, itsen ja toisen kohtaamista totuudessa ja armossa.

Anteeksianto ja rankaisu ovat toisiaan mitätöiviä. Siksi anteeksianto, joka perustuu Jeesuksen kantamaan Jumalan rangaistukseen meidän puolestamme, on kuin pyöreä neliö. Sitä ei ole. Joko annat anteeksi tai rankaiset. Jos rankaiset liian ankarasti, sinä pyydät anteeksi.

Minne jäi katumus uhrien edessä, kääntyminen uhrien puoleen, anteeksi pyytäminen uhreilta, syntien hyvittäminen uhreille, sovinnon tekeminen uhrien kanssa jne. Heissä me kohtaamme Jeesuksen, joka antautui meidän kaikkien uhriksi. Heillä voi olla omat vaikeutensa antaa meille anteeksi. Suotakoon se jokaiselle syntiemme uhrille. Heihin kohdistamamme väkivalta oli se väkivalta, jonka uhriksi Jeesus antautui. Siksi hänellä on meidän syntiemme uhrina oikeus antaa meille anteeksi, ei siksi että kuoli meidän puolestamme vaan siksi, että me tapoimme hänet kiusaamalla heikompaamme, hylkäämällä vahvempamme, pettämällä vertaisemme jne. Se on kauhistuttava uutinen. Hän kuoli anteeksiantavana, nousi kuolleista anteeksiantavana ja elää rakastaen meitä ehdottomalla armolla. Se on hyvä uutinen.

Kummatkin uutiset liikuttavat kaikkien sydäntä ja muuttavat kaikkien elämää. Se on pelastusta. Uhraaja ja uhri kohtaavat toisensa anteeksiannettuina ja vapautuvat elämään kiitollisuudesta käsin kateellisen kilpailun ja katkeran koston maailmassa. Se on Jumalan valtakunnan tulemista.

Tuhlaajapojan paluuta pidetään suurena vertauksena pelastuksesta. Sitä se onkin, dramaattinen kertomus suhteiden rikkoutumisesta, perinnön tuhlaamisesta, juoppoudesta, hedonismista, sikamaisesta elämästä ja totaalikonkurssista, mutta myös katumuksesta, kotiin tulemisesta, isän varauksettomasta rakkaudesta, veljen kateellisesta kaunasta, suuresta sovintojuhlasta jne. Miksi kukaan ei ole kertonut mitä tästä kertomuksesta luterilaisen opin mukaan puuttuu? Ei puhuta mitään isän loukatun kunnian palauttamisesta, tuhlatun omaisuuden korvaamisesta, perheen kokeman nöyryytyksen hyvittämisestä. Vanhemman veljen reaktioista päätellen jonkun olisi pitänyt hyvittää edes jotakin. Hänestä oli käsittämätöntä, että isä avasi sylinsä ilman minkäänlaista sovituksen tai sijaisuhriuden vaatimusta.[54] Anselm Canterburilaisen mukaan universumin oikeusjärjestys olisi kärsinyt näin varauksettomasta ja hinnattomasta anteeksiannosta. Lutherin mukaan isä olisi ehdottomasti tarvinnut jonkun sijaisvastaanottajan pyhälle raivolleen. Mutta Jeesuksen mukaan tämä kertoi Isästä, joka oli jo ennakkoon antanut anteeksi poikansa rikkomukset ja juoksi kaukaa ottamaan hänet avosylin vastaan.

Tätä on pelastus: Katuvana kotiin kulkemista, syntisenä syliin suostumista ja kiitollisen elämän aloittamista.

Ei vanhassa tai uudessa Testamentissa korosteta ihmiskunnan syyllisyyttä Jumalan edessä, vaan suhteen rikkoutumista ja sen eheyttämisestä. Näyttää siltä, että Jumala on paljon kiinnostuneempi suhteesta ihmiseen kuin ihmisen syyllisyydestä tai syyttömyydestä. Pelastus näyttäytyy enemmänkin vapautukselta entisestä orjuudesta syntiin, uuteen vapauteen Jumalan lapsena ja Jeesuksen seuraajana.[55] Velallisuus ja syyllisyys ovat toissijaisia kysymyksiä. Anteeksianto ja armahdus eivät ole uusia syyllistävyyden muotoja. Ne eivät ole muistutuksia tehdyistä synneistä tai mitätöidystä velasta. Suhde on tärkeä, ei status. Kaikki on suhteellista.

4.            Väkivaltainen Jumala

On käsittämätöntä, että niin harva kristitty on kiinnostunut rauhantyöstä tai väkivallattomuudesta ylipäänsäkin. Mutta toisaalta, miksi olisi? Eihän edes Jumala ole keksinyt väkivallatonta tapaa pelastaa ihmiskunta. Suuri osa kristikunnasta odottaa vielä Jumalan tuottamaa väkivaltaista loppuratkaisua ihmiskunnan ongelmiin. Silloin Jumala tulee vihdoin pakottamaan asiat oikealle tolalleen.

Niin syvällä on mielikuvituksemmekin ankkuroitunut väkivallan ylivoimaisuuteen, että rauhaa rakastavimmatkaan meistä eivät pysty kuvittelemaan Jumalaa, joka ei loppupeleissä itse turvautuisi väkivaltaan. Sehän on itsestään selvää, jos pelastaminenkin oli mahdotonta ilman Jumalan vaatimaa väkivaltaista ratkaisua.

Tämä kaikkein keskeisimpään oppiin sisäänrakennettu Jumalan väkivalta on kristitylle rauhantyöntekijälle kiusallista. Hän on saanut inspiraationsa työhönsä evankeliumeista, mutta alkaa änkyttää, kun pitäisi selittää miksi ihmeessä Jumala vaati poikansa uhraamista. Hän myös tajuaa, että tällainen mielikuva pelastuksesta on hämmentävä sille, joka on kohdannut lähiväkivaltaa ja kaipaa lohtua Jumalalta, joka on ehdottomasti viattoman uhrin puolella kaikkea ja kaikkea väkivaltaa vastaan.[56]

Rauhantyöhön keskittyvät kristityt ovat aina pitäneet sovinnon tekemistä, väkivallattomuutta ja rauhaa evankeliumin keskeisimpänä sanomana. Siksi heille on ollut kiusallista vähitellen tajuta, että keskeisten sovitusoppien mukaan väkivalta edelleen on sisäänrakennettu Jumalalliseen järjestykseen.

Sorrettujen kanssa työskennellessä on tietenkin ymmärrettävää, että alistajien vallan ylivoimaisuus houkuttelee väkivallattomuuteenkin sitoutuneen sydämen unelmoimaan väkivaltaisesta ratkaisusta. Niin kävi myös Martin Luther Kingille:

”Ajoittain meidän täytyy muistaa, että Herra on oikeuden Jumala. Kun uinuvat vääryyden jättiläiset heräävät maan päällä, meidän on hyvä muistaa, että Jumala voi niittää heidät lakoon kuin heinän ja jättää heidät siihen kuihtumaan. Kun kaikkein sitkein yrityksemme vastustaa sorron ylivoimaa epäonnistuu, meidän täytyy muistaa että universumissa on vertaansa vailla oleva vastavoima ihmisen heikkoudelle.”[57]

Uutiset ovat täynnä kuvauksia maailmasta, joka jokaisen terrori-iskun myötä imeytyy syvemmin ja syvemmin mimeettisen väkivallan pauloihin. Suurimpien valtojen ja voimien päälliköt pilkkaavat kidutusta hillitseviä lakeja, koska ne hillitsevät haluamme kostaa. Kansa äänestää heitä, koska heikot tuntevat itsensä väkevämmiksi vihan kautta.

Miten minä kristittynä voin käyttää uskoani perusteena väkivallattomalle elämälle, kun kaikki ”tietävät” että kristittyjen Jumala on äärettömän väkivaltainen Jumala, jonka vain Kristuksen väkivaltainen kuolema sai lepytettyä? Miten minä voin arvostella pyhää sotaa pyhää sotaa vastaan, jos en voi olla vakuuttunut siitä, ettei kristittyjenkin viimeinen toivo ole pyhässä sodassa pahuutta vastaan. Jos kristillinen pelastuskertomuksen keskiössä on väkivaltainen Jumala, niin mitä radikaalisti uutta kristinusko tuo tälle maailmalle?

Olen tämän tutkielman kautta yrittänyt monin tavoin osoittaa, että Jeesuksen elämä, kuolema ja ylösnousemus kertoi jotain radikaalisti uutta Jumalasta. Hän ei samaistukaan meidän tapaamme hallita ja ylläpitää järjestystä, vaan paljastaa sen todellisen luonteen väkivaltaiseksi. Mitään väkivaltaa ei voikaan pyhittää Hänen kauttaan, vaan paljastuu meidän omaksi saatanallisuudeksemme Jeesuksen kautta.

Vakavin ongelma yleisesti hyväksytyssä pelastusopissa on sen kuva Jumalasta. Sen mukaan Isä Jumala on Poikansa kanssa keskenään sovitussa sadomasokistisessa suhteessa. Isä tarvitsee milloin milläkin perusteella poikansa kärsimystä ja Poika suostuu Isänsä julmaan tahtoon. Tai jos asian ilmaisee vähemmän provokatiivisesti, Taivaan Isä näyttäytyy hahmona joka tarvitsee kostoa rauhoittuakseen.[58] Hänen täytyy saada ilmaista vihaansa edes sijaiskohteeseen voidakseen muuttaa asennettaan niitä kohtaan, jotka ovat häntä vastaan rikkoneet. Hänessä on siis edelleenkin vähintään jäänteitä kostonhalusta, jota ilman tämä teoria ei toimi.

Kansainvälistä uraa tehnyt, ekumeniaan ja systemaattiseen teologiaan erikoistunut Veli-Matti Kärkkäinen sanoo, ettei puhe sadomasokistisesta Jumalasta ansaitse vakavaa teologista vastausta, koska ei kukaan täyspäinen teologi sellaiseen pilakuvaan Jumalasta oikeasti usko.[59] Ei tietenkään usko. Mutta hyvä pilakuva paljastaa joskus vakavia heikkouksia ja sokeita kohtia uskomuksissamme. Ehkä oma tulkintamme hyvistä uutisista on hyvistä syistä liian helposti karikoitavissa. Siksi meidän kannattaa varmuuden vuoksi suhtautua vihamieliseenkin ateistiseen kritiikkiin vakavasti. Ehkä he vain paikkaavat laiskistunutta itsekritiikkiämme.

Kolmannelle vuosituhannelle asti venyvä kristillinen historiamme on liian raskas teologisista väärinkäsityksistä, jotta voisimme suhtautua kepeästi edes teologisiin lempilapsiimme. Jos emme anna näiden pilakuvien vaivata itseämme, ei meitä kristittyjä kohta enää vaivaa kukaan. Emme me näitä selityksiä vain itsellemme tee. Vai teemmekö? Olemmeko millään lailla vastuullisia niistä terävistä ajattelijoista, jotka jäävät kirkkojen ulkopuolelle juuri siksi, että kalleimmat teologiset aarteemme Anselmista Lutheriin kuulostavat juuri niin vahoilta kuin ovat, ja sen lisäksi käsittämättömän epäkristillisiltä.

Kristikunta on kautta aikain esiintynyt synnin asiantuntijana. Silti se ei ole keksinyt Saatanaa kummempaa selitystä pahuudelle. Pääsiäisenä Saatana kasvot paljastuivat. Hänellä havaittiin olevan ihmisjoukon kasvot. Pääsiäisenä Jumalan kasvot paljastuivat. Hänellä havaittiin olevan ihmisen uhrin kasvot.

Jumalaan projisoitu ikivanha ihmisen oma kollektiivinen väkivalta olisi jo aika teologisestikin purkaa alkutekijöihinsä – meihin. Olemme itse luoneet väkivaltaisen pyhän, koska emme ole nähneet omaa sidonnaisuuttamme väkivaltaan, emmekä ole ottaneet siitä täyttä vastuuta.

5.            Uhria vaativa Jumala?

”Teologiset tulkinnat Jeesuksen kärsimästä rangaistuksesta voidaan palauttaa kahteen vaihtoehtoon: Joko Jeesus oli Jumalan rankaisema tai sitten Jumalan tarkoitus ei ollut rangaista Jeesusta” Tommi Lehtonen[60]

Jos Jeesus haastaa rakastamaan vihollisia ja antamaan heille anteeksi seitsemän kertaa seitsemänkymmentä kertaa, niin miksi Jumala ei voi antaa anteeksi, vaatimatta jonkun maksamaan siitä hintaa tai kantamaan siitä rangaistuksen? [61] Eikö Isä itse seuraa Jeesuksen esimerkkiä? Oliko Jeesuksen viimeinen rukous ”Isä anna heille anteeksi?” vastahakoisesti anteeksiantavan Isän taivuttelua pyhästä vihastaan? Eikö Jeesuksen oma anteeksiantavaisuus ollutkaan ilmausta hänen taivaallisen Abbansa luonteesta? Käyttikö Jumala sitä väkivaltaa, josta Jeesus johdonmukaisesti kieltäytyi? Vaatiko hän todella viatonta uhria voidakseen vapauttaa armonsa väkivaltaisen ihmiskunnan ylle?

Pääsiäisen sijaisuhriudessa toteutui ylipappi Kaifaan logiikka, ei Jumalan: ”teille on parempi, että yksi ihminen kuolee kansan edestä, kuin että koko kansa hukkuu.” Jeesuksen logiikan mukaan on parempi, että koko kansa ottaa vastuun jokaisesta viattomasta uhrista, koska muuten koko ihmiskunta hukkuu

Joissakin peleissä, kuten jääkiekossa, rangaistus voidaan joissakin tapauksissa siirtää yhdeltä pelaajalta toisen kärsittäväksi, mutta rikoslainsäädäntö ei sellaista mahdollisuutta tunne.[62] Jumala tuskin on rikoslainsäädäntömme alainen, mutta silti on vain kohtuullista, että teologian pitäisi vastata parhaimman oikeudentajumme pohjalta nousseisiin kysymyksiin. Mooseksenkin oikeustajuun kuului sijaisrangaistuksen kieltäminen: ”Älköön isiä rangaistako kuolemalla lasten tähden älköönkä lapsia isien tähden; kukin rangaistakoon kuolemalla oman syntinsä tähden.”[63]

Ainoastaan siinä tapauksessa, että esimies on laiminlyönyt valvontatehtäviään, hän voi joutua rangaistuksi alaistensa tekemisistä. Sekään ei kelpaa sovitusteologian perusteeksi, vaikka Jumala on useinkin ollut syytettynä ihmisten pahoista teoista.

Jos ihmiskunnan ikuinen kadotus Jumalan vihan alla piti sovittaa, niin miten yhden ihmisen yksi rajallinen kärsimys ja kuolema voi kattaa niin suuren rangaistuksen?[64] Jumala näyttää pitävän täsmällistä velkakirjaa, mutta riittikö Jeesuksen uhrikuolema kattamaan koko ihmiskunnan velan vain siksi, että oli Jumalan poika? Jos tällainen kysymys kuulostaa groteskilta, se johtuu vain siitä, että ongelma jota se yrittää selkeyttää, on groteski. Tällainen Jumala näyttäytyy ankaran armottomalta, vaikka hän juuri näiden toimenpiteiden kautta haluaa todistaa olevansa äärettömän armollinen.

Ensimmäinen kirjoittamani kirja oli nimeltään Anna Anteeksi. Ehkä siksi olen kuullut niin monta tarinaa anteeksi antamisen vaikeudesta. Itsekin olen ollut addiktoitunut omaan katkeruuteeni aivan liian pitkiä aikoja. Silti olen aina yhtä hämmästynyt siitä, minkälaisia vääryyksiä ja rikoksia ihmiset ovat joskus halunneet ja pystyneet antaa anteeksi, jopa ilman heitä rikkoneiden ihmisten katumusta tai anteeksipyyntöä. Olen useinkin ollut taipuvainen epäilemään uskomattomien anteeksiantojen aitoutta tai syvällisyyttä. Silti minun on ollut pakko kiitollisuudella ja kunnioituksella kumartaa syvään sellaisten edessä. Samalla minua pöyristyttää ajatus siitä, että Jumalako ei pystyisi tai haluaisi antaa anteeksi ilman, että joku maksaa siitä hintaa.

Mitä jos tuhlaajapojan isä olisi vaatinut kotiin jäänyttä viatonta poikaansa ruoskittavaksi, jotta kotiin palaavan hulttio saisi anteeksi perheen kunnian ja perinnön tuhlaamisen? Pitäisihän jonkun maksaa tästäkin anteeksiannosta edes jotain, ennen juhlien alkamista. Tiesihän Jeesuskin pyhät kirjoitukset, joissa väitettiin, ettei ole anteeksiantoa ilman veren vuodattamista.

Välillä kuulee sellaista puhetta Jeesuksen verestä, että alan epäillä kristittyjä vampyyrien sukulaisiksi. Olemmeko enemmän kiinnostuneita Jeesuksen verestä kuin hänestä itsestään? Uhrikultin mukaan Jeesuksen veren piti vuotaa, koska aikojen alusta Jumala on vaatinut verta syntien anteeksi antamisen ehtona. Jeesuksen kuolema oli välttämätön, jotta ihmisille olisi tarjolla täydellinen uhriveri täydellistä anteeksiantoa varten. Ne onnekkaat jotka saisivat kuulla Jeesuksen verestä heidän edestään maksettuna hintana ja uskoisivat siihen, pelastuisivat. Mutta Jumala pysyisi edelleen yhtä verta vaativana, etäisenä ja vihaisena.[65] Hänen vihansa kohdistuisi tästä lähtien vain niihin, jotka eivät tällaiseen sopimukseen suostuisi. Niinkö?

Ortodoksipiispa Lazar Puhalo: ”Jumala joka vaatii omaa poikaansa lapsiuhriksi, lepyttääkseen oman vihansa? Se ei ole Jehova. Se on Molok.” [66]

Jeesuksen veressä ei ollut, eikä ole, mitään magiaa, ei konkreettisesti eikä symbolisesti. Jeesuksen veri oli kuoliaaksi kidutetun uhrin verta ja sellaisenaan se oli pelkkää kauhua ja kärsimystä.

Viimeisellä aterialla hän antoi ymmärtää, että kaikki olivat osallisia viattoman veren vuodattamiseen ja olemme edelleen aina, kun toimintamme tuottaa ulkopuolisia, hyljeksittyjä tai halveksittuja uhreja. Hän oli kuitenkin anteeksiantava uhri ja pysyi sellaisena, kunnes kehossa ei enää ollut tarpeeksi verta pitämässä hänet hengissä. Siksi me jokaisessa ehtoollisessa tunnustamme niitä syntejä, joilla olemme osallistuneet uusien uhrien tekemiseen. Niiden kautta olemme osallisia hänen uhraamiseensa. Emme saa sitä koskaan unohtaa. [67]

Jeesuksen veri puhdistaa, kun me ehtoollisessa tunnustamme osallisuutemme sen vuodattamiseen. ”Jumalan karitsa joka pois ottaa maailman synnit,” on myös viittaus kakkien ymmärtämään sijaisuhriuteen, jonka Jeesus on tullut paljastamaan synniksi. Hän tuli vapauttamaan meidät kaikesta sijaisuhraamisesta, eikä vahvistamaan sitä millään muotoa.

”Hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet.” [68] Hänen suostumisensa meidän syntipukkiväkivaltaamme antaa meille mahdollisuuden parantua syntipukkiaddiktiostamme, riippuvuudestamme meitä yhdistävään sijaisuhriin.

Juutalaisen sijaisuhriretoriikan käytössä on rinnakkain kaksi pelastusta: Se, jonka syntipukki on aina tuottanut aikojen alusta asti ja se paljon hankalampi pelastus, jonka Jeesus toi ulottuvillemme, paljastamalla sijausuhraamisen vääräksi ja kertomalla, että hän itse on kärsinyt jokaisessa syntipukissa aikojen alusta asti.

Anselm Palautti Jumalan samaan seuraan Ylipappi Kaifaan, Herodeksen, Pilatuksen tai machiavellilaisen utilitaristin kanssa: Parempi että yksi ihminen kuolee järjestäytyneesti ja siististi, kuin että koko kansakunta tuhoutuu omaan väkivaltaansa. Juuri siitä logiikasta Jeesus tuli meidät pelastamaan. Hän antautui väkivaltamme uhriksi, paljastaakseen että kaikki väkivaltamme osuu suoraan Jumalan sydämeen. Meidän uhrinamme hän antaa meille anteeksi. Jos siitä pitää jotain juridista perspektiiviä etsiä, niin ainoastaan uhrilla on oikeus antaa anteeksi uhrin tekijälle. Siksi hänellä on oikeus antaa anteeksi meille kaikille. Jos siihen veriuhria tarvittiin, se oli meidän vaatimamme uhri, ei Jumalan.

Entä jos sekä juutalaiset että roomalaiset olisivat viime hetkellä nähneet, mitä he oikeasti olivat tekemässä ja kauhistuneet sitä keskinäisen kilpailun kierrettä, joka oli johtamassa heidät taas yhteen lain muodollisuuksilla peiteltyyn lynkkaukseen? Entä jos he olisivat sen tähden peruneet koko prosessin, pyytäneet Jeesusta avaamaan heidän silmänsä ja pelastamaan heidät tästä kirotusta kierteestä? Entä jos kaikki olisivat ottaneet vastuun omiensa ja isiensä osallisuudesta uhriutta vaativaan systeemiin ja rukoilleet Jumalalta anteeksiantoa ja uutta mielenlaatua, jotta eivät koskaan enää uhraisi ketään mistään syystä?

Olisiko Jeesuksen silloin pitänyt selittää heille, että valitettavasti heidän kuitenkin täytyisi hänet tappaa. Jumala ei nimittäin millään voisi suoda heille anteeksiantoa, ellei ensin saisi tarpeeksi arvokasta uhria heidän syntiensä maksuksi. Vai olisiko hänen pitänyt sanoa, että Jumala halusi heidän kauttaan ensin purkaa vihansa häneen, joka on viaton, voidakseen sitten suhtautua suopeasti heihin, jotka ovat syyllisiä. Siksi heidän pitäisi oman pelastuksensa tähden jatkaa juuri sitä mitä olivat tekemässä. Muuten Jumalan pelastusprojekti epäonnistuisi ja he jäisivät ikuisesti Jumalan tuomion ja vihan alle?

Risto Saarinen käsittelee mahdollisuutta puhua pelastuksesta ilman ristiä tai ilman ristin uhriteologista tulkintaa. Hän kuvaa jostain syystä uhritonta anteeksiantoa ”helpoksi tieksi.”[69] Mitä helppoa on anteeksiannossa, jonka toimivuus ja pelastavuus edellyttää itseensä menemistä, syntiensä tunnistamista ja tunnustamista, katumusta ja anteeksiannon tien seuraamista? Tämä tie ei suinkaan ole pääasiallisesti kognitiivinen prosessi, niin kuin Saarinen väittää, vaan käännyttävä havahtuminen ja kokonaisvaltainen seuraaminen. Siihen verrattuna kosmisen diilin kognitiivinen oikeaksi uskominen todellakin on piece of a heavenly cake.

Olisimmeko koskaan ymmärtäneet mitään muuta kieltä, kuin itse ristiin naulitsemamme Jumalan pojan anteeksiannon kieltä? Tuskin. Emmehän me ymmärrä sitä vieläkään? Olisiko Jumala voinut ilmaista meille rakkautensa ehdottomuutta ja luonteensa väkivallattomuutta muutoin kuin joutumalla meidän uskonnollisen väkivallan kohteeksi? Tuskin. Emmehän taida ymmärtää sitä vieläkään.

Puolilaillinen, puolipoliittinen ja puoliuskonnollinen lynkkausoperaatio, jonka uhriksi Jeesus joutui, muistutti kaikkia niitä spontaaneja ja rituaalisia sijaisen uhraamisia, joiden ympärille kulttuurit olivat alusta asti rakentuneet. Silti tämä oli uhrautuminen, jonka yhtenä tarkoituksena oli paljastaa kaikelle kansalle, että kaikki uhraaminen on vain hyvin peiteltyä murhaamista ja valhein perusteltua tappamista, eli pyhitettyä väkivaltaa. Antautumalla sen uhriksi, Jeesus ei suinkaan vahvistanut minkäänlaisen uhraamisen oikeutusta tai välttämättömyyttä, ei menneisyydessä, ei nyt, eikä koskaan. Päinvastoin. Hän osoitti kaiken uhraamisen rikokseksi ihmisyyttä ja Jumalaa vastaan. Siinä mielessä häntä voi sanoa pelastavaksi uhriksi, joskin uhri-sanaa pitäisi vuosituhannen väärinkäytön jälkeen minusta välttää seuraavan sadan vuoden aikana kokonaan.

Jeesus ei siis todellakaan ole Jumalan vaatima uhri, vaan meidän alkukantaisen ja koko ihmiskunnan historiaa ohjanneen syntipukkaamisen uhri. Jos kerran on nähnyt osallisuutensa siihen pyhitettyyn väkivaltaan, jonka uhriksi Jeesus joutui, tietää miten kauhistuttavaa peiliin katsominen on. Jos kerran on samasta peilistä nähnyt uhrimme anteeksiantavan katseen, tietää miltä tuntuu, kun katumus ja kiitollisuus sulattaa sydämen nöyräksi.

Jos kerran on arjessaan nähnyt uhrin silmät, kuullut hänen äänensä ja uskaltanut häntä puolustaa, tietää mitä varten kannattaa elää. Jos on uhrina edes kerran tullut nähdyksi, kuulluksi ja jonkun puolustamaksi alkaa varovasti uskoa, että ehkä sittenkin kannattaa elää.

6.            Jumalan viha?

Sillä niin Jumala maailmaa rakasti, että hän tapatti poikansa meidän puolestamme, pelastaakseen ihmiskunnan omalta vihaltaan. Niinkö?

Olen kuullut saarnaajien opettavan: ”Kun sinä katsot peiliin, näet ihmisen, jota Jumala pystyy rakastamaan vain, koska sai vihansa sinua kohtaan purettua poikaansa. Kun sinä katsot naapuriin, näet yhtä vihattavia ihmisiä kuin sinä olet. Siksi sinun pitäisi katsoa heitä ikään kuin Kristuksen läpi.”

Miten ihmeessä tämä teologinen ajatusakrobatia oikein toimii käytännössä? Tavalliset ihmiset taitavat olla vapaampia rakastamaan kuin Jumala. Meidän ei tarvitse edes potkia kissaa, ennen kuin pystymme rakastamaan naapureitamme. Eikä minun tarvitse nähdä lapsissani Jeesusta, voidakseni rakastaa heitä. Rakastan heitä ihan omana itsenään.

Onko ihme, että vihollisen rakastamisesta ei olekaan tullut Kristuksen seuraamisen keskeisin haaste? Kristityt ottavat mieluummin selvää siitä, ketkä ovat Jumalan vihollisia ja jakavat heille vähän ennakkoa siitä Jumalan vihasta, joka heidät kuitenkin tulee kohtaamaan. Niinkö?

Käsitys siitä, että olemme pelastuneet Jumalan vihalta, koska Kristus antautui sen kohteeksi meidän puolestamme, on ollut johtava ajatus protestanttisessa kristillisyydessä Lutherista Billy Grahamiin ja kehen tahansa helluntaipastoriin asti.

Jos Kristus todellakin antautui Isänsä vihan kohteeksi Golgatalla, kenet hän oikein sovitti? Pelastiko hän Isänsä omalta vihaltaan?[70] Saiko hän Isänsä lopultakin taivutettua antamaan ihmiskunnalle anteeksi? Pelastiko Jumala ihmisen Jumalalta? Absurdi teologia johtaa absurdeihin lisäkysymyksiin.

Vaikka vanhan Testamentin kertomuksissa esiintyy ajoittain erittäin vihainen Jumala, siellä kehitetty viattomien eläinten uhraamisella ei ollut mitään tekemistä Jumalan vihan lepyttämisen kanssa. Uhrien tarkoitus oli puhdistaa synnin aiheuttamasta epäpuhtaudesta.[71] VT:n kertomuksissa Jumalan viha on tilannekohtaista suuttumista ihmisten tekoihin, eikä ilmaise mitään pysyvää asennetta juutalaisia tai ihmiskuntaa kohtaan.[72]

Kenen syyllisyys on koskaan poistettu sillä, että syylliseen kohdistuva suuttumus puretaan viattomaan kohteeseen? Jos Jumalan armotalous toimii näin, niin miksi Jeesus julisti syntejä anteeksi viittaamatta mihinkään sijaiskärsimykseen?[73]

Paavalikin puhui Jumalan vihasta,[74] mutta ei hän sotkenut sitä pelastuskysymykseen millään lailla. Hän selittää kuinka vääryyksien luonnolliset seuraukset ovat ilmausta Jumalan vihasta, ikään kuin väärin käytetyn vapauden surkeat seuraukset olisivat Jumalan vihan ilmentymiä. Näinhän uskovat yrittivät selittää AIDSsia, silloin kun se oli vielä sataprosenttisesti tappava tauti. Nyt kun Jumalan viha pystytään lääkkeillä lykkäämään, selitystä ei enää käytetä.

Minusta tämä on Paavalin huonosti onnistunut yritys laimentaa Vanhan Testamentin yliankaraa kuvaa Jumalasta.

Tuhlaajapoikavertauksessaan[75] Jeesus kuvaa Jumalaa kärsivällisenä ja myötätuntoisena isänä, joka ei millään lailla pidä poikansa surkeaa kohtaloa sikopaimenena salaa tuntemansa vihan ilmentymänä. Siinä kertomuksessa elämänsä pilanneeseen perijään ei kohdistunut mitään muuta suuttumusta, kuin kotiin jääneen kateellisen veljen kaunainen viha. Pidän Jeesuksen jumalakuvaa tässä kohtaa oikeampana kuin Paavalin. Siinä Jumala ei ole ainoastaan kärsivällinen, vaan Hän on myös voimaton muuttamaan poikansa suunnitelmia minkäänlaisella pakolla.[76] Hän on rajoittanut itsensä ihmisen vapaudella. Siksi hän kieltäytyy pelastamasta ihmistä tekojensa seurauksista. Uskonnolliset ihmiset voivat edelleenkin tulkita sodat ja elintapojemme ekologiset seuraukset Jumalan vihan ilmauksiksi, mutta sellaiset tulkinnat ovat yhtä vastuupakoisia, kuin ne ovat olleet aikojen alusta asti. Sellainen on myös tulkinta siitä, että Jeesuksen kärsimys ja kuolema olisivat olleet Jumalan vihan kantamista. Jeesus kantoi meidän vihamme anteeksiantavana kuolemaansa asti.

Minä uskon, että pitkä perjantai oli Jumalan vihan loppu, ei siksi että Hän olisi purkanut sen Jeesukseen, vaan koska Jumalan vihaksi kuviteltu raivo paljastuikin ihmisten omaksi lynkkausvimmaksi. Siitä asti meillä on ollut mahdollisuus nähdä Jumalaan projisoimamme viha omanamme. Silti me vielä parituhatta vuotta myöhemmin kuvittelemme, että ihmisten ristiin naulitsema viaton uhri kohtasi Jumalan vihan. Projektio ei ole vieläkään loppunut.

Ei Jumalan viha tarvinnut lepyttäjää. Jumalan asenne ihmisiä kohtaan ei muuttunut Jeesuksen kuoleman seurauksena millään lailla.[77] Ihmisten keskinäinen vihanpito on aina tarvinnut viattomia sijaisuhreja, syntipukkeja, leppyäkseen edes hetkeksi. Tämä viha on aina kuviteltu Jumalan omaksi ominaisuudeksi. Siksi sitä on kutsuttu pyhäksi, oikeutetuksi tai millä tahansa tavalla perustelluksi. Pääsiäisenä kävi vihdoin ilmi, että ihmisten pyhä raivo ei ole Jumalan, vaan kohdistuu Jumalaan. Siinä mielessä Kristus kantoi meidän syntimme ja kuoli meidän syntiemme tähden. Koska me tapoimme hänet.

Jumalan esittäminen, Lutherin lailla, väkivaltaisen vihaisena ja lempeän armollisena samanaikaisesti tai vuorotellen, jättää meille pelottavan kaksikasvoisen arvoituksen, joka epäilyttävästi muistuttaa alkoholistivanhempaa. Sellaisena Jumala on Suomen kansalle myös esitelty. Jokainen on kuullut pelottavia profetioita Jumalasta, joka uhkaa kollektiivisella rangaistuksella koko kansaa, milloin mistäkin suuttumuksen aiheesta, jonka muutamat jumalattomat ovat hänelle tuottaneet.

Jos Jumala tosiaan olisi tarvinnut vain viattoman uhrin vihansa kohteeksi, voidakseen pelastaa meidät, niin mitä varten Jeesuksen piti ensin samaistua kaikkiin uskonnollisesti, taloudellisesti ja poliittisesti sorrettujen kanssa, haastaa valtoja ja voimia ja jakaa anteeksiantoa kenelle tahtoi? Eikö Jumala olisi voinut antaa kuningas Herodeksen yksinkertaisesti viiltää kurkun auki Jeesus-lapselta ja toivottaa kaikelle kansalle hyvää joulua saman tien? Jumalan viha olisi purettu ja ihmisen velka Jumalalle kuitattu, eikä Jeesuksen arvoituksellisia opetuksia olisi jääty tänne pähkäilemään tuhansiksi vuosiksi. Pitäisi vain uskoa joulun ihmeeseen, niin kaikki olisi hyvin nyt, aina ja iankaikkisesti.

Äläkä turhaan pahoita mieltäsi irvailustani. Jotkut teologiset polut täytyy kulkea loppuun asti, jotta kävisi ilmeiseksi, ettei niitä kannata kulkea ollenkaan.

Risti on Jumalan avattu syli meidän hylkäävyydellemme, vihallemme väkivaltaisuudellemme. Hän kantoi meidän kaunamme ja katkeruutemme ruumiissaan ja sydämessään, koska hän joutui meidän kateellisen vihamme viattomaksi uhriksi.

Teoria Jeesuksen viattomasta sijaiskärsimyksestä pelastuksen tuojana, on myös tuottanut paljon kärsimyksen ihannointia. Kuinka moni puoliso onkaan sen innoittamana perustellut ”lasten tähden” jäämistä väkivallan, häväistyksen ja nujertamisen kohteeksi? Kun siihen vielä lisätään selkärangaton tulkinta toisen posken kääntämisestä, luodaan pohjaa perverssille uhriutumisen ihannoinnille sen sijaan, että etsittäisiin väkivallatonta tapaa suojella uhria pahalta ja haastaa väkivallan tekijää vastuuseen.

Ei ole lainkaan keinotekoista tarkastella syyseurausketjua pääsiäisen tulkinnoista kotiväkivallan sietämiseen. Kun sijaiskärsimys on hyväksytty osaksi Jumalan pelastussuunnitelmaa, niin miksi sijaiskärsimys perheessä ei voisi olla yhtä lailla pelastavaa? Uskovissa perheissä ja suljetuissa yhteisöissä vedetään suorat johtopäätökset keskeisestä teologiasta tavalliseen arkeen. Huono teologia tuottaa huonoa käytäntöä. Poika isän vihan kantajana muistuttaa liian paljon lapsen hyväksi käyttöä. Poika pelastaa koko Jumalan perheen kantamalla Isän vihat ruumiissaan. Teoria Jeesuksesta Jumalan vihan kantajana tuottaa lisää viattomia vihan kantajia maailmaan, jonka vihat Jeesus kantoi, jottei kenenkään enää tarvitsisi sitä tehdä.

Jos taivaan Isän pitää rangaista, maallisen isän pitää seurata esimerkkiä. Historia on täynnä teologisesti perusteltua henkistä ja fyysistä väkivaltaa lapsia kohtaan.[78] Alice Miller kutsui sitä mustaksi pedagogiikaksi. Kristityt ovat kutsuneet sitä ankaraksi rakkaudeksi, lapsen parhaaksi jne. Minun hurskas isäni jakoi sitä minulle vitsan välityksellä ja minä olen tehnyt samoin vanhemmille lapsilleni, kunnes heräsin ja päätin, että minä vaikka syön käteni ennen, kuin kajoan lapsiini väkivaltaisesti. On kuritusta jaettu ilman Jumalaakin, mutta kyllä Jumalan tahdolla perusteltu kuritus rikko lapsen luottamusta elämään kokonaisvaltaisemmin.

Jumala ei ratkaissut vihaongelmaansa ristillä, enkä usko, että Hän tulee vihalla ratkaisemaan mitään ongelmia tulvaisuudessakaan. Moni kristitty kuitenkin uskoo ja jopa toivoo, että Jeesus ainakin seuraavalla kerralla ilmestyisi vihassa. ”Ensimmäisellä kerralla hän tuli pelastamaan meidät. Seuraavalla kerralla hän tulee tuhoamaan heidät.” Joidenkin on aivan mahdotonta luopua vihasta. Siksi he sitkeästi pitävät sitä myös Jumalan ominaisuutena. Kun Jumalan armo ja kärsivällisyys on käytetty loppuun, Hän vihdoin tekee sen, mitä aina on tehnyt, kun mikään muu ei auta. Armottomalla raivolla Hän saapuu valkealla ratsulla taivaallisen sotajoukon kanssa ja hävittää melkein koko ihmiskunnan miekallaan. Viimeisessä taistelussa vihollisten veri yltää hevosten kuolaimiin asti.[79]

Ei ole mikään ihme, että Jumalan vihaan uskovat ihmiset ovat taipuvaisempia masennukseen kuin armolliseen Jumalaan uskovat.[80] Uskomuksen mielenterveydelliset seuraukset eivät tietenkään toimi todisteena uskomuksen paikkansapitävyydestä, mutta onhan siinä jotain kummallista, jos kertomus pelastuksesta sairastuttaa.

En minä väitä, etteikö Jumala vois olla vihainen. Kun muistelen, kuinka Ruandassa teurastettiin 800 000 ihmistä sadassa päivässä, kuinka Syyriassa ja Jemenissä pommitetaan sairaaloita ja kuinka Myanmarissa hävitetään islamilaisia rohingyoja sukupuuttoon, minun on vaikea kuvitella persoonallista Jumalaa, joka ei olisi vihainen.[81] Silti en usko Jumalaan, joka tulee niin huonosti toimeen vihaisuutensa kanssa, että tarvitsee sille sijaisuhrin, voidakseen rakastaa vihollisiaan. En usko, että hänen vihaisuutena on vastakohta hänen rakkaudelleen. Hän on vihainen, koska rakastaa ja hän on vihainen niille joita rakastaa, mutta Hän ei vihaisenakaan käytä väkivaltaa ketään kohtaan, ei edes sijaisuhria kohtaan.

Jeesus opetti ja näytti, että vihaisena ja vihattuna ei ole pakko vihata ja kostaa. On mahdollista silti rakastaa ja antaa anteeksi. Hän oli Isänsä kaltainen. Hän kutsuu meitä seuraamaan esimerkkiään. Sellaiselta näyttää pelastus.

7.            Ikuinen tuomio

Silti maailman tilasta huolta kantavat ihmiset ihmettelevät, kuinka pakkomielteisiä jotkut kristityt ovat tuonpuoleisen suhteen. Edelliset sukupolvet ovat niin puhki poltettu helvetin pelolla, että siitä vihdoin vapautunut sukupolvi ei voisi olla vähempää kiinnostunut mistä helvetistä Jeesus meidät pelastaa. Hylätyksi tulemisen uhka, vertailussa häviämisen pelko ja kilpailussa luuseriksi luhistumisen riski ovat niin akuutisti läsnä jokaisen arjessa, että viimeinen tuomio saa monen mielestä tulla, kunhan se varmasti on viimeinen tuomio.

Elämän merkityksettömäksi kokemisen kroonistuminen on tämän päivän keski-ikäisen ihmisen viileä helvetti. Sen keskellä helvetti ei jaksa pelottaa, eikä uskovien kuvaama taivas houkuta. Paras seura luultavasti kuitenkin löytyy helvetistä.

Kristityillä ja muslimeilla ei ole yksinoikeutta helvettiin. Taolaisessa ja buddhalaisessa mytologiassa on myös monikerroksisia kidutuskammioita, Diyu, ja hinduilla on Narakansa, eräänlaisia kiirastulia, joiden tarkoitus on puhdistaa pahasta karmasta ennen seuraavaa jälleen syntymää.[82] Siellä löytyy aivan kaikki Danten keksimät kidutustavat ja vähän lisääkin. Ihmisten kyky keksiä kuolemaa isompia kärsimyksen muotoja itselleen ja toisilleen on samanlainen joka puolella maailmaa.

Itse olen elänyt oman lapsuuteni ankarassa helvettiin joutumisen pelossa. Muistan tulleeni joskus kyliltä ja löytäneeni kodin tyhjänä. Se oli niin harvinaista, että kuvittelin saman tien Jeesuksen tulleen ja jättäneen minut tänne. Tietenkin isä ja äiti pääsivät taivaaseen. Siitä ei ollut epäilystäkään, mutta itsestäni en ollut koskaan varma. Ainoa tapa tarkistaa asia, oli soittaa eräälle todella uskovaiselle naiselle, jonka taivaskelpoisuus oli vielä taatumpi kuin vanhempieni. Tärisevin sormin pyöritin puhelimen numerokiekosta 169. Kun Ellen-tädin ystävällinen ääni vastasi, huokaisin siihenastisen elämäni syvimmästä helpotuksesta. Jos Ellen oli vielä täällä, tempaus ei millään ole vielä voinut tulla.

Minulle opetettiin, että uskovien taivaaseen tempaamisen jälkeen olisi vielä pieni mahdollisuus pelastua, mutta vain marttyyriuden kautta. Koska olin aika varma siitä, etten itse ensimmäiseen kyytiin pääsisi, yritin nukkumaan mennessäni kuvitella, minkälaisia kidutuksia mahtaisin kestää, kieltämättä Jeesuksen nimeä. Olinhan kuullut tarinoita ja lukenut kristittyjen vainoista. Tiesin kaikki elävänä keittämiset, raajojen repimiset, silmien kaivamiset päästä ja muut mielikuvituksellisen brutaalit yritykset saada uskovat kieltämään Jeesuksen. Koskaan en päässyt varmuuteen siitä, että kestäisin kidutusta kuolemaan asti.

Toisaalta kidutin itseäni myös ajatuksella, halusinko edes olla taivaassa, johon rakas isoäitini, pikkuveljeni tai parhaat kaverini eivät pääsisi. Minkälainen taivas se olisi? Minkälainen ihminen haluaisi juhlia Jumalaa koko ikuisuuden tietäen, että hänen rakkaansa palaa helvetissä? Minkälainen Jumala järjestäisi sellaiset juhlat?

En muista milloin lakkasin helvettiä pelkäämästä. Ei se liittynyt mihinkään ylivoimaiseen vakaumukseen toiseenkaan suuntaan. Taisin vain väsyä itseni kiduttamiseen ja innostua elämästä täällä maan päällä. Aloin myös innostua Jeesuksen elämästä maan päällä ja ihmettelin, miksi ihmeessä kristinuskosta oli tullut vain taivaan ja helvetin uskonto. Eihän sen niin pitänyt mennä. Se vain ruokkii ihmisten jakamista pelastettuihin ja kadotettuihin jo maan päällä. Ei Jeesus johtanut mitään pelastettujen jengiä. Kaikki olivat hukassa kuin lampaat metässä, eikä kukaan pitänyt minkäänlaista jäsenrekisteriä. He vain seurasivat häntä eri asteisella mielenkiinnolla ja vihkiytymisellä, eikä kellään ollut selvää kuvaa siitä, mitä hänestä olisi pitänyt uskoa.

Kristinuskosta on tullut niin tuonpuoleispainotteinen, että ihmiset suhtautuvat siihen kuin palovakuutukseen. Jos uskon Jeesukseen, saan ikuisen elämän – jos sellainen on. Jos en usko, menetän sen – jos sellainen on, niin ja sit joudun vielä helvettiin. Kannattaa siis varmuuden vuoksi uskoa, koska silloin ei oikeastaan menetä mitään. Voiko olla kornimpaa syytä uskoa Jeesukseen? Aivan kuin täällä elettäisiin vain taivasta ja helvettiä varten. Tällaiset uskon vääristymät ovat tästä elämästä vieraantuneiden kristittyjen itsensä aiheuittamia.

Minä haluan seurata Jeesusta, vaikka mitään taivasta tai helvettiä ei olisi. En yksinkertaisesti tiedä arvokkaampaa ja oikeampaa tapaa elää.

Liikutun toki vieläkin aiemmin niin ärsyttävän eskapistisen tuntuisesta laulusta ”Olen kuullut on kaupunki tuolla.” Siinä soi haikea kaipuu ajasta ja paikasta, jolloin kaikki on kohdallaan ja jokainen on löytänyt tarkoituksensa auringon alla. Muuten minua ei enää paljon kiinnosta, mitä tulla puolen kuoleman odottaa, vai odottaako siellä mikään ja kukaan. Elämäni täällä ei enää saa merkitystään siitä, mikä minua odottaa tuolla – ei ainakaan kokonaan, eikä ratkaisevasti.

Mutta entä jos taivas sittenkin on olemassa? Entä jos sittenkin jatkamme kuoleman jälkeen elämäämme syvemmässä sovinnossa itsemme, toistemme, kosmoksen ja Jumalan kanssa? Mutta eikö siitä tilasta pitäisi olla joku pakopaikka? Muutenhan se muuttuisi pakkopaikaksi.

Vai onko Jumalan hyvyys niin suvereeni, että mitkään valintamme eivät pysty sitä millään tavalla liikuttamaan? Onko Hän suorastaan välinpitämätön sen suhteen, mitä valitsemme tai olemme valitsematta, teemme tai olemme tekemättä? Onko hänelle loppujen lopuksi samantekevää, onko joku uhri tai uhrin tekijä? Jokainen pääsee/joutuu kuitenkin loppujen lopuksi hänen suvereenin hyvyytensä piiriin?

Pitääkö olla helvetti, jotta yksilön ja yhteisön todellisella vapaudella ja sen mukana tulevalla vastuulla olisi todellinen merkitys? Onko mahdollinen helvetti Jumalan kunnioitusta vapauttamme kohtaan? Täytyyhän meille jäädä oikeus sanoa:

“Kiitos ei, minä pärjään omillani. Minä olen oman elämäni herra ja itseni ainoa tuomari. Minulle riittää, että annan itselleni anteeksi, hyväksyn tai tuomitsen itseni ja luon oman tulevaisuuteni. Sitä paitsi en missään tapauksessa aio viettää ikuisuuttani samassa paikassa noiden kanssa.”

Me saatamme olla monien vapauttamme kunnioittamattomien voimien sätkynukkeja, mutta entä jos me Jumalan edessä olemmekin puhuteltuja tavalla, joka odottaa ja antaa tilaa vastata. Hän etsii, kolkuttaa, kutsuu – ja odottaa vastaustamme. Kertooko Jeesuksen puhe viimeisestä tuomiosta ihmisen olennaisesta vapaudesta vastustaa hyvyyttä? Onko helvetti varattu niille, jotka ovat sen rakentaneet – ja armosta kieltäytyneet? Jäävätkö Jumalan valtakunnan ulkopuolelle vain ne, jotka oikeasti ovat kieltäytyneet astumasta siihen? Onko vapauden hintana helvetin mahdollisuus? Jos on, onko vapautemme sen riskin arvoinen?

En tiedä. Minä vain löydän itseni sen mahdollisuuden varjossa.

Vai onko ikuisen kadotuksen oppi äärettömään muotoon paisutettu versio Vanhan Testamentin kostonhaluisesta Jumalasta? Minusta on monta syytä epäillä nimenomaan sitä. Opetus viimeisestä tuomiosta ja helvetin mahdollisuudesta on kristinuskon sietämättömimpiä kohtia. Se on minusta hirvittävässä ristiriidassa Jumalan hyvyyden kanssa.

Mutta toisaalta. Olisiko yhtään siedettävämpää se, että huolimatta siitä, miten kukin on elänyt, asennoitunut, uskonut ja käyttäytynyt, lopputuloksena kaikki kuitenkin joutuvat tai pääsevät samaan hyvään paikkaan? Olisiko yhtään uskottavampaa, että jokainen saa valinnoistaan huolimatta lopulta kuulla sanat: “Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat…

Molemmissa vaihtoehdoissa on jotain sietämättömän tuntuista.

Ne, jotka toivovat jonkinlaisen helvetin olemassaoloa (niin kuin minä) ovat jo kostamisen imuvoimassa. Ne, jotka toivovat kaikkien lopullista kääntymistä hyvyyden puoleen (niin kuin minä), eivät ehkä ota ihmisen pahuutta, vapautta ja vastuuta tosissaan.

Viimeisessä tuomiossa, jossa jokainen joutuu kohtaamaan elämänsä ja tekonsa kaikkine seurauksineen, on minusta vielä jotain tolkkua. Mutta loppukuulustelu, jossa helvettikysymys ratkaistaan vain kysymällä, uskoinko siihen tai tähän pelastuskaavaan, on minusta niin superabsurdi, että hävettää edes kirjoittaa siitä. Voin kyllä uskoa, että on olemassa jopa Jumalalle mahdottomia tapauksia, joille täytyy varata oma paikkansa universumissa tai sen tuolla puolen, mutta että joku joutuisi tilille suhteestaan johonkin opinkappaleeseen tai rituaaliin on niin stalinistista teologiaa kuin olla voi.

Gehenna oli Jerusalemin eteläpuolella oleva kaatopaikka, jossa paloi ikuinen tuli. Ainakaan kukaan ei muistanut aikaa, jolloin sieltä ei olisi savu noussut. Yli 600 vuotta aiemmin siellä oli poltettu lapsia uhreina Molokille. Sen jälkeen siitä tuli kaikkien inhoama kaatopaikka, johon heitettiin myös kuolleet eläimet ja teloitetut ihmiset. Kirottuna ja pelottavana paikkana se toimi helvetin esikuvana sekä kristityille, että juutalaisille.[83] Islaminuskoisten helvetti saa nimensä samasta kaatopaikasta, Jahannan.[84] Kuinka paljon Gehenna kaatopaikka toimi helvetin esikuvana tai kuinka paljon Jeesus itse asiassa puhui vain kaatopaikasta, ne muutamat kerrat kuin hän tätä nimeä käytti? Sitä en tiedä. Jeesuksen vertaukset rikkaruohoista, jotka heitetään kaatopaikan sammumattomaan tuleen, ovat minusta aivan tavallisen ankaraa vastuuseen herättämistä. Paikallisille kuulijoille ei kuitenkaan ollut mitään pahempaa paikkaa tiedossa, kuin tuo rikkikaasua savuava hornan kattila, jonka reunamilla eläimet riitelivät raadoista niin, että hampaiden kiristely kuului, jos uskalsi jäädä kuuntelemaan. Ei sinne kukaan halunnut joutua. Mutta ei sinne ketään elävänä heitettykään.

Dante teki 1300-luvulla helvetistä maan sisälle rakennetun monikerroksisen kidutuslaitoksen, jossa kaikille tulokkaille oli varattu paheitaan vastaava ikuinen rangaistus. Se on täsmälleen ihmismielen julmimpien kostofantasioiden näköinen. Danten visio helvetistä on kutoutunut osaksi kristillistä tarustoa niin tehokkaasti, että kansanuskon tasolla se tulee suoraan evankeliumeista. Niin ei onneksi ole, ja vaikka olisikin, en Jeesuksen takia siihen uskoisi.

S.C Lewis kirjoitti teologisen fantasiakirjan The Great Divorce, jossa hän yritti kuvata jonkinlaista liukumaa Jumalan läsnäolon täyteydestä, jossa jokainen löytää olemassaolonsa täyttymyksen, suureen etäisyyteen, joka päätyy olemassaolon katoamiseen. Lewis uskoi, että jokainen valinta kuljettaa meitä kohti taivaallisempaa tai helvetillisempää elämää ja olemassaoloa. Kuolema ei hänelle kuitenkaan merkinnyt matkan päättymistä. Hän uskoi Jumalan rajattomaan haluun havahduttaa ihminen hereille, näkemään totuuden itsestään ja kääntymään hyvyyden puolelle ja lopulta pelastumaan Jumalan rakkauteen. Lewiksen taivaan portti ei ikinä sulkeutunut.

Fantasia sekin, joskin eettisesti aivan erilainen kuin Danten. Inferno oli kaikkivaltiaan Jumalan tahtoma ja määräämä ikuinen rangaistuslaitos. C.S Levis visio puolestaan näytti meille Jumalan, joka ikuisuuteen asti rajoittaa itseään kunnioituksesta ihmisen vapaata tahtoa kohtaan. Ihminen ei joudu mihinkään. Jumalan armollisella myötävaikutuksella hän pääsee, minne oikeasti tahtoo.

Danten versio korostaa Jumalan kaikkivaltaa. Lewisin versio taas maalaa ihmisen melkein kaikkivaltiaaksi. Minä uskon Jumalaan, joka on odottanut ihmisen ilmestymistä ja tietoiseksi tulemista ainakin 13,82 miljardia vuotta. Se on ollut pitkä ja tärkeä prosessi. Kun ihmisestä vihdoin tuli kykenevä vaivoin valitsemaan toisin kuin ympäristönsä, Jumala tuomitsee hänet ikuiseen eroon itsestään, koska valitsi etsiä totuutta ja rakkautta Buddhan, eikä Jeesuksen kautta? Tuskin.

Uudesta Testamentistakin kuulen unelmia siitä, että Hän tulee sovittamaan kaikki itsensä kanssa[85] kunnes Hän on kaikki kaikessa?[86] Tapahtuuko se tässä ajassa tai kuoleman jälkeen. Sitä en tiedä, enkä ymmärrä, mutta jotain sen suuntaista jaksan silti uskoa ja toivoa. Jumalan lempeä vetovoima ja melkein huomaamaton vaikutusvalta on kärsivällisesti kutsunut ihmiskuntaa oikeaan suuntaan vuosituhansien ajan. Onko hänen kärsivällisyytensä muka loppumassa?

Uskon kyllä yksilöllisyyteni ja yhteisöllisyytemme jatkavan elämäänsä suuressa tuntemattomassa. Ehkä tulen siellä enemmän itsekseni kuin koskaan täällä. Ehkä tulemme enemmän meiksi, kuin koskaan täällä. Ehkä tulemme niin yhdeksi, että yksilöllisyyden merkitys sulautuu taivaalliseen yhteisöllisyyteen, tai ehkä jopa jumalalliseen ykseyteen. Mistä minä voisin tietää? Kristittyjen unelmat ovat alusta lähtien viitanneet jonkinlaiseen yksilöllisyyden, yhteisöllisyyden ja ykseyden samanaikaiseen täyttymykseen.

Kaikkien pelastus ei ole koskaan kuulunut kirkon viralliseen oppiin, mutta ei sitä ole myöskään kategorisesti torjuttu suurten kirkkojen taholta. Katolinen kirkko on pannut koko arvovaltansa pyhimysten autuaaksi julistamisen taakse, mutta koskaan se ei ole väittänyt kenenkään tulleen tuomituksi helvettiin.

Olemme ihmiskuntana kulkeneet monen helvetin läpi. Huomenna maailma luultavasti näyttää paremmalta kuin tänään, jos seuraamme hänen kuiskaustaan. Mutta voimme myös kuljettaa itsemme takaisin siihen väkivallan helvettiin, josta olemme vaivoin nousemassa. Viimeinen tuomio saattaa olla lähempänä kuin halusimmekaan, eikä siihen tarvita Jumalaa. Itse antamamme tuomio voi olla niin helvetillinen, että Jumalan tuomio näyttää siihen verrattuna pelastavalta.

Uskonko siis helvettiin. Kyllä. Olen nähnyt niistä muutaman. Olen myös nähnyt ja ihmetellyt kuinka sitkeästi jotkut haluavat pysyä helvetissään.

Uskonko siis Jumalan vihaan ja ikuiseen tuomioon? En usko.

Sanoi kuka tahansa mitä tahansa ja väitti kuka tahansa Jeesuksen sanoneen asiasta mitä tahansa, minä en voi, en halua, enkä ikinä aio uskoa Jumalaan, joka rakastaa luotujaan vähemmän kuin minä rakastan omia lapsiani.

Vaikka lapseni eivät ikinä uskoisi minun laillani, valitsisivat johdonmukaisesti elää vastoin opetuksiani ja lopulta vihaisivat minut kuoliaaksi, en voisi, enkä haluaisi kieltää heitä, lakata heitä rakastamasta, saatikka toivoa heille helvetin tulta. Miksi minä ikinä uskoisin Jumalaan, jota minun pitäisi isänä lähteä ojentamaan kasvatusasioissa? Jos sellainen Jumala on, minä opettaisin lapsiani kapinoimaan häntä vastaan.

En ymmärrä miksi joillekin on niin tärkeää uskoa helvettiin. Epäilen, että sillä uskomuksella on tärkeä funktio ihmisille, jotka haluavat perustella ja pyhittää omat hylkäävät valintansa.

Kuulin tarinan hurskaasta miehestä, joka kuolemansa jälkeen tuli taivaan portille. Pietari toivotti hänet tervetulleeksi ja pyysi käymään peremmälle. Portin ulkopuolella kuitenkin hengaili aika surkean näköistä joukkoa ja miehen kävi heitä sääli. ”Miksi nämä eivät pääse sisälle” hän kysyi Pietarilta. ”Tiedäthän sinä säännöt. Ne ovat loppujen lopuksi aika yksinkertaiset,” Pietari sanoi hieman vaivautuneena. Siitä kehkeytyi aika kiivas väittely tulijan ja portinvartijan välillä. Lopulta hurskas mies hermostui ja sanoi: ”Minä taidan jäädä tänne ulkopuolelle tämän jengin kanssa,” jolloin Pietari ryntäsi hänen peräänsä, kutsui kaikki sisälle ja sanoi: ”Vihdoin sinäkin ymmärsit mistä täällä oikein on kysymys.”

8.            Pelastus ja moraali

Nietzschen sanoja muunnellen: ”Kristus kuoli, jotta tietäisimme, että kaikki ei ole luvallista.”

Uskonnon merkitys on Euroopan maisemissa vähentynyt viime vuosikymmeninä huomattavasti, mutta ei hengellisyyden eikä moraalisuuden merkitys. Mitä syyllisyys oli Anselmille ja Lutherille, sitä vihollinen ja uhri on meille.[87] Mitä tehdä vihollisen kanssa, oli hän sitten koulukiusaaja, työpaikan juoru-ukko, pahin kilpailijani politiikassa, maahan muuttaja tai Isiksen terroristi? Kyvyttömyytemme rakastaa vihollisiamme pakottaa meidät tiedostamaan avuttomuutemme väkivallan edessä.

On sääli, että se uskonto, jonka ydin paljastaa kodin, uskonnon ja kotimaan, imperiumin ja väkijoukon sidonnaisuuden poissulkevaan väkivaltaan, on silti jotenkin kädetön väkivaltaproblematiikan käsittelyssä: Meillä on Raamatun kirjakokoelmassa kaikkein paljastavin kertomus väkivallan dynamiikasta, raastavin kertomus Jumalan intohimoisesta rakkaudesta sekä uhreja että uhraajia kohtaan ja konkreettisin haaste elää todeksi Jumalan loputtomasti avautuvaa vieraanvaraisuutta.

Aikana jolloin uskontoihin liittyvä väkivalta on uudestaan nousemassa todelliseksi uhaksi kristinusko jää eettisesti voimattomaksi, jos ei näe kuinka vahvasti evankeliumi paljastaa ja tuomitsee kaiken väkivallan.

Sääli että Luther niin pelkäsi katolista imitatio Christi –opetusta, ajatusta siitä, että voisimme oikeasti seurata Jeesusta ja tulla Jeesuksen kaltaisiksi. Hän oli niin fiksoitunut vanhurskauttamiseen yksin uskosta, että pelkäsi Jeesuksen seuraamisen salakuljettavan tekojen kautta hurskastelua kristikuntaan. Herääminen, kääntyminen ja Jeesuksen seuraaminen on eristetty pelastuksesta ja jätetty fanaatikkojen höyrystelyksi. Eikö Jeesus olekaan meidän roolimallimme, joka on tarkoitettu meidän seurattavaksemme? Hänessä meillä on asenteen ja käytöksen mallina kilpailematon intohimo, antelias eikä ahne suhde materiaan ja vieraanvarainen eikä vihamielinen suhde muukalaisiin.

Anselmin vastaväittelijä Abelard näki Jeesuksen uhrautumisen moraalisena esimerkkinä, eikä Jumalan vaatimana uhrina. Tätä teoriaa on turhaa pilkattu sanomalla, että hyvistä uutisista tulee Abelardin mukaan vain hyviä neuvoja.

Jeesus antoi ylivoimaisesti radikaaleimmat rakastamisen reseptit ja eli vihollisen rakastamisen äärimmäiseen loppuun asti. Hän myös lähetti meille Agapen uhrin puolustajaksi ja lohduttajaksi, jotta meistä olisi uhrin asemasta nousijoiksi ja uhrien rinnalla seisojiksi. Ei tämä ole mikään poikkeusyksilöille tarkoitettu pyhä kutsumus. Jeesus kutsui kaikkia seuraamaan itseään.

Ei Jeesus tullut muuttamaan Jumalan asennetta meitä kohtaan, vaan meidän asennettamme Jumalaa kohtaan. Me olemme olleet tietämättämme vihamielisiä Jumalalle, ei hän meille. Emme me mitään pelastusta osta tai ansaitse Jeesusta seuraamalla, mutta pelastukseen nyt vain kuuluu pelastajan seuraaminen. Ei meistä mitään pikkujeesuksia tule häntä seuraamalla. Kilpaileva ja omistushaluinen mimesis on liian syvällä minuutemme rakenteissa, jotta roolimalli muuttaisi elämäämme totaalisesti. Silti ja juuri siksi Jeesuksen seuraaminen on välttämätöntä, jotta emme totaalisesti kadottaisi itseämme vähättelevän vertailun, kateellisen kilpailun ja aina uusia uhreja tuottavan väkivallan maailmaan.

Uskosta vanhurskautettu ja helvetistä pelastettu kristikunta on jäänyt moraalisesti halvaantuneeksi maailmassa, jossa niin moni on kadottanut elämän tarkoituksen, moraalisen suunnan ja mahdollisuuden vaikuttaa yhtään mihinkään. Jumalan valtakunta tarjoaa mahdollisuuden kuulua armolliseen totuusyhteisöön, elää tarkoituksesta painavaa elämää ja vaikuttaa koko maailman pelastumiseen.

On tärkeää että meillä on väkivallattomuuteen ja rauhan tekemiseen sopiva teologia.[88]

Usko Jeesuksen veren pelastavaan hintaan maksuksi synneistämme, on aiheellisesti pilkattu juridisesti muotoilluksi vastuun paoksi. Sovitusteologian juridinen muotoilu ei välttämättä muotoile sydäntämme uusiksi, eikä paljasta meille millä tavalla itse olemme edelleen osallisia siinä väkivallan dynamiikassa, joka johti Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen.

Eikö meidän tulisi toimia oikein ja moraalisesti kiitollisuudesta hänelle joka kantoi meidän tuomiomme? Jos emme elä hyvin osoitamme olevamme kiittämättömiä Jeesukselle, joka kärsi puolestamme niin ankaran ja verisen tuomion. Kaikuja tällaisesta kiitollisuusvelasta kuulemme monen vanhemman maanitteluissa:

”Kaiken sen jälkeen mitä minä olen sinun eteesi uhrautunut ja tehnyt…”

Kiitollisuusvelvollisuus häntä kohtaan, joka kärsi meille kuuluvan rangaistuksen palauttaa meidät helposti saneltujen sääntöjen moraaliin. Pitää totella, jotta Isä ei uudestaan pahoittaisi mieltään.

Muodollinen pelastuskaava voi pelastaa meidät itsetutkiskelulta, joka paljastaisi osallisuutemme olennaiseen ja perimmäiseen pahuuteen. Moraalisääntöjen tiukka seuraaminen pelastaa meidät samalta peililtä. Pelastusteoria itsessään kaikkine variaatioineen on muuttunut epäjumalaksi, pyhäksi dogmaksi, johon uskominen määrittää sen, kuulutko pelastettuihin vai kadotettuihin, meihin vai heihin.

Muodollinen suostuminen tietyllä tavalla määriteltyyn Jeesuksen veren pelastavaan voimaan, riittää jäsenkortiksi sisäpiiriin. Epäröinti uhrin merkityksen suhteen jättää sinut odotussaliin. Jos et suostu uskomaan, että Jeesus kantoi sinulle kuuluvan Jumalan vihan tai oikeudenmukaisen rangaistuksen, olet auttamattomasti kadotettu. Se jättää sinut myös sosiaalisesti pelastettujen ryhmän ulkopuolelle.

Sen sijaan, että alkaisimme Jeesuksen uhriuden kautta kyseenalaistamaan kaikkea hylkäämistä, perustelemme sillä ikivanhoja uhraamisen käytäntöjä ja jatkamme niitä, rakentamalla hylkääviä yhteisöjä.

Anselmilainen pääsiäiskertomuksen tulkinta kaikkine variaatioineen on poikinut ankaraa dogmaattista ja moraalista hylkäämistä, ristiretkien oikeutuksia ja valtiollista terroria monessa muodossa.[89] Anselmilaisen pelastusteorian omaksujat kiersivät evankeliumien syvimmän eettisen haasteen: hylkää kaikki hylkääminen ja ala sulkemaan kunnioituksesi, tykkäämisesi ja rakkautesi piiriin kaikki kohtaamasi erilaiset ihmiset. Niin Jeesuskin teki antautuessaan meidän pyhitetyn väkivaltaisuutemme uhriksi. Yhteisöllisyyden ei pitäisi Jeesuksen jälkeen enää rakentua sen varaan, että määrittäisimme itsemme ulkopuolisten, kirottujen ja kadotettujen kautta. Pelastus joka ei radikaalisti muuta ikivanhaa tapaamme määrittää itsemme vihollistemme kautta, ei ole mikään pelastus. Jeesuksen näkeminen kirotuksi meidän puolestamme vain ylläpitää kirottujen varaan rakennettua yhteisöllisyyttä. Näin määritelty pelastus ei muuta mitään ihmisten maailmassa.

Kuolemanrangaistus

Anselmin pelastusopin myötä kuolemanrangaistus tuli kristillisen teologian kautta perustelluksi. Länsimainen rikosoikeus alkoi kehittyä samaan aikaan kun Anselmin sovitusoppi alkoi yleistyä. Anselm rakensi argumenttinsa feodaaliselle rikosoikeudelle ja rikosoikeus haki tuonpuoleiset perusteensa Anselmin teologiasta. Kummatkin tukivat toisiaan. Kristityt tunkivat ankaraa rangaistus ja sovitusretoriikkaa kehittymässä olevaan juridiikkaan.

Sen sijaan että pääsiäisen tapahtumat kääntyisivät laillistetun väkivallan kritiikiksi, sitä opittiin käyttämään laillistetun väkivallan pyhittäjänä. Jos Jumala vaati niin ankaraa rangaistusta omalle pojalleen syntiemme sovitukseksi, niin tietenkin taivasta edustavalla maallisella oikeudella oli oikeus antaa Jumalan vihollisille esimakua siitä samasta. Saattoihan kuolema olla rikolliselle mahdollisuus sovittaa rikoksensa Jumalan edessä. Hän voisi pelastua kuolemansa kautta.

Lutherille oli itsestään selvää, että maallisen esivallan miekka palvelee Jumalan kurittajana ja kostajana. ”Siksi se on ja sen tulee olla punainen ja veren kostuttama.”[90] Jumala on edelleen näyttävien ja veristen väkivaltaspektaakkelien Jumala. Rikolliset maksavat synneistään kuolemalla näyttävästi yhteisön keskellä, aivan kuten Jeesus kuoli kaikkien puolesta oman yhteisönsä keskellä. Molempien jälkeen seuraa hetkellinen rauha maassa. Yhteisöllinen väkivalta pyhitettiin Jeesuksen kuoleman kautta, vaikka Jeesus kuoli vapauttaakseen meidät addiktiostamme syntipukkeja vaativaan väkivaltaan.

1700-luvun metodistit ajoivat köyhien asiaa ja julistivat evankeliumia kuolemantuomituille varkaille, mutta eivät sanallakaan arvostelleet tuomioita. Jotain heidän sovitusteologiassaan sai aikaan sen, että kuolemantuomio ei herättänyt heissä minkäänlaista moraalista kauhistusta. Olihan Jumalakin osoittanut, että synti pitää rangaista, eikä esivalta siitä velvollisuudesta saanut tinkiä. Jos Jumala ei voinut olla turvautumatta kuolemantuomioon, niin tietysti maallisten hallitsijoiden piti ylläpitää valtakunnan lain kuuliaisuutta, käyttämällä samaa väistämättömyyttä.

Veri sovittaa ja kuolema kuittaa. Niinhän kirkko oli opettanut jo tuhat vuotta.

Kuolemanrangaistus on niin kaukana vihollisen rakastamisesta kuin olla voi. Alkukristityille se oli selvä asia, mutta katoliselle kirkolle meni melkein kaksituhatta vuotta, ennen kuin kirkon johtaja Paavi John Paul II ilman varauksia julisti katolisen kirkon kannan kuolemantuomiota vastaan. Ennen sitä sekä katoliset että protestanttisen kirkon johtajat puolustivat Jumalan ankaraa oikeutta raipan ja hirttoköyden muodossa.[91] Hänen jälkeensä yksikään paavi ei enää voi tuota kantaa kumota. Taas olemme ottaneet yhden askeleen ristin syvemmän merkityksen ymmärtämiseen. Tappaminen tai tapattaminen ei ole Jumalan tie. Kuoleminen vihollisen puolesta on. Viholliselle anteeksi antaminen on.

Eurooppalainen oikeuskäytäntö heräsi hitaasti kuolemanrangaistuksen lumovoimasta vasta noin sata vuotta sitten. Tosin sotien aikana teloitettiin rintamakarkureita ja sotavankeja. Silti on edelleen tilanteita, jolloin kansallinen katkeruus on niin suuri, että kuolemanrangaistus olisi helppo palauttaa kansanäänestyksellä. Niin suuri on tarpeemme oikeudellisesti murskata kopeat ja katumattomat murhaajat. Amerikkalaiset uutiskanavat näyttävät, kuinka jokaisen teloituksen täytäntöönpanopäivänä, vankilan ulkopuolella on joukko juhlijoita, jotka iloitsevat oikeuden nielaistua uhrinsa. Se antaa helpotuksen rikoksen uhreille ja palauttaa luottamuksen lahjomattomaan oikeuteen, siihen oikeuteen, jolle voi takuuvarmasti ulkoistaa oman kostonsa.

Kuolemanrangaistukselle on helppo löytää emotionaalisia argumentteja kriisiaikoina. Teologisia argumentteja sille on Euroopassa enää turha esittää, vaikka ne edelleen ovat olemassa. Ihmiset eivät enää usko, että kuolemanrangaistus olisi millään lailla Jumalan tahto, vaikka kirkko yrittää edelleen uskotella, että yksi kuolemanrangaistus oli välttämätön syntiemme anteeksisaamisen mahdollistamiseksi. Siksikö amerikkalaiset herätyskristityt ovat muita enemmän kuolemanrangaistuksen kannattajia? Heille myös vankeusrangaistukset ovat sovittavia, ei kuntouttavia. Rikoksen sovittaminen vankilassa tai kuolemansellissä ovat meille tutun sovitusteologian ja vanhatestamentillisen uhriteologian sekulaareja sovellutuksia.

”Herra kostaa palvelijoittensa kuoleman, hän rankaisee vihollisiaan, hän puhdistaa synnin kirouksesta kansan ja maan.”[92]

”Maan, johon verta on vuodatettu, voi puhdistaa verivelasta vain sen verellä, joka veren on vuodattanut.”[93]

Näillä Raamatun jakeilla ja muilla teologisilla argumenteilla kristityt Britanniassa vastustivat kuolemanrangaistuksen lopettamista vielä pitkään sen jälkeen, kuin suuri yleisö oli valmis siitä luopumaan.[94]

Tosin 1000-luvulta asti oli myös kristillinen vähemmistö, jonka painostuksesta rangaistusasteikko siirtyi julkisista ruoskinnoista ja teloituksista vankeusrangaistuksiin.[95] Anabaptistit kantoivat Anselmin kriitikon Abelardin ja Lutherin kriitikon Erasmuksen perintöä. Heitä kidutettiin ja tapettiin pasifististen ja muiden kerettiläisten ajatustensa takia. 1800-luvulla kristityt tekivät paljon vankien olojen parantamiseksi, mutta teologit pysyivät yhä sitkeästi ankaran sovitusrangaistuskäytännön kannalla. Olihan kuolemanrangaistus sisään rakennettu heidän kalleimpiin teologisiin iskulauseisiinsa. Vasta uuden vuosisadan vaihteessa teologit alkoivat puhua rangaistusten reformoivasta mahdollisuudesta. Vankia ei nähty vain vääriä valintoja tehneenä rikollisena vaan rikkoutuneena ihmisenä, joka tarvitsi koulutusta, valistusta ja psykiatrista hoitoa. Sen jälkeen mentiin näiden eväiden kanssa toiseen laitaan. Rikollisista tuli vain olosuhteittensa uhreja vailla mitään moraalista vastuuta. Sekin on armoton näkökulma, koska se tekee armosta ja anteeksiannosta toisista syistä käyttökelvottomia.

Jos Jumala voi pelastaa, vaatimatta väkivaltaa ketään kohtaan, niin ehkä mekin voimme oppia kohtaamaan rikollisia herättävällä ja kuntouttavalla tavalla. Jos tarpeeksi syvästi vakuutumme Jumalan väkivallattomasta tavasta herättää ja pelastaa, voimme itsekin oppia katkaisemaan väkivaltaisen mimesiksen jatkumisen ja kääntää se rakastavien mallien seuraamiseen.

Vaikka kristikunta on ajatellut, että Jeesuksen kuolema oli Jumalan vaatimus, niin silti sen toteuttamisesta on syytetty juutalaisia. Sen sijaan, että kristikunta olisi pääsiäisen tapahtumissa tunnistanut jotain kaikille meille yhteistä ja tuttua, juutalaiset nähtiin yksin syyllisinä Kristuksen tappamisesta. Siksi myös Juudas, jonkinlaisena petollisuuden arkkityyppinä, alettiin maalailla yhä synkemmin värein. Hänestä tehtiin rahan ahneiden ja kaikin tavoin katalien juutalaisten arkkityyppi. Antisemitismia ei voi laittaa Anselmin pelastusopin piikkiin, mutta pääsiäisen sivuuttaminen kollektiivisen itsetuntemuksen välineenä, teki varsin helpoksi ulkoistaa pahuus sijaiskohteeseen.

1.            Miksi väkivallalla sovittamiseen on niin helppo uskoa?

Jeesus on se täydellinen sovitusuhri, jota Jumala on aina etsinyt. Se on varsin ymmärrettävä tulkinta. Sille löytyy paljon esimerkkejä ja tukea sekä Vanhasta Testamentista että kaikista niiden pakanakansojen käytännöstä, joiden keskuuteen kristinusko levisi. Ainahan vihaisia Jumalia on lepytelty uhrein. Nyt Jumala vain tarjosi niin täydellisen uhrin, ettei Hän enää tarvitse lepytystä.

Käsitys siitä, että Jeesuksen kuolema oli syystä tai toisesta Jumalan vaatima hinta, perustuu tietenkin Vanhan Testamentin uhrikäytäntöön. Mutta juutalaisten pitkään sylipainiin väkivallan kanssa kuului myös radikaali itsekriittisyys. Profeetta Jeremia väitti että Jumalalla ei ollut mitään tekemistä Mooseksen kirjoissa kuvattujen uhrivaatimusten kanssa.[96] Myöhemmin Jesaja asetti koko temppelikultin kyseenalaiseksi.[97] Jeesus jatkoi osittain samaa profeettojen perinnettä, ohittaen rituaaliuhraamisen ympärillä pyörivän massiivisen uskonnollisen koneiston niin anarkistisen piittaamattomasti, että joutui lopulta itse sen uhriksi. Miksi ihmeessä meillä siis taas on vallalla pääsiäistapahtumien tulkintaperinne, joka jättää Jumalan joko haluttomaksi tai kyvyttömäksi antamaan anteeksi, jos hän ei saa tarpeeksi arvokasta uhria?

Saattaa olla, että vuosisatoja sijaisuhriperinteessä eläneillä juutalaiskristityillä oli suuria vaikeuksia olla ymmärtämättä Jeesuksen kuolemaa millään muulla tavalla kuin sen jatkeena, tai ainakin vihon viimeisenä uhrina, jonka jälkeen ei enää muita tarvittaisi. He olivat projisoineet väkivaltansa Jumalan ominaisuudeksi niin monta vuosisataa, että evankeliumien kertomuksetkaan eivät tätä projektiota välittömästi pystyneet purkamaan.[98] Silti heillä oli takanaan myös monisataavuotinen perinne profeetallista itsekritiikkiä, joka arvosteli uhrikulttia ja piti sitä Jumalan tahdon vastaisena. Evankeliumit paljastivat vihdoinkin, että Jumalaan projisoitu väkivalta oli ihmisen omaa lynkkausvimmaa, joka pääsiäisenä kohdistui Jeesukseen. Jeesus olikin se täydellinen sijaisuhri, jota me olemme aina etsineet.

Väkivallan projisoiminen on vaikea purkaa. Kaikilla on aina ollut taipumus projisoida oma väkivaltamme ja pahuutemme muihin, panna syntimme jonkun toisen kannettavaksi. Olemme kyllä vähitellen alkaneet kantaa vastuun väkivallastamme. Harvoin enää perustelemme raivoamme, hylkäävyyttämme tai väkivaltaamme Jumalan vihalla. Sitäkin uskovaiset kyllä tekevät. Se on helppoa, koska Anselmin Jumalan kunniaa oli loukattu ja Lutherin Jumalan raivoa ei voinut lepyttää vähempi kuin hänen oman poikansa veri.

Rikoksen ja rangaistuksen logiikka on helppo sijoittaa pääsiäistä selittäväksi kaavaksi. Jonkun pitää aina maksaa. Mitä se sellainen anteeksianto on, josta kukaan ei ole maksanut mitään? Sellainen on sietämätöntä. Meidän on vaikea uskoa vapaasti jaettuun anteeksiantoon, koska meidän on vaikeaa vapaasti antaa anteeksi, tai suostua vastaanottamaan mitään ansaitsematonta.

Niin sanotusti kristillisten valtioiden sodankäynneissä on viime päiviin asti ollut helposti haistettava kostamisen halu, vaikka se yritetäänkin peitellä uhrien puolustamisella. Miksi Amerikan evankelikaaliset, jotka ehkä kaikkein yksinkertaisimmillaan uskovat tässä kuvattuun lunastuksen logiikkaan, ovat valinneet itselleen presidentin, joka alusta asti rehvasteli uskalluksellaan ja kyvyllään kostaa.”I’m a good counterpuncher” Miksi kristityt eivät ole ensimmäisinä soittamassa hälytyskelloja, kun vahva kostaja astuu remmiin? Siksikö, että lunastuksen logiikkaan on sisään rakennettu tasoihin pääsemisen vaatimus? Jumala on pohjimmiltaan ankaran lain ja järjestyksen ylläpitäjä. Lain rikkojat voivat saada anteeksi, mutta vain siksi, että joku muu on kärsinyt heidän rangaistuksensa. Se on näin ymmärretyn ristin poliittinen sanoma. Näin moraalinen universumi ei muutu armon kautta liian löysäksi. Pohjimmiltaan hammas hampaasta on se, joka pitää maailman koossa ja usko hyvään väkivaltaan ei ole kristikunnasta vieläkään kokonaan sulanut pois.

Usko pyhään Jumalaan merkitsee edelleen uskoa pyhään väkivaltaan.[99]

Helpottavaa, että Jumalakin vihaa

Jotkut uutiset herättävät enemmän alkukantaista raivoa kuin toiset. Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ja lapsia hoitavien sairaaloiden pommittaminen kuuluvat niihin rikoksiin, jotka herättävät minussa kaikkein mustimman haluan kostaa, vaikka en itse ole edes ollut osapuolena. Halvaannuttava moraalinen raivo saa minut joskus toivomaan itselleni jumalalliset voimat. Sama raivo nousee joskus ihan henkilökohtaisestakin kostamisen halusta. Kunpa minulla olisi valtaa jakaa maahan vähän oikeutta. Pakottaisin oikeuden viimeistä pilkkua myöten palvelemaan pyhää kostoa ja voin kuvitella sitä syvää tyydytystä, jonka saisin, kun näkisin heidän kärsivät. Jonkun pitäisi kärsiä, jos ei heidän, niin sitten heidän lapsensa, tai lapsen lapsensa ainakin kolmanteen sukupolveen asti. Huolehtisin siitä, että yksikään jälkeläinen ei saisi unohtaa isiensä pahat työt.

En ole ylpeä tällaisista fantasioista. Mutta sen verran vahvoja ne ovat pahimmillaan olleet, että ymmärrän hyvin miksi monet mielellään uskovat Jumalaan, joka jollakin tavalla pyhittää kaikkein ankarimman moralismini. Kostamisen halu voi olla niin kuluttavaa, että pyydän mieluummin avukseni Jumala, joka lupaa joskus toteuttaa fantasiani, eikä Jeesusta, joka mieluummin uhrautui kuin uhrasi. Kun minun raivosta kiehuvat soluni huutavat oikeutettua kostoa, Jeesuksessa on jotain sietämättömän heikkoa ja haastavaa.

On kiusallisen helppo uskoa Jumalaan, joka on vielä vihaisempi kuin itse olen, varsinkin jos itse olen Kristuksen sijaiskuoleman kautta saanut suojan tuota vihaa vastaan. Oma viha pahoja ihmisiä kohtaan on jotenkin ymmärrettävämpää, jos Jumalakin vihaa syntisiä.

En kuitenkaan halua olla millään lailla osallisena siihen väkivaltaan, joka kerta toisensa jälkeen kiskoo lupaavimmankin kehityksen takaisin kyltymättömään kostamisen pakkomielteeseen. Haluan kuulua siihen osaan ihmiskuntaa, joka auttaa muitakin kohtaamaan kaunan ja katkeruuden lempeän uhmakkaalla rakkaudella ja vastuuseen haastavalla anteeksiannolla. Ei kostamisella ja sijaisuhraamisella voi olla mitään tekemistä sen hengellisyyden kanssa, johon itse haluan syventyä. Miksi ihmeessä minun pitäisi uskoa vihaavaan Jumalaan tai kunnioittaa kostavaa Jumalaa? Miksi vihkiytyisin palvelemaan Jumalaa, jonka kanssa minulla olisi perustavaa laatua olevia arvoristiriitoja? Ei minun tarvitse kaikkia Hänen salaisuuksiaan ymmärtää, mutta jos se minkä ymmärrän kauhistuttaa minua eettisesti, olen todella pulassa.

Jos Hän ei voi antaa anteeksi, saamatta hyvitystä, maksua tai kostoa muodossa tai toisessa, Hän muistuttaa liian paljon minua, ollakseen minulle Jumala. Silloin minä jään vain Jeesuksen seuraajaksi, oli hän sitten Jumalan poika taikka ei.

Sijaisuhrius tuntuu puhdistavalta.

Ajatusten ja ideoiden evoluutiossa tässä teologiassa täytyy olla jotain elinvoimaista. Reformaation jälkeen sovitusoppi on ollut kaikkien evankelistojen teologinen pikaruoka. Se on helppo myydä, nopeasti syötävä, tehokkaasti lihottava, vähän ravitseva ja jokaisen tiedostavan ihmisen painajainen. Silti se vetoaa yleiseen käsitykseen synnistä jonkinlaisena epäpuhtautena tai saastana, joka tarttuu väärästä seurasta ja likaisista teoista. Kummallakin on yleensä jotain tekemistä seksin kanssa. Jeesuksen veri on kuin steriloiva antiseptinen pyyhe tai suihku. Pelastus pukee meidät valkoisiin ja tekee meistä viattomia kuin vastasyntyneet lapset.

Ei niin, etteikö puhdistautuminen synnistä kertoisi jotain olennaista pelastuksesta, mutta se on myös jättänyt seurakunnan samanlaisen moraalisen bakteerikammon valtaan, jota Jeesus uhmasi rikkomalla oman aikansa moraalisia puhtaustabuja.

Sellainen tekee pyhien yhteydestä puhtaanapitolaitoksen, joka karttaa, halveksii, tuomitsee ja hylkää kaiken mikä vain haisee pahalta, maistuu oudolta ja näyttää vieraalta, näkemättä että hylkääminen itsessään kertoo meidän sidonnaisuudestamme pyhitettyyn väkivaltaan.

Sijaisuhrius on helppo diili. Alkukristityille uusi Jumalan valtakunta oli pelastus itsessään. He näkivät Jumalan rakkauden seurakunnan vieraanvaraisuudessa ja keskinäisessä huolenpidossa. He tulivat osallisiksi pelastuksesta. He kuuluivat pelastavaan todellisuuteen. Juuri siksi pelastus oli myös niin kokonaisvaltaisesti haastavaa.

Jeesuksen sijaiskuolemaan uskominen syntien anteeksiantamisena on syvästi yksityinen asia, eikä välttämättä haasta mihinkään. Hän on kuollut meidän puolestamme ja mennyt taivaaseen. Meidät on jätetty tänne nauttimaan mistä ikinä vallasta ja etuoikeudesta meillä sattuu pelastuksen lisäksi olemaan. Niinkö?

En usko niin. Jeesus kyllä on se täydellinen uhri, jota olemme aina etsineet, mutta aivan toisista syistä kuin olemme toivoneet. Hän antautui uhriksemme, paljastaakseen addiktiomme sijaisuhriuteen ja pyhitettyyn väkivaltaan ja vapauttaakseen meidät siitä. Seuraamalla häntä pelastumme itseltämme, joukon voimalta ja kaikista niistä rakenteista, jotka rakentavat yhtenäisyyttään poissulkevuudelle.

Sen sijaan, että lopultakin olemme löytäneet täydellisesti toimivat sovitusuhrin, olemmekin löytäneet uhrautuvan rakkauden, joka paljastaa uhreja vaativat perustaipumuksemme vääriksi, valheellisiksi ja väkivaltaisiksi. Löysimme täydellisen uhrin, joka yrittää pelastaa meidät täydellisistä uhreista. Löysimme täydellisen uhrin, joka paljastaa kuinka täydellisen harhaista kaikki uhraaminen on ollut, on ja tulee olemaan.[100]

Vanhatestamentillinen usko siihen että ”ilman verenvuodatusta ei tapahdu anteeksiantamista” ei ole mikään juutalainen erityisyys. Se on ollut yhteinen vakaumus kaikissa vanhimmissa uskonnoissa ja on edelleen piilotettuna meidän henkiseen perimäämme. Mikään jumalallinen laki se ei kuitenkaan ole. Siinä tapauksessa ihminenkin on kasvanut Jumalan ohi, sillä jotkut meistä olemme jo oppineet antamaan anteeksi vain koska haluamme antaa anteeksi ja koska uskomme anteeksiannon olevan oikeutta korkeampi. Miksi me niin uskomme? Koska väkivaltamme uhri rukoili uhraajilleen anteeksiantoa.

D.           Ortodoksinen traditio

Ortodoksisuudessa ihminen ymmärretään olennaisesti syntisenä ja Jumala rankaisevana. Siitä johtuu myös kirkon poliittinen pessimismi[101] joka puolestaan on poikinut kirkon ja valtion symbioottiseen riippuvuuteen.

Dostojevskin hengellisyyteen vahvasti vaikuttanut venäläinen filosofi ja teologi Alexis Khomiakoviila oli optimistisempi näkemys Jumalan ja ihmisen allianssista, jossa Kristus vaikuttaa seuraajissaan uskoa, toivoa ja rakkautta, ei kuitenkaan niin täydellisesti, etteikö ihminen joka tapauksessa tarvitsisi sovituskuoleman kautta tarjoutuvaa armoa. Pavel Florenski puolestaan tiivisti ortodoksien uskon Jumalan kenosikseen ja ihmisen theosikseen, eli Jumalan ja ihmisen kohtaamiseen toisensa kaltaiseksi tulemisen prosessissa.[102] Samasta teemasta puhui yksi viime vuosisadan tärkeimmistä Venäjän ortodoksiteologeista Vladimir Lossky. Vaikka hän kuului vahvaan venäläiseen uskonnollisfilosofiseen perinteeseen, tai ehkä juuri siksi, hänellä oli suuri kunnioitus kirkon mystikkoja kohtaan ja teki väitöskirjansa Meister Eckhartista. Hän piti lännen pelastusoppia rajoittuneen juridisena ja näki kirkkoisien kirjoituksissa paljon mystisemmän vision pelastuksesta. Losskyn mukaan Kristuksen ruumis, seurakunta, kirkko voi nousta jumalalliselle tasolle. Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi tulla Jumalaksi osallisena Kristuksen ruumiista. Tämä on paljon enemmän kuin moraalinen havahtuminen tai yksilöllinen Kristuksen seuraaminen. Tämä on osallisuuttaa Jumalan elämään maan päällä seurakunnan kautta.[103] Hän ei, harmillista kyllä, kerro mitään siitä, mitä tämä Jumalan luonteesta osallisuus merkitsee poliittisesti ja yhteiskunnallisesti.

Nikolai Berdjajev edusti myös optimistista pelastusoppia ja visio kirkkoa, joka ei samaistu mihinkään valtioon, etniseen ryhmään, sosiaaliluokkaan tai lakiin, vaan kuuntelee Jumalan, eikä joukon, ääntä. Hän uskalsi puhua Jumalan voimattomuudesta ihmisille antamansa vapauden edessä ja pelastuksen mahdollisuudesta Jumalan armon kautta. Hän ei uskonut mihinkään kirkkoon kuulumisen kautta tulevaan pelastukseen, vaan haastoi kaikkia tekemään yhteistyötä Jumalan kanssa koko maailman pelastumiseksi.[104]

Michael Azkoul on kreikkalaisortodoksinen teologi ja filosofi, joka on yrittänyt tehdä tätä mystistä traditiota ymmärrettävämmäksi lännen rationaaliselle mielelle. Hänestä on sääli, että lännen ateistit väittelevät vain kristinuskon rationaalisen version kanssa. Lännen kristillisyys on hänestä ansainnut vastaväittelijänsä, koska on luopunut mystiikan tiestä ja Jumalan kaltaiseksi tulemisen prosessista, joka voi toteutua vain kirkon yhteydessä.

Minulla on vain pinnallinen käsitys ortodoksisesta traditiosta. Kunnioitan sitä etäältä, vaikka siihen kuuluu hävyttömän kansallismielistä uhoa ja ainoana oikeassa olemista. Pelastus löytyy vain tämän kirkon yhteydestä. Ortodoksinen usko on myös sitoutunut ensimmäisten vuosisatojen kirkkoisiin, eikä salli itselleen minkäänlaista kehitystä siitä eteenpäin. Kaikki salaisuudet on ongittava esille liian vanhoista teksteistä.

Kun Pussy Riot järjesti mielenosoituksensa Kristus vapahtajan kirkossa, minulla tuli heti mieleen Jeesuksen mellakointi Jerusalemin temppelissä. Kumpikin oli vahva protesti uskonnon ja valtion välistä epäpyhää liittoa vastaan. Päättelin kuitenkin, että tämä ei ole minun taisteluni. Minulla on riittävästi ongelmia oman traditioni kanssa.

Haluan silti sanoa, että minua kiehtoo heidän pelastusteologiansa arkisuus ja jatkuvuus. Pelastus on jotain, joka realisoituu päivittäin ja johon pitää osallistua koko ajan. Kukaan ei ole pelastettu, koska meitä pelastetaan koko ajan. Kaikki rakkaus on Jumalan rakkautta. Jos sinussa on rakkautta, olet Jumalasta. Jeesus tuli ihmiseksi, jotta me voisimme tulla Jumalaksi, tai tulla osaksi jumaluutta. Jeesus kuoli, osallistuakseen ihmisyyteemme syvimmällä mahdollisella tavalla. Hän nousi kuolleista, voidakseen kutsua meidät osallisiksi Jumalan elämää. Aika hurjaa. Siksi pääsiäissunnuntai on heille niin valtaisa juhla. Pelastus on samalla mystinen ja käytännöllinen prosessi. Verrattuna lännen versioon se näyttää ainakin näin kaukaa katsottuna aika houkuttelevalta. Kyllä minäkin mieluiten uisin suuressa meressä kuin ahtaassa uima-altaassa – paitsi että ortodoksien meri on se yksi ja ainoa oikea meri.

E.           Paljastava ja pelastava kertomus

Kuoliko Jeesus pelastaakseen meidät siltä mikä tappoi hänet?^[105]

Pääsiäisenä toteutui käänteinen alkumurha.[106] Se muistuttaa kaikkia myyttisiä uhrikertomuksia juuri siksi, että ne kaikki toistuivat pääsiäisenä, tällä kertaa kuitenkin ilman myyttisiä verhoja ja täysin käänteisenä sisällöltään.

Kyllä. Jeesus kuoli meidän syntiemme tähden, niin kuin kirkko meille opettaa, mutta ei niin kuin kirkko meille tarkoittaa. Me hylkäsimme ja tapoimme hänet. Siinä mielessä hän kuoli meidän syntiemme tähden.

Jokainen aktiivinen hylkääminen tai passiivinen uhrin puolustamattomuus osui häneen, on aina osunut häneen ja tulee aina osumaan häneen. Hän kantoi meidän syntimme, on aikojen alusta asti kantanut meidän syntimme. Hän kantaa edelleenkin meidän syntimme. Hän tekee sen niiden anteeksiantavana uhrina.

Kyllä. Hän pelastaa meidät synneistämme kutsumalla meidät valtakuntaan joka rakentuu kiitollisuudelle eikä vertailevalle kateudelle, kunnioitukselle eikä kilpailulle, anteeksiannolle, eikä kostolle, vihollisen rakastamiselle eikä väkivallan jäljentämiselle, vieraanvaraisuudelle eikä valikoivuudelle, hyvyydelle eikä hylkäämiselle, uhrin puolustamiselle eikä uhraamiselle jne.

Kyllä. Hän sovittaa meidät Jumalan kanssa herättämällä meidät rakastamaan uhreja, eikä tekemään niitä. Sen kautta Jumalan viholliset tulevat Jumalan palvelijoiksi ja Jeesuksen seuraajiksi. Jumala itse on aina ollut meidän palvelijamme ja ystävämme.

Kyllä. Hän toi meille Jumalan anteeksiannon, koska hän oli Jumalan anteeksianto. Hän ei ostanut sitä, eikä maksanut siitä mitään hintaa. Hän otti kärsittäväkseen kaiken sen pahuuden, jonka antoi anteeksi. Hän samaistui kaikkiin uhreihin aikojen alusta asti. Kaikki väkivalta on aina sattunut häneen. Siksi hänellä on oikeus antaa anteeksi, kelle tahtoo.

Rene Girardin mukaan melkein kaikki vanhat lunastusteologiat tavalla taikka toisella näkevät Jumalan ristiinnaulitsemisen aiheuttajana. Jumalan kunnia piti palauttaa, Jumalan oikeuden vaatimus piti täyttää, Jumalan viha piti lepyttää jne.[107] Girard palauttaa syyt maan päälle näkemällä ristiinnaulitsemisessa kollektiivisen lynkkauksen, yleismaailmallisen ja ikivanhan yhteisödynamiikan, jonka valossa kaikkien yhteisöjen pitäisi voida tunnistaa itsensä.

Rene Girardin tarjoama uudelleenarviointi on varauksellisesti uponnut sekä katolisiin että protestanttisiin piireihin. Kummassakin kyseenalaistetaan vanhoihin tulkintoihin sisäänrakennettua oletusta Jumalasta, joka vaatii väkivaltaa ja verta toteuttaakseen pelastussuunnitelmansa.

Jeesus ei tullut vain varmistamaan meidän taivasosuuttamme, vaan tekemään meidän osuutemme maan päällä sovinnolliseksi. Tätä sovitusteologian vaakatasoa ei ole otettu tarpeeksi vakavasti. Joko tätä ulottuvuutta on pidetty tässä asiayhteydessä toissijaisena, tai sitten pääsiäinen on selitetty tavalla, joka on oikeuttanut vihamielisyyttä ja väkivaltaa ”ristin vihollisia” kohtaan. Jumalan uhriutta vaativan ominaisuuden teologinen säilyttäminen on altistanut kristikunnan toistuvasti lankeamaan myös siihen syntipukkia vaativaan väkivaltaan, josta Jeesus tuli meidät pelastamaan.

Kun me katsomme ristiinnaulitun kuvia, katsomme myös peiliä. Kristus näyttää meille kateellisen kilpailun ja syntipukkaamisemme päätepysäkin. Keskiaikaiset ja modernit pelastusteologiat yrittävät avata mitä kertomus paljastaa Jumalasta. Kaiken kauniin ja rakastavan jälkeen Hänen varjonsa jää kuitenkin uhkaavaksi. Ihmisyyden salaisuutta yritetään avata yhtä käsittämättömän syntiinlankeemuskertomuksen ja siitä jääneen selittämättömän perisynnin kautta. Pääsiäisen peili paljastaa meistä kaiken olennaisen, selkeämmin ja syvällisemmin kuin olemme pariin tuhanteen vuoteen edes halunneet nähdä. Mikään teoria ei koskaan olisi niin totuuteen havahduttava, vakuuttava ja kääntymykseen kutsuva, kuin kertomus Jeesuksesta kokonaisuudessaan ja hänen kuolemastaan erityisesti. Mikään muu kertomus ei olisi voinut palauttaa meidät vuorovaikutuksemme väkivaltaisiin alkutekijöihin. Väkivallan piti saada näyttää mihin parhaimmillaan ja pahimmillaan pystyy, jotta kävisi ilmi kuinka valheellinen ja voimaton se on uhrautuvan rakkauden edessä.

Se, että edelleen olemme käyttämättä pääsiäistä itsetuntemuksen peilinä, on erityisen raskauttavaa, koska olemme kuitenkin sen peilin perinnön kantajia. Olemme itse sokeita sille evankeliumille, jota julistamme. Näkemällä Jeesuksen vanhatestamentillisena uhrina, mutta täydellisenä sellaisena, me vahvistamme juuri sitä pyhitettyä väkivaltaa, jonka Jeesus tuli paljastamaan vääräksi ja tekemään toimimattomaksi.

Evankeliumit ovat teologiastamme huolimatta kuljettaneet länsimaisen sivistyksen sen verran kauas kaikesta sijaisuhrilogiikasta, että vanhan testamentin käyttäminen pelastavan tapahtuman esikuvina ei puhuttele enää ketään. Päinvastoin se kauhistuttaa moraalisesti, kuvottaa esteettisesti ja siihen uskominen ihmetyttää vähääkään rationaalisesti ajattelevia ihmisiä.

Jotta pääsiäistapahtumien pelastavuus aukeasi tämän päivän ihmiselle, kristityillä tulisi olla syvällinen ja historiallisesti uskottava kuvaus ja selitys siitä tilasta, josta tarvitsemme pelastusta. Se on meidän nenämme alla. Se odottaa kertojaansa. Juutalaiskristillinen perintö on inhorealistinen kuvaus uskonnon ja väkivallan suhteesta. Se ei kaunistele mitään ja paljastaa lopulta kaiken. Mutta kirkko vain jumittaa vanhatestamentillisissa selitysmalleissa, ikään kuin ne olisivat ikuisia totuuksia, eikä pitkä kertomus ihmisen matkasta väkivallan maailmasta Jumalan rakkauden valtakuntaan.

Ihminen on identiteettinsä rakennuspilareita myöten niin perusteellisesti sidottu kilpaileviin ja omistushaluisiin intohimoihin ja niistä poikivaan monitasoiseen väkivaltaan, että siitä vapautuminen edellyttää kääntymistä pyyteettömästi ja uhrautuvasti rakastavan Jumalan puoleen ja hänen poikansa opetusten seuraamista rehellisyysyhteisössä, joka päivittäin etsii Pyhän Hengen ohjausta hylkäämättömään ja vihollista rakastavaan elämään.

Vasta sitä taustaa vastaan evankeliumien kertomukset ja pääsiäisen merkityssisältö voi avautua relevantin ja uskottavan tuntuisella tavalla.

Filosofian tohtori ja psykoanalyytikko Slavoj Žižek sanoo, että Jeesuksen kuoleman kautta ihmisille annettiin pelastumisen mahdollisuus. Kuolemansa kautta hän vahvistaa meidän vapautemme ja haastaa meidät vastuullisuuteen seuraamalla itseään. Slavojn mielestä Jeesus ei pelasta meitä, mutta antaa meille mahdollisuuden pelastautua valitsemalla uskon hypyn kautta elämän Kristuksessa, in imitatio Christi. Näin mekin alamme ottaa maailman synnit kantaaksemme, sen sijaan että projisoisimme ne toisiin.[108]

Näin minä ainakin ymmärsin maailman lainatuinta vasemmistoajattelijan ja kulttuurikriitikon hurjempaa versiota pelastavasta Jeesuksesta. Žižek näkee hyvin, että koko maailman synnit tappoivat Jeesuksen ja Kristuksen seuraajan täytyy mieluummin nähdä itsensä osallisena koko maailman syntiin, kuin ulkoistaa ne vain muiden kannettavaksi. Vasta silloin meillä on mahdollisuus pelastautua omistus- ja kilpailuhaluisen mimesiksen orjuudesta, joka aina johtaa tavalla taikka toisella pyhitettyyn väkivaltaan.

Jeesuksen valikoituminen syntipukiksi ei ollut niin sattumanvarainen, kuin se kulttuurien alkuvarjoissa on ollut. Juutalaisten historiassa syntipukeiksi alkoivat valikoitua sellaiset henkilöt, jotka kriittisimmin suhtautuivat uhrikulttiin. Väkivalta aina etsii uhrikseen ne, jotka eniten uhkaavat riisua sen parhaista argumenteistaan. Jeesus oli täydellisetsi tällainen hahmo. Hän näki kaikkien valtojen ja voimien läpi, paljastaen kaikkien, myös kodin, uskonnon ja isänmaan sidonnaisuuden väkivaltaan. Syntipukkimekanismin paljastaja oli itsestään selvä kohde syntipukiksi.

Miksi vasta nyt?

Muutos on hidasta. Ei maailma näyttänyt ensimmäisen pääsiäisen jälkeen yhtään erilaiselta kuin ennen. Juutalaiset ja heidän valloittajansa pelasivat valtapeliään, niin kuin aina ennenkin. Rooma oli yhtä brutaali kuin pääsiäisenä. Ihmisiä naulittiin ristille ja heitettiin Gehennan kaatopaikalle niin kuin ennenkin. Ehkä Jeesuksenkin ristiä käytettiin samaan tarkoitukseen vielä monta kertaa.

Opetuslapsetkin kävivät kärsimättömiksi odottaessaan Jumalan valtakunnan ilmestymistä ja vanhojen valtakuntien häviämistä, ehkä jo oman sukupolven aikana. Tuskin kukaan heistä edes kuvitteli parin tuhannen vuoden historiaa ja evankeliumien tuskallisen hidasta sisäistymistä väkivallan läpäisemiin maastoihin.

Muutama vuosisata myöhemmin, kun kristityt pääsivät vallan makuun, osa heistä käyttäytyivät kuin Isis nykyään, rikkoivat pakanajumalien patsaita ja nostivat katkottuja päitä kepin nokkaan kaikkien kauhuksi.

Silti muutoksia on 2000 vuoden aikana tapahtunut todella paljon. Kristinuskon synnyttämä uhritietoisuus on tehnyt koko maailmasta paljon vähemmän väkivaltaisen paikan.[109] Kaikki tärkeät askeleet vievät aikansa. Se näkemys, josta itse kirjoitan saattaa olla vallitseva tulkinta sadan vuoden päästä.

Girard ei lähtenyt rakentamaan mitään pelastuksen teologiaa. Hän tutki väkivaltaa ja niihin liittyviä myyttejä, kunnes tuli huomaamaan, että Raamattu onkin itseään demytologisoiva ja väkivallan suhteen kasvavasti itsekriittinen traditio. Lopulta hän huomasi, että evankeliumien kertomukset paljastivat vanhat myytit uhrin syyllisyydestä valheiksi. Kertomus rististä muuttui paljastuskertomukseksi ihmisen syvästä sidonnaisuudesta pyhitettyyn väkivaltaan. Tämän kautta monet kristinuskosta vieraantuneet alkoivat uudestaan kiinnostua pääsiäiskertomuksesta. Samalla teologit alkoivat uudelleen arvioimaan ristin teologiaa ja syvemmin ymmärtämään myös ristin antropologiaa.

Rene Girardilta kysyttiin miksi hän tuli vasta nyt? Miksei 100 tai kaksituhatta vuotta sitten? Hän tuhahti:

”Älähän liiottele. kaksi kolmasosaa sanomastani on luettavissa kirkkoisä Augustinuksen kirjoista.”[110]

”Minulla ei ole mitään harhakuvitelmia esittämieni ja kehittämieni ajatusten alkuperäisyydestä. Ymmärrys sijaisuhriudesta kaikkien uskontojen ja kulttuurien keskeisenä tekijänä ei ole meidän maailmamme tai yhdenkään lahjakkaan ihmisen löytö. Kaikki on jo ilmoitettu. Niin ainakin evankeliumit väittävät pääsiäisen jälkeen.”[111]

Silti hänen täytyy vastata myös kysymykseen, miksi hänen laisensa tulkinta uudesta Testamentista ymmärretään vasta nyt, kahdentuhannen vuoden jälkeen. Onhan aika hävytöntä väittää, että Jeesuksen ja evankeliumien kirjoittajan todellinen viesti olisi mennyt jakeluun vasta nyt. Eikö se ole aika tyypillinen kultillinen piirre: Joku väittää ainoana maailmassa ymmärtävänsä Jeesuksen todellisen merkityksen. Girard ei toki sitä väitä, koska näkee eriasteista ymmärtämystä pitkin kristinuskon evoluution. Silti hän pitää aika luonnollisena, että kristinuskon valtavirta viimeistään kolmannelta vuosisadalta eteenpäin tulisi tulkitsemaan pääsiäisen tapahtumia oman uhrikulttuurinsa kautta.

Hänen mielestään vain juutalaisilla oli Vanhan Testamentin kirjoitusten kautta riittävän pitkä ja asteittaisesti itsekriittinen tausta voidakseen tarpeeksi syvällisesti omaksua radikaalisti uuden kuvan Jumalasta ja myös ihmisestä. Niin ei kuitenkaan käynyt. Jeesus tuli omiensa hylkäämäksi ja viesti siirtyi pakanoille – ihmisille, jotka elivät täysin kyseenalaistamattoman uhrikulttuurin keskellä, vailla mitään kirjallista itsekriittistä perintöä.[112] Kristinuskon levisi Eurooppaan, joka osittain kristinuskon vaikutuksesta luopui ihmisuhreista. Kristinusko mieltyi siksi meilläkin uhriuskonnon kautta. Täällä pohjolassa emme ole vieläkään eläneet ”kirjan kansana” yhtä kauan kuin juutalaiset Jeesuksen aikoina. Girardin mielestä on aika väistämätöntä, että Jeesuksen uhriutta kyseenalaistava elämä, opetus ja kuolema tulisi olennaisella tasolla ohitetuksi kulttuureissa, joilla ei ollut vielä samanlaisia valmiuksia kyseenalaistamaan itseään kuin juutalaisilla. Vastaako kristikunnan verinen historia Juutalaisten pitkää matkaa kohti mahdollisuutta ymmärtää evankeliumin sisältö sellaisena kuin Jeesus sen itse ymmärsi?

Kristinusko on alusta lähtien ollut tien kulkijoiden, esimerkkiä seuraavien vaellusta. Jeesus ilmestyi pitkän ja itsekriittisen tien kulkeneen kansan historiaan ja aloitti sen keskeltä uuden historiallisen prosessin. Ehkä eurooppalainen kirkkohistoria on meidän pakanakansojen vanhan testamentin tie. Pitääkö meidän elää 2000 vuotta, ennen kuin ymmärrämme jotain uutta Jeesuksen merkityksestä ihmiskunnalle?

Siinä on jotain sekä masentavaa, että innostavaa. Masentavaa siinä mielessä, että oppimisen prosessi on niin pitkä ja kulkee niin suurten historiallisten erehdysten kautta, mutta hurjan innostavaa siinä mielessä, että kristinusko on edelleen avautuva totuus. Jeesuksen seuraaminen on tien etsimistä, totuuden hahmottamista ja elämään soveltamista. Muuttuvassa maailmassa se tekee kristinuskon uudestaan haastavaksi jokaiselle sukupolvelle.

Joissakin Euroopan kolkissa eläimiä uhrattiin kristillisen jumalanpalveluksen yhteydessä vielä viime vuosisadalle asti.[113] Vanhat pakanalliset tavat ja varsinkin uhraamiseen liittyvät uskomukset väistyivät hitaasti kristinuskon alta. Ne vaikuttivat eurooppalaisten pakanakansojen tapaan ymmärtää ja tulkita pääsiäisen merkitys senkin jälkeen, kun kristinusko oli pakosta tai muodollisesti vallannut alaa ja korvannut vanhat uhrirituaalit.

Olen aivan varma siitä, että kristikunta on ollut väkivaltaisimmillaan juuri silloin, kun Jeesuksen kuolema on vahvimmin ymmärretty sijaisuhriutena. Jos Jumala tuottaa pelastusta väkivallalla, niin tietenkin myös hänen maanpäälliset edustajat mieltävät väkivallan käytön pelastavana. Väkivalta on aina etsinyt uskonnosta kaikkein tehokkaimmat perusteensa. Siksi käytän termiä pyhitetty väkivalta. Kristillisen asenteen ja ihmisnäkemyksen juurtuminen osaksi kulttuuria on vienyt vuosisatoja. Edelleen huono teologia poikii rumia asenteita ja vääriä käytäntöjä. Jokaisen sukupolven pitää syventää ymmärrystä siitä mistä, millä tavalla ja mihin Jeesus on pelastanut ihmiskunnan.

Miksi parintuhannen vuoden oivallushistoria meitä pöyristyttää? Menihän meillä kymmeniä tuhansia vuosia ennen kuin opimme edes kirjoittamaan. Siitäkin on noin 5000 vuotta, mutta tarinoiden merkityssisällön ymmärtäminen, ja avaaminen kaikille, on ollut vasta viimeisten vuosisatojen aikana tehtyä urakkaa. Tämähän on evoluution aikataulussa tosi nopeaa toimintaa. Kaikella on aikansa. Luther ymmärsi mitä Luther ymmärsi. Sitäkin kristikunnan piti odottaa 1500 vuotta. Siihenkö se evankeliumien ymmärtämisen kehitys loppui?

Olemmeko nyt kahden tuhannen vuoden jälkeen kyenneet vastaanottamaan kaiken mitä Jeesuksella oli meille opetettavaa? Väittäköön niin, ken kehtaa. Juuri tämä Raamatun kirjojen ja erityisesti evankeliumien jatkuvasti uutta avaava ulottuvuus, tekee tekstin minulle eläväksi.

”Paljon enemmänkin minulla olisi teille puhuttavaa, mutta te ette vielä kykene ottamaan sitä vastaan.”[114]

Uskon että kykymme ottaa vastaan, ymmärtää ja soveltaa kasvaa koko ajan.

a)           Kykenemmekö nyt?

Miksi Jeesus ei suoraan sanonut mikä oli salattu maailman perustamisesta asti? Miksi hän ei selittänyt sitä muutoin kuin vertauskuvin, kryptisin väittein ja elämällään?

Syväoivalluksia vaativat asiat on oivallettava vaikeimman päälle. Se vie aikansa. Joskus siihen menee monta sukupolvea, vuosisataa ja miksei vuosituhatta.

Ehkä ristiinnaulitun viesti ei vieläkään ole mennyt kunnolla perille. Ehkä ristin pitäisi aina tuottaa meille ristiriitaisia kysymyksiä. Ehkä kristinuskon siksi pitäisi aina olla kysymys itselleen, valmiina julistamaan mitä uskoo, mutta samalla valmiina aina kyseenalaistamaan mitä uskoo. Sitä kristikunta on kyllä enenevässä määrin ollutkin, monen suureksi pettymykseksi. Kristikunnan kunniaksi on sanottava, että maailmassa tuskin on sellaista uskontoa, joka niin ahkerasti kyseenalaistaa itseään kuin kristinusko. Olemme pitkin matkaa enenevässä määrin sallineet itsellemme perusrakenteita horjuttavia kysymyksiä, provokatiivisia epäilyjä ja kaiken kautta ehkä uutta ymmärrystä tuottavia uudelleenarviointeja. Hyvä niin. Rehellinen kirkkohistoria keskittyy myös siihen, missä ollaan oltu ihan väärässä.

Girardin kulttuuriantropologinen ja teologinen elämäntyö on uudestaan aktivoinut kriittistä ajattelua evankeliumin keskeisen sisällön ymmärtämiseksi. Johti se teologisella tasolla muutokseen tai ei, se ei vaikuta hänen kulttuuriantropologiseen teoriaansa väkivallan mimeettisestä luonteesta ja alkuperästä.[115] Silti uskon, että tulevina vuosikymmeninä pääsiäissaarnojen sisältöä ei enää kopioida isien saarnakirjoista, eikä menneiden vuosikymmenien kommentaareista. Uusi ymmärrys evankeliumeista ei välttämättä tee sitä suositummaksi tai helpommin omaksuttavaksi, mutta ainakaan se ei tule torjutuksi vain mielettömänä ja moraalittomana sepitteenä, joka pitää omaksua mahdollisimman tyhjäpäisellä uskolla.

Hyvä uutinen on se, että hyvä uutinen odottaa. Se ei häviä minnekään. Aikaansa liian sidotut tulkintarakenteet odottavat purkajaansa ja työ on jo alkanut. Niiden alta löytyy kertomus pelastavasta rakkaudesta, joka on seurannut meitä harharetkillämme. Evankeliumi ei ole koskaan hävinnyt minnekään, eikä se ole lakannut toimimasta, vaikka se on formuloitu pelkäksi kaavaksi, joka pitää tunnusta oikeaksi. Ei Jumalan rakkaus ole koskaan rajautunut meidän käsityksiimme siitä.

Vaikka Girard on aika teoreettinen ja pitäytyy hyvin tieteelliseen argumentointiin, minä pidän häntä melkein pakottavana kääntymykseen kutsujana. Ei ole kysymys vain oikein ymmärtämisestä ja tulkitsemista. On kysymys hyvin henkilökohtaisesta peiliin katsomisesta, havahtumisesta, kääntymisestä ja Jeesuksen väkivallattoman mallin seuraamisesta. Vain silloin niin tuhoisaksi kehittynyt mimesis kääntyy palvelemaan minun ja koko maailman hyvää.[116] Onkohan kukaan aiemmin kuvannut kääntymyksen ulottuvuuksia niin syvältä kuin mies, joka alun perin alkoi tutkia vain halun olemusta ja huomasi, että kääntymys on myös haluamisen mallin vaihtamista ja kilpailun lopettamista sen kanssa. Sellainen kouraisee syvältä. Sellainen muuttaa elämän laatua ja suuntaa radikaalimmin kuin mikään muu.

Jos Jeesus on vastaus, niin mikä olikaan kysymys?

Ennen kun voi merkityksellä tavalla puhua mistään pelastuksesta, täytyy olla tarpeeksi vakuuttava kuva vaarasta, ongelmasta, riippuvuudesta tai mistä tahansa pelastusta vaativasta tilasta. Kristikunta on aina uskonut, että Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus on ollut vastaus tai ratkaisu. Kysymys ja ongelma on vaihdellut pitkin matkaa.

Ehkä kysymys syyllisyydestä ja rangaistuksesta on ollut keskeinen ahdistuksen aihe menneen vuosituhannen kansanhurskaudessa. Ehkä Anselm ja Luther lietsoivat sitä itse tai vastasivat jo olemassa olevaan hätään. Mene ja tiedä. Tänä päivän ahdistuksen aiheet liittyvät enemmän elämän tarkoituksettomuuteen, väkivaltaan, vihollisuuteen, ulkopuolisuuteen, sekä moraalisen kompassien puutteeseen.

Miksi emme ole kristittyinä onnistuneet sanoittamaan sellaista pelastuskertomusta, joka oikeasti haastaisi heräämään, kääntymään ja seuraamaan? Voiko se johtua siitä, että emme itse oikeasti seuraa anteeksiantavaa uhria, joka sekä haastaa että puolustaa uhreja, rakentaa sovintoa vihollisten kanssa ja radikaalisti vieraanvaraista ja hylkäämätöntä yhteisöä kaikkien kanssa. Me vain pidämme totena joitakin ihania uskomuksia ja ihmettelemme miksi kansa ei niistä piittaa.

Ehkä olemme eläneet liian kaukana kilpailuyhteiskuntamme kirotuista luusereista ja ahdistuneista voittajista, jotka epätoivoisesti pälyilevät mielekkään ja moraalisen elämän perään. Kuka heidät johtaisi pelastukseen kaikkien kateellisesta kilpailusta kaikkien kanssa? Kuka vapauttaisi heidät riippuvuudesta menestykseen, suosioon ja haluttuna olemiseen? Kuka parantaisi heidät kaikista niistä addiktioista, joilla yritämme sammuttaa perimmäistä ahdistustamme. Kyllä ihmiset pelastusta kaipaavat. Me etsimme sitä joka puolelta, tavoilla jotka tuottavat vain uusia kadotettuja sieluja ja viattomia uhreja.

Ennen kun olemme eläneet kadotettujen kanssa, tunteneet heidän epätoivonsa ja kosmisen orpoutensa, ennen kuin me uskallamme kohdata hakatut pahoinpitelijät, runnellut alistajat ja raiskatut lasten hyväksikäyttäjät, emme edes tiedä mihin pelastusta tarvitaan.

Kirkko, joka vain suojelee ihmisiä kadotuksen näkemiseltä ja kokemiselta, ei voi hahmottaa mihin kohtaan ihmisenä olemisen taivasta tai helvettiä evankeliumia tänään tarvitaan.

Hän, joka ei tehnyt mitään tullakseen hyväksytyksi, eikä jättänyt mitään tekemättä välttääkseen hylätyksi tulemista on tarjonnut meille täydellisen väkivallattoman tavan elää ryhdikästä elämää karussa maailmassa.

Luultavasti melkein kaikissa pelastuskäsityksissä on jotain totuuden jyviä, eikä niistä ehkä koskaan ole rakennettavissa mitään sellaista teologiaa joka antaisi kattavan ja johdonmukaisen selityksen pelastuksen sisällöstä. Anselm oli ensimmäinen, joka edes yritti sellaisen luoda. Ehkä siitä juuri siksi tuli suuri historiallinen väärinkäsitys, joka kokonaisuudessaan joutaa samaan romukoppaan feodaalisen yhteiskuntajärjestyksen kanssa, jonka säätyoikeudesta hänen argumenttinsa nousivat.

Miltä sitten näyttää väkivallan varjoista vapautettu pelastus? Mitä voimme toivoa siltä?

Ensinnäkin sen tulee relevantilla ja ymmärrettävällä tavalla kuvata kuka ja mitä minä olen kristittynä ihmisenä. Se tulee olla helposti kuvattavissa ja selitettävissä oleva tila kenelle tahansa, iästä, koulutuksesta ja kulttuuritaustasta riippumatta. Se täytyy olla kommunikoitavissa muutaman yksinkertaisen ja maailmanlaajuisesti ymmärrettävän symbolin tai metaforan kautta. Silti sen täytyy olla avoin moniulotteisille sovellutuksille ihmisten kaikilla elämänalueilla ja kaikkiin elämän vaiheisiin. Sen täytyy koskettaa ihmisten omaa kadotettuna olemisen kokemusta, tuntuakseen tarpeeksi todelliselta ja tätä elämää koskevalta. Sen täytyy antaa selkeä eettinen haaste ja selkäranka yksilölliseen ja yhteisölliseen elämään. Sen täytyy olla historiallisesti perusteltavissa ja älyllisesti puolustettavissa kun sitä verrataan vaihtoehtoisiin pelastuksiin.

Olenko sitä näissä kirjoituksissani pystynyt sellaisena kuvaamaan, jää lukijan arvioitavaksi. Olenko sitä elämääni soveltanut, jää kanssaeläjieni arvioitavaksi. Onko luottamukseni pelastuksen kantavuuteen kuoleman yli perusteltua, jää minun koettavakseni.

Minulle Girard on historiallisesti uudella tavalla käsitteellistänyt ihmiskunnan yhteisöllisen ja yksilöllisen pelastetuksi tulemisen tarpeen. Kadotettuna olemisen antropologinen sisältä on tullut kauhistuttavan selkeäksi ja toivottomaksi. Siksi myös Jeesuksen tuoman pelastuksen sisältö ja merkitys on vähintäänkin tarkentunut. Tällä matkalla itsetuntemukseni on kulkenut rinnan Jeesuksen tuntemisen kanssa.

Minulle tärkeintä on ollut väitellä sen pelastusopin kanssa, jonka alla itse olen kasvanut, ja jonka yksinkertaisen version melkein jokainen suomalainen on kuullut. Kun vuosia sitten ensimmäistä kertaa aloin istuttaa kysymysmerkkejä näihin maisemiin, tunsin, kuinka palleani alkoi kiristyä. Päätä ei pakottanut, mutta mahaan sattui. Tabut ja turvalliset taikasanat asuivat siellä. Eivät ne ole mietittyjä juttuja, vaan tunteenomaisesti omaksuttuja turvauskomuksia, joiden varassa koko kristinusko tuntui lepäävän. Niiden kyseenalaistaminen on mahdotonta ilman vakavaa vaaran tuntua.

Mutta mitä pitäisi pelätä? Että Jumala hylkää meidät, jos emme usko hänen tarjoamastaan pelastuksesta oikealla tavalla? Aivan kuin hän mustasukkaisesti varjelisi jotain oikeaa uskontunnustusta tai pelastuskaavaa ja pitäisi sitä minua tärkeämpänä.

Vähitellen tabujen valta alkoi murtua, enkä ole enää vuosiin ole vaivannut mieltäni sillä, mihin minä kuolemani jälkeen joudun, vai joudunko tai pääsenkö mihinkään. Ainoastaan ikävä on jäänyt sellaiseen tilaan, jossa hylkääminen on vihdoin hylätty.

Kysymys väkivallasta, sen syistä, seurauksista ja erityisesti kysymys väkivaltakierteen purkamisen mahdollisuudesta, sai minut kyllästymään terapeuttiseen kirjallisuuteen ja uudestaan kiinnostumaan Jeesuksesta, jonka elämä ja kuolema oli matkani varrella niin läpeensä valmiiksi selitetty. Itsekin olin siihen selittelyvimmaan osallistunut, eikä sille nähtävästi ole loppua näkyvissä, koska edelleen annan niin suuren osan energiastani näiden kysymysten selittämiseen.

Välillä tietenkin kuvittelen löytäneeni kattavan selityksen pääsiäisen merkitykselle. Mutta kun hybris haihtuu, näen olevan oppi-isieni kanssa vain osa sukupolvien ketjua, joka yrittää ymmärtää edes jotain pääsiäisen merkityksestä omalle ajalleni.

Oma argumentointini on saattanut kohdittain olla aggressiivista, vastapuolta yksinkertaistavaa ja halventavaa. Jotkut ylilyönnit menevät ymmärtämättömyyden piikkiin. Anselmin ja Lutherin pelastusteologiassa ja sen myöhemmissä versioissa on niin paljon erilaisia nyansseja ja versioita, että en millään voi tehdä niille kaikille oikeutta, koska en niitä tunne enkä ymmärrä. Minä olen argumentoinut sen kaikkein yksinkertaisimman ja kansantajuisimman version kanssa.

Toisia argumentteja en ole malttanut loiventaa, koska olen nauttinut liikaa oikeassa olemisen paremmuudesta. Silti ymmärrän, että Golgatan kukkulan rinteet sopivat huonosti teologisten tykkien asemapaikaksi. Jos koet tehneeni sinulle tai edustamallesi käsityksille vääryyttä, pyydän sinua ilmaisemaan ne. Väittele vastaan. Julkaisen kaikki asialliset vastaväitteet ja korjaan omaa ajatteluani yhtä vastahakoisesti kuin aina ennenkin.

Pelastukseen liittyvä tulkintakirjo on siinä mielessä lohduttava, että vapauttaa pakosta nytkään löytää täydellinen vastaus. On hyvin mahdollista, että vastaus on sekoitelma kaikkia tähän asti annettuja vastauksia, eikä sekään ole mikään lopullinen vastaus. Raamattu itse tarjoaa vastausten kirjoa, ja kirkkohistoria tuo niitä lisää.

Ehkä pelastuksessakin on oma evolutionaarinen ulottuvuutensa. Saamme mahdollisuuden kasvaa ja tulla enemmän ja enemmän Jeesuksen kaltaisiksi, osallisiksi Jumalallisesta rakkaudesta. Ainakin ymmärryksemme pelastuksesta kehittyy koko ajan, samalla kun ymmärryksemme meitä sitovista ja ohjaavista asioista kehittyy. Minulle evankeliumien kertomukset Jeesuksesta ovat sellaisinaan pelastavia, vaikka en pystyisi niiden pohjalta kehittämään minkäänlaista teoriaa pelastuksesta. Kertomuksina, eikä teorioina, ne välitettiin alun perinkin. Minä koen itseni kutsutuksi osallistumaan noihin kertomuksiin, elämään Jeesuksen seuraajan elämää 2000 vuotta myöhemmin. Se pelastaa minut osalliseksi kauan sitten alkanutta tarkoitusta ja tarinaa, joka on yhdessä muiden kanssa kutoutumassa väkivaltaisen historian läpi kohti jotain hyvää ja pelastavaa päämäärää.

Ortodoksikirkoissa neljä evankeliumia on sidottu puu- tai kultakantiseksi kirjaksi nimeltä Hyvä Uutinen.[117] Siinä se on, neljässä eri versiossa, ilma yhtenäistä tulkinta-avainta tai lopputeoriaa siitä, miten hyvä uutinen pelastaa. Yksimielisyys löytyy vain siitä kuka pelastaa.

Kertomuksissa käytetään erilaisia kielikuvia ihmisen pelastamisesta. On lammaspaimen, joka tuo kotiin kadonneen lampaan tai ihmisen poika, joka etsii omistaan vieraantuneita.[118] Eksyneiden löytymistä juhlitaan pois suljettujen ja saastaisten kodeissa. On lääkäri, joka parantaa sosiaalisesti eristetyt ja yrittää herättää eristäjät. On sosiaalisen omantunnon herättäjä, joka sanoo että pelastus on tullut siihen kotiin, jonka isäntä oli juuri luvannut antaa puolet omaisuudestaan köyhille ja hyvittää kaikki rikoksensa.[119] On puuhun ripustettu kirottu mutta pelastava käärme[120] ja Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman synnit.[121] On elävän veden antaja,[122] lunnaiksi antautuja,[123] ihmisten kalastaja, viinitarhan isäntä jne.

Ehkä pelastuksen teologia on äärettömän vaikeaa ja turhauttavaa juuri siksi, että ihmisen pelastaminenkin on juuri sitä, äärettömän vaikeaa ja turhauttavaa. Vai haluaisitko sinä olla ihmiskuntaa rakastavan ja meidän vapauttamme kunnioittavan Jumalan roolissa, kyvyttömänä pakottamaan, mutta halukkaana uhrautumaan?

Pari vuotta sitten sain aika vaikutusvaltaista tukea yritykselleni ymmärtää kristikunnan keskeistä toivoa uudesta näkökulmasta. Maailman vaikeimmasta työstä eläkkeelle vetäytynyt Paavi Benedictus XVI myönsi että:

”Pyhän Anselmin käsitteellisyys on muuttunut meille käsittämättömäksi. Meidän työksi jää uudestaan ymmärtää hänen ilmaisunsa takana oleva totuus. Ei ole epäilystäkään siitä, että edessämme on perustavaa laatua oleva dogman evoluutio… Vastaukset näihin kysymyksiin voidaan tänä aikana muotoilla uudella tavalla.”[124]

Kuka olisi uskonut, että Paavi aja uudistusmielisyydessä Lutherin ohi tai että katolinen kirkko olisi näin keskeisessä asiassa ennakkoluulottomampi ja joustavampi kuin luterilaiset ja tämän päivän fundamentalistit.

Kristillisen pelastusopin evoluutio todellakin alkoi siitä, että jotain tavallista ja tavatonta nähneet ja kokeneet Jeesuksen seuraajat yrittivät änkyttää kokoon sopivia analogioita ja tarpeeksi tuttuja termejä, yrittäessään selittää eri kohderyhmille, mitä oikein uskoivat tapahtumien merkinneen. Kirkko ei tuhanteen vuoteen julistanut yhtä selitysmallia toista paremmaksi. Änkytys ja vänkäys aiheen ympärillä on jatkunut nyt pari tuhatta vuotta. Ymmärtämisen avaimia on etsitty juutalaisesta, kreikkalaisesta ja roomalaisesta kulttuurista ja lopulta keskiajan feodaalisesta yhteiskunnasta. Siihen ne selitykset sitten jähmettyivätkin pitkäksi aikaa.

Epävarmuuksien maailmaan on nousemassa pelottava fundamentalismin ja ylivarmuuden aalto, joka sulkee sisäänsä kaikki uskonnot, ateismin ja poliittiset puolueet mukaan luettuna. Ainoa asia joka pelastaa meidät siltä aallolta on turvallinen juurtuminen sellaiseen suhdeverkostoon, joka kestää epävarmuutta, paradokseja ja ristiriitoja, turvautumatta hylkäävyyteen ja syntipukkaamiseen. Sellaisen pitäisi koko yhteiskunnan olla. Jos ei ole, niin sellaisen pitäisi ainakin Kristuksen seuraajien joukko olla.

[1] 2Moos. 34:20.

[2] Greenberg väittää että papistoon kuului 20 000 jäsentä. Greenberg Gary. The Judas Brief. Who Really Killed Jesus? Continuum. New York. 2007. s. 155.

[3] Griffith-Jones Robin. The Four Witnesses. Harper SanFrancisco. 2000.

[4] Matt 23:35.

[5] Joh 8:40.

[6] Joh 11:49,50

[7] Girard René. The scapegoat. John Hopkins University Press. Baltimore. 1986. s. 112-114.

[8] Joh 11:53

[9] Davies Nigel. Human Sacrifice in history and today. Dorset Press. New York. 1988.

[10] Girard René. Evolution and Conversion. s. 217.

[11] Alison James. Undergoing God. Continuum. New York. London. 2006. s. 60.

[12] Jeesus oli tähän asti lukuisia kertoja kutsunut omaa visiotaan tulevaisuudesta Jumalan valtakunnaksi. Missään vaiheessa hän ei ollut puhunut uudesta liitosta joka korvaisi vanhan liiton. Muutenkin hänen tyylinsä oli radikaalisti vanhaa mullistava eikä uudistava. Siksi tämä yksi ainut sitaatti uudesta liitosta kuulostaa pikemminkin juutalaisia kosiskelevalta teologiselta jälkiselittelyltä. Tästä puuttuu kaikki liiton tunnusmerkit: molemminpuoliset uskollisuusvalat, vakuuttelut vihollisten tuhosta jne. On tietenkin mahdollista, että tämä itseymmärrys todella syntyi päivää ennen Jeesuksen kuolemaa, mutta sanan myöhempi lisääminen Paavalin tulkintojen kautta on todennäköisempi selitys.  McKnight Scot. Jesus and His Death:  Historiography, the Historical Jesus and Atonement Theory. Baylor University Press. 2005. s. 289-292, 305, 307-312.

[13] Näillä Jeesuksen sanoilla on turha perustella tuhat vuotta myöhemmin syntynyttä teologiaa, jonka mukaan Jeesus kuittasi kuolemallaan ihmisen velkaa Jumalalle, ikään kuin Jeesuksen kuolema olisi ollut Jumalalle itselleen välttämätön. Jeesuksen Isä ei säilyttänyt mitään verellä kuitattavia velkakirjoja taivaassa. Temppelin rahastonhoitajilla oli kyllä joukoittain köyhän kansan pinteestä kiristettyjä velkakirjoja, mutta Jeesus oli jo tehnyt selväksi, että Hänen valtakuntansa ei ole tämän rosvoluolan kaltainen.

[14] Luuk 22:19. Paavalin siteeraamassa versiossa korostuu, kuinka vakavasti alkuseurakunta oli ottanut Jeesuksen kehotuksen muistaa: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.” 25. Samoin hän otti aterian jälkeen maljan ja sanoi: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni. Niin usein kuin siitä juotte, tehkää se minun muistokseni.” 1Kor 11:24,25.

[15] Tätä myöhemmässä käytännössä syntynyttä pukin kujanjuoksua ei Mooseksen kirjoissa kuvata, enkä tätä kirjoittaessani enää löytänyt lähdettäni.

[16] En muista olenko saanut tämän vertauksen joltain toiselta. Olen melko varma, että ristiä on aiemminkin tulkittu näin. Jeesushan myös viittasi tämän puun hedelmään ehtoollisasetuksessaan. Risti kantoi “hedelmää” jota Jeesus viimeisessä ehtoollisessa kehotti juomaan ja syömään hänen muistokseen. Mutta viini ja leipä ei ollut enää vain viatonta maan hedelmää, vaan oli muistutus uhrin lihasta ja verestä. Ristin hedelmä ja sen muistoksi vietetty ateria ei antaisi meidän koskaan unohtaa totuutta siitä mitä ihminen tekee ihmiselle ja lopulta Jumalalle itselleen, ja siitä mitä Jumala on tehnyt pelastaakseen ihmiskunnan.

[17] Schwager. Jesus in the Drama of Salvation. s. 163.

[18] Neuhaus. Death on a Friday Afternoon. s. ix,

[19] Daly Robert J. Sacrifice Unveiled. The True Meaning of Christian Sacrifice. T&T Clark. London. 2009. 5, 11, 100, 101. Meille tämä on esitelty ikäänkuin Jumala olisi uhrauttanut poikansa.

[20] Alison. The Joy of being wong. s. 58.

[21] Girard René. The one by Whom Scandal Comes. Michigan State University Press. 2014. s. 60

[22] Nevanlinna Tuomas ja Relander Jukka. Uskon sanat. Teos. Helsinki 2011. s. 238, 239.

[23] Omassa luterilaisessa kulttuurissamme tämä käsite on vieras, koska Luther korosti pelastusta ainoastaan armosta ja pelkäsi että kaikki Kristuksen imitoiminen toisi tilalle pelastumisen lain teoista eikä armosta.

[24] Swartley M. Willard Editor. Violence Renounced. Pandora Press. Telford. 2000. s. 218-245.

[25] Kirjassaan Christus Victor ruotsalainen teologi Gustav Aulen osoittaa että nykyisin vallalla oleva sovitusoppi ei ole peräisin evankeliumeista, eikä kuulunut kirkkoisien opetukseen. Den Kristna Försuningstanken. Englanniksi käännettynä Christus Victor. An Historical Study of the Three Main Types of the Idea of the Atonement. London SPCK 1970.

[26] Jersak Brad & Hardin Michael Editors. Stricken By God.. 73

[27] Girard. I See Satan Fall… s. 154.

[28] Weaver. J. Denny. The Nonviolent Atonement. s. 218.

[29] Siteerattu kirjassa: Gorringe Timothy. God’s Just Vengeance. s. 109.

[30] Girard. Things hidden… s.  252.

[31] Girard. Things hidden… s.  253.

[32] Galatalaiskirjeen selitys. Suom. A.E. Koskenniemi. Turku 1932. SLEY. s.177.

[33] Juutalaisista ja heidän valheistaan. Suom. T. T. Karanko. Kerava 1939 Kustannus OY Vasara. s. 33.

[34] Lutherin esipuhe antinomilaisiin teeseihin, antinomilaiset teesit ja teesit ensimmäistä antinomilaisväittelyä varten. Suom. Erkki. Koskenniemi. Laki ja evankeliumi, 23-34. Vaasa 1983 SLEY. s. 26.

[35] Hengellinen virvoittaja. Jokapäiväisiä Jumalan sanan tutkisteluja, Martti Lutherin kirjoista kokoilleet J.L. Pasig ja Geo. Link. 3. painos toim. Heikki Koskenniemi. Helsinki 1952. SLEY. s. 219,220.

[36] Sana ja armo. Hartauskirja vuoden joka päivälle. Suom. Eero Metsola. Helsinki 1946. Pellervoseura. s. 159.

[37] Messun väärinkäyttämisestä. Lutherin Walitut teokset 2,274-381. Suom. Yrjö Loimaranta. Kuopio 1910. SLS. s. 323.

[38] Hengellinen virvoittaja. Jokapäiväisiä Jumalan sanan tutkisteluja, Martti Lutherin kirjoista kokoilleet J.L. Pasig ja Geo. Link. 3. painos toim. Heikki Koskenniemi. Helsinki 1952. SLEY. s. 497

[39] Väsyneille matkamiehille. Lutherin kirjoituksista ja Tunnustuskirjoista kokoiltuja, uskoon tarpeellisia ydinlauseita, kokoillut Joonas Peippo. Turku 1963 (omakustanne). s.49.

[40] Katso ihmistä! Iloinen Kärsimys. Valikoima Martti Lutherin saarnoja. Suom. Anja Ghiselli. Helsinki 1996 (Kirjaneliö), s. 63.

[41] Saarinen Risto. God and the Gift. An Ecumenical Theology of Giving. Liturgical Press. Minnessota. 2004. s. 98. Tosin Saarinen yrittää hahmottaa ainakin potentiaalisesti väkivallatonta luterilaista lunastusteologiaa. s. 99.

[42] Armstron Karen. A History of God. Random House. 1993. s. 279.

[43] Herramme Jeesuksen Kristuksen Vuorisaarnan selitys. Suom. Juuso Hedberg. Helsinki 1906. (SLEY). s. 28.

[44] Juutalaisista ja heidän valheistaan. Suom. T. T. Karanko. Kerava 1939. Kustannus OY Vasara. s. 161.

[45] Bartlett. Cross Purposes… s. 89-94.

[46] Elämän taistelussa. Koottu tohtori Martti Lutherin kirjoista. 3. p. Helsinki 1946 SLEY. s.280. (kolme edellistä sitaattia samasta teoksesta.)

[47]Pinker Steven. The Better Angels of Our Nature. Why Violence Has Declined. Penguin Books. New York. 2011. s. 14.

[48] Olen kadottanut tämän haastattelun lähteen ja sitaattini perustuu pettävään ulkomuistiini.

[49] https://www.youtube.com/watch?v=VW2bxDOAx3Q

[50] Bartlett Anthony. Cross Purposes. The Violent Grammar of Christian Atonement. Trinity Press. Pennsylvania. 2001. s. 247, 248.

[51] Finlan Stephen Problems With Atonement. Liturgical Press. Collegeville, Minnesota 2005. s. 10. 84.

[52] Alison James. On being liked. s. 20

[53] Philip L Quinn. Christian atonement and Christian Justification. Fath and Philosophy.3. No 4. s. 444-462. Siteerattu: Lehtonen Tommi. Punishment, Atonement and merit In Modern Philosophy of Religion. Luther-Agricola-Society. Helsinki 1999.  s. 197.

[54] Denny Weaver. The Nonviolent Atonement: Human Violence, Discipleship and God. Jersak Brad & Hardin Michael Editors. Stricken By God. Nonviolent identification and the Victory of Christ.  WM.B Eerdmans Publishing Co.

[55] Wayne Northey. The Cross: God’s peace work – Towards a Restorative Peacemaking Understanding of the Atonement. In: Jersak Brad & Hardin Michael Editors. Stricken By God. Nonviolent identification and the Victory of Christ.  WM.B Eerdmans Publishing Co. s. 365

[56] Weaver. J. Denny. The Nonviolent Atonement. Eerdmans Publishing Co. Grand Rapids/Cambridge. 2001. s. 196.

[57] Martin Luther King Strength to Love. Fortress Press. Philadelphia. 1963. s. 20. Siteerattu: Nelson – Pallmeyer Jack. Jesus against Christianity. Reclaiming the Missing Jesus. Trinity Press. Harrisburg Pennsylvania. 2001. s. 302.

[58] Alison James. On being liked. s. 22

[59] Kärkkäinen Veli-Matti. Christ and Reconciliation: A Constructive Christian Theology for the Pluralistic World, vol. 1. Eerdmans. Grand Rapids. 2013. s. 319.

[60] Lehtonen Tommi. Punishment, Atonement and merit In Modern Philosophy of Religion. s. 183

[61] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. A Theology of the Cross.  WM.B. Eerdmans Publishing Co. Grad Rapids/Cambridge. 2006. s. 25.

[62] Lehtonen Tommi. Punishment, Atonement and merit In Modern Philosophy of Religion. Luther-Agricola-Society. Helsinki 1999.  s. 137-loppuun s. 150.

[63] 5Moos 24:16

[64] Lehtonen Tommi. Punishment, Atonement and merit In Modern Philosophy of Religion. Luther-Agricola-Society. Helsinki 1999. s. 191.

[65] Alison James. On being liked. s. 22

[66] Jersak Brad & Hardin Michael Editors. Stricken By God. s. 24.

[67] Johannes, joka puhui Jeesuksen puhdistavasta verestä, kytkee sen nimenomaan siihen, että me puhumme totta toisillemme kaikesta osallisuudestamme vääryyteen. Silloin veri jonka vuodattamiseen olemme osallisia ei huuda meille kostoa, vaan muuttuu pelastavaksi, ei siksi, että veressä sinänsä oli mitään rituaalisesti puhdistavaa, vaan siksi, että veren vuodattaja oli ja on anteeksiantava uhri.

 Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää. 6 Jos sanomme elävämme hänen yhteydessään mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme emmekä seuraa totuutta. 7 Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä. 8 Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. 9 Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. 10 Jos väitämme, ettemme ole syntiä tehneet, teemme hänestä valehtelijan eikä hänen sanansa ole meissä.

[68] Jes 52:5

[69] Saarinen Risto. God and the Gift. An Ecumenical Theology of Giving. Liturgical Press. Minnessota. 2004. s. 91-94

[70] Gorringe Timothy. God’s Just Vengeance. Cambridge University Press. 1996. s. 185.

[71] Goldingay John. Atonement Today. SPCK London. 1995. s. 39-53.

[72] Tidball, Derek. The Atonement Debate: Papers from the London Symposium on the Theology of Atonement. Zondervan. Grand Rapids. 2008. s. 162.

[73] Esim. Luuk 7:36-50.

[74] Roomalaiskirjeen ensimmäinen luku.

[75] Luuk 15:11-32

[76] Bradley Jersak. A More Christlike God: A More Beautiful Gospel. Plain Truth Ministries. Psasadena. 2015. s. 183-200.

[77] Kärkkäinen Veli-Matti. Christ and Reconciliation: A Constructive Christian Theology for the Pluralistic World, vol. 1. Eerdmans. Grand Rapids. 2013. s. 351.

[78] Capps Donald. The Child’s Song. The religious Abuse of Children. Westminster. Louisville. 1995.

[79] https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/harmageddonin-taistelu-on-pi-1

[80] https://www.realclearscience.com/blog/2013/04/belief-in-punitive-god-associated-with-poor-mental-health.html

[81] Volf Miroslav. Free of Charge. Giving and forgiving in a culture Stripped of grace. Zonderwan. Grand Rapids. 2005. s. 139.

[82] Jersak Brad. Her Gates Will Never Be Shut: Hell, Hope, and the New Jerusalem. WIPF and Stock Publ. Oregon. 2009. s. 2.

[83] Matt 5:22, 29, 30. 10:28. 18:9. 23:33. 25:15, 33. Mark 9:43, 45, 47. Luuk 12:5.

[84] Tomlinson Dave. Re-Encanting Christianity. Cantenbury Press. London. 2008. s. 98.

[85] Kol 1:20

[86] 1Kor 15:28.

[87] Wink Walter. Violence and Nonviolence in South Afrika. New Society Publishers. Philadelphia. 1987 s. 49.

[88] Saarinen Risto. God and the Gift. An Ecumenical Theology of Giving. Liturgical Press. Minnessota. 2004. s. 80.

[89] Grimsrud Ted Instead of Atonement. Cascade Books. Oregon. 2013. s. 3.

[90] Megivern James J. The Death Penalty: A Historical and Theological Survey. Paulist Press. New York. 1997. s. 142.

[91] Gorringe Timothy. God’s Just Vengeance. Cambridge University Press. 1996. s. 211.

[92] 5Moos 32:43.

[93] 4Moos 35:33

[94] Potter Harry. Hanging in Judgment: Religion and death penalty in England. Continuum. New York. 1993.

[95] Gorringe Timothy. God’s Just Vengeance. Cambridge University Press. 1996. s. 10, 11.

[96] Jer 7:22, 23.

[97] Jes 66.

[98] Wink Walter. Engaging the Powers. Dicernment and Resistance in the World of Domination. Fortress Press. 1992. s. 88, 89.

[99] Grimsrud Ted Instead of Atonement. Cascade Books. Oregon. 2013. s. 5-7.

[100] Kirwan Michael and Hidden Sheelah Trefle. Mimesis and Atonement. Rene Girard and the Doctrine of Salvation. Bloomsbury. London. 2017. s. xiv.

[101] Kirwan Michael and Hidden Sheelah Trefle. Mimesis and Atonement. Rene Girard and the Doctrine of Salvation. Bloomsbury. London. 2017. s. 33

[102] Kirwan &Trefle. Mimesis and Atonement. s. 35.

[103] Jersak Brad & Hardin Michael Editors. Stricken By God. Nonviolent identification and the Victory of Christ.  WM.B Eerdmans Publishing Co. 2007. s. 509.

[104] Kirwan &Trefle. Mimesis and Atonement. s. 42, 43

[105] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. A Theology of the Cross.  WM.B. Eerdmans Publishing Co. Grand Rapids/Cambridge. 2006. s. 306

[106] Kirwan Michael and Hidden Sheelah Trefle. Mimesis and Atonement. Rene Girard and the Doctrine of Salvation. Bloomsbury. London. 2017. s. x.

[107] Girard. I See Satan Fall… s. 150

[108] Slavoj Žižek On Belief. Routledge 2001. s. 105. Siteerattu kirjassa: Depoortere Frederiek. Christ in Postmodern Philosophy. Gianni Vattimo, Rene Girard and Slavoj Žižek. T&T Clark. London. NY 2008. s. 122.

[109] Pinker Steven. The Better Angels of Our Nature. Why Violence Has Declined. Penguin Books. New York. 2011.

[110] Girard René. When These Thing Begin. Michigan State University Press. 2014. s.133

[111] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. Stanford University Press. California. 1978. s. 138.

[112] Girard. Things Hidden… s. 252

[113] Warren, James. Compassion Or Apocalypse? A Comprehensible Guide to the Thought of Rene Girard. Christian Alternative. Washington. 2013. s. 286, 287.

[114] Joh 16:12

[115] Girard René. The one by Whom Scandal Comes. Michigan State University Press. 2014. s. xi

[116] Kaplan Grant. Rene Girard, Unlikely Apologist. Notre Dame Press. Indiana 2016.

[117] Bradley Jersak. A More Christlike God: A More Beautiful Gospel . Plain Truth Ministries. Psasadena. 2015. s. 231

[118] Luuk 19:9,10. 15:4-7.

[119] Luuk 19:9.

[120] Joh 3:14-15 Kielikuva, jonka vain juutalaiset ymmärsivät.

[121] Joh 1:29, 36

[122] Joh 10:10-14.

[123] Mark 10:45.

[124] Catholic News Agency. November 17. 2016.