Vallan lumous

Kabinettipaikka haussa[1]

Jeesuksen puheet matkalla Jerusalemiin olivat käyneet koko ajan synkemmiksi ja vaarallisen tuntuisiksi. Kuolemaansakin hän oli ennustanut jo kolmesti. Se ei estänyt joitakin opetuslapsia edelleenkin ajattelemasta vain itseään. Matkan aikana Jaakob ja Johannes tulivat Jeesuksen luokse, ja yrittivät saada häneltä ennakkosuostumusta pyyntöön, jota eivät olleet vielä esittäneet:

Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat, tulivat Jeesuksen luo ja sanoivat: ”Opettaja, meillä olisi sinulle pyyntö. Suostuthan siihen.”

Lapset käyttävät samaa taktiikkaa silloin kun epäilevät, että vanhempien vastaus on kielteinen. Jeesus ei suostunut antamaan mitään avoimia valtakirjoja. Hän halusi tietää mitä heillä oli mielessään.

”Mitä te haluatte minun tekevän?” kysyi Jeesus.

He vastasivat: ”Kun kirkkautesi tulee, anna meidän istua vierelläsi, toisen oikealla ja toisen vasemmalla puolella.”[2]

Jaakob ja Johannes eivät olleet luopuneet valtaunelmistaan. ”Kun se valtakunta, josta olet puhunut, lopulta toteutuu niin anna pää- ja ulkoministerin salkut meille.”

Veljekset eivät edelleenkään ymmärtäneet Jeesuksen kutsumuksen ja tehtävän luonnetta. He kuvittelivat vieläkin seuraavansa ylivoimaista sankaria, kaikkien vihollisten voittajaa, joka lopulta saisi suunnattomasti valtaa, voimaa ja omaisuutta. He halusivat käyttää hyväkseen läheistä suhdettaan tulevaan maailmanhallitsijaan, ja varmistaa erikoisasemansa hänen rinnallaan. Olihan se sinänsä kohtuullinen pyyntö niiltä, jotka olivat uhrautuvaisesti ja lojaalisti osallistuneet uuden imperiumin perustamisvaiheen hankaluuksiin ja vaivoihin. Pietarikin oli matkan aikana kysynyt mitä he saisivat vaivan palkaksi ja Jeesus oli luvannut heille satakertaisesti parempilaatuista arkea – ja vainoja.

Parempi arki ei tuntunut riittävän ukkosenjyrinän[3] pojille, koska he eivät hahmottaneet miten Jeesuksen seuraaminen voisi muuttaa arkea olennaisesti paremmaksi. He tiesivät vain yhden olennaisen asian, joka voisi muuttaa arkea paremmaksi. Se olisi muita tärkeämpi status ja suurempi valta. Ehkä heille loppupeleissä oli saman tekevää, minkälainen valtakunta oli tulossa, kunhan heidän ei tarvitsisi enää istua samaan pöytään näiden muiden kanssa. Opetuslapsia oli liikaa ja johtajia liian vähän. He halusivat paikata tyhjiön ja samalla parantaa omaa elämäänsä sillä ainoalla tavalla, jonka tunsivat.

Turhaa Jaakobista ja Johanneksesta on etsiä mitään erityisen poikkeuksellista. Heidän asenteensa on kilpailuyhteiskuntamme arkea. Muiden kanssa kilpaileva etsii siipeä, jonka päällä voisi lentää muutaman portaan yli, matkalla vallan tarjoamiin etuoikeuksiin.

Evankeliumien kirjoittajille tämä oli kuitenkin oikeasti häpeällinen kertomus jaettavaksi. Matteus siirsi tämän pyynnön aika läpinäkyvästi Jaakobin ja Johanneksen äidin esittämäksi. Poikien äiti esitti asiansa polvistuen ”anovasti” Jeesuksen eteen.[4] Häpeä siirrettiin apostolisen piirin ulkopuolelle, vähän hupsun naisen kannettavaksi. Luukas ei maininnut koko episodia lainkaan. Ehkä häntä nolotti liikaa.

Pietari, Jaakob ja Johannes olivat hyvää vauhtia muodostamassa Jumalan valtakunnan triumviraatin. He halusivat valtiaiksi, herroiksi ja maan mahtaviksi ymmärtämättä ollenkaan, että juuri sellaisten tuomittavaksi Jeesus oli matkalla. Juuri sellaisten valtiaiden pyhitettyä väkivaltaa Jeesus oli menossa paljastamaan. Unelmiensa kautta opetuslapset osoittautuivat maan valtiaitten kaltaisiksi. Heidän vallanhimonsa oli villiintynyt tavoittelemaan taivaita. He halusivat voittaa maalliset tyrannit taivaallisella despotismilla. Vaikka he ulkoisesti edelleen seurasivat Jeesusta, heidän mielensä oli vihollisen vallassa. Tämän maailman vallat ja voimat olivat heidän mimeettisen halunsa malleja.

Jeesus oli viime päivät monella tavalla alleviivannut kuinka valta, status ja rikkaus tekevät Jumalan valtakunnan ymmärtämisen ja sinä elämisen vaikeaksi, jos ei mahdottomaksi. Siksi heidän kysymyksensä oli hänen kannaltaan todella masentavaa kuultavaa.

Jeesus sanoi heille: ”Te ette tiedä mitä pyydätte.

Jeesuksen puheet tulevasta kärsimyksestään ja siitä kuinka vaikeaa hänen seuraamisensa tulisi olemaan eivät selvästikään olleet rekisteröityneet. Kertomuksen lopun tuntijat tajusivat Jeesuksen lempeän kommentin synkän ironian. Veljesten paikan saivat kaksi ristiin naulittua juutalaista rosvoa tai/ja kapinallista ”toisen hänen oikealle, toisen hänen vasemmalle puolelleen.”[5] Joka tapauksessa Jeesus aavisti, että lähiaikoina hänen lähelleen haluavien määrä tulisi päivä päivältä vähenemään. Veljekset pyysivät ymmärtämättään erityispaikkoja kuoleman varjoihin. Kertomus vahvistaa käsitystä, jonka mukaan uskonto on pakoa todellisuudesta. Samalla se on kertomus Jeesuksesta, joka koko ajan vetää seuraajansa takaisin karun maan pinnalle. Hän oli tullut haastamaan kaiken sellaisen uskonnollisuuden, joka sulki silmänsä uhreja tuottavasta todellisuudesta.

Viitaten symbolisesti tuleviin kärsimyksiinsä Jeesus kysyi:

Onko teistä juomaan sitä maljaa, jonka minä juon? Voitteko te ottaa sen kasteen, jolla minut kastetaan?

Jeesus puhuu maljan juomisesta preesensin indikatiivissa. Hän on sitä jo juomassa. Tämä keskustelukin maistuu katkeralta juomalta.

Kysymys oli tietenkin retorinen, koska Jeesus oli jo kertonut heille, etteivät lainkaan ymmärrä mitä pyytävät. Mutta veljekset ovat niin omien haaveittensa lumoissa, että eivät kuulleet Jeesuksen sarkasmia. Ehkä he intoutuivat kuulemaan näissä sanoissa tulevan valta-asemansa pääsyvaatimukset. Tietenkin he olisivat valmiit minkälaisiin tulikokeisiin tahansa, jos vain saisivat palkinnokseen muita huomattavasti korkeamman aseman. Eihän Jeesus vieläkään ollut sitä heiltä kieltänyt. Ehkä he tästä syystä olivat niin varmoja vastauksestaan, kun he sanoivat yhteen ääneen:

”Voimme”, he vastasivat.

Mielikuvissani kuulen Jeesuksen päästävän heikosti peitellyn äänekkään huokauksen.

Vieläkään hän ei moittinut heitä vaan sanoi:

Sen maljan, jonka minä juon, te vielä juottekin, ja sillä kasteella, jolla minut kastetaan, kastetaan myös teidät.

Jeesus ei luvannut vapauttaa heitä joutumasta saman väkivallan uhreiksi. Päinvastoin. Vaikka he nyt mahdollisesti säästyisivätkin samalta kohtalolta, se voisi odottaa heitä myöhemmin.

Mutta minä en määrää siitä, kuka istuu oikealla ja kuka vasemmalla puolellani. Ne paikat ovat niiden, joille ne on tarkoitettu.”

Keskustelu päättyi näihin arvoituksellisiin sanoihin. Jeesus antoi heidän jäädä siihen kuvitelmaan, että paikat olivat ehkä sittenkin varattu heille. Siitä mahdollisuudesta kiihtyneinä, he eivät malttaneet olla vihjaisemasta jotain tulevasta kunniastaan muille opetuslapsille.

Vallan lumous

Kun muut kymmenen kuulivat tästä, he suuttuivat Jaakobille ja Johannekselle.

Jaakob ja Johannes olivat yrittäneet etuilla jonossa, livahtaa salaa samalle huipulle, jonne kaikki muutkin halusivat. Heistä tuli muille opetuslapsille kilpailijoiksi muuttuneita haluamisen malleja.

Kateellisuus muuttuu kaunaksi kilpailijan pienimmästäkin etumatkasta.

Muut kymmenen olisivat halunneet puhua vain ukkosenjyrinän veljeksistä ja heidän käsittämättömästä röyhkeydestään. Tämä oli kyllä ryhmästä erottamisen paikka. Jeesus ei kuitenkaan kääntynyt muiden kanssa näitä kahta vastaan. Ei heissä ollut mitään erityisen moitittavaa. Ehkä he olivat muistaneet Jeesuksen aiemmat puheet lasten kaltaiseksi tulemisesta, ja päättäneet ilmaista halunsa juuri niin konstailemattomasti kuin pienet tekevät.[6] Salakavalasta ja laskelmoivasta kieroudesta heitä ei ainakaan voinut syyttää. He vain pyysivät mitä halusivat. Muut halusivat aivan samaa vähän peitellymmin.

Jeesus kuunteli aikansa opetuslasten kiivasta taistelua siitä, kuka on mitäkin ja kenestä mahdollisesti tulee jotakin. Lopulta hän kutsui koko keskenään kilpailevan joukon yhteen. Hänellä olisi asiaa kaikille.

Mutta Jeesus kutsui heidät luokseen ja sanoi: ”Te tiedätte, että ne, jotka ovat hallitsijan asemassa, ovat kansojen herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla.

Jaakobille ja Johannekselle hän oli sanonut te ette tiedä… Nyt hän aloitti siitä minkä kaikki tietävät. Te tiedätte että vallat ja voimat hallitsevat alistamalla.

Jeesus ei osoittanut sormellaan ketään erityisesti. He olivat matkalla oman maansa valtakeskukseen. Siellä valta oli papistolla. Heidän taustallaan oli Pilatus, jonka auktoriteetti tuli keisari Tiberiukselta. Nämä valtiaat olivat vain esimerkkejä maan mahtavista ja kansojen herroista. Jeesuksen laveat ilmaisut sulkivat piiriinsä kaikki vallat ja voimat maan päällä. Jokainen ihminen kaikissa kulttuureissa oli aivan tavallisen arkensa keskellä sidoksissa pyhitettyyn väkivaltaan. Aivan sama oliko se pappien tai keisarien valtaa, patri- tai matriarkkojen määräysvaltaa, sotilaallista tai taloudellista alistamista. Kaikki perustui vertailevaan kilpailuun itse kunkin vertaisen ja vihollisen kanssa. Jeesus oli paljastamassa kaiken vallankäytön perusteitaan myöten alistavaksi ja uhriutta vaativaksi.

Messiaanisten unelmien vallassa oleville opetuslapsille Jeesuksen puhe oli mitä loistavin johdanto viimeisen sodan julistukselle. Juuri noin sen pitäisi alkaa. Nyt se vihdoin tulisi! Kaikki hallitsijat maan päällä pitäisi alistaa voittoisan Messiaan tahtoon!

Mutta Jeesus kääntyikin vertaamaan tätä vallasta köyhää piskuista miesryhmää ylipappeihin, maaherroihin ja keisareihin, kaikkiin maan mahtaviin.

Niin ei saa olla teidän keskuudessanne.

Toinen, ja minusta ehkä uskottavampi, käännösvaihtoehto on kuivan sarkastinen:

Mutta niinhän ei ole t e i d ä n keskuudessanne.[7] Vai?

Toisin sanoin: ”Äskeinen välikohtaus osoitti, että te olette aivan samanlaisia kuin kaikki vihaamanne ja kadehtimanne maan mahtavat. Te matkitte toisianne. Te vertailette itseänne jatkuvasti toisiinne ja kilpailette näkemänne kanssa, kunnes tulette kaunan ja katkeruuden kautta aivan toistenne kaltaisiksi. Samalla tulette kaikkien vihaamienne johtajien kaltaisiksi. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne.”

Jeesus ei odottanut jotain kaunisteltua muotoa tai lempeämpää versiota näkemistään tavoista hallita. Hän odotti jotain täysin erilaista, laadullisesti ja sisällöllisesti jotain totaalisen toisenlaista. Mahdollisimman laajalla yleistyksellä Jeesus tekee selväksi, että tästä maailmasta ei löytynyt ainuttakaan mallia sille valtakunnalle, jota Jeesus oli tullut perustamaan. Mikään siihen asti koettu hallitsemisen muoto ei lähestulkoonkaan kelpaisi opetuslasten esikuvaksi. Jumalan valtakunnan piirissä arki aivan toisenlainen.

Pelastava vallan kumous

Jeesus yrittää taas kerran opettaa heille uuden valtakunnan vallattomuuden aakkosia. Opetuslasten keskuudessa vallan täytyy ilmentyä radikaalisti erilaisena kuin mikään tähän asti koettu:

Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi (megas), se olkoon toisten palvelija (diakonos), ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja (doulos).[8]

Jeesus piti ihmisten välistä valtataistelua itsestään selvänä. Kaiken kuulemansa opetuksen jälkeenkin opetuslapset olivat edelleen mimeettisesti kaikkien ensimmäisten ja suurimpien lumoissa. He olivat kateellisia Rooman kolonialistisille virkamiehille. Heitä kumarrettiin ja toteltiin. Omalla papistollakin oli kadehdittavasti valtaa, vaikka olivatkin samalla väkevämpien voimien palvelijoita. Tietenkin he halusivat tulla heidän kaltaisekseen. Totta kai he olettivat Jeesuksen auttavan heitä siinä. Heistä tulisi tietenkin parempia hallitsijoita, mutta hallitsijoita kuitenkin.

Jeesuksella oli käytössään vain se kieli, joka oli syntynyt valtahierarkian sisällä. Hän ei voinut keksiä uusia sanoja kuvaamaan uutta valtakuntaa. Hänen oli pakko astua sen ainoan kielen sisälle mitä puhuttiin, ja rakentaa siihen sisältä käsin kumouksellisia merkityksiä. Hän käänsi vallan kielen nurinpäin: “…Olkoon palvelija… olkoon orja.”

Tietenkin nämäkin sanat olivat vallan ja alistuksen sanakirjoista. Jos Jeesus olisi lausunut ne alistettuun asemaansa tyytyneille naisille, ne olisivat ehkä kääntyneet sorron ruoskiksi. Hän kuitenkin lausui ne miehille, jotka halusivat hänestä hallitsijaa ja toivoivat itse pääsevänsä vallasta osallisiksi.[9] Sanat kuvasivat heidän intohimojaan ja painajaisiaan. Nyt Jeesus tavasi niiden avulla opetuslapsille Jumalan valtakunnan aakkosia.

Hän ei torjunut tai kieltänyt johtajuutta itsessään. Kyllä hänen valtakunnassaan sellaista tarvittaisiin. Se kuuluisi niille, jotka ovat luopuneet kaikesta pakottamisesta ja alistamisesta eivätkä käytä hylkäysvaltaa pelotteena. Se kuuluisi niille jotka ovat nöyrtyneet palvelemaan ja niille jotka ovat Jeesuksen lailla valmiita kärsimän muiden puolesta. Tästä alkaisi täysin uudenlaisen valtakulttuurin opettelu.

Uuden valtakunnan esikuvaksi ja seurattavaksi malliksi hän tarjosi itseään:

Ei Ihmisen Poikakaan[10] tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan. ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”[11]

Ystävien auttaminen, omien palveleminen ja isänmaan puolesta uhrautuminen olivat tavallisia ihanteita muinaisessa maailmassa. Jokaisen piti olla valmis uhraamaan henkensä oman perheen suvun ja kansan puolesta. Yleensä se tarkoitti valmiutta uhraamaan myös vihollisen hengen saman edun puolesta. Tästä uhrautuvuudesta Jeesus ei puhunut. Hän oli tullut palvelemaan ja antamaan henkensä kaikkien puolesta. Hänelle ei jäisi tapettavia vihollisia. Hänelle jäisi kyllä vihollisia, mutta vain palveltaviksi.

Jeesus kieltäytyi lopullisesti Jaakobin ja Johanneksen tarjoamasta palveluksesta. Hän ei kaivannut apuhallitsijoita, eikä alamaisia. Hän ei ollut tullut palveltavaksi. Hän etsi aivan uutta asennetta valtaan ja hallitsemiseen.

Jeesus tarjoutui malliksi, jota voi seurata, mutta jonka kanssa ei voi kilpailla. Hän olisi positiivisen mimesiksen malli. Häneltä ei voinut kapinan tai vallankumouksen kautta riistää valtaa. Hän oli jo kieltäytynyt sellaisesta vallasta saatanallisena kiusauksena.

Jeesus ei jättänyt seuraajilleen vain valtoja ja voimia kyseenalaistavaa opetusta. Hän jätti heille valtoja ja voimia kyseenalaistavan esimerkin seurattavaksi.[12] Hän jätti itsensä aivan uudenlaisten halujen mimeettiseksi malliksi.[13]

Sananlaskun mukaan “huipulla on yksinäistä.” Se ei pidä paikkansa. Tämäkin episodi kertoo, että jokaiselle huipulle on tungosta. Yksinäisin paikka on pohjalla. Sinne Jeesus oli matkalla, eikä yksikään hänen opetuslapsistaan halunnut seurata häntä sinne.

Hän oli kuitenkin päättänyt kulkea tien loppuun. Se oli tehtävä kaikkien niiden ihmisten tähden, joille hän puhui ja joista hän puhui. Se olisi hänen palvelutehtävänsä äärimmäisin muoto. Jeesuksen oli itse riisuuduttava vallasta, pelastaakseen ihmiset kaikista valtojen orjuudesta. Hän oli tullut palvelemaan. ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.

Lunnaitten (lutron)[14] arkimerkitys liittyi orjien tai vankien vapauttamisesta maksettuun hintaan. Se oli tapa vapauttaa ihminen toisen vallasta. Sellaisena Jeesus näki itsensä. Hän tulisi antamaan henkensä kaikkien puolesta, jotta kaikille avautuisi tie vapauteen pahuudesta. Hänen kuolemastaan tulisi tyrannisista valloista pelastava ja orjuuttavista voimista vapaaksi lunastava. Hän ei vain vapauttaisi orjuudesta, hän pelastaisi orjuuden, tekemällä siitä vapaaehtoisen tavan palvella hallitsemisen sijaan. Hän muuttaisi sen luonteen, asettumalla itse sen keskiöön ja täyttämällä sen rakkaudella. Sitä hän tarjoaisi valtakilpailun sijaan: joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja (doulos). Hän vapauttaisi sekä orjat että herrat palvelemaan tosiaan. Sillä lailla hänen kuolemaan asti ulottuva palvelevuutensa koituisi lunnaiksi kaikkien puolesta. Jokainen saisi mahdollisuuden pelastua kaiken kattavan systeemisen väkivallan vankeudesta.

Kaikki huipulle pyrkivät olivat auttamattomasti sidottuja heikompia polkevaan väkivaltaan. Jalkojen alle jääneet olivat menestyksen hinta. Juuri sellaiseksi Jeesus oli antautumassa. Hän tulisi näyttämään mitä kaikkien palvelijaksi ja orjaksi tuleminen äärimmilleen vietynä tarkoitti. Mikään vähempi ei riittäisi vapauttamaan ketään pyhitetyn väkivallan pauloista. Hänen uhrautumisensa meidän lunnaiksi oli hänen tapansa palvella meitä loppuun asti. Siitä alkoi ihmiskuntaa pelastava prosessi, joka jatkuu vielä tänä päivänä.

Opetuslapsille tämä oli aivan käsittämätöntä puhetta. Kertomuksessa mikään ei viittaa siihen, että he olisivat ymmärtäneet Jeesuksen sanoja. Ensimmäiseksi ja suurimmaksi tulemisen ote heihin oli niin syvä, että sitä oli puheilla mahdoton murtaa. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että juuri äskeisen kaltaiset arkiset riidat, kilpailut ensimmäisen paikasta ja toisen suuruuden kadehtimiset, olivat osa sitä mimeettistä myllyä, jonka uhriksi Jeesus oli antautumassa. Heidän aivan arkinen ja normaali asenteensa valtaan oli vain pieni pala kuolemankonetta, joka on tuottanut uhreja aikojen alusta asti.

Jeesus ei ollut antautumassa uhriksi vahvistaakseen uskoa uhriuden välttämättömyyteen tai väistämättömyyteen. Päinvastoin.

Ei Jeesus puhunut Jumalalle maksamisesta mitään. Ei hänen taivaallinen isänsä ihmisen vapaudesta mitään veriuhria tarvinnut tai halunnut. Ihmiset uhria olivat vaatimassa, eikä Jumala. Viha, jonka kohteeksi hän antautui, ei ollut Jumalan, vaan ihmisen. Jeesus antaisi elämänsä ihmisille pelastaakseen ihmisen vapaaksi ihmiseltä.

Hän oli antautumassa ihmisen luoman väkivaltaisen pyhän uhriksi pelastaakseen meidät rakastavan pyhän palvelukseen.

Kutsuessaan itseään monien lunnaaksi (lutron) Jeesus käytti sanaa, joka oli syvästi juurtunut Vanhan Testamentin uhrikulttuuriin.[15] Siksi sitä on tulkittu uhrikulttuurin kautta tarkoittamaan, että Jeesus antoi itsensä sijaisuhriksi tai/ja maksuksi meidän puolestamme. Kenelle lunnaat maksettaisiin?[16] Jumalalle? Saatanalle? Molemmat vaihtoehdot ovat kirkkohistoriassa olleet vahvoilla.[17] Sana merkitsee myös pelastusta ja vapautusta, joka irrottaa sen kauemmas sijaisuhrikulttuurista.[18]

Jeesus ei itse tarkenna sanan merkitystä. Meidän täytyy hänen muusta opetuksestaan päätellä, uskoiko hänen Jumalan tarvitsevan maksua meidän pelastuksestamme.[19]

Jeesus puhui väkivallattomasta Jumalasta ja palveluun perustuvasta valtakunnasta. Ainoa väkivallan väistämättömyys minkä hän näki, oli ihmiskunnan oma. Hän tiesi, että hän sen haastajana tulisi kohdatuksi väkivallalla. Tässä hän käytti uhriutta vaativan systeemin kieltä paljastaakseen sen pahuuden.[20] Samalla hän kertoi kuinka hänen oma polkunsa tämän pahuuden kitaan tulisi paljastamaan Jumalan hyvyyden.

Kun Jeesus tässä yrittää opettaa kunnianhimoisia miehiä palvelemaan, hän ei puhu naisista mitään. Mutta sekä kirjan alussa, että lopussa Markus mainitsee naiset ainoina Jeesuksen lisäksi, jotka ymmärtävät jotain palvelemisesta.[21] Yhdenkään miehen ei kuvailla palvelevan ketään. Jeesuksen seurueessa kulkevat naiset olivat kaiken lisäksi naimattomia. Jos naimisissa olevan nainen oli patriarkaalisen yhteisön toisen luokan kansalainen, niin naimaton nainen oli kolmannen luokan kansalainen. He siis olivat arvojärjestyksessä viimeisiä. Silti Jeesus kutsui heitäkin opetuslapsikseen ja antoi heidän hallinnoida omaa varallisuuttaan, jolla he tukivat miespuolisia opetuslapsia. Oliko tämä Jeesuksen tapa nostattaa viimeiset ensimmäisiksi ja opettaa ne, jotka haluavat olla ensimmäisiä tekemään sitä, mitä naiset jo osaavat tehdä? Naisten johtajuus patriarkaalisessa yhteisössä olisi ollut skandaali, mutta Markuksen tapa kuvata naisten ja miesten erilaisuutta, tekee naisista varsin vahvoja johtoehdokkaita Jumalan valtakunnassa. Mutta ensin täytyy patriarkaalisten miesten todellinen kelvottomuus johtotehtäviin näyttää toteen. Juuri sitä Jeesus tekee ja Markus on siinä juonessa evankelistoista parhaiten mukana. Näillä tarinoilla ei miesten kannata piispanvaaleihin mennä.

[1] Mark 10:35-45. Matt 20:20-28. Luuk 22:24-27.

[2] Mark 10:36, 37.

[3] Veljekset olivat Jeesukselta saaneet tuon lempinimen, koska olivat kiivastuksissaan haastaneet Jeesusta kutsumaan tulen taivaalta tuhoamaan heitä tylyttäneet kylät. Mark 3:17.

[4] Matt. 20:20.

[5] Mark 15:27.

[6] Alison James. The Joy of being wrong. Crossroad Publishing Company. New York. 1998. s. 228, 229.

[7] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002.

[8] Mark 10:44,45.

[9] Wink Walter. The Human Being. Jesus and the Enigma of the Son of the Man. Fortress Press. Minneapolis. 2002. s. 95, 96.

[10] Evankeliumeissa Jeesus nimittää itseään Ihmisen Pojaksi yli 80 kertaa. Kukaan muu ei sitä tee. Eikä nimityksellä näytä olleen suurta merkitystä alkuseurakunnan tavassa puhua Jeesuksesta. Se on selkeästi Jeesuksen valitsema tapa kutsua itseään. Tässäkin asiayhteydessä hän silläkin tavalla palauttaa opetuslapset takaisin maan pinnalle.
McKnight Scot. Jesus and His Death:  Historiography, the Historical Jesus and Atonement Theory. Baylor University Press. 2005. s.174.

[11] Mark 10:45.

[12] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. s. 241

[13] Swartley M. Willard Editor. Violence Renounced. Pandora Press. Telford. 2000. s. 233.

[14] Sana lutron esiintyy vain tässä ja Matteuksen versiossa, joka on täsmälleen samanlainen (Matt. 20:20)

[15] Williams James. The Bible, Violence & the Sacred. Liberation From the Myth of Sanctioned Violence. Harper. San Francisco. 1989. s. 222-225, 230, 231.

[16] Bartlett Anthony. Cross Purposes. The Violent Grammar of Christian Atonement. Trinity Press. Pennsylvania. 2001. s. 209-212, 215.

Gorringe Timothy. God’s Just Vengeance. Cambridge University Press. 1996. s. 63, 64.

Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. Harper. San Francisco. 2006. 154, 155.

[17] Palaan tähän kysymykseen myöhemmin. Tässä yhteydessä Jeesus on juuri mullistanut opetuslasten käsityksen kaikesta vallan käytöstä. Miksi ihmeessä hän samassa siirtyisi alleviivaamaan ikivanhaa sijaisuhrin välttämättömyyttä. Normaali vallankäyttö menee uusiksi ja koko uhrikulttuuri menee vanhaksi. Jumala ei enää pidä ketään vankinaan, eikä tarvitse maksua kenenkään vapauttamisesta. Eikä hän tarvitse enää maksua myöskään vihansa lepyttämiseksi. Kaikki tuo kuului väkivaltaiselle pyhälle. Jeesus oli matkalla paljastamaan, että sen takana oli vain ihmisten oma tapa elää. Sana lunnas sopi hyvin myöhemmin kehitettyyn lunastusteologiaan, jonka mukaan Jeesus maksoi hinnan meidän synneistämme. Sellaisessa käytössä sana ei ollut edes Vanhassa Testamentissa. Miksi sillä yhtäkkiä olisi sellainen merkitys Jeesuksen puheessa?

[18] McKnight Scot. Jesus and His Death:  Historiography, the Historical Jesus and Atonement Theory. Baylor University Press. 2005. s. 357.

[19] Jersak Brad & Hardin Michael Editors. Stricken By God..Nonviolent identification and the Victory of Christ. WM.B Eerdmans Publishing Co. s. 27.

[20] Swartley M. Willard Editor. Violence Renounced. Pandora Press. Telford. 2000. 193-195, 232,233.

[21] Mark 1:31 ja 15:41.