Jeesus palasi sitten kotiin, ja kansaa kerääntyi taas niin paljon, etteivät hän ja opetuslapset edes päässeet syömään. Kun Jeesuksen omaiset kuulivat kaikesta tästä, he lähtivät sinne ottaakseen hänet huostaansa, sillä he luulivat, että hän oli poissa tolaltaan.”[1]

Jeesus palasi kotikyläänsä, mutta ei kuitenkaan mennyt lapsuutensa kotiin. Joku kylän varakkaimmista taloista oli hänelle vieraanvarainen ja tarjosi opetuslapsillekin ruokaa. Väkeä alkoi tungeksia hänen luonaan niin paljon, että ruokailuun ei enää riittänyt tilaa. Taloon pyrki enemmän kuin sinne mahtui ja ihmiset alkoivat kompuroida tarjoilujen päälle. Pienessä kylässä sellainen oli tavatonta. Millä perusteella kukaan voi houkutella kylään niin paljon väkeä? Galileassa ei liikkunut paljon roomalaisia sotilaita, koska alue oli pysynyt monta vuotta rauhallisena. Tällainen väentungos voisi kuitenkin herättää esivallan huomion. Uskonnollinen eliitti olikin jo valpastunut.

Jeesuksen lähdön syitä kukaan ei oikein osannut selittää. Tietenkin häntä haluttiin pitää oman kylän poikana, mutta helppoa se ei ollut. Äitinsäkin Jeesus oli jättänyt yksin huolehtimaan nuoremmista lapsista, vaikka perheen elatus olisi isän kuoleman jälkeen kuulunut hänelle.

Yleensä pojat lähtivät kodistaan vasta löydettyään itselleen vaimon. Ikänsä puolesta Jeesuksen olisi pitänyt olla jo ainakin viiden lapsen isä. Jostain syystä hän oli kieltäytynyt tästäkin normaalielämän velvollisuudesta. Hänen ympärillään pyöri kyllä naisia, aika rikkaitakin sellaisia, mutta ketään hän ei ollut ottanut vaimokseen.

Eniten huolta herätti se, että hän oli saanut monta muutakin kunniallista miestä pois tolaltaan. Hekin olivat häpeällisesti luopuneet velvollisuuksistaan yhteisöä kohtaan. Maaseudun köyhät perheet tarvitsivat jokaisen panosta kyetäkseen elättämään itsensä. Jeesuksen seuraajat olivat kuitenkin luopuneet kaikesta ja elivät kerjäläisinä muiden kustannuksella. He eivät näyttäneet lainkaan piittaavan kaikkein pyhimmistä perhearvoista. Huhujen mukaan monet heistä olivat täysin edesvastuuttomasti hylänneet sukunsa ja perheensä. Sitä ei kukaan tarkalleen tiennyt, olivatko he jättäneet puolisonsa ja lapsensakin. Seurueessa ei ainakaan ollut ainuttakaan kokonaista perhettä. Silti he käyttäytyivät kuin olisivat sukua keskenään.

Mitä ihmeen seurattavaa tavallisessa pikkukylän leskiäidin selibaatissa elävässä kerjäläispojassa voisi olla? Jeesushan näytti vain huonoa esimerkkiä siitä, miten kunnon miehen tulisi elää. Hän ei jatkanut isänsä ammattia, ei tehnyt ruumiillista työtä, eikä käynyt edes kauppaa mistään. Koko ryhmä näytti elävän vain kerjäämällä ja jakamalla omastaan. Velvollisuuksiaan tunnollisesti hoitavissa kunnon kansalaisissa sellainen herätti kaunaa. Kenen ruokia he täälläkin nyt söisivät ja kenen luona yöpyisivät? Yrittikö Jeesus houkutella muitakin oman kylän miehiä jättämään työnsä ja ryhtymään toisten siivellä eläviksi kerjäläisiksi?

Uskoivatko ihmiset oikeasti hänen mainettaan ihmeitten tekijänä ja Jumalan valtakunnan julistajana? Kyllä täälläkin päin välillä unelmoitiin Jumalan valtakunnasta, mutta ei se valtakunta olisi vaeltavien kerjäläisten perustama.

Oliko Jeesus täysin poissa tolaltaan? Ainakin hän oli poissa siitä paikasta, joka hänelle tässä yhteisössä kuului.

Jos Jeesus olisi edes opiskellut pyhiä kirjoituksia ja lakia jonkun tunnetun rabbin johdolla, hän olisi voinut palata kotikyläänsä kunnioitettuna miehenä. Mutta ei. Jeesus palasi lapsuutensa maisemiin saarnaamaan vailla mitään virallista oppineisuutta tai uskonnollisen esivallan antamaa valtuutusta. Yksinkertainen galilealainen maalaispoika oli eksynyt liian kauas siitä, mitä hänen kaltaiseltaan saattaisi odottaa. Hänen puheensa ja tekonsa herättivät huolta uskonnon pääkaupungissa Jerusalemissa asti. Eikö Jeesus ollenkaan ymmärtänyt asemaansa? Eikö hän lainkaan ymmärtänyt mihin hän oikeasti kuului?

Patriarkaalisessa yhteisössä jokaisen oli säilytettävä kunniansa pysymällä yhteisön antamassa tehtävässä.[2] Kun mitään poliisilaitosta ei ollut, ihmiset pysyivät ruodussaan vain julkisen häpeän uhalla. Jeesukseen sellainen ei ollut tehonnut. Hän oli jättänyt perheensä, laiminlyönyt leskiäitiään ja kaikin tavoin pettänyt häneen kohdistuneet yhteisölliset odotukset. Sellainen käytös oli miehelle kunniatonta ja tuotti häpeää koko perheelle.

Kun Maria lapsineen seurasi Jeesuksen ympärillä nousevia myrskyn merkkejä, he alkoivat tosissaan epäillä hänen mielenterveyttään. Ehkä äiti haistoi ilmapiiristä vaaran merkit. Jeesukseen kohdistuva ihailu ja vihamielisyys oli uhkaava yhdistelmä, eikä hän itse näyttänyt millään lailla suojelevan itseään. Päinvastoin. Jeesuksen puheet kävivät päivä päivältä yhä provosoivammiksi. Hän oli eksynyt kansansa tavoista ja tottumuksista. Hän oli alkanut suorastaan uhmata isiensä perintöä. Liian moni asia viittasi vakavaan hulluuteen. Siihen aikaan se tarkoitti, että hän oli luultavasti joutunut pahojen henkien riivaamaksi.

Fariseuksetkin alkoivat puhua Jeesuksesta kuin paholaisesta: Hänessä on Belsebul, itsensä pääpaholaisen voimin hän pahoja henkiä karkottaa.[3] Se sai Marian suunniltaan huolesta. Jos kansan uskonnolliset auktoriteetit esittivät noin rankkoja syytteitä hänen esikoistaan vastaan, niin täytyihän pojassa jotain vikaa olla. Tästä ei ollut kuin muutama askel kivittämiseen tai jyrkänteeltä alas työntämiseen. Sellaista oli tapahtunut aikaisemminkin, ja Maria tiesi että Jeesus saisi syyttää siitä vain itseään. Perhe jäisi kantamaan hänen tuottamaansa julkista häpeää moneksi sukupolveksi eteenpäin.

Jeesus oli mennyt liian pitkälle. Hän oli täysin unohtanut mistä ja minkälaisista oloista oli kotoisin. Siksi hänet oli pakko palauttaa takaisin oikeaan paikkaansa ja asemaansa. Koko tynkäperhe oli asiasta ilmeisen yksimielinen.

Jeesuksen nuorempi veli Jaakob opittiin myöhemmin tuntemaan juutalaisten lakia hyvin osaavaksi mieheksi.[4] Ehkä hän oli yrittänyt korjata vanhimman veljensä tuottamaa pettymystä vihkiytymällä isänsä ja kansansa perinnön vaalimiseen. Siinä tapauksessa fariseukset olisivat olleet hänen lähimpiä opettajiaan. Jeesuksen lähdettyä Jaakob jäi käytännössä päävastuulliseksi perheen elatuksesta ja uskonnollisesta kasvatuksesta. Ehkä kirjanoppineet olivat hänen kauttaan pyytäneet Jeesuksen äitiä vetoamaan perhevelvollisuuksiin saadakseen Jeesuksen pois reviiriltään. Vaikka yhtenäiskulttuuri oli Lähi-idässä alkanut jo rakoilla, perheen pään valinnat olivat yhä itsestään selvästi velvoittavia.

Jeesus ei isänsä kuoltua enää ollut perheen pää. Kukaan ei oikein tiennyt mitä tai kuka hän oli suhteessa perheeseensä. Nyt hän oli kuitenkin tullut takaisin lapsuutensa maisemiin ja tilanne alkoi käydä sosiaalisesti erittäin kiusalliseksi:

Jeesuksen äiti ja veljet olivat saapuneet paikalle. He jäivät ulos seisomaan ja lähettivät hakemaan häntä. Hänen ympärillään istui paljon ihmisiä, ja hänelle tuotiin sana: “Äitisi ja veljesi ovat tuolla ulkona ja kysyvät sinua.”[5]

“Hänen ympärillään” tungeksivat ihmiset eivät olleet yhtä vakuuttuneita fariseusten syytöksistä Jeesuksen demonisuudesta. He halusivat kuulla enemmän Jeesuksen opettamasta uudenlaisesta valtakunnasta.

Jeesus ja hänen opetuslapsensa yrittivät tungoksen keskellä ruokailla, kun joku huusi oviaukosta että Jeesusta odotetaan talon ulkopuolella. Kaikille kuulutettiin, että äiti ja veljet halusivat tavata Jeesuksen. Jokainen kuuli perheeltä välitetyn kutsun ja kaikki tiesivät kuinka pyhästi velvoittava se oli. Esikoisena Jeesuksella oli päävastuu perheestä. Leskiäidin tahto, nuorempien veljien säestyksellä, oli Jumalan säädös. Näin oli aina ollut ja näin piti aina oleman.

Jeesus ei edes noussut paikaltaan. Hän lähetti samojen välikäsien kautta vastauksensa talon ulkopuolelle. Vanhat tutut ja kylään tungeksineet muukalaiset saivat kaikki ihmetellä tungoksen yli huudettua viestiä:

Mutta Jeesus vastasi heille: ’Kuka on äitini? Ketkä ovat veljiäni’Hän katsoi ihmisiin, joita istui joka puolella hänen ympärillään, ja sanoi: ’Tässä ovat minun äitini ja veljeni. Se, joka tekee Jumalan tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini.’[6]

Jeesus kielsi julkisesti perheen omistusoikeuden itseensä. Hän oli löytänyt jotain kotia, uskontoa ja isänmaata väkevämpää. Hänen identiteettinsä ei enää ollut paikkakuntaan, sosiaaliluokkaan tai uskonnolliseen puolueeseen sidottu. Jeesus ei kieltänyt verisiteitään, mutta hän määritteli olennaisen perheensä täysin uudella tavalla.

Miten läsnä olevat kuulijat suhtautuivat näihin sanoihin? Olivatko he kiusaantuneet uudesta ja yllättävästä jäsenyydestään perheeseen, jonka rajoista he eivät tienneet yhtään mitään? Vai tunsivatko he vihdoin kuuluvansa johonkin? Teksti ei kerro siitä mitään. Myös Jeesuksen äidin ja veljien reaktiot jäävät arvausten varaan. Luultavasti Jeesuksen vastaus on tuntunut tyrmistyttävän röyhkeältä nöyryytykseltä. Miten esikoinen ja isoveli kehtasi noin pöyhkeästi mitätöidä perheensä ja siihen kuuluvat velvoitteensa? Hän todella oli poissa tolaltaan.

Luukas lisäsi samaan kertomukseen väkijoukosta erottuvan naisen, joka ehkä loukkaantuneena Jeesuksen tavasta tunnustaa kenen tahansa naisen äidikseen sanoi:

Autuas se kohtu, joka on sinua kantanut! Autuaat ne rinnat, joita sinä olet imenyt![7]

Huonosti piilotettu äidin uhrauksilla vetoava syyllisyysmanipulaatio ei kuitenkaan tehonnut. Jeesus kyllä alleviivasi naisen sanoja varsin kunnioittavaan sävyyn, mutta siirsi hienovaraisesti puheen äidin rintojen imemisestä Jumalan tahdon etsimiseen:

Niin, autuaita ovat kaikki, jotka kuulevat Jumalan sanan ja noudattavat sitä.[8]

Äidin sana ei ollut sama kuin Jumalan sana. Kertomuksen ydinkritiikki kohdistuu silti isän sanan ylivaltaa vastaan. Patriarkaalisen vallan aika oli loppumassa.

Maria itse ei protestoinut. Ehkä hän oli vain hetkeksi imeytynyt joukon mimeettiseen virtaan. Ties kuinka moni oli häntä jo ehtinyt painostaa. Ehkä hän tämän jälkeen jäi kantamaan poikansa tuottamaa kollektiivista häpeää. Ehkä koko perheen tynkä jäi kylän silmätikuksi ja loputtomien juorujen kohteeksi. Niin saattoi käydä perheelle, joka ei osannut pitää kaikkia jäseniään uskollisina kodille, uskonnolle ja isien maalle.

Maria oppi raskaimman kautta millainen mustasukkaisesti omistava yhteisö oli ja mitä vapauteen luovuttaminen merkitsi. Ehkä hän oli Jeesuksen ensimmäinen seuraaja, joka ymmärsi, että uusi yhteisöllisyys merkitsi myös vapaaksi päästämistä ja yksilöllisyyden kunnioittamista. Jeesuksen uudessa perheessä kaikki kuuluivat toisilleen, mutta kukaan ei omistanut ketään.

Väkivallaton etsiminen

Tässä ovat minun äitini ja veljeni. Nämä ovat yllättävän intiimejä ja arvostavia sanoja satunnaisista kuulijoista. Paikalla oli tuttujen kyläläisten lisäksi kauempaa tulleita muukalaisia. Suurimpaan osaan näistä ihmisistä Jeesuksella ei ollut mitään vakiintunutta suhdetta. He olivat vain uteliaita ja oppimishaluisia ihmisiä, jotka hikoilivat ahtaissa tiloissa kuullakseen jotain… mitä? Ilmeisesti he olivat Jeesuksen puheissa haistaneet jotain uskottavan tuntuista ja halusivat kuulla lisää. Tuskin he vielä olivat taivaallisen Isän tahdon tekijöitä, vaikka Jeesus niin sanoi. Korkeintaan he olivat Jumalan tahdon etsijöitä.

Suurin osa huoneeseen tunkeutuneista ihmisistä eivät olleet millään lailla Jeesukseen sitoutuneita. He olivat vain hetkeksi kansanjoukosta eriytyneitä etsijöitä. Ehkä he tunsivat toisensa naapureina tai saman kylän asukkaina. Nyt he kuitenkin kohtasivat toisensa ensimmäistä kertaa uuden ja tuntemattoman edessä. He olivat vanhojen itsestäänselvyyksien sumusta tulleet ja siihen ehkä takaisin palaavia. Silti he olivat osallisia aivan uudenlaisesta ja väkivallattomasta prosessista. Kukaan ei vielä peräänkuuluttanut kenenkään jäsenyyttä mihinkään.

Myöhempänä historioitsijana Matteuksella näyttää olleen suuria vaikeuksia sulattaa näin suurelle yleisölle annettua huikeaa palautetta. Ehkä hän siksi väitti, että vain Jeesuksen opetuslapset olivat paikalla.[9]. Epäilemättä hekin olivat läsnä. Markus ei kuitenkaan tehnyt mitään tarkoitushakuista rajausta. Hän sulki Jeesuksen palautteen piiriin koko yleisön. Hän antoi Jeesuksen kutsua kaikkia paikalla olijoita perheensä jäseniksi.

Miksi Jeesus puhui niin intiimein sanoin ympärilleen kokoontuneista etsijöistä? Eikö se ollut satunnaisen yleisön yliarvioimista? Ehkä ei sittenkään. Etsijät, avoimella ja haparoivalla mielellä kulkijat, ovat vähemmän taipuvaisia turvautumaan väkivaltaan kuin ne, jotka ovat täysin vakuuttuneita lopullisesta löydöstään. Löytäjistä tulee helposti myös valloittajia. He tietävät tarkan rajan meidän ja heidän välillä. He ymmärtävät kuka on in ja kuka on out. Heidän tehtävänsä on hengellisesti imperialistinen, oman valtakunnan linnoittaminen ja vieraan valtakunnan valloittaminen.

Etsijällä ei ole omaa valtakuntaa puolustettavanaan, eikä syytä miksi valloittaa toisten maata. Hän on valmis kyseenalaistamaan oman perheensä ja sukunsa itsestäänselvyyksiä. Pyhän epävarmuuden keskellä ja suuren tuntemattoman edessä hän ei enää tiedä mihin tai keihin kuuluu. Hän voi kyllä puhua uskostaan ja toimia sen mukaisesti, mutta avoimuus edelleen jatkuvalle etsinnälle estää häntä asennoitumasta uskoonsa varmana ja lopullisena tietona. Hänellä ei ole lopullista löytöä, jonka ympärille pitää rakentaa dogmaattisia barrikadeja, eikä hänellä ole maailmanvalloitusmissiota. Hän elää turvatonta ja vaarallista elämää erilaisten valtakuntien välisessä ei-kenenkään-maassa, usein hyvin vihamielisten löytäjien ympäröimänä. Silti hänen ei tarvitse elää elämäänsä toinen käsi miekan kahvassa. Hänellä on dialogille avoin sydän ja yhteydelle avoin syli. Uskon että Jeesus tietoisesti halusi alleviivata tämän tilan pyhyyttä sen väkivallattomuuden tähden. Ehkä hän siksi kutsui näitä etsijöitä Jumalan tahdon tekijöiksi.

Jeesukselle tämä episodi merkitsi lopullista irtaantumista kotinsa, sukunsa ja kansansa arvomaailman mimesiksestä. Perheen halut eivät enää olisi hänen halujaan. Suvun unelmat eivät enää olisi hänen unelmiaan ja orjuutetun kansakunnan intohimot eivät enää ohjaisi hänen tietään. Tästä lähtien hän ei enää kuuluisi mihinkään selkeästi määriteltyyn ryhmään. Hänen uusi perheensä tulisi ylittämään kansakunnan sisäiset heimorajat, sosiaaliset kastijaot, uskonnolliset tabut ja jopa valitun kansan kaikkein ulommaiset rajat.

Poissulkevuus tietää aina, kuinka monta ja ketkä jäävät sisäpuolelle. Sisään sulkevuus asenteena on autuaan tietämätön ja välinpitämätön jäsenkirjoista. Jeesus kutsui perheekseen oviaukon sisäpuolella olevia ja sen ulkopuolelle jääneitä. Ei hän pitänyt tarkka lukua siitä, keitä hän nimitti veljikseen, sisarikseen ja äideikseen. Hän itsenäistyi sulkematta ketään pois. Vaikka hänen perheensä saattoi kokea itsensä kielletyksi ja mitätöidyksi, Jeesus ei oikeasti kieltänyt ketään. Hän myönsi kaikki Jumalan tahdon etsijät todelliseksi perheekseen.

Tämä oli kaunis ja väkivallaton tapa tunnustaa itsenäisyytensä ja riippuvuutensa samanaikaisesti. Sanoutuessaan irti kodin, uskonnon ja isänmaan diktatuurista, Jeesus julisti perheekseen ryhmän ihmisiä, joilla oli vasta intuitiivinen aavistusyhteys Jeesuksen julistamaan Jumalan valtakuntaan.

Jeesus ei silti julistautunut kaikista riippumattomaksi autonomiseksi guruksi. Puhuessaan kuulijoistaan veljinä, sisarina ja äiteinä, hän puhui ihmisenä, joka edelleen tarvitsi perheenomaista yhteyttä.[10] Viimeistään nyt hän vaihtoi tutun ja turvallisen ydinperheen paljon isompaan, mutta epämääräisempään perheeseen. Se todentui vain hetkittäin ja tilapäisenä, toisilleen vieraiden muukalaisten vilpittömänä kohtaamisena. Tämän hikisen aterian aikana Jeesuksen perhe koostui näistä ihmisistä. Iltaan mennessä se haihtuisi yön pimeyteen. Huomenna hänen perheensä olisi taas toisen näköinen.[11]

Tarvitsevuus ei ole riippuvuutta. Vaikka Jeesus tunnusti tarvitsevansa perheenomaista yhteyttä muihin ihmisiin, hän pysyi pohjimmiltaan riippuvaisena ainoastaan taivaallisesta Isästään. Siksi hän ei kutsunut ketään näistä ihmisistä isäkseen. Hän mainitsi kaikki muut perhesuhteet, mutta jätti tärkeimmän sanomatta. Patriarkaalisessa kulttuurissa se ei varmasti jäänyt huomaamatta. Jeesus ohitti yhteisönsä ja kulttuurinsa tärkeimmän auktoriteetin kokonaan. Kansan, sukujen ja perhekuntien isät eivät olleet ainoastaan valtaketjun tärkeimpiä linkkejä. He olivat yhteisöllisen ja yksilöllisen identiteetin perusta. Ihminen oli sukuluettelonsa jatke ja jokaisen tosi israelilaisen sukuluettelo palautui Aabrahamiin.[12] Jokainen oikea israelilainen oli Iisakin lapsi ja lukuisten isien perinnön kantaja. Ilman näitä isiä yksilö ei ollut mitään eikä kukaan. Sellainen ihminen ei yksinkertaisesti kuulunut Jumalan valittuun kansaan. Silti Jeesus jätti nämä kansakunnan kivijalat tyystin mainitsematta. Verisiteille rakennettu identiteetti oli liian monen vereen kastettu.

Lempeän päättäväisesti Jeesus irtaantui väkivaltaan juurtuneesta tavasta rakentaa yksilön identiteettiä. Hän saattoi hyvinkin kuulua Daavidin sukuhaaraan, kuten Matteus ja Markus väittävät,[13] mutta hän ei itse missään vaiheessa vedonnut siihen, ja tulisi loppuun asti kieltäytymään suvun elättämistä sankariunelmista.

Tässä hetkessä oli esiaavistus siitä Jumalan valtakunnasta, perheestä ja seurakunnasta, joka ei perustunut keskinäiseen vertailuun, kilpaluun, kateuteen, poissulkevuuteen ja väkivaltaan. Tämä joukko kohtasi Jeesuksen tunnistavan ja tunnustavan katseen ja toistensa läsnäolon. Ostamisen ja myymisen tilalle oli tullut pyytäminen, vastaanottaminen ja lahjaksi antaminen, kaikkia valtakuntia uhkaava rinnakkaistalous. Tässä hetkessä oli jotain siitä uuden väkivallattoman valtakunnan pyhyydestä, jota ei voi organisoida pilaamatta jotain sen ylimaallisesta perheenomaisuudesta.

Julistaessaan Jumalan valtakuntaa Jeesus ei jättänyt haastamatta ainuttakaan inhimillisen kulttuurin tuottamaa rakennetta juuriaan myöten.[14] Jopa pyhän perheen perusrakenne joutui kyseenalaiseksi. Jeesuksen perustamassa uudessa perheessä patriarkka ei enää olisi keskipisteenä. Jeesus yksinkertaisesti ohitti kaikkivaltiaat päämiehet ja asetti uuden yhteisöllisyyden keskiöön lapset, naiset ja vallan jalkoihin jääneet köyhät ja heikot.[15]

Tämäkin spontaani ja järjestäytymätön yhteisö tulisi myöhemmin organisoitumaan juuri niiden valtarakenteiden mukaan, joiden väkivaltaisuuden se oli alun perin paljastanut. Jatkuvasti toistuva luutuminen ei silti koskaan pystyisi kahlitsemaan uutta ylimaallista perheyden todellisuutta, jonka Jeesus oli tuonut ihmiskunnan keskelle. Jokaisen uuden sukupolven marginaalista löytyisi vallitsevia väkivaltarakenteita uhmaavia ja haastavia uudenlaisen perheyhteisön toteutumia.[16]

[2] Patterson Stephen J. The God of Jesus.  The historical Jesus & the Search for Meaning. Trinity Press. Harrisburg.1998. s. 74.

[3] Mark 3:22-30

[4] Jaakobista tuli myöhemmin alkuseurakunnan tärkeä johtaja ja Mariastakin tuli kunnioitettu seurakunnan jäsen. Siksi on epätodennäköistä että tällainen kertomus Jeesuksen ristiriidasta luonnollisen perheensä kanssa olisi jälkeenpäin keksitty.

[5] Mark 3:31,32

[6] Mark 3:33-35

[7] Luuk. 11:27

[8] Luuk 11:28

[9] Matt 12:49

[10] Bellinger The Genealogy of Violence. Reflections on Creation, Freedom and Evil. Oxford University Press. 2001. s. 60.

[11] Tämä tarina on minulle läheinen, mutta samalla kipeä. Majatalon isäntänä osallistun usein hetkiin, joissa kaksi tai kolme ovat kokoontuessaan tosia toisilleen. Joskus harvoin totuudellisuus valtaa isommankin ryhmän. Niissä hetkissä on pyhyyden tuntua. Näissä kohtaamisissa on minun seurakuntani. Se on tänään täysin läsnä ja huomenna kadonnut maailman usviin. Jäljelle jää haikea kiitollisuus. Sielu jää raolleen seuraavan seurakunnan kokoontumiseen. Se on sama ja eri. Kaiken katoavuus ja ikuisuus lyövät kättä kun ihmiset ovat tosia toisilleen. Kaikki jää, mutta jokaisesta pitää silti luopua.

[12] Schwarts. M Regina The Curse of Cain. The Violent Legacy of Monotheism. The University of Chicago Press. 1997. s. 78.

[13] Matt 1:1-7. Luuk. 3:23-38.

[14] McKnight Scot. Jesus and His Death: Historiography, the Historical Jesus and Atonement Theory. Baylor University Press. 2005. s. 196.

[15] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. s. 435.

[16] Tepora Tuomas. Lippu, Uhri, Kansakunta. Ryhmäkokemukset ja rajat Suomessa 1917-1945. Yliopistopaino 2011. s. 243.

Valittujen listan kärjessä oli kolme kunnianhimoista kuumakallea, jotka olisivat sopineet paremmin väkivaltaiseen vastarintaliikkeeseen rekrytoitaviksi. Mies joka lupasi paljon ja oli vakaa kuin upottava suo, sai Jeesukselta nimekseen Kallio. Pietari oli tulisieluinen sankari, jonka suu oli aina harkintaa vikkelämpi. Jaakobia ja Johannesta Jeesus kutsui alkuintuitionsa perusteella ukkosen jyrinän pojiksi. Kaikki jännitteet tarttuivat heihin ja he maksimoivat jokaista kohtaamaansa vihamielisyyttä. Kun erään kyläpahasen asukkaat eivät käyttäytyneet vieraanvaraisesti vaeltavaa opetuslapsijoukkoa kohtaan, ukkosenjyrinän veljekset provosoituivat kutsumaan taivaallista tulta tuhoamaan koko kylän[2]. Jeesus kuitenkin nuhteli heitä vaikka he käyttäytyivätkin antamansa lempinimen mukaisesti. Onko tämä esimerkki Jeesuksen käyttämästä ironiasta? Hän antaa lempinimen, jonka tarkoitus oli muistuttaa veljeksiä heidän mimeettisestä heikkoudestaan. He eivät kuitenkaan huomaa lempinimen itsetuntemuksellista vihjettä, vaan ottavat nimen imarteluna ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Seuraavaksi kertomuksen lukijalle tarjotaan mahdollisuus huomata lempinimen ironia. Siltä varalta että lukijakaan ei sitä huomaa, jotkut myöhemmät käsikirjoittajat ovat lisänneet tarkentavan selityksen. Sen mukaan Jeesus sanoi Boanergesin veljeksille: Te ette tiedä, minkä hengen omat te olette. Ihmisen Poika ei tullut ihmisten sieluja kadottamaan vaan pelastamaan.[3]

Aito tai ei, ilmaisu on kuitenkin aika mielenkiintoinen. Voiko joku ihminen olla tietämätön siitä minkä hengen ohjauksessa pohjimmiltaan on? Jeesus väitti että nämä ihan tavallisen kostonhaluiset veljekset olivat pohjimmiltaan pelastushaluisia ihmisiä. He seurasivat Jeesusta koska olivat aavistaneet hänessä pelastajan eivätkä kostajaa. Silti he olivat edelleen väkivaltaisen vastavuoroisuuden pauloissa ja yrittivät houkutella Jeesustakin siihen mukaan.

…sekä Andreas, Filippus ja Bartolomeus, Matteus, Tuomas ja Jaakob Alfeuksen poika, Taddeus, Simon Kananeus.[4] Useimmista opetuslapsista ei ole tässä vaiheessa, eikä myöhemminkään, mitään erityistä sanottavaa. Jälkeenpäin se voidaan lukea vain heidän edukseen. Se, mitä muista myöhemmin kerrotaan, ei yleensä ole kovin imartelevaa.

Ainoastaan Juudaksen teko mainitaan jo esittelyvaiheessa:

ja Juudas[5] Iskariot,[6] sama joka kavalsi[7] hänet.

Vaikka Markus kertoo mitä Juudas aikanaan oli tekevä, Juudas on tässä vaiheessa yhtä varauksettomasti ja laskelmoimattomasti opetuslapseksi kutsuttu kuin muutkin opetuslapset. Juudas sai saman julistustehtävän ja saman vallan karkottaa saastaisia henkiä. Silti lukijalle paljastetaan loppukertomuksen juonikäänne heti alkuun. Miksi? Miksi ei? Markushan aikoi kertoa lukuisia noloja esimerkkejä kaikkien opetuslasten ymmärtämättömyydestä, pelkuruudesta ja vallanhimosta. Pitkässä kaaressa Juudas ei tulisi käytöksellään ainakaan Markuksen kertomuksessa erottautumaan muista opetuslapsista millään olennaisella tavalla. Ei hänen tavassa vastata Jeesuksen kutsuun ollut mitään kavalaa. Varmaan hän muiden lailla uskoi todella seuraavansa opettajaansa voitokkaaseen loppuun asti.

Ei ole mitään syytä uskoa, että Jeesus oli kutsunut Juudasta mihinkään muista poikkeavaan tehtävään. Ensimmäisten evankeliumien valossa Jeesus sijoitti häneen samat toiveet ja odotukset kuin muihinkin, ja suhtautui häneen samalla rakkaudella. Kolmisen vuotta Juudas julisti muiden opetuslasten kanssa Jumalan valtakunnan tulemista, vaikkei ymmärtänyt siitä sen enempää kuin hekään.

Oliko Jeesus kutsunut kokoon omien tavoitteidensa kannalta tarkasti valikoidun dream teamin? Jos sellainen ylipäänsä oli mahdollista koota, niin tämä ei ollut se. Vai oliko sittenkin? Evankeliumit eivät kerro Jeesuksen rekrytointikriteereistä mitään. Miksi hän kutsui ketä kutsui? Kutsuiko hän mahdollisesti sellaisiakin, jotka vastasivat siihen kieltävästi? Miksi vain osasta jäi kertomukselliset jäljet ja toisista ei juuri mitään tarinaa? Mitä valintakriteerejä Jeesuksella ikinä olikaan, hän ei ainakaan käyttänyt niitä ongelmatapausten ja luusereiden poissulkemiseen. Riitti kun tarjokkaat olivat valmiita jättämään taakseen kaiken, minkä varaan olivat turvallisuutensa ja identiteettinsä siihen asti rakentaneet.

Nämä kaksitoista epätodennäköistä miestä Jeesus kutsui ensisijaisesti vain olemaan kanssaan.[8] Se riitti alkuun. Kaikki olivat hänen kanssaan muutaman vuoden. Tiesikö hän jo alussa, ettei kukaan tulisi olemaan hänen kanssaan loppuun asti? Ehkä hän vielä tässä vaiheessa oikeasti uskoi ja toivoi kutsuneensa kokoon kuolemaan asti lojaalisen ryhmän.

Tästä alkoi koomisen sankarillinen ja traaginen draama jonka kerronta alkaa Rooman mitättömimmän maakunnan pohjakerroksista.[9] Köyhät ja vallattomat, kalastajat ja maanviljelijät, halvatut ja pitaaliset, riivatut ja saastaiset, naiset ja lapset nousevat tämän kertomuksen päähenkilöiksi. Jumalan valtakunta hiipii ihmisten maailmaan sen kautta, että uhrit tulevat nähdyiksi ja saavat ihmisen äänen.

[2] Luuk 9:54.

[3] Luuk 9:55, 56.

[4] Mark 3:18.

[5] Etunimessä ei ole mitään ihmeellistä. Tunnetun VT:n esikuvan mukaan Juudaksen nimi oli hyvin suosittu Jeesuksen aikana. UT:ssa mainitaan peräti kahdeksan Juudas-nimistä henkilöä.

[6] Ei ole selvää mitä nimi Iskariot tarkoittaa. Yleisimmän tulkinnan mukaan se rakentuu sanoista ish kerioth, Keriothista kotoisin, vaikka sellaisen paikkakunnan sijainnista ei ole mitään varmuutta. Sen perusteella on kuitenkin veikattu, että Juudas olisi opetuslapsista ainoa, joka ei olisi Galileasta, vaan mahdollisesti Juudeasta – maakunnasta jossa galilealaisia halveksittiin.

[7] Sanaa paradidomi ei missään muussa asiayhteydessä ole käännetty kavaltamiseksi. Se tarkoittaa haltuun antamista, toiselle luovuttamista.

[8] Mark 3:14.

[9] Myers Ched. Binding the Strong Man. s. 40.

Jeesus ei käytä mitään suoraa sitaattia vanhasta testamentista. Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi vain tiivistää juutalaisten ja kaikkien naapurikansojen itsestään selvän moraalisen maksimin. Hammurabin ja assyrialaisten lait, kreikkalaisten, roomalaisten ja juutalaisten tekstit pyhittävät koston ja pitävät vihollisen vihaamista itsestään selvänä moraalisen ihmisen ominaisuutena. Julkinen oikeus hillitsi henkilökohtaista kostoa moninkertaistumasta, mutta varmisti sen toteutumisen vähintäänkin samanmittaisena. Hammas-hampaasta oli siihenastisen etiikan arkisin saavutus.

Vanhassa Testamentissa niin keskeinen teema vihaisesta, mustasukkaisesta ja kostonhaluisesta Jumalasta puuttui Jeesuksen opetuksesta kokonaan. Myöhemmin hän kyllä viittasi sellaiseenkin Jumalaan, mutta vain havahduttaakseen kuulijoitaan asettamaan perittyjä itsestäänselvyyksiä väkivaltaisesta Jumalasta kyseenalaiseksi. Jeesus oli oppinut tuntemaan Jumalan Abbana, kaikkia rakastavana isänä.

Jeesuksen Jumala ei vain pidättäytynyt kostavasta väkivallasta. Hän rakasti vihollisiaan.

Tällainen puhe järkytti arkimoraalin sanelemaa universumin perusjärjestystä. Jokaisella yhteisöllä on oikeutetut vihan kohteet ja kaikilla kulttuureilla on itsestään selvät vihollisensa. Näiden asetelmien kyseenalaistaminen merkitsi yhteiskuntajärjestyksen peruspilareiden horjuttamista. Jokaisessa hierarkiassa on kyseenalaistamaton huippunsa ja rakennuspalikoiksi kelpaamattomat kivensä. Joka muuta kuvittelee, luo hämmennystä, rajojen epäselvyyttä ja kaaosta. Juuri tätä epäjärjestystä Jeesus ruokki. Kaikkien samanvertainen rakastettavuus Jumalan silmissä sotki siihenastisen yhteiskuntarauhan rakennuskiviä pyramidin huipulle asti.

Muutamat profeetat olivat jo visioineet jotain tämän kaltaista, mutta kukaan ei ollut sanoittanut sitä näin radikaalin suorasukaisesti:

Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.[2]

Tämä ei tarkoita sitä, että Jeesus olisi nähnyt kaikki yhtä hyvinä tai yhtä pahoina.[3] Tietenkin joidenkin käytös oli moitittavampaa kuin toisten. Uhrit ja uhrin tekijät eivät olleet ihan samalla viivalla, vaikka heidän välillään ei ollutkaan mitään absoluuttisesti erottavaa moraalista eroa. Juuri siksi Jeesuksen sanat olivat niin sietämättömiä.

Hän kyseenalaisti tuon viimeisen hyvien ja pahojen, ystävien ja vihollisten välisen rajan. Jos Jumala ei antaisi aurinkonsa paistaa kaikille, antaisiko hän sen paistaa minulle tai meille? Ehkä olemmekin enemmän vihollistemme kaltaisia kuin haluaisimme uskoa. Kenen kaltaisia vihollisemme loppujen lopuksi ovat?

Toisille tämä vertaus saattoi välittää kuvan Jumalasta, joka on yhtä etäinen kaikille ja täysin piittaamaton siitä ketä säteillään lämmitti. Vanhan Testamentin heimojumala ei ollut kaikille paistava aurinko. Hän valikoi lämpönsä kohteet tarkasti, eikä antanut sadettaan vihollisille. Hän välitti omistaan mustasukkaisen intohimoisesti ja vaati heidän erottautuvan kaikista muista kansoista:

Minä, Herra, teidän Jumalanne, olen valinnut teidät …minä olen tehnyt eron teidän ja muiden kansojen välillä ja ottanut teidät omaksi kansakseni. [4]

Tässä kontekstissa lähimmäisen rakkaus oli nimenomaan vain sitä:

Älä kosta o m a a n kansaasi kuuluvalle äläkä pidä yllä riitaa hänen kanssaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.[5]

Saman etiikan roomalaiset olivat omaksuneet kreikkalaisilta. Kypsyyttä (paideia) oli oppia kohtelemaan ystäviään hyvin ja antamaan kosto vihollisille.[6]

Jahve ei leppynyt ilman hirmuisia vihanpurkauksia tai hänelle annettuja veriuhreja. Tarjosiko Jeesus nyt taivaallista isää, joka rauhassa antoi aurinkonsa paistaa myös Rooman joukkomurhaajien[7] päälle, välittämättä siitä, kuka oikeasti oli uhri ja kuka oli uhrin tekijä?

Kyllä ja ei. Tähän opetukseen tiivistyi Jeesuksen vaikein paradoksi: Jumala rakastaa kaikkia. Silti ero jää olemaan. Ero ei ole enää etninen, vaan eettinen.[8] Lähimmäisensä uhraaja on edelleen valtakunnan vihollinen. Jeesus näki kyllä eron ystävien ja vihollisten välillä, eikä hän väittänyt muuta Isästäänkään. He vain kieltäytyvät rajoittamasta rakkauttaan tällä perusteella.

Jeesuksen yksinkertainen ja selittelemätön perustelu rakkauden rajarikkomukselle oli: Rakastakaa vihollisianne, koska Jumala rakastaa heitä. Pohjimmiltaan siihen ei tarvittu mitään muuta syytä. Oli siitä hyötyä tai ei, se oli silti Jumalan esimerkin seuraamista.[9]

Vihollisen rakastaminen on kaikessa kohtuuttomuudessaan varmaan maailman ylivoimaisesti vaikein moraalinen haaste. Siksi sen toteuttaminen onkin jätetty mystikoiden ja pyhimysten toteutettavaksi. Oikean arjen kanssa sillä ei oikeasti voi olla mitään tekemistä.

Jeesuksen kuulijoille ja seuraajille näillä sanoilla oli liiankin kipeä historiallinen merkitys. Kellään ei ollut varaa pohtia niitä vain yhtenä ideana ajatusten markkinoilla. Katkeralle ja kaunaiselle kansalle Jeesuksen sanat eivät merkinneet utopiaa, vaan helvetin kohtaamista aivan järjettömän uskaliaalla ja anteliaalla rakkaudella.

Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin?  Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin?[10]

Jeesus haastoi rakastamaan niitä, joiden vihaaminen teki naapureista ystäviä. Me tervehdimme omina niitä, joiden halveksunta oli samansuuntainen omamme kanssa. Vihollisemme kai rakastivat ominaan niitä, jotka kirosivat yhdessä meitä. Kaikkien yhteisöllisyys rakentui syvään vakaumukseen siitä, että me emme ole niin kuin he. Sellaisessa lähimmäisen rakkaudessa ei ollut mitään erinomaista. Päinvastoin. Se sitoi jokaisen yhteisön identiteetin auttamattomasti väkivaltaan. Sellaisen yhteishengen täydellisyys oli suorassa suhteessa siihen, kuinka selvästi kaikki tunnistivat yhteisen vihollisensa. Siksi suvut, heimot ja kansat ja valtakunnat olivat ehjimpiä ja kokonaisimpina juuri kiihkeimmän vihamielisyyden ja väkivallan hetkinä. Silloin uhrivalmius oli korkeimmillaan. Sankarit olivat halukkaita kuolemaan omiensa puolesta ja kansa oli valmis uhraamaan yhden tai monta jotta me pelastuisimme heiltä.

Jeesukselle kaikki tämä tarkkarajainen arjen ystävyys ja kriisien sankaruus oli vanhaa valtakuntaa, pyhitettyyn väkivaltaan sidottua kulttuuria. Hän oli tullut julistamaan Jumalan valtakuntaa, aivan toisenlaisen yhteisöllisyyden perustaa. Siksi hän jatkoi sanomalla:

Täydellisyydestä

Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.[11]

Mutta sehän on täydellisen mahdotonta. Miten ihminen koskaan voi missään mielessä tavoittaa jumalallista täydellisyyttä? Ehkä Jeesuksen kehotus ei taivu yhtä hyvin kaikille kielille.

Hepreassa tai arameassa ei edes ollut sellaista sanaa kuin täydellisyys. Kreikan kielen sana teleios kuvaa yleensä esteettistä täydellisyyttä, ehjää kokonaisuutta. Kreikkalaiset olisivat tulkinneet puheen ihmisen moraalisesta täydellisyydestä mahdottomaksi megalomaniaksi. Matteus on ilmeisesti etsinyt vastinetta heprean tamimille, joka tarkoittaa kokonaista, ehjää ja kaikki sisällään pitävää.[12]

Jeesus ei haastanut seuraajiaan moraaliseen täydellisyyteen, vaan olemaan ihmisinä kokonaisia ja kaikki sisään sulkevia rakastaen niitäkin, jotka vähiten sitä ansaitsivat. Heidän tuli antaa aurinkonsa paistaa yhtä valikoimattomasti kuin Jumala.

Mutta eikö tämäkin ole yhtä mahdotonta kuin moraalinen täydellisyys? Kyllä ja ei. Jeesus käänsi täydellisyysvaatimuksen nurinpäin. Hän haastoi luopumaan kaikista sellaisista täydellisyysvaatimuksista, jotka rakentuivat epätäydellisten ja saastaisten poissulkemiseen. Hän kyseenalaisti kansansa keskeisimmän käsityksen täydellisestä puhtaudesta. Hurskauden ja pyhyyden ei pitänytkään perustua epäpuhtaista erottautumiseen, vaan kaikkein viheliäisimpien vihollisten lähelle kutsumiseen.  Jeesuksen käsitys kokonaisesta ja ehjästä elämästä oli uskonnolliselle konsensukselle käsittämätön skandaali. Tämän perusteleminen Jumalan olemuksella oli vielä käsittämättömämpää. Jahve ei siis ollutkaan vain Aabrahamin, Jaakobin ja Iisakin Jumala, vaan myös filistealaisten, samarialaisten ja roomalaisten Jumala. Hän rakasti myös Israelin vihollisia. Sellainen inklusiivisuus oli ennenkuulumatonta.[13]

Jumala oli sanonut Moosekselle:

Olkaa pyhät, sillä minä, Herra, teidän Jumalanne, olen pyhä.[14]

Jeesus sanoi Mooseksen seuraajille:

Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.[15]

Pyhiä ei enää tulisi erottaa kirotuista etnisin, maantieteellisin, terveydellisin tai edes eettisin perustein. Jumala armahtaa kaikkia muita niin kuin teitäkin. Unohtakaa kirottujen ja siunattujen tuntomerkit, ylittäkää niihin perustuvat vihollisuusrajat. Ulottakaa rakkautenne kaikkialle minne aurinko paistaa ja sulkekaa siunaustenne piriin jokainen, jolle taivas langettaa sateensa. Mikään pienempi ei riittäisi taivasten valtakuntaan.

Nämä olivat vaikeita sanoja kansalle, joka oli koko historiansa ajan kouliintunut erottautumaan muista ja elämään Jumalan valittuina. Miten heidän Jumalallaan voisi yhtäkkiä olla samanlainen asenne kaikkia maailman ihmisiä kohtaan?

Vanhan Testamentin profeetat olivat kyllä vihjanneet Jumalasta, joka rakastaa jopa Israelin vihollisia, mutta sanoma ei koskaan tullut kovin suosituksi juutalaisten vallanpitäjien keskuudessa.

Vihasymbioosi

Ei Jeesuksen opetus ole meidänkään aikanamme pohjimmiltaan yhtään sen suositumpaa tai enemmän järkeenkäypää. Toki monet yrittävät olla mieleltään koko maailman kansalaisia ja pyrkiä täysin inklusiiviseen rakkauteen. Vihaamme vain niitä ihmisiä jotka ovat meitä huomattavasti suvaitsemattomampia. Ja niitähän riittää. Täydellisyysihanteilla on yleensä pimeät puolensa. Utopian tavoittelija on salaisesti riippuvainen vihollisistaan. Hän ei selviä ilman itseään huonompia ihmisiä. Hän on salaa symbioottisen suhteensa vihollisiinsa.[16] Kaikki fanaatikot ovat koukussa vihollisiinsa, myös suvaitsevaisuuskiihkoilijat.

Ei tarvitse olla edes täydellisyyden tavoittelija tarvitakseen ihmisiä, joita voi katsoa alaspäin. Surkimuskin tarvitsee jonkun, joka on vielä enemmän luuseri kuin hän, tai menestyneen ihmisen, jota voi vihata oman surkeuden tuottajana. Pahimmassa kellarin loukussa on se, joka vihaa kaikkia hänestä piittaamattomia ihmisiä samalla kun hän yrittää raivoisasti ja turhaan vastata heille samalla välinpitämättömyydellä. Masokismi ja sadomasokismi niiden lukuisissa muodoissaan ovat vain esimerkkejä tästä onnettomasta vihasymbioosista.

Vihaamisessa on väkevä gravitaatio. Vihani kohde imeytyy sisikuntaani kuin viina juoppoon. Aste asteelta menetän itseohjautuvuuteni ja annan viholliseni hallita elämääni. Sisäisen maailman painovoiman keskipiste siirtyy minusta häneen ja kaikki tunteeni, asenteeni ja käytökseni alkavat ohjautua sen kautta mitä hän tekee.

Joka työpäivän alussa yrität tolkuttaa itsellesi, ettet välitä siitä mitä tyrannisoiva pomo sanoo. Mitä enemmän yrität olla välittämättä, sitä enemmän hän on mielessäsi. Hän seuraa sinua jopa sänkyyn, jossa kelaat päivän aikana kokemiasi vääryyksiä ja suunnittelet etukäteen huomispäivän yhteenoton repliikkejä. Vähitellen suhtautumistapasi alkavat yhä enemmän muistuttaa juuri niitä, joita hänessä eniten vihaat.

Monessa sairaudessa suurimman vahingon aiheuttaa ruumiin oman puolustusmekanismin ylireagointi. Eikö vihaaminen useimmiten ole juuri sitä – ylikuumentunut itsepuolustusreaktio. Jos se jää päälle, viha tekee paljon enemmän pahaa kuin vihollinen koskaan on tehnyt tai edes yrittänyt tehdä.

Lopulta määrittelen itseni kokonaan sen kautta mitä tai ketä vihaan. Vihollisesta tulee keskeinen osa identiteettiäni. Miellän itseni kaikin tavoin erilaiseksi kuin hän, ja yritän löytää identiteettini määrittelemällä itseni viholliseni vastakohdaksi.

“Vastustan pahaa, siispä minun täytyy olla hyvä.”

Vaikeinta on tietoisesti myöntää tarvitsevansa vihollisiaan.

Jos kokonaisvaltainen itsen ja toisen kohtaaminen on tavoitteemme, tarvitsemme vihollisiamme. He auttavat meitä tunnistamaan itsessämme ulottuvuuksia, joita mieluiten välttäisimme katsomasta. Hyvät ystävät tekevät harvoin samaa palvelusta. He ovat hyviä ystäviä juuri siksi, että suostuvat ohittamaan huonot puolemme. Vihollinen ei tee sitä koskaan. Siksi juuri pahimmat vihollisemme kuljettavat meitä lähemmäksi sitä peiliä, jonka edessä tunnistamme omankin tarpeemme tulla armahdetuiksi. Heidän kauttaan löydämme ne ulottuvuudet itsestämme, jotka ovat eniten jumalallisen armon ja anteeksiannon tarpeessa. Meillä ei ole mitään muuta niin tehokasta tapaa päästä käsiksi oman persoonamme torjuttuihin osiin, kuin vihollisemme kohtaaminen.

Vihollista ja minua ei yhdistä vain se, että Jumala rakastaa meitä molempia. Meitä yhdistää myös yhteinen pahuus. Niin mielellään kuin määrittelemmekin itsemme ja moraaliset ominaisuutemme vihollistemme vastakohdiksi, todellisuus ei ole niin yksinkertainen. Hyvät,pahat ja rumat, toimii kyllä näyttämöllä mutta elämässä roolijako ei mene näin tasan. Jokaisessa päähenkilössä on hyvyyttä, pahuutta ja rumuutta. Jos Jumala antaisi aurinkonsa paistaa vain täysin hyville, koko maapallolla olisi ikuinen kaamos.

Onhan se vähän nöyryyttävää, että olemme riippuvaisia vihaamistamme ja halveksimistamme ihmisistä, tullaksemme itse ehjiksi. Mutta niin se vain on. Meistä ei koskaan tule ihmisinä kokonaisia, jos emme suostu kohtaamaan vihollisiamme, katsomaan mitä heissä on tuttua ja sulkemaan itsemme yhdessä heidän kanssaan saman Jumalan armahdettaviksi. Meillä on mahdollisuus sekä osallistua vihollisemme elämänmuutokseen, että antaa hänen osallistua omaan eheytymiseemme.

Mitä syyllisyys oli Lutherin aikana, vihollisuus on meidän aikanamme – pistin, joka kutsuu meitä etsimään pelastajaa. Vihollisen rakastaminen ei ole enää vain yksityinen ongelma. Se on koko ihmiskunnan välitön ja akuutti kohtalonkysymys. Jos emme löydä Jumalaa tai vallitsevaa asennetta, joka antaa aurinkonsa paistaa hyville ja pahoille, rikkaille ja köyhille auringonpaisteiset päivämme ovat kohta lopullisesti ohi.

Kolmas tie

Voisiko Jeesuksen opetuksen sanoittaa myös näin: “Älkää alistuko passiivisesti pahan edessä, mutta älkää myöskään antako pahan sanella tapaanne vastustaa sitä. On olemassa kolmas tie. Ottakaa moraalinen aloite omiin käsiinne. Löytäkää väkivallaton tapa uhmata pahaa. Pitäkää kiinni ihmisarvostanne. Milloin vain mahdollista, käyttäkää huumoria väkivaltaisen systeemin paljastamiseksi tai ainakin hämmentämiseksi. Rikkokaa nöyryytysten noidankehä. Älkää alistuko altavastaajan rooliin. Pitäkää puolenne tavalla, joka antaa vastustajalle mahdollisuuden mennä itseensä. Pakottakaa valinnoillanne vihollinen näkemään teidät uudessa valossa. Tehkää yllättäviä aloitteita, jotka pakottavat alistajat reagoimaan ennakoimattomalla tavalla. Älkää antako vastustajan väkivallan tuottaa ennustettavia seurauksia. Älkää kuvitelko, että väkivallaton pahan vastustaminen on mahdollista ilman kärsimystä. Olkaa valmiita kärsimään epäoikeudenmukaisen lain rikkomisesta seuraava rangaistus, mutta älkää ikinä enää nielkö sisäänne sen arvoja.”

Väkivallaton pahan vastustaminen ei ole pelkureita varten, eikä niitä varten, jotka eivät ole edes tunnistaneet itsessään kiusausta pyhitettyyn väkivaltaan. Aseisiin tarttuminen vaatii uskallusta, mutta niistä luopuminen vaatii vieläkin suurempaa rohkeutta.[17] Jeesuksen tarjoaman kolmannen tien seuraajien on ensin omistettava väkivaltaisuutensa voidakseen luopua siitä. Se on tunnistettava ja tunnustettava[18] ennen kuin sen voi jättää korkeamman vaihtoehdon tähden.

Jeesuksen ehdottama tapa vastustaa pahaa vaatii erityistä rohkeutta kohdata vaikeita totuuksia sekä itsessään että toisissa. Onko psykologisesti, sosiaalisesti ja hengellisesti suurempaa ihmettä kuin kaunastaan ja katkeruudestaan vapautuminen ja yhteiseen anteeksiantoon rentoutuminen?

Populaaripsykologinen Mooseksen laki sanoo että tärkeintä on olla sovinnossa itsensä kanssa. Kuulostaa kauniilta, mutta se ei riitä, enkä ymmärrä miten se voi olla edes mahdollista, jos ei edes etsi mahdottomalta tuntuvaa sovintoa myös vihollisensa kanssa.

Jos löydämme mahdollisuuden rakastaa vihollisiamme, annamme myös hänelle mahdollisuuden tulla takaisin omaan ihmisyyteensä. Kun lakkaamme jakamasta maailmamme meihin ja heihin, (tai pelkkään minuun ja heihin) avaudumme näkemään, että hänessä tai heissäkin on jotakin alkuperäistä ja totuudentajuista, johon voi vedota. Jos ei ehkä olekaan, kutsumme sitä esiin. Ehkä se tulee olevaksi.

Jos vihollisesi voi perustellusti uskoa, että et enää etsi mahdollisuutta vain tuhota tai nöyryyttää häntä, ovi voi aueta yhteiselle asioiden uudelleenarvioinnille. Jos muutoksen ihme on mahdollinen sinussa, niin vihollisesikin voivat oikeasti muuttua, ja vaikka eivät heti muuttuisikaan, voit silti olla sulkematta ovea sille mahdollisuudelle.

Se, että ei ole ihmisten maailmassa tullut rakastetuksi on huonoa onnea. Se, että ei rakasta on traaginen onnettomuus. Jeesus puhui sekä huono-onnisille että niille jotka olivat osavastuussa onnettomuudestaan. Molemmat tarvitsevat samaa armoa kohdatakseen rakkaudella sekä sisäisen että ulkoisen vihollisensa.

Moderni pasifismi ei olisi Jeesukselle riittänyt. On hyvinkin mahdollista kieltäytyä aseista rakastamatta vihollisiaan. Jotkut yrittävät venyttää mieltään kuvittelemaan, että on mahdollista tappaa ilman vihaa, ehkä jopa rakkaudesta. Kenen sieluparka ikinä voi kestää sellaista ristiriitaa? Minusta on kuitenkin aika mahdotonta rakastaa vihollisiaan ryhtymättä vähintäänkin pasifistiksi. Rakkauden pienin alkutekijä on kuitenkin väkivallasta pidättäytyminen.

Joskus rakkaudellisin asia mitä ryöstetty, pahoinpidelty tai raiskattu ihminen voi tehdä, on saattaa väärintekijä lailliseen vastuuseen. Se ei vain vapauta uhria alennustilastaan, vaan antaa myös rikolliselle mahdollisuuden mennä itseensä. Vuorisaarnassaan Jeesus etsi oikeuttakin parempia keinoja, mutta kun niitä ei löydy, oikeuden etsiminen on aina parempi kuin oikeudettomaksi alistuminen, vaikka sellaista mainostettaisiin kuinka kristillisellä retoriikalla.

Haastava huumori

Jeesus auttoi ihmisiä löytämään olemassaolonsa kiintopisteen Jumalan valtakunnasta. Sen lapsina heillä oli rohkeutta potkia alistavien valtakuntien savijalkoja. Heidän huumorintajunsa löysi kiintopisteensä vallitsevan systeemin ulkopuolelta. Yllättävyydessään, humoristisuudessaan ja yksinkertaisessa radikaalisuudessaan Jeesuksen muutaman lauseen opetukset olivat niin mullistavia, että niiden ydinsanoman mieltämiseen on mennyt monta vuosisataa.

Jeesuksen antamat esimerkit ovat tarinoita luovasta rakkaudesta, eivät sääntöjä rakkauden kopioimiseksi. Jos kaikki velalliset olisivat alkaneet riisuutua oikeussalissa, olisi tietenkin laadittu ylimääräinen laki, joka määrää ankaran rangais­tuksen alastomuudesta oikeussalissa. Roomalaiset olisivat määränneet raipparangaistuksia ylimääräisen virstan kantajille jne. Esimerkit luovuudesta menevät useimmiten pilalle kun niitä yrittää kopioida. Luovuus on vapaan ja rohkeasti rakastavan sydämen spontaania toimintaa. Sellainen löytää jatkuvasti muuttuvissa tilanteissa aina uusia tapoja nousta pahaa vastaan ilman väkivaltaa ja häijyyttä.

Joskus huumori ja tilannekomiikka tarjoaa yllättäviä mahdollisuuksia rikkoa nöyryytysten noidankehä ja asettaa epäoikeudenmukaiset systeemit ja auktoriteetit aseistariisuvan koomiseen valoon – paljastaa ettei keisarillakaan ole vaatteita – tai että sen paljastajatkin ovat yhtä alastomia.

Vallan hurmiosta vapautuneet vallattomat ihmiset ovatkin erityisen luovia humoristeja. Näyttää siltä että valta ja puhdas huumori asuvat aina eri leirissä. Maailman hauskin asia on sorrettujen puolella. Parhaat humoristit ovat jo oppineet luottamaan ihmisarvoonsa. Sorretun huumori voi olla tuimaa ja säälimätöntä, mutta silti se antaa vallan väärinkäyttäjälle tilaa mennä itseensä ja avautua asioiden uudelleen arvioinnille.

Nauru on voimakas viesti voimattomassa tilanteessa. Vallan huipulla on aina pelätty vallatonta naurua. Nauru haastavimmillaan on tyhmyyttä, turhuutta, tekopyhyyttä ja väkivaltaa kyseenalaistavaa komiikkaa. Ei maailmaa paranneta ilman naurua ja huumorintajua. Uskonnolliset maailmanparantajat, jotka kadottavat huumorintajunsa pitävät itseään pystyssä ilottomalla fanatismilla, paisutellen jokaista katastrofia lähestyväksi maailmanlopuksi.

Huumori on ollut nokkelimmillaan niiden selän takana, jotka yrittävät ottaa naurun valtaansa ja rajoittaa sen aiheita. Entisen neuvostoimperiumin naapureina useimmat meistä muistavat, minkälaisia vitsejä rohkeimmat venäläiset ja eestiläiset uskalsivat keksiä systeemistä, jonka orjina elivät. Radio Jerevan oli toivoa ja kapinaa ylläpitävä kanava.

Komiikka ja nauru ovat edelleen tärkeitä kapinavälineitä erilaisia tyrannioita vastaan. Kaikissa maailman kolkissa löytyy poliittista, moraalista, dogmaattista, taloudellista, teknologista, rasistista tai sukupuolista alistamista, jota vastaan kansalaiset taistelevat myös naurun voimalla. Tietenkään se ei yksinään kumoa valtoja ja voimia, mutta näyttelee tärkeää roolia niiden rakenteiden nakertamisessa. Nauru ja huumori vapauttavat uhrin alisteisesta roolistaan. Samalla ne voivat herättää alistajan näkemään jotain uutta.

Eestin, Liettuan ja Latvian kansalaiset kehittivät naurusta vaihtoehdon väkivaltaiselle vastaterrorismille. Maanalainen parodia, satiiri ja vitsitehtailu söi neuvostopropagandan uskottavuutta paljon tehokkaammin kuin aseellinen vastarinta.

Vaikka nauru voi olla väkivaltaista ja väkivalta voi olla julmasti nauravaa, humoristinen nauru voi olla myös väkivallaton tapa haastaa ja paljastaa väkivalta. Kyky nähdä asiat koomisessa valossa on tärkeä osa antimilitarismia ja pasifismia.

Koomikot eivät yleensä ole halukkaita tappamaan tai kuolemaan minkään ylevän aatteen puolesta. Siitä lähtien kun Aristofanes kirjoitti komedian Lysistrata, jossa kerrotaan kuinka sotilaiden vaimot tekivät seksilakon estääkseen Peloponnesoksen sodan, on aina löytynyt koomikoita, jotka vastustavat väkivaltaa tekemällä sen naurunalaiseksi.[19]

Etelä-Afrikan rotusorron vastustajat tuntevat lukuisia pieniä tarinoita väkivallattomasta tavasta haastaa koko systeemi.

Piispa Desmond Tutu oli ohittamassa rakennustyömaata kaupungilla. Sen viereen oli rakennettu tilapäinen katettu jalkakäytävä, jota mahtui kulkemaan vain yksi kerrallaan. Hän joutui vastatusten valkoisen miehen kanssa, joka jo kaukaa huusi:

”Minä en anna tilaa gorilloille.”

Desmond Tutu perääntyi ystävällisesti, kumarsi syvään ja sanoi:

“Mutta minäpä annan.”

Toinen esimerkki kertoo mustasta naisesta, joka käveli lastensa kanssa kadulla, kun vastaantuleva valkoinen mies yllättäen sylkäisi häntä kasvoihin. Äkkiä hän järjesti kolme lastaan riviin miehen eteen ja sanoi:

“Kiitos paljon. Voitteko antaa vielä lapsillenikin?”

Nelson Mandela vitsaili poliisista heti ensimmäisessä puheessaan vapautumisensa jälkeen. Hänen tapansa johtaa vapautustaistelu loppuun asti oli charmikkaan ja haastavan ironian värittämää. Hänen hyväntahtoinen herrasmiehen naurunsa loi toivoa siitä, että tätä taistelua ei tarvitse käydä väkivalloin.

Ennen Kiinan kuuluisia opiskelijalevottomuuksia opiskelijoita kiellettiin kantamasta hallituksen vastaisia julisteita. He tekivät uudet julisteet, joissa luki:

“Tukea diktatuurille”, “Kannattakaa kuolemanrangaistuksia ”, “Juhlikaa inflaatiota.”

He pysyivät lain kirjaimen puitteissa ja tekivät sen samalla naurunalaiseksi.

Puolan Solidaarisuusliike järjesti aikanaan mielenosoituksen, jossa joulupukeiksi pukeutuneet satamatyöntekijät jakoivat naisille ilmaiseksi kuukautissiteitä. Siinä ei ollut mitään laitonta, mutta jokainen tajusi sen protestiksi olosuhteita vastaan, jossa melkein kaikesta oli pulaa. Kun joulupukit vangittiin, poliisilaitokselle ryntäsi suuri joukko uusia joulupukkeja, jotka vaativat vankien vaihtoa sillä perusteella, että

“nuo tuolla sisällä eivät ole oikeita joulupukkeja. Me olemme oikeita.”

Hämmentyneet poliisit ajoivat lopulta kaikki joulupukit takaisin koteihinsa.”

Ei huumori yksin mitään suuria vallankumouksia saa aikaan, mutta jos se katoaa erilaisten vääryyksien haastajiltakin, kaikki protestit ja kapinat muuttuvat vain väkivaltaisemmiksi.

Vasta kun olemme itse tajunneet kuinka helppoa on huumorin kautta osallistua juuri siihen väkivaltaan, jota vastustamme, herkistymme mitoittamaan haasteemme oikein. Jos haastava huumori ei yhtään kunnioita toisen rajoja, tulemme helposti vastustajamme kaltaiseksi. Haastava huumori on todella vallankumouksellista vain silloin kun tunnistamme myös itsessämme sen, mille nauramme.

Jotkut vallankumoukselliset eivät enää naura millekään. He ovat vihaisina ja katkerina niin oikealla asialla, että hymy vain löysää heidän päättäväisyyttään. Sellainen vallankumouksellisuus ei tuota oikeuden hedelmää. Se sytyttää helvetillisiä tulia ja hävittää muiden mukana myös itsensä. Hymyilemättömän ja itseensä menemättömän vallankumouksellisuuden ruumiit mätänevät historian kaikilla lehdillä. On samantekevää, kypsyvätkö naurulle immuunin vihan hedelmät Etelä-Amerikassa, Aasiassa, Balkanilla tai Jerusalemin kukkuloilla. Jokaisessa maaperässä pelkkä viha hedelmöittää vain lisää vihaa.

Kaikkein pelottavin pahuus piilee hengen ylimielisyydessä, oikeassa uskossa joka ei koskaan epäile itseään, eikä siksi hymyile millekään. Se on täysin värisokea huumorille, eikä enää pysty nauramaan kuin vihollisen kuolemalle.

Huumorin historia on moraalisella tasolla yllättävän syvällisesti haastava. Nauramalla on uhrattu ja nauramalla on uhmattu uhreja vaativia systeemejä. Nauramalla on osallistuttu naruttamiseen ja nauramalla on vapautettu uhreja hirttosilmukasta.

Jeesuksen puheet vasemman posken kääntämisestä, viimeisen vaatteen antamisesta ja toisenkin matkan kulkemisesta eivät olleet vitsejä. Silti niissä oli valloittavan ja vapauttavan huumorin ulottuvuus.

[2] Matt 5:45.

[3] Wink perustelee tätä kohtaa kaikkien moraalisena samanvertaisuutena, mikä minusta ei tee oikeutta tekstille eikä todellisuudelle. Wink Walter. Engaging the Powers. Discernment and Resistance in the World of Domination. Fortress Press. 1992. s. 267.

[4] 3Moos: 20:24-26.

[5] 3Moos 19:18,19.

[6] Swartley M. Willard Editor. The Love of Enemy and Nonretaliation in the New Testament. WestMinster/John Knox Press. 1992. s.9

[7] Sama kysymys nousi akuutiksi keskitysleirien jälkeen. Voidaanko Auschwitzin jälkeen puhua minkäänlaisesta Jumalasta?

[8] Miles Jack. Christ. A Crisis in the Life of God. s. 182 – 85.

[9] Girard ei itse yritä perustella väkivallattomuuden vaihtoehtoa tätä kummemmin. Tässä artikkelissa käsittelemäni tulkinnat ovat osittain peräisin Walter Winkilta, joka omissa kirjoissaan soveltaa Girardia, samalla kuin kritisoi häntä.

[10] Matt 5:46,47. Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille.  Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin rakastavat niitä, joilta itse saavat rakkautta. Jos te teette hyvää niille, jotka tekevät hyvää teille, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin tekevät niin. (Luuk 6:31–33.)

[11] Matt 5:49.

[12] esim. “Olkaa koko sydämestänne uskolliset Herralle, Jumalallenne.”5Moos.18:13.

[13] Wink Walter. Engaging the Powers. s.266-271.

[14] 3Moos 19:2.

[15] Luuk 6:36.

[16] Paul Tillich. The courage to be. New Haven. Yale University Press. 1964. s. 50.

[17] Gandhi ei koskaan hyväksynyt väkivallattomaan armeijaansa ihmisiä, jotka eivät olleet valmiita taistelemaan Intian itsenäisyydestä asein.

[18] Olen jutellut muutaman suomalaisen rauhanaktivistin kanssa jotka ovat vammautuneet kollegojensa henkisestä väkivallasta. On vaarallista tehdä rauhantyötä ihmisten kanssa, jotka eivät nöyrästi ole tunnustaneet omaa taipumustaan väkivaltaisuuteen. He yrittävät vain peittää sen pinnallisen rauhasta paasaamisen alle. Torjuttu väkivalta tihkuu myrkkynä kauniiden sanojen välistä, ja kanavoituu aktivistien keskinäisiksi taisteluiksi ja kilpailuksi eri rauhanjärjestöjen välillä.

Taivaallisemmillakin rauhanliikkeillä on ihan sama ongelma. Juttelin erään teologin kanssa, joka vasta keski-iässä meni seurakuntaan töihin. Hän sanoi:

“Vasta sen jälkeen aloin uskoa Saatanan olemassaoloon.”

[19] Morreal. Comedy, tragedy and Religion. s. 34

Voiko lannistavammalla tavalla puhua alistetuille uhreille, joiden ainoa voiman tuntu on ollut unelma suuresta voitosta ja kostosta? Ehdottiko Jeesus todellakin nöyrää protestoimatonta alistumista taloudellisen ja väkivaltaisen sortovallan alle? Kohtuullisesti toimivassa demokratiassa eläville saattaa joskus tehdä ihan hyvääkin vähän tinkiä oikeuksistaan. Jeesuksen kuulijat olivat kuitenkin pääasiassa vailla vaikutusvaltaa olevia köyhiä, jotka elivät ylempien, rikkaampien ja väkevämpien armoilla. Heidän sosiaalisessa ahdingossaan Jeesuksen sanat kuulostivat luultavasti sopimattomilta, suorastaan absurdeilta tai jopa kuulijoita rienaavilta. Maailmastahan häviäisivät viimeisetkin oikeuden rippeet, jos pahaa ei saisi edes unelmissaan vastustaa.

Onko tämä Matteuksen oma lisäys vai vaikeuttaako käännös alkuperäisen merkityksen ymmärtämistä? Älkää tehkö pahalle vastarintaa, on kyllä kieliopillisesti perusteltu, mutta ei kokonaisuuden kannalta kovin valaiseva käännös.[2] Siitä ei käy ilmi, että sanalla anthistemi oli alun perin hyvin sotilaallinen merkitys.[3] Arkikielessä sillä kuvattiin melkein poikkeuksetta väkivaltaista vihollisen vastustamista.[4] Sellaista Jeesus ei halunnut rohkaista. Päinvastoin. Hän varoitti alistettuja kansalaisia vastustamasta pahaa sillä kaikkein tavallisimmalla tavalla. Aseisiin tarttuminen olisi vain pyhitetyn väkivallan perinteen jatkamista.

Koko vuorisaarnan henki puhuu tämän tulkinnan puolesta. Ikivanha ja itsestään selvä hammas hampaasta -logiikka oli murtumassa.

Mutta mitä Jeesus tarjosi oikeudenmukaisuuden aakkosten tilalle?

Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin. Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi.[5]

Miten ihmeessä tällainen opetus sopii itseään kunnioittavan ihmisen ohjenuoraksi? Voiko mitään tämän epäkäytännöllisempää ja epäreilumpaa neuvoa antaa voimattomalle altavastaajalle? Tämä voisi olla suoraan masokistien käsikirjasta tai selkärangattomien nahjusten kymmenestä käskystä.

Pitääkö minun todellakin kantaa lisää raskauttavaa aineistoa työtoverille, joka kaikin keinoin yrittää savustaa minut ulos työpaikasta ollakseen itse paremmassa asemassa kun seuraava saneerausohjelma toteutetaan? Pitääkö minun vain vaieten suostua jatkuvaan panetteluun, loputtomaan kiusatuksi tulemiseen ja sosiaaliseen ulos nauramiseen?

Kenen puolella tämä eriskummallinen opettaja loppujen lopuksi on?

Kahden vuosituhannen aikana näistä sanoista on väännetty monia irvokkaita ja raiskaavia muotoja. Kun kristikunta muutaman vuosisadan jälkeen nousi valtarooliin, moni hengellisen vallan edustaja alkoi tarjota näitä sanoja lisätaakaksi jo ennestään kaltoin kohdeltujen harteille.

Näillä Jeesuksen sanoilla on rakennettu kristillistä nöyryysihannetta, joka kiltisti nielee vaikka minkälaisessa myrkyssä keitettyä pajunköyttä, kunhan ei vain sorru vastustamaan esivaltaa tai puolustamaan oikeuksiaan. Kunnon uskovaista saa lapsena, ystävänä, puolisona, työntekijänä, miehenä ja naisena polkea mihin maan rakoon tahansa, eikä hänen suustaan kuulu kuin vikisevä “kiitos kaikesta”. Monen henkinen selkäranka on näillä Jeesuksen sanoilla amputoitu nikama nikamalta, kunnes jäljelle on jäänyt helposti hyväksikäytettävä nöyrä maan matonen. Viime vuosikymmeniin asti monet papit ja saarnaajat ovat tarjonneet alistunutta toisen posken kääntämistä, antautunutta viimeistenkin vaatteiden riisumista ja kaiken kestävää ylimääräisen virstan kulkemista tapana suorastaan kerjätä itselleen ylimääräisiä nöyryytyksiä. Jeesuksen seuraajien tulee kieltää itsensä niin perusteellisesti, etteivät lainkaan piittaa oikeuden ja kohtuuden toteutumisesta.

Jotkut ovat alistuneet siinä toivossa, että Jumala kostaa heidän puolestaan. He ovat jääneet salaa uskomaan pyhitettyyn väkivaltaan, vaikka eivät ole itse uskaltaneet sitä käyttää. Kosto ja sen harras odotus on perimmäinen totuus lannistuneen hurskauden alla.

Tämä teksti tulkintoineen on vainonnut kristikuntaa koko sen historian ajan. Se on juurtunut niin syvälle kulttuuriimme, että sitä kannattaa tarkastella uudelleen, vaikkei olisikaan kristitty. Joten tarkastelkaamme tekstiä vähän tarkemmin.

Oliko Jeesus paljastamassa julistamansa Jumalan valtakunnan salaisuuksia? Olivatko nämä tolkuttoman tuntuiset esimerkit uuden valtakunnan aakkosia? Kukaan ei ollut ehdottanut mitään näin radikaalisti kolmannenlaista suhtautumista arjen rakenteelliseen väkivaltaan.  Ei tarvinnut alistua, eikä tarvinnut hyökätä. Jäljelle jäi vielä vaikeampi, suorastaan mahdoton vaihtoehto. Pelkurimaisen pakoilemisen ja väkivaltaisen vastustamisen sijaan oli mahdollista toimia haastavasti mutta väkivallattomasti. Oli mahdollista vastata tavalla, joka ei ollut vain vastustamista.

Vasemman posken kääntäminen

Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin.[6]

Miten niin oikealle poskelle? Jos joku tässä oikeakätisten valloittamassa maailmassa saa kuonoonsa, nyrkki osuu kaikkien geometristen lainalaisuuksien mukaan vasemmalle poskelle? Vain vasurin nyrkinisku osuisi oikealle poskelle. Mutta Jeesuksen aikaisessa yhteiskunnassa vasureita sorrettiin ankarasti rajoittavilla määräyksillä.[7] Joten oli aika epätodennäköistä, että Jeesus puhui vain vasenkätisten nyrkiniskuihin vastaamisesta.

Oikealle poskelle lyöminen oli silti hyvin yleistä. Siihen osui aina kun joku käytti kämmenselkäänsä, eikä nyrkkiään. Se oli tärkeä yhteiskuntajärjestystä ylläpitävä ele. Moni Jeesuksen kuulijoista oli saanut maistaa oikean käden kämmenselkää oikealla poskellaan. Juuri siksi Jeesus puhui oikeasta ja vasemmasta poskesta eikä vain poskesta ja toisesta poskesta.[8] Hän kuvasi nöyryyttävää ja halventavaa elettä, ei tavallista turpiin antamista.

Jokainen, joka on nähnyt elokuvia keskiaikaisista ritareista tai englantilaisista aristokraateista tietää, että ylempiarvoinen sivaltaa halpasäätyistä oikealla kämmenselällä huitaisten, jolloin läimäys osuu oikealle poskelle. Jos eleen haluaa tehdä vielä alentavammaksi, sivaltaja käyttää kädestä riisuttuja hanskoja sivallukseen, ettei alentuisi edes koskemaan halveksimaansa ihmistä.

Sama ele tunnettiin Jeesuksen aikana. Itse asiassa se oli tuttu jo Hammurabin aikana. Jos alempiarvoinen löi ylempiarvoista oikealla kädellä sivaltaen, hänelle määrättiin 60 raipaniskua.[9] Se oli vain herroille varattu tapa tehdä orjille selväksi, että he ovat vain saastaisia koiria. Se oli miehen tapa kertoa vaimolle kuka määrää kaapin paikan ja isän tapa muistuttaa lapsiaan kuka on herra talossa. Tarkoitus ei ollut tyrmätä, vaan halventaa. Vertaista tai ylempiarvoista ei saanut lyödä sillä tavalla. Sellaisesta oli määrätty huikeat sakot. Tavallisesta nyrkiniskusta sai paljon pienemmät sakot kuin halveksivasta oikean käden sivalluksesta.[10]

Jeesus puhui siis yleisesti hyväksytystä halventamiseleestä alempiarvoisia kohtaan. Se oli institualisoitua eriarvoisuutta ylläpitävä kurinpitoele, kastijärjestelmään kuuluva muistutus siitä, mille tasolle kukin kuului. Jos vaimo, palvelija tai lapsi olisi uskaltanut vastata tällaiseen eleeseen, siitä olisi seurannut ankara rangaistus. Ainoa normaali ja säädyllinen tapa reagoida läimäytykseen oli nöyrä ja hiljainen alistuminen, oikeaan “ruotuun” vetäytyminen.

Jeesuksen kuulijat olivat tottuneet siihen, että sosiaalisen asemansa, sukupuolensa, rotunsa, ikänsä tai statuksensa puolesta hierarkiassa ylemmällä olevat muistuttivat heitä asemastaan sivaltamalla heitä oikean käden kämmenselällä oikealle poskelle. Hän puhui patriarkaalisen hierarkian uhreille, jotka olivat alistuneet tällaiseen käytökseen. Miksi ihmeessä hän kehotti kaikkein hakatuimpia kansalaisia kääntämään vasemmankin posken nöyryyttäjilleen?

Kuvitelkaapa tilannetta: Isäntä sivaltaa palvelijaansa alentavasti niin kuin monesti aiemminkin, mutta palvelijan vastaus on ennennäkemätön. Hän ei kyyristele eikä vetäydy nurkkaan, vaan ojentautuu täyteen mittaansa, kääntää vasemman poskensa ja sanoo:

Jos niin tekee mieli hakata, niin lyö tälle poskelle.

Vaikka hän ei lausuisi sanakaan, viesti kuuluisi lujaa kuin ukkonen. Hän kieltäytyy vastaanottamasta ensimmäisen sivalluksen alentavaa viestiä ja haastaa nöyryyttäjänsä tasa-arvoiseen mittelyyn:

Ensimmäisen lyöntisi sanoma ei mennyt perille. Jos sinulla on syytä lyödä, niin anna turpiin niin kuin samanarvoiselle annetaan. Asemasi ei anna sinulle oikeutta kohdella minua halpa-arvoisempana ihmisenä.

Kuvittele herran hämmennystä. Kunnon turpiin anto merkitsisi toisen tunnustamista samanarvoiseksi. Vaikka herra olisi määrännyt alaiselleen raipparangaistuksen hävyttömästä käytöksestä, toisen posken kääntäminen olisi silti tehnyt tehtävänsä. Hänen arvomaailmansa olisi tullut haastetuksi. Alaisen poskenkääntö olikin haastava eikä alistuva. Herran sosiaalinen asema ei oikeuttanut häntä riistämään ihmisarvoa palvelijaltaan. Alainen oli eleellään kertonut, että alentava sivallus ei enää mennyt jakeluun. Kunnian ja häpeän yhteiskunnassa herra oli menettänyt voimansa häpäistä alempaansa. Hän ei enää kyennyt nöyryytyksillä ylläpitämään illuusiota korkeammasta ihmisarvostaan. Hänellä ei enää ollut valtaa riistää palvelijansa arvoa ihmisenä.

Mitä suurempi yleisö tällaisella posken kääntämisellä oli, sitä sosiaalisesti haastavampi siitä tuli. Jeesus ei todellakaan yrittänyt alistaa alistettuja.

Gandhi luultavasti ymmärsi Jeesuksen opetuksen kutakuinkin oikein kun hän sanoi:

”Ensimmäinen väkivallattomuuden periaate on kieltäytyä osallistumasta tai aktiivisesti suostumasta mihinkään nöyryyttävään.”[11]

Jeesus ei kuitenkaan puhunut vain passiivisesta vastarinnasta. Hän ehdotti luovaa ja haastavaa väkivallattomuutta, eräänlaista moraalista jiujitsua, joka horjuttaisi vastustajan tasapainoa ja paljastaisi hänen käytöksensä vääryyden.[12]

Viimeisetkin vaatteet

Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin.[13]

Toinen Jeesuksen antama esimerkki on otettu sen aikaisesta raastuvanoikeudesta.

Jeesuksen kuulijat tiesivät tarkalleen mistä oli kysymys. Kaikista köyhistä köyhimmät pystyivät antamaan pienen lainan pantiksi ainoastaan lämpimimmän päällysvaatteensa, jota tässä kutsutaan paidaksi. Kyseessä oli köyhän ainoa tarpeeksi iso vaatekappale, joka suojeli yön kylmyydeltä. Se toimi myös huopana nukkumaan mennessä.

Jeesus otti esimerkikseen aikansa syrjäytyneen työttömän vailla työttömyyskorvausta ja toimeentulotukea. Päivätyöläinen oli antanut ainoan lämpimän vaatteensa pantiksi, jotta saisi lainattua rahaa edes ruokaan. Perhe sai päiväksi syötävää, mutta työtä ei löytynyt seuraavanakaan päivänä. Lainan antaja vaati oikeusteitse saatavaansa takaisin.

Tilanne oli varsin yleinen Jeesuksen aikoina. Roomalaiset verottivat rikkaita juutalaisia rankasti rahoittaakseen jatkuvia sotiaan. Nämä yrittivät kompensoida menetyksiään antamalla panttilainoja maanviljelijöille. Pantiksi otettiin tietenkin maa. Monet suuret maatilat joutuivat näin rahanlainaajien omistukseen. Kun galilealainen maanviljelijä oli jo menettänyt peltotilkkunsa, kelpasi kunnon vaatekin pantiksi.

Juuri näille ylivelkaantuneille työttömille Jeesus puhui. Heitä yhdisti viha niitä parempiosaisia kohtaan, jotka yrittivät hyötyä heidän ahdingostaan viemällä heiltä jopa suojan yön kylmyydeltä, vaikka Mooseksen laki selvästi kielsi moisen törkeyden:

Jos lainaat rahaa jollekulle köyhälle,.. älä ole kiskuri. Älä siis määrää korkoa hänen maksettavakseen. Jos otat pantiksi lähimmäisesi viitan, palauta se hänelle auringonlaskuun mennessä; onhan se hänen ainoa peitteensä, hänen ruumiinsa ainoa suoja. Mihin hän muuten voi kääriytyä nukkumaan mennessään?[14]

Ne velkojat, jotka pysyivät uskollisina lain kirjaimelle mutta eivät sen hengelle, nöyryyttivät ja painostivat velallisia hakemalla tämän päällysvaatteen illalla ja alusvaatteen aamulla.

Miksi Jeesus sitten haastoi heitä antamaan loputkin vaatteensa velkojalle?[15] Viimeistenkin vaatteiden luovuttaminen velkojalle merkitsisi alastomaksi riisuutumista.

Ainoa syy miksi Jeesusta ei lynkattu siihen paikkaan, oli luultavasti se, että kuulijat ymmärsivät opetuksen jykevän ytimen.

Kuvittele tilannetta, jossa velallinen ilmestyy oikeuden eteen. Velkojalla on jo hänen päällysvaatteensa, jonka hän vaatii omakseen. Velallinen ei lähdekään kiistelemään siitä vaan riisuu loputkin vaatteensa ja ojentaa ne velkojalle. Siinä hän seisoo ilkosen alasti tuomarin ja neuvoston edessä. Nolo velkoja seisoo kaksi rättiä käsissään tietämättä mitä nyt tehdä. Häpeän taakka on yhdellä dramaattisella eleellä siirretty velallisen harteilta velkojan kannettavaksi. Maailmankirjat ovat menneet pahasti sekaisin. Juridisesti velallisella ei ole mitään mahdollisuuksia voittaa juttua. Hän on kykenemätön maksamaan velkansa ja sillä siisti. Silti hän on yksinkertaisella eleellä haastanut koko riistosysteemin oikeudellisuuden. Luopumalla lopuistakin vaatteistaan hän on riisunut köyhyyttä tuottavan koneiston näennäislaillisuuden kaavusta ja paljastanut sen todellisen luonteen.[16]

Jeesuksen aikana alastomuus ei ollut niin “luonnollinen” asia kuin meillä. Se oli rankka tabu. Kuitenkin alastomuuden häpeä lankesi enemmän sen näkijälle kuin alastomalle itselleen.[17] Velallisen totaalinen riisuutuminen olisi profeetallinen protesti koko köyhyyttä tuottavaa systeemiä vastaan. Häpäisty velallinen siirtää häpeän takaisin sen tuottajille.

Sen jälkeen velallinen kävelee ulos oikeussalista koko kylän keskelle. Kaikki kyselevät mitä ihmettä on tapahtunut. Hän kertoo mitä on tehnyt ja selittää myös syynsä siihen. Muutkin velalliset innostuvat viemään viimeiset vaatteensa velkojilleen. Uhriensa uhmakkaan alastomuuden kautta velkojat, jotka aikaisemmin yrittivät esiintyä jopa hyväntekijöinä paljastuvat kaikessa ahneudessaan. Koko sosiaalinen systeemi tulee haastetuksi.

Ei ollut mitään takeita siitä, että systeemi tällaisen protestin kautta olisi muuttunut mitenkään. Koska protesti ei olisi ollut väkivaltainen, taloudellisen vallan pitäjillä olisi kuitenkin ollut mahdollisuus mennä itseensä ja tehdä inhimillisempiä päätöksiä. Ehkä niin ei olisi käynyt. Voi olla, että velalliset olisivat nukkuneet seuraavat yönsä palellen. Ehkä heitä olisi lämmittänyt vain uudelleen virinnyt itsekunnioitus. Olivathan he vaatteidensa myötä riisuutuneet myös häpeästään ja alempiarvoisuudestaan. He olivat lakanneet nöyristelemästä ja seisoneet alastomina mutta ryhdikkäinä entisten nöyryyttäjiensä edessä.

Jeesus antoi käytännöllisen vihjeen siitä, millä tavalla voi uhmata valtoja ja voimia, jotka käyttävät heille kuulumatonta auktoriteettia väärin. Hän ei rohkaissut ketään väkivaltaiseen kapinaan, eikä kehottanut heitä vain tyytymään kohtaloonsa. Hän ehdotti itsekunnioitukseen pohjautuvaa suoraa toimintaa tilanteessa, jossa heillä ei ollut jäljellä muuta kuin uhattu ihmisarvonsa. Jeesus ei hyväksynyt niitä markkinavoimien lainalaisuuksia, joiden alle kansa oli nöyrästi alistunut. Hän haastoi kaikkein köyhimmät paljastamaan juridisesti suojatun taloudellisen vallankäytön pimeän puolen, soveltamalla sitä vapaaehtoisesti irvokkaaseen äärimmäisyyteen asti.

Alastomaksi riisuutuneena velallinen oli myös kuoriutunut sosiaalisen luokkansa tuntomerkeistä. Ihmisen asema sosiaalisessa hierarkiassa kävi ilmi vaatetuksen kautta. Jokaisen tiesi yhdellä vilkaisulla vastaantulevan vieraan sosiaalisen statuksen – paitsi, jos hänellä ei ollut vaatteita.

Jeesuksen vertaus laupiaasta samarialaisesta[18] kertoi tien poskesta löytyvästä alastomasta miehestä. Ohikulkijoilla ei ollut mitään tapaa tietää, auttoivatko he kerjäläistä, koronkiskuria vai pappia. Oli vain ihminen ja hänet näkevien henkilöiden vaihteleva suhtautuminen hänen paljaaksi riisuttuun ihmisarvoonsa.

Alastomalla velallisella oli jäljellä vain luokittelematon ihmisarvonsa. Siitä hän piti kiinni. Hän haastoi kaikki katsomaan koko kirotun luokitussysteemin läpi nähdäkseen rahaakin suuremman perusarvon pelkässä ihmisyydessä. Tällaisen eleen edessä ihmisyyden häpäisijät joutuivat itse häpeään.

Toinenkin virsta

Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi.[19]

Jeesuksen kolmas esimerkki oli myös kansalle tuttu. Armeijan joukot kulkivat pääasiassa jaloin ja varusteet painoivat 3-40 kiloa aseiden lisäksi.[20] Varakkaimmat sotilaat palkkasivat oman orjan kantamaan varusteitaan, mutta useimmat joutuivat turvautumaan paikallisiin siviileihin. Rooman sotilailla oli lupa pyytää ketä tahansa valloitetun maan kansalaista kantamaan varusteitaan. Roomalaiset sotilaat käyttivät samoja valloittajien oikeuksiaan kun he pakottivat kyreneläisen Simonin kantamaan Jeesuksen ristiä.[21]

Sotilassääntöihin kuului kuitenkin pykälä, joka asetti selvän ylärajan tälle pakkotyölle. Roomalaiset olivat pystyttäneet virstanmerkkejä teidensä varsille jo yli kahdensadan vuoden ajan. Ne olivat kivipaasia, joihin oli kaiverrettu keisarivallan symboleja ja tekstejä. Ne muistuttivat tiellä kulkijoita suuren Rooman haastamattomasta ylivallasta. Niiden takia kenellekään ei myöskään jäänyt epäselväksi missä kohtaa sotilaan varustukset oli lupa tiputtaa hänen itsensä (tai seuraavan uhrin) kannettaviksi.

Yksityinen kansalainen oli kuitenkin voimaton aseistettujen sotilaiden mielivaltaa vastaan. Jotkut sotilasosastot eivät paljonkaan piitanneet näistä ylärajoista. Siksi kansalaiset yleensä juoksivat nopeasti piiloon, jos näkivät raskaasti varustetun jalkaväkijoukon lähestyvän tietä pitkin. Kokonaiset kylät saattoivat muuttua aivan autioiksi roomalaisen jalkapartion lähestyessä.

Kaikki valloitetut kansat kokivat tämän pakkotyön muodon nöyryyttävänä. Jeesuksen kuulijoiden joukossa oli varmaan monia, joille ajatuskin toisen virstan vapaaehtoisesta kulkemisesta kuulosti pöyristyttävältä. Viholliselle piti antaa vain sen verran kuin oli ehdottoman pakko henkensä varjelemiseksi, ei piiruakaan enemmän. Jos joku näkisi naapurinsa tarjoutuvan vapaaehtoisesti sotilaan varusteiden kantajaksi, häntä pidettäisiin ruskeakielisenä kansansa petturina. Roomalaisten mielistelemiseen sortunut kyläläinen joutuisi varmasti vaikeuksiin oman yhteisönsä kanssa. Jerusalemin uskonnollinen eliitti oli jo myynyt sielunsa tekemällä roomalaisten kanssa taloudellista yhteistyötä. Köyhälistö halveksi heitä, eikä itse halunnut antaa valloittajille mitään.

Jeesus ei koskaan ruokkinut kansan keskuudessa vallitsevaa katkeruutta. Sitä ei olisi tarvinnut paljonkaan provosoida, ennen kuin se olisi muuttunut väkivallaksi. Tällaisella puheella Jeesus oli vaarassa provosoida kansan vihan itseään kohtaan.

Niin kuin kahdessa edellisessäkin esimerkissä Jeesus yritti osoittaa, kuinka sorrettunakin on mahdollista pitää aloite itsellään ja toimia ihmisarvostaan käsin, siitä huolimatta että ulkoisia olosuhteita ei ainakaan toistaiseksi voinut muuttaa. Keisari oli sanellut säännöt, mutta jokaisen tapa suhtautua sääntöihin oli edelleen vapaa: katkera alistuminen, aseellinen kapina tai pakoon luikkiminen. Jeesus ei rajoittunut näihin. Hän peräänkuulutti vapaiden sydänten ja rakastettujen ihmisten luovaa toimintaa, itsekunnioituksen hengessä ja väkivallasta pidättäytyen.

Kuvittele tilannetta jossa roomalainen sotilas ensimmäisen virstan jälkeen vastahakoisesti pyytää kamppeensa takaisin. Tällä kertaa hän onkin saanut kantajaksi ihmisen, joka vasta edellisenä päivänä oli kuuntelemassa Jeesusta ja oivalsi hänen opetuksensa jujun.

Älähän hosu solttuseni, minä kannan niitä ihan mielelläni vielä yhden virstan.

Hämmentynyt sotilas ei osaa sanoa mitään, mutta jää miettimään:

Mistähän tässä oikein on kysymys? Mitä on tekeillä? Tässä on varmaan joku juoni.

Matka jatkuu. Sotilas katselee huolestuneena ympärilleen peläten väijytystä. Samalla hän tarkkailee vaivihkaa kantajaa, joka ei voi salata ovelaa hymyään. Ärsyttävää.

Onko tämä jonkinlainen provokaatio? Pitääkö hän minua pilkkanaan? Vähätteleekö hän roomalaisen sotilaan voimia? Tuleeko hän jälkeenpäin valittamaan esimiehelleni väärinkäytöksestä? Joku ansa tässä täytyy olla…

Pakotettu on ottanut aloitteen takaisin itselleen. Hän on tehnyt valinnan, jota mikään sortovalta ei voi tuottaa eikä edes ennakoida. Mikään tämän sotilaan koulutuksessa ei ole valmistanut häntä tätä varten. Uhrien tyypilliset reaktiot hän kyllä tuntee. Niitä on helppo ennustaa. Sotilaan henkinen yliote horjuu koska tämä ihminen ei enää näytäkään tyypilliseltä uhrilta. Hänessä on jotain raivostuttavan ylivertaista – vapaata.

Ensimmäistä kertaa elämässään sotilaan päähän pälkähtää kiusallinen ajatus:

Tuohon tyyppiin verrattuna minä näytän orjalta – en hänen orjaltaan, mutta keisarin orjalta.

Hän pyyhkii sen nopeasti mielestään, mutta päivä on jo auttamattomasti pilalla. Jos hän on aikaisemmin tuntenut tyydytystä ylivallastaan ja mielihyvää vapaudestaan komennella muita, niin tänään hän ei nauti siitä.

Seuraava virstanpylväs alkaa onneksi häämöttää.

Vihdoinkin pääsen tuosta ärsyttävästä tyypistä eroon.

Mutta kun kantaja ei ole huomaavinaankaan koko merkkiä keisarin urhoollisen palvelijan kypärä alkaa hehkua. Hän menettää tyystin itsehillintänsä ja alkaa hädissään kiskoa varusteitaan takaisin.

Tätä taakankantajaa hän ei hevillä tulisi unohtamaan. Illalla leiritulen äärellä joku muukin sotilas kertoi kokeneensa vastaavaa. Moni viinileili sai kuunnella pitkiä pohdintoja outojen palestiinalaisten kummallisesta käytöksestä.[22] Ehkä joku jossain tajusi.

Jeesus ei sanellut mitään moraalista käytösmallia, jota seuraamalla saattoi ansaita Jumalan mielisuosiota. Ei tässä ollut kysymys masokistisesta pyhyydestä tai hurskaista meriiteistä. Ei tässä välttämättä ole kysymys edes mistään keinosta jolla voidaan saada aikaan jotain roomalaisten sydämessä. Tuskin hän kuvitteli, että roomalaiset sen kummemmin menisivät itseensä tai muuttaisivat käytöstään vaikka tienvarret olisivat täynnä iloisesti odottavia vapaaehtoisia repunkantajia. Kysymys on alistettujen ihmisten sisäisestä vapaudesta ja heidän oman ihmisarvonsa säilyttämisestä silloinkin, kun kukaan muu ei sitä kunnioita.

Jeesus ei tarjonnut epäpoliittista eskapismia tai esoteerista hengellisyyttä, vaan vaikean arkirealiteetin keskellä toimivaa Jumalan rakastaman ihmisen väkivallatonta vapautta.

Tietenkin nämäkin kolme esimerkkiä ovat sovellettavissa häijyssä ja pahansuovassa hengessä.

Voin hyvin kuvitella vaimoa, joka pirullisessa kotitaistelussa kääntää miehelleen toisen poskeen ja sanoo: “Iske tuohonkin,” tai katkeroituneen kahden asunnon loukkuun jääneen velallisen, joka järjestää itsensä Iltalehden etusivulle riisuutumalla alasti pankin pääkonttorin portailla tai sihteerin, joka kyllästyneenä pomonsa jatkuvaan komenteluun latoo seuraavan turhan raportin myötä kottikärryllisen samaan aiheeseen liittyvää ylimääräistä paperia johtajan pöydälle.

Tietenkin Jeesuksen kuvaamassa toiminnassa voi palaa aimo annos adrenaliinia. Ei vihaisuus sinänsä tee toimintaa vääräksi, mutta jos sorrumme pahantahtoiseen kieroiluun, emme ole tavoittaneet Jeesuksen visioimaa vapautta.

Jeesus innostaa orjuuden sisäistäneitä ihmisiä ottamaan vapautensa takaisin väkivallattomalla tavalla. Ei tarvitse alistuneena ja katkerana jäädä odottamaan, että sosiaaliset rakenteet joskus muuttuvat, keisarivalta murtuu, velkoja kuolee, jne. He voivat aloittaa ihmisarvoisen elämän, omaksua itseään kunnioittavan asenteen ja alkaa käyttäytyä sen mukaisesti tässä ja nyt.

Hullu anteliaisuus

Anna jokaiselle, joka sinulta pyytää (kreikankielen sana aitounti ei tarkoita kerjäämistä), äläkä vaadi takaisin siltä, joka sinulta jotakin vie. Ja jos te lainaatte niille, joiden uskotte maksavan takaisin, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin lainaavat toisilleen, kun tietävät saavansa takaisin saman verran. Ei, rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää ja lainatkaa, vaikka ette uskoisikaan saavanne takaisin. Silloin teidän palkkanne on suuri ja te olette Korkeimman lapsia, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille.[23]

Vaikka Jeesus puhui köyhille ja alistetuille, hän ei vapauttanut heitäkään anteliaisuuden haasteesta. Hän ei puhunut vain almujen antamisesta, vaan viiltävän radikaalista uudelleenasennoitumisesta rahaan.

Markkinatalouden hirmuvalta oli heidänkin elämänsä keskeinen kurjistaja. Vapautuakseen siitä sydänjuuriaan myöten heidän oli opittava sekä pyytämään että antamaan. Pyytäminen ja antaminen ovat maailman yksinkertaisimpia ja vaikeimpia tapoja uhmata mammonan valtaa. Ihminen, joka on vapaa pyytämään, nöyryyttämättä itseään kerjäläiseksi ja antamaan, nöyryyttämättä toista hyväntekeväisyysobjektiksi tai edes kiitollisuudenvelkaiseksi, on ainakin omassa sydämessään rikkonut kaikkein suurimman esteen sosiaalisten uudistusten tieltä. Saman vihollisen kanssa taistelemme edelleenkin. Osaamme kyllä ostaa ja myydä, vaatia ja kiristää. Lainaakin saatamme myöntää jos saamme tarpeeksi takuita ja korkoja, mutta itseä ja toista kunnioittava pyytäminen ja antaminen ei todellakaan ole korkeassa kurssissa.[24]

Jeesus ei yrittänyt rakentaa utopiaa. Hän puhui reaalihengellisyydestä, jolle kuka tahansa voi antaa oman yksilöllisen muotonsa minkälaisten realiteettien keskellä tahansa.

Alkuseurakunta lähtikin soveltamaan tätä hengellisyyttä taloudellisella tasolla.[25] Jerusalemin seurakunta jakoi ilmeisesti kaiken omaisuutensa keskenään, mutta he tekivät luultavasti sen erehdyksen, että välittömän maailmanlopun odotuksessa myös realisoivat koko omaisuutensa ja söivät pääomansa loppuun. Myöhemmin he olivat jatkuvan avun tarpeessa ja Paavali näki paljon vaivaa kerätäkseen ei-juutalaisilta seurakunnilta rahaa heille. Kaiken jakaminen ei siis ollut mikään maaginen väline rikkauteen ja hyvinvointiin. Ylenpalttiset antajat joutuivat seuraavaksi harjoittelemaan pyytämistä.

Joka tapauksessa Jeesuksen julistama hengellisyys on alusta lähtien testattu ja sovellettu kaikkein arkisimmalla tasolla, eli suhteessa rahaan.

[2] Wink Walter. Engaging the Powers. Discernment and Resistance in the World of Domination. Fortress Press. 1992. s. 184.

[3] Paavali esimerkiksi käyttää sitä puhuessaan symbolisesta sotavarustuksesta “Ottakaa siis yllenne Jumalan taisteluvarustus, niin että kykenette pahan päivän tullen tekemään vastarintaa (anthistemi) ja selviytymään taistelusta pystyssä pysyen.” (Ef. 6:13.) Josefuksen kirjoituksissa sana esiintyy 17 kertaa, joista 15 kertaa sotilaallisessa yhteydessä.

[4] Wink Walter. Engaging the Powers. Discernment and Resistance in the World of Domination. Fortress Press. 1992. s.185

[5] Matt 6:38-42.

[6] Matt 5:39. Luukkaan versiossa tätä ymmärrystä ei näytä olevan. Hänelle lyönti ja paidan vienti muistuttaa väkivaltaista ryöstöä ja sille alistumista: ”Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski. Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin”.

[7] Qumranin pyhien yhteisön käytössäännöissä oli määrätty kymmenen päivän katumusharjoitukset niille, jotka erehtyivät edes viittoilemaan vasemmalla kädellä. Mutta ihan tavallistenkin juutalaisten keskuudessa vain likaiset tehtävät (kuten takapuolen pyyhkiminen) kuuluivat vasemmalle kädelle.

[8] Tosin myöhemmin kirjoitettu Luukkaan evankeliumi näyttää hukanneen tämän yksityiskohdan merkityksen.: Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski. Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin. Luuk 6:29.

[9] James B. Pritchard The Ancient Near East. Ed… Princeton University Press, -69. s.161.)

[10] Walter Wink. Engaging the Powers. Fortress Press. -92. s. 176.

[11] Mark Juergensmeyer Fighting With Gandhi. Harper & Row. San Fransisco, -84. s. 43.

[12] Contagion. Journal of violence, Mimesis and Culture. Vol. 15/16 224, 225.

[13] Matt 5:40. Luukas toistaa kuulemaansa perinnettä tavalla joka jo on kadottanut alkuperäisen merkityksensä. Hänen versiossaan viitan vienti muistuttaa ryöstä: Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin. Luuk 6:29.

[14] 2Moos. 22:24-26. Toinen vastaava kohta: Jos lainaat toiselle panttia vastaan jotakin, älä mene hänen kotiinsa panttia hakemaan. Jää ulkopuolelle odottamaan, että se, jolle lainaat, voi itse käydä hakemassa pantin.  Jos hän on varaton, et saa pitää hänen panttaamaansa viittaa hallussasi yli yön, vaan sinun on palautettava viitta auringonlaskun aikaan, että hän voi kääriytyä siihen yöksi. Ette saa viedä muukalaiselta ettekä orvolta hänen oikeuksiaan. Älkää ottako leskeltä vaatetta lainan pantiksi. 5Moos. 24:10–13,17

[15] Täytyyhän Suomessakin ulosottomiehen jättää tietty minimaalinen toimeentuloturva velalliselle. Pitäisikö kristityn velallisen luovuttaa sekin perittäväksi?

[16] Siirrä sama tilanne huviksesi suomalaiseen raastupaan. Ilkosilleen riisuutunut velallinen pitää loppupuheenvuoron:

“Tässä minä olen. Olette saaneet mitä haluatte. On minulla vielä kaksi munuaistakin. Toinen joutaisi vallan hyvin velanmaksuksi jos joku sitä tarvitsee. Vai haluatteko ehkä maksani? Se on ihan terve, sillä minulla ei ole ollut varaa juoda edes viiniä ruuan kanssa. Entä keuhkot. Nekin kelpaavat, koska tupakkaan ei ole riittänyt rahaa. Jos kerran haluatte ryöstää minut, niin tehkää se kunnolla. Viekää vaikka sydän siirtoelimeksi, mutta ihmisyyteni arvon riistäminen loppuu tähän.”

Sen jälkeen hän kumartaa syvästi tuomarille pyllistäen samalla valamiehistölle (ja sama tietenkin toisinpäin) ja kävelee ulos pakkaseen. Todellisuudessa hänet olisi jo tempun alkuvaiheessa viety putkaan oikeuden halventamisesta, joten se siitä esimerkistä. Taisi olla hieman ontuva rinnastus, mutta jostain tämänkaltaisesta Jeesus puhui.

[17] 1Moos. 9:20-27.

[18] Luuk 10:30-37.

[19] Matt 6:42.

[20] Swartley M. Willard Editor. The Love of Enemy and Nonretaliation. s. 109.

[21] Mark.15:21. Matt.27:32.

[22] Jotain tästä ideasta löytyy 60-luvulla tehdyssä elokuvassa Lannistumaton Luke. (Cool Hand Luke. USA -67. Ohjaus: Stuart Rosenberg.) Siinä Paul Newman näyttelee vankilakundia, joka raataa työryhmän kanssa tietyömaalla. Komento on kova ja kaikki heiluttavat lapiota samassa tahdissa. Lain suomalla vallallaan hekumoivat vartijat ärjyvät jatkuvasti “Lisää vauhtia!” Lannistumaton Luke taistelee hillitäkseen raivonsa. Jostain hän kuitenkin löytää toisen tavan käyttää adrenaliiniaan. Hetken innostuksesta Luke ottaa käskyt todesta ja alkaa paiskia työtä kuin riivattu. Vankitoverit pällistelevät aikansa, mutta ovat pian juonessa mukana. Koko ryhmä alkaa tehdä työtään sellaista vauhtia, että urakka on valmis kaksi tuntia etuajassa. On hauska katsoa hämmentyneiden vartijoiden ilmeitä ja aistia vankien kokemaa hetken voitonriemua.

[23] Luuk 6:30, 34, 35.

[24] Minä olen asemassa, jossa vuosia olen joutunut harjoittelemaan pyytämistä alentamatta itseäni kerjäläiseksi tai manipuloijaksi. Se on tosi vaikeaa. Olen syyllistynyt molempiin. Melkein yhtä vaikeaa on olla piilottamatta antamiseen ainakin salaa sälytettävän annoksen ylemmyyttä. Ystävyyden Majatalossa sellainen onnistuu aika huonosti. Turvapaikan antajina olemme useimmiten itse yhtä suuressa avun tarpeessa. Täällä kaksi pulatilaa kohtaa toisensa tavalla, joka tekee kummatkin osapuolet toisilleen hyvin tärkeiksi. Molemmat saavat mahdollisuuden olla toisilleen tärkeitä ja tehdä toisilleen hyvää. Minä alan vähitellen ja vastahakoisesti uskoa, että oma krooninen persaukisuutemme on tärkeä osa kutsumustamme. Sen tähden kukaan tänne tulijoista ei joudu yksipuolisen vastaanottajan asemaan. Kiitollisuus on aina molemminpuolista.

Olin tekemisissä samojen vaikeuksien kanssa myös kehitysavun puitteissa, työskennellessäni World Visionin kansainvälisessä hallituksessa. Jouduimme jatkuvasti varomaan rahan antamiseen liittyvää piiloylemmyyttä ja siihen kytkeytyvää vallan kiusausta. Tavoitteemme oli joka tilanteessa löytää aito yhteisvastuu yhdessä kaikkein köyhimpien kanssa. Mammona ei hallitse vain kaupankäyntiä. Suuret lahjoittajat ja hyväntekijätkin voivat huomaamattaan rakastua rahan tarjoamaan valtaan.

[25] Apt. 2:43-47; 4:32 – 5:11; 6:1.

Luukas kertoo Jeesuksen ilmestyneen neljänkymmenen päivän aikana usean kerran ja opettaneen heille Jumalan valtakunnasta.[2] Opetuksen sisällöstä Luukas ei kerro mitään. Hänellä on vain lyhyt kertomus Jeesuksen ensimmäisestä ilmestymisestä lähipiirilleen. Se tapahtui Kleopaan ja Simonin vielä selostaessa muille opetuslapsille omaa kohtaamistaan Jeesuksen kanssa.

Kun he vielä puhuivat tästä, yhtäkkiä Jeesus itse seisoi heidän keskellään ja sanoi: ’Rauha teille.’

Tämä oli aika tavallinen tervehdyksen muoto. Lukkojen taakse piiloutuneille opetuslapsille se merkitsi jotain aivan uutta. Yleensä rauhaa saattoi julistaa vain voittaja tai joku joka siihen uskoi. Nyt rauhaa julisti häviäjä, johon kukaan ei enää uskonut.

He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen…[3]

Mikä Jeesuksen ilmestymisessä oli uutta ja pelästyttävää? Kuolleiden paluuta pelättiin yleisesti. Varsinkin vääryyden uhreina kuolleiden paluuta pelättiin. Siinä mielessä Jeesuksen aaveen näkeminen oli ehkä aavistettavissa. Siitä ei kuitenkaan odotettu mitään hyvää. Jos näin väärin tuomittu ja niin hirmuisella tavalla tapettu palaisi takaisin, se ei voisi tietää hyvää kenellekään. Tämä haamu ei kuitenkaan ilmestynyt hylkääjiään vainoavana haamuna, ylösnousseena kostajana tai sankarillisena kuoleman voittajana. Sen kaltaiset kuolleiden jälleentulemiset olivat kansan tarustossa tuttuja. Herodeskin oli pelännyt, että Jeesus oli ylösnoussut Johannes Kostaja.[4]

He eivät vielä tienneet mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat.[5]

Opetuslasten uskonnollinen perintö ei ollut valmistanut heitä tällaiseen uhrin takaisin tulemiseen. Jeesuksen rauhanomainen ilmestyminen ei vastannut kenenkään ennakko-odotuksia. Jos he ylipäänsä jotain odottivat, se oli pelon sanelemaa kuvitelmaa. Jos aave olisi julistanut ja toteuttanut kostoa, opetuslapset olisivat hyvinkin tienneet mitä siitä uskoa. Tämä oli aivan muuta. Rauhaa toivottava aave oli hämmentävä kosketus aivan erilaisesta toiseudesta.[6]

Jos joukko ihmisiä tänään kohtaisi vierailijan ulkoavaruudesta, se tuskin vastaisi niin täydellistä toiseuden kohtaamista, kuin mitä opetuslapset kohtasivat. Vierailijan edessä ainakin joku ryhmän jäsenistä keräisi nopeasti kokoon populaarikulttuurissa kauan leijuneet yleiset odotukset ja päättelisi, että heidän edessään seisoo vihdoin kauan odotettu alien. Hän voisi innostuneena todeta, että on aina uskonut heihin ja saisi vihdoinkin tavat yhden heistä. Hän ei kuitenkaan olisi ensimmäinen. Tuhannet muut väittäisivät kokeneensa saman ennen häntä.

Opetuslasten kokema hämmennys oli paljon perusteellisempi. Jeesuksen tapa tulla kuolemansa jälkeen takaisin ei vastannut kenenkään ennakko-odotuksia. Hänen ilmestymisensä ei kelvannut näytöksi minkään vallassa olevan uskomuksen pätevyydestä. Kellään ei ollut aihetta sanoa: ”Katsokaa nyt, mitä minä sanoin. Olin sittenkin oikeassa.”

Kuvittele joutuvasi vieraassa massa oikeuden eteen rikoksesta, jota et ole ymmärtänyt tehneesi. Et tiedä mistä sinua syytetään. Et käsitä millä perusteilla sinut tuomitaan, eikä sinulla ole mitään ymmärrystä siitä, millä tavalla voisit puolustautua. Olisit tuntemattoman ja hallitsemattoman toiseuden kanssa tekemisissä. Ainoa tuttuus olisi oikeudenkäyntiasetelma. Syytettynä ja tuomittuna oleminen olisi sinulle tuttua omasta kulttuurista käsin. Lait vain olisivat sinulle täysin vieraat.

Tämä vertaus ehkä antaa aavistuksen opetuslasten kokemuksesta, mutta käänteisessä merkityksessä. Kun Jeesus ilmestyi heille kuolemansa jälkeen, heillä oli täysi syy olettaa hänen tulleen takaisin vain muistuttaakseen ja ehkä rangaistakseen heitä petturuudesta. Vainajan henkiä piti aina lepyttää, jotta ne eivät olisi vihaisia saamastaan kohtelusta. Yleensä ne ilmestyivät vain muistuttamaan niistä vääryyksistä, joita niitä kohtaan oli tehty. Kummitukset olivat henkimaailman peilejä jäljelle jääneiden huonolle omalletunnolle.

Juuri siksi Jeesuksen ilmestyminen oli niin täydellisesti uutta. Hänen tervehdyksensä alkoi pelkojen lieventämisellä:

Rauha teille… Miksi te olette niin kauhuissanne?[7]

Kysymys oli tärkeä. Opetuslapset kuvittelivat, että tuonpuoleinen on vähintään yhtä väkivaltainen kuin tämän puoleinen. Löytyihän maallisellekin väkivallalle yleensä tuonpuoleiset perustelut. Siksi Jumala nähtiin väkivallan perimmäisenä lähteensä. Tietenkin viinitarhan isäntä tuli kostamaan poikansa murhan.

Jeesuksen ilmestyminen kertoi aivan toisenlaisesta tuonpuoleisesta. Kauhuun ei olekaan aihetta. Kaikenlainen väkivalta ja kosto, joka oli tähän asti projisoitu Jumalan ominaisuudeksi, on vain ihmisen itsensä ominaisuus, ei Jumalan. Tuonpuoleinen toiseus ei olekaan väkivaltainen.

Jeesus ei edes julistanut anteeksiantoa opetuslasten petturuudelle. Se olisi ollut vain kiusallisista asioista muistuttamista. Hänen ilmestymisensä oli anteeksiantava ilman erillistä mainintaa. Hän oli itse anteeksianto, varaukseton ja antelias armollisuus, joka ei edes anteeksiannollaan muistuttanut tehdystä vääryydestä – uhrin rinnalta väistymisestä.

Jos opetuslapset ylipäänsä odottivat opettajansa paluuta kuolemasta, kuvittelen sille kaksi mahdollista versiota. Joko häntä odotettiin tyypillisenä kostajakummituksena, joka panisi ainakin roomalaiset tilille. Taikka sitten häntä odotettiin kuoleman voittaneena sankariruhtinaana, joka panisi kaikki viholliset polvilleen. Jos uhri ilmestyisi kuolemansa jälkeen, se merkitsisi kostoa joko meille taikka heille. Uhrin väkivallaton paluu oli kaikkien mielikuvien ulottumattomissa. Kukaan ei osannut odottaa ketään tuomitsematonta, yksinomaan rauhaa toivottavaa ylösnoussutta messiasta. Siksi heidän reaktionsa oli lähempänä paniikkia kuin kiitollisuutta.

Mutta Jeesus sanoi heille: ’Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan.’ Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat.[8]

Ylösnousemus ei ollut poistanut Jeesukseen kohdistuneen tappavan väkivallan jälkiä. Opetuslapset tunnistivat hänet myös haavoistaan. Tappamalla ihmisen ihminen oli jättänyt pysyvät arvet Jumalaan. Silti tuonpuoleinen ilmestyi anteeksiantavana ja armeliaana. Väkivalta paljastui täysin tämän puoleiseksi ongelmaksi.

Alkukauhistuksen jälkeen opetuslapset pystyivät tunnistamaan hänet samaksi Jeesukseksi, jonka kanssa olivat viettäneet kolme vuotta. Heille tuttu hahmo annettiin takaisin täysin uudessa valossa. Jeesus ei tullut takaisin ihmisenä, joka oli siirtynyt täältä tuonpuoleiseen, vaan Jumalana joka oli siirtynyt tuonpuoleisesta heidän maailmaansa. Silti he havaitsivat ylösnousseen Jeesuksen luonteeltaan aivan samanlaiseksi kuin maallisen elämänsä aikana. Tällainenhan hän oli aina ollut heidän kanssaan. Sama antelias ja vaatimaton armollisuus kohtasi heidät ylösnousseessa Kristuksessa. Vasta nyt he havahtuivat Jeesuksen todelliseen olemukseen.

Tästä opetuslasten jumalakuva alkoi radikaalisti muuttua. Ylösnousseen Jeesuksen kautta he vihdoin uskoivat, että Jumala ei suinkaan ollut uhreja vaativa koston Jumala, vaan rakkaudessaan suorastaan shokeeraavan antelias. Sellainen armollisuus häpäisi kohtuullista oikeudentajua. Mikään ei voisi olla niin räikeän epäoikeudenmukaista kuin ansaitsematon ja ilmainen armo. Se loukkasi uhriutta vaativan kulttuurin peruspilaria.

Vihdoin opetuslapset alkoivat aavistaa hyvän uutisen skandaalista jotain. Jumala olikin ihan toisenlainen kuin miksi he Hänet olivat kuvitelleet.

Jeesus palautti pelästyneet opetuslapset maan pinnalle hyvin arkisella tokaisulla:

Onko täällä mitään syötävää?[9]

Elämän antaja – ihmisten ruokittavana?! Se on Kristuksen vastaus sekä sekulaarille että uushengelliselle itseriittoisuudelle. Antelias ja armollinen Kristus ei ylösnousemuksensa jälkeenkään lakannut lähestymästä ihmistä myös tarvitsevana.

[2] Apt 1:3.

[3] Luuk. 24:36,37.

[4] Mark 6:14-16.

[5] Luuk 24:41.

[6] James Alison. Knowing Jesus. Templegate Publishers. Springfield. Illinois. 1994. s.14.

[7] Luuk. 24:36,37

[8] Luuk 24:38-41.

[9] Luuk. 24:41.

Nämä opetuslapset eivät kuuluneet niihin kahteentoista, joiden kanssa Jeesus oli viettänyt eniten aikaa. Heidät luettiin siihen seuraajien joukkoon, jonka lukumäärästä ei ole mitään tietoa. Jeesus oli jo jonkin matkaa kulkenut heidän läheisyydessään kuunnellen heidän masentunutta keskusteluaan. Lopulta hän kysyi heiltä:

“Mistä te oikein keskustelette, matkamiehet?” He pysähtyivät murheellisina.

Kysymys oli niin hämmästyttävä, että matkalaiset pysähtyivät sitä ihmettelemään. Eikö tämä muukalainen todellakaan tiedä mistään mitään?

Toinen heistä, Kleopas nimeltään, vastasi: ’Taidat olla Jerusalemissa ainoa muukalainen, joka ei tiedä, mitä siellä on näinä päivinä tapahtunut.’[2]

Kleopas näytti pitävän Jeesuksen kysymystä vähän tyhmänä. Tietenkin me keskustelemme siitä, mistä kaikki muutkin tässä kaupungissa keskustelevat. Olihan vuotuinen kansanjuhla, jossa sinänsä ei ollut mitään erikoista, kuitenkin saanut poikkeuksellisen dramaattisen huipennuksen. Oltiin siitä sitten mitä mieltä tahansa, ei siitä voinut kukaan olla tietämätön. Vaikka pieneen kaupunkiin oli pakkautunut kymmeniätuhansia vieraita, huhu teloituksista oli nopeasti levinnyt kaikkien tietoon.

’Mitä te tarkoitatte?’ Jeesus kysyi.[3]

Kuulen tässä kuvauksessa pientä ystävällistä tilannekomiikkaa Jeesuksen puolelta. On mielenkiintoista, mitä ihmisistä voi saada esille, kun leikkii täysin tietämätöntä muukalaista.[4] Kertomus on samalla eleettömän kaunis kuvaus Jeesuksen tunkeilemattomuudesta. Ei mitään itsetehostusta, ei mitään itsen alleviivaamista tai loukkaantumista siitä, etteivät he tunnista vanhaa tuttua. Lempeästi hän pysyi sellaisena jona hänet nähtiin – muukalaisena?

Jeesuksen kysymys oli kuitenkin esitetty sellaisella sävyllä, että miehet alkoivat estoitta purkaa hänelle murheensa aiheita, toiveitaan ja pettymyksiään.

He vastasivat: ’Sitä, mitä tapahtui Jeesus Nasaretilaiselle. Se mies oli tosi profeetta, voimallinen sanoissa ja teoissa, sekä Jumalan että kaiken kansan edessä. Meidän ylipappimme ja hallitusmiehemme luovuttivat hänet tuomittavaksi kuolemaan ja ristiinnaulitsivat hänet. Me kuitenkin olimme eläneet siinä toivossa, että hän olisi se, joka lunastaa Israelin.’[5]

He olivat isiensä lailla eläneet elämänsä osana yhtä suurta kertomusta. Heidän kansallinen identiteettinsä oli vapautetun orjakansan identiteetti. Takana olivat suuret menestykset, sankarilliset kuninkaat ja monet täpärät selviytymiset tuhon partaalta. Kaikki suuret kertomukset, Daavidin Psalmit ja profeettojen lupaukset, antoivat heille toivon siitä että kohta löytyisi messias, Daavidia väkevämpi kuningas, joka johtaisi tämän sukupolven suureen exodukseen Rooman sorron alta ja ohjaisi heidät lopulliseen kunniaan ja valtaan.

Tämän toivon he olivat sijoittaneet Jeesukseen. Hänen kanssaan he olivat mielestään lähteneet kulkemaan vapauteen johtavaa tietä. Monet muutkin olivat. Kaikkialla kansa näytti saavan uutta voimaa Jeesuksen vaikutuspiirissä. Kaikki oli näyttänyt niin hyvältä. Kaikki merkit olivat viitanneet siihen, että pitkän odotuksen huipennus oli vihdoin tulossa. Mutta se olikin päättynyt Golgatan pimeään umpikujaan. Nyt he puhuivat toivostaan menneessä muodossa. Sitä ei enää ollut.

Jumala oli edelleenkin vihainen heidän ja menneiden sukupolvien synneistä. Siksi kansa joutuisi jatkamaan nöyryytettyä elämäänsä pakanavallan alla. Häpeällisesti ristiinnaulitusta miehestä ei todellakaan ollut messiaaksi, riippumatta siitä kuinka voimallinen hän oli ollut sanoissaan ja teoissaan. Ilmeisesti Jumala oli suuttunut hänellekin. Tiesiväthän he jo vanhastaan, että jokainen puuhun ripustettu on Jumalan kiroama.

Opetuslapsille ei näytä tulleen mieleenkään, ettei tällaisista toiveista ollut turvallista puhua kenelle tahansa. Kysymys kansan vapauttajasta oli poliittisesti arkaluontoinen aihe. Silti he jatkoivat uskoutumalla muukalaiselle kuulemistaan vaarallisista huhuista:

Eikä siinä kaikki. Tänään on jo kolmas päivä siitä kun se tapahtui, ja nyt ovat muutamat naiset meidän joukostamme saattaneet meidät kerta kaikkiaan hämmennyksiin. He kävivät varhain aamulla haudalla, mutta eivät löytäneet hänen ruumistaan. Sieltä tultuaan he lisäksi kertoivat nähneensä näyn: enkeleitä, jotka sanoivat, että Jeesus elää. Muutamat meistä menivät silloin haudalle ja totesivat, että asia oli niin kuin naiset olivat sanoneet. Jeesusta he eivät nähneet.[6]

Naisten puheet ja miesten todentama tyhjä hauta eivät kuitenkaan olleet poistaneett heidän murhettaan. Ne vain lisäsivät siihen hämmennystä, ehkä suuttumusta ja närkästystäkin. Se nyt vielä puuttuu, että naiset jotka eivät kestä karua todellisuutta alkavat höpistä enkeleistä ja tyhjästä haudasta. Nämä puheet eivät millään tavalla vastanneet heidän toiveitaan. Ne vain toivat hämmentävää sekaannusta heidän musertavaan pettymykseensä.

Silloin Jeesus sanoi heille: ’Voi teitä ymmärtämättömiä! Noinko hitaita te olette uskomaan kaikkea sitä, mitä profeetat ovat puhuneet?  Juuri niinhän Messiaan piti kärsiä ja sitten mennä kirkkauteensa.’ Ja hän selitti heille Mooseksesta ja kaikista profeetoista alkaen, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu.[7]

Olisi ollut todella mielenkiintoista olla niitä selityksiä kuulemassa. Parin lauseen tiivistelmästä voi helposti saada sen vaikutelman, että Jeesus vain muistutti heitä joukosta messiaanisia ennustuksia, joiden valossa koko tapahtumasarja alkoi näyttäytyä vihdoin toteutuneelta suurelta Jumalalliselta käsikirjoitukselta.

Luulen että kysymys oli paljon enemmästä. Pyhillä kirjoituksilla oli ollut tärkeä osa Jeesuksen identiteetin ja mission hahmottamisessa. Mutta niissäkin oli tuttuja elementtejä naapurikansojen myyttisistä ja väkivaltaisista alkukertomuksista. Jotkut juutalaistenkin pyhistä kertomuksista vaiensivat uhrin äänen ja tekivät Jumalasta uhrin vaatijan. Mutta alusta alkaen niihin oli punoutunut jumalallinen kuiskaus, ääni, joka kertomuksen edetessä alkoi paljastaa yhä enemmän siitä, minkälainen ihminen todella on ja minkälainen Jumala kaikkien myyttisten verhojen takana on.

Nämä miehet eivät olleet kirjanoppineita, mutta kirjoitukset olivat heille kuitenkin tuttuja lapsuudesta asti. Jeesus antoi heille oman näkemyksensä ja kokemuksensa kautta uuden tulkinnallisen avaimen Vanhan Testamentin kirjoituksiin. Ei niin, että vanhan Testamentin kirjoitukset selittäisivät tai antaisivat oikean tulkinnan hänen elämästään ja kuolemastaan. Päinvastoin. Ylösnoussut ihmisen uhri antoi itsensä kautta uuden näkökulman Vanhan Testamentin kirjoituksiin.

Ehkä hän muistutti heitä lukuisista Vanhan Testamentin uhreista, Jumalan lähettiläistä, jotka olivat tulleet omiensa hylkäämiksi. Eivät he ehkä olleet yhtä viattomia kuin tämä viimeinen, mutta on tällaista tapahtunut aiemminkin.[8] Ehkä hän osoitti heille, kuinka Jumalan asteittainen itseilmoitus purkautui väkivaltaisten jumalakuvien ja pitkälle kehitetyn uhrikultin keskeltä hahmoksi, joka ei vaatinutkaan verta ja väkivaltaa. Myöhemmät profeetathan olivat puhuneet myös sellaisesta Jumalasta. Psalmeissakin on viittauksia aivan toisenlaiseen messiakseen kuin mitä he olivat tottuneet odottamaan. Ehkä hän ehti kuvata sitä pyhissä kirjoituksissa kuvattua pitkää pyhitetyn väkivallan paljastumisprosessia, jolle he olivat aiemmin olleet täysin sokeita, mutta joka oli nyt kulminoitunut niihin tapahtumiin joita Kleopas ja Simon olivat olleet todistamassa.[9]

Joka tapauksessa hän kertasi heille liiankin tuttuja kirjoituksia aivan uudessa valossa. Siellä todellakin annettiin toivoa paremmasta, mutta ei aivan sellaisella tavalla kuin tähän asti oli luultu.

Heidän perinteensä mukaan oli täysin tajutonta ajatella, että jopa messias voisi tulla omiensa hylkäämäksi ja joutua kärsimään heidän käsissään. Messiaan odotettiin lopettavan kaiken kärsimyksen, eikä suinkaan antautuvan sen uhriksi. Tietenkin kaikki olettivat tunnistavansa Messiaan, kun hän joskus tulee, eikä kukaan hänen omistaan tulisi kääntymään häntä vastaan. Olihan pappien neuvostokin ilmaissut sen Pilatukselle, sanomalla etteivät he voisi syytöntä tuoda hänen eteensä. Messias, joka ei pysty estämään omaa kansaansa kääntymästä häntä vastaan, ei voisi olla mikään messias. Mutta jos hän sittenkin olisi messias, kaikki osoittautuisivat Jumalan vihollisiksi.

Viimeinen johtopäätös oli erittäin pelottava. Jos ihminen oli sellainen, että messias joutuisi väistämättömästi jopa omiensa uhriksi, silloinhan Jumalan pitäisi ankarasti rangaista heitä kaikkia. Kysymys saattoi käydä heidän mielessään. Mutta tämän muukalaisen tavassa kertoa ja selittää kirjoituksia ei ollut mitään, joka olisi saanut heidät pelkäämään. Mahdollisuus niin suuresti rakastavasta Jumalasta alkoi sytyttää heitä, vaikka se ei kertonut heistä itsestään mitään imartelevaa.

Tällä tavalla he eivät koskaan olleet kuulleet kirjoituksia selitettävän. He alkoivat tunnistaa osallisuutensa ihan väärään kertomukseen. Monet muutkin kansat olivat uskoneet samankaltaiseen tarinaan: Vapauttaja tulisi ratkaisemaan heidän kaikki ongelmansa, voittamaan heidän vihollisensa ja antamaan heille valtaa ja rauhaa. Nyt nämä kaksi opetuslasta alkoivat aavistaa mahdollisuutensa osallistua vanhan tutun tarinan alla elävään ja koko ajan vahvistuvaan salatun Jumalan kertomukseen.

Heidän toivonsa oli tosiaan ehtinyt kuolla. Ehkä sen pitikin kuolla. Tähän uuteen kertomukseen osallistumisen mahdollisuus alkoi herättää heissä aivan uudenlaista toivoa. Siltä heistä ainakin alkoi tuntua heidän kuunneltuaan muukalaista parin tunnin kävelymatkan ajan. Tunne alkoi samalla tuntua tutulta. Jotain tällaista he olivat kokeneet joskus aiemminkin.

He olivat jo saapumassa kylään, jonne olivat menossa. Jeesus oli jatkavinaan matkaansa,[10]

Keskustelun alussa hän oli teeskennellyt tietämätöntä heidän keskustelunsa aiheesta. Nytkin Jeesus oli jatkavinaan matkaansa, ikään kuin hänellä ei olisi mitään halua läheisempään tuttavuuteen. Miksi Jeesus salasi ilmeisen halunsa jatkaa yhdessäoloa heidän kanssaan? Minusta se näyttää yksityisen tilan kunnioittamiselta ja hänen matkan aikana saamansa vaikutusvallan minimoinnilta. Hän ei halunnut tunkeilla eikä valloittaa edes vaivihkaa saamallaan karismalla. Hän ei ainoastaan ole täysin väkivallaton. Hän on sitä äärimmäisen hienotunteisella tavalla.

Opetuslapsilla ei tullut mieleenkään päästää häntä jatkamaan. Tätä muukalaista voisi kuunnella enemmänkin.

mutta he estivät häntä lähtemästä ja sanoivat: ’Jää meidän luoksemme. Päivä on jo kääntymässä iltaan.’ Niin hän meni sisään ja jäi heidän luokseen.[11]

Luukas ei kerro mistä mahdollisesti keskusteltiin aterian valmistelua odoteltaessa. Ehkä Jeesus vain auttoi heitä sen tekemisessä. Ehkä hän vain istui hiljaa odottamassa. Mutta aterian alkaessa hän otti omakseen tehtävän, joka yleensä kuuluu vain talon isännälle:

Kun hän sitten aterioi heidän kanssaan, hän otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja antoi sen heille.[12]

Ilman tämän muukalaisen läsnäoloa ja matkan aikana käytyä keskustelua tämän illan kiitosrukous olisi ehkä jäänyt väliin. Kiitollisuuden aiheet olivat viime päivinä käyneet aika vähiin.

Opetuslapset kuitenkin yhtyivät kiitosrukoukseen ja ojensivat kätensä vastaanottaakseen leivästä murrettua palasta.

Silloin heidän silmänsä aukenivat ja he tunsivat hänet.[13]

Mikä tässä hetkessä oli niin silmiä avaavaa? Mikä juuri silloin alkoi tuntua niin ylitsevuotavaisen tutulta?

Juuri tätä Jeesus oli aina ollut. Juuri tätä hän oli aina tehnyt. Hän oli kiittänyt Isäänsä kaikesta ja jakanut kaiken saamansa muille. Nyt hän oli täsmälleen samaa jatkavana heidän keskuudessaan.

Mutta samassa hän jo oli poissa heidän näkyvistään. He sanoivat toisilleen: ’Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän kulkiessamme puhui meille ja opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset?’[14]

Olisiko pelkkiin ennustuksiin viittaaminen saanut heidät ”hehkumaan innosta”? Olisiko pelkästä Jumalallisesta ennaltamääräämisestä ja ennustuksista puhuminen saanut heidän sydämensä hehkumaan? En usko. Jeesuksen selityksen on täytynyt antaa heille toivoa jostakin aivan muusta kuin Jumalan marionettina olemisesta.

Yhtäkkiä kaikki se palo, jonka he olivat sydämissään tunteneet kuunnellessaan muukalaista, tuntui ymmärrettävältä. He olivat hetkittäin tunteneet aavistuksen siitä aiemminkin. Ne olivat olleet juuri niitä hetkiä, jolloin he olivat kaikkein eniten ymmällään siitä, mistä ihmeestä Jeesus oli puhunut ja mitä kummaa hän oli sillä tarkoittanut. Nyt he alkoivat ymmärtää, mitä aiemmin olivat vain ihmetelleet epämääräisen innostuksen ja samanaikaisen hämmentyneen harmistumisen vallassa.

Kerratessaan matkan keskustelua he huomasivat, ettei Jeesus ollut provosoinut heissä mitään katkeruutta tai kostonhalua niitä kohtaan, jotka olivat juonitelleet häntä vastaan ja tappaneet hänet. Hän ei luonut syyllisiä, joita kohtaan nyt voitaisiin kantaa kaunaa. Helpottuneena he myös huomasivat, etteivät itsekään olleet millään tavalla tulleet syyllistetyiksi. Hän ei ollut ilmestynyt syyttäjänä, vaan opettajana, joka tarjosi uutta väkivallatonta visiota elämästä. Kenenkään ei enää tarvitse olla katkeruuden kautta sidottu millään lailla pyhitettyyn väkivaltaan.[15]

Ensimmäistä kertaa he alkoivat oivaltaa kuinka vääriä heidän toiveensa Jeesuksen suhteen olivat olleet. Vaikka heidän poliittisen sankarimessiaan odotuksensa olivat heidän pyhien kirjoitustensa innoittamia,[16] he ymmärsivät samat kirjoitukset nyt toisenlaisesta näkökulmasta. He alkoivat tarkastella kirjoituksia ja elämää ylösnousseen ja katkeruudesta vapaan uhrin silmin.

Heti paikalla he lähtivät matkaan ja palasivat Jerusalemiin. Siellä olivat koolla yksitoista opetuslasta ja muut heidän joukkoonsa kuuluvat. Nämä sanoivat: ’Herra on todella noussut kuolleista! Hän on ilmestynyt Simonille.’ Nuo kaksi puolestaan kertoivat, mitä matkalla oli tapahtunut ja miten he olivat tunteneet Jeesuksen, kun hän mursi leivän.[17]

[2] Luuk 24: 17, 18.

[3] Luuk 24:19.

[4] Kun lapseni olivat pieniä, minä usein haastattelin heitä eläinhahmoisen käsinuken kautta, joka ei ymmärtänyt ihmisten tavoista yhtään mitään. Joskus haastattelijaksi kelpasi pelkästään puhuva sormi. Oli mielenkiintoista kysyä heidän mielipiteitään ja kokemuksiaan isästään ja äidistään. Vähän samantyyppisenä kuulen Jeesuksen alkukysymykset.

[5] Luuk 24:20, 21.

[6] Luuk 24:22-24.

[7] Luuk 24:25-27.

[8] Ehkä hän muistutti kuinka kansa oli nurissut vapauttajaansa, Moosesta vastaan (2Moos15.24). Kuinka profeetat ja Jumalan sanansaattajat olivat joutuneet kuninkaiden, pappien ja väärien profeettojen pilkkaamiksi (2Aik 36:16) ja yrittivät johtaa heitä ansaan (Hoos 9:8). Kuinka kansa vainosi vanhurskaiden henkeä (Jer 11:18-23) ja tappoikin heitä (Neh 9:26). Schwager Jesus of Nazareth s. 153.

[9] Alison James. The Joy of being wrong. Crossroad Publishing Company. New York. 1998. s. 79

[10] Luuk 24:28.

[11] Luuk 24:29

[12] Luuk 24:30.

[13] Luuk 24:31.

[14] Luuk 24:32.

[15] Alison James. Faith beyond Resentment: fragments catholic and gay. Darton Longman and Todd. London 2001. s. 41-44.

[16] Esimerkkejä väkivaltaisesta messiasvisiosta: Sak 12:1-9. Ps 2:9. Jes 11:4.

[17] Luuk 24:33-35.

Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen.[1]

Joosefin työ oli jostain tuntemattomasta syystä jäänyt kesken. Oliko Arimatialainen sittenkin välittänyt enemmän kansan rituaalisista puhtaussäännöistä kuin Jeesuksen kunniallisesta hautaamisesta? Antoiko hän ostamansa hautapaikan Jeesuksen käyttöön suojellakseen Jeesuksen kunniaa vai varjellakseen maataan kirotun miehen ruumiin tuottamalta kiroukselta? Pikahautausta sivusta todistaneet naiset eivät aikoneet jättää omaa osuttaan suorittamatta.

Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: ’Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?’ Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi. Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät.[2]

Naiset eivät olleet menossa tarkistamaan, olisiko hauta sittenkin tyhjä. Sellainen mahdollisuus ei kuulunut heidän maailmaansa. He menivät vain tekemään viimeistä palvelusta vainajalle. Haudan löytyminen tyhjänä järkytti heitä. Vielä silloinkaan heidän mieleensä ei juolahtanut mahdollisuus, että Jeesus olisi noussut kuolleista. Ei sitä kukaan aavistellut tai odottanut. Vakuuttuneisuus Jeesuksen ylösnousemuksesta syntyi vasta myöhemmin.

Mutta nuorukainen sanoi: ’Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä.  Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ‘Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’[3]

Markus oli kertonut opetuslasten karkaamisesta ja Pietarin häpeällisestä Jeesuksen kieltämisestä. Nyt opetuslapsille ja erityisesti Pietarille lähetettiin Jeesuksen terveiset: Tavataan Galileassa. Ehkä osa opetuslapsista oli pakomatkallaan ehtinytkin jo sinne asti. Muiden piti jalkautua muutaman päivän kävelymatkalle takaisin kotiseudulle. Jeesuksen seuraaminen johti pois Jerusalemista, uskonnollisen uhrikultin valtakeskuksesta, takaisin Galileaan, marginaalisten ja ulkopuolisten ihmisten joukkoon. Messiaanisten valtaunelmien pääkaupunki jäi vain murhapaikaksi. Teloituspaikalla tai haudan sijainnilla ei ollut mitään merkitystä. Ne saisivat merkityksensä vasta tuhannen vuoden päästä, kun eurooppalainen kristikunta innostui sotimaan niiden hallinnasta.

Haudalle tulleet naiset eivät tietenkään tienneet todistaneensa ihmiskunnan ehkä merkittävintä käännekohtaa. Silti he olivat nähneet tarpeeksi ollakseen perin juurin maasta revittyjä.

Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.[4]

Tarpeeksi isot järkytykset tuottavat ihmeellisiä reaktioita. Meillä on vihdoin alettu puhua isiemme vaietuista sotakokemuksista, mykistävistä traumoista, joita onnelliset uutiset vain pahentavat. Tunteet voivat joskus mennä niin sekaisin, että käytös muuttuu tilanteeseen nähden järjettömäksi. Muistan erään miehen kertomuksen lapsuutensa sotakokemuksista. Pommitusten jälkeisessä kaaoksessa hän oli joutunut eroon äidistään muutamaksi päiväksi. Äiti luuli löytämiään ruumiinkappaleita kuolleeksi pojakseen ja oli surusta suunniltaan. Kun poika sitten yllättäen löysi äitinsä, tämä alkoi raivoisasti hakata häntä nyrkeillään. Äiti koki liian monta suurta tunnetta liian nopeasti päällekkäin. Pojalta meni loppuelämä ymmärtääkseen ja hyväksyäkseen sen, että äiti hakkasi silloin kun hänen olisi pitänyt halata.

Luulen että Markuksen kuvaamassa naisten reaktiossa on jotain samankaltaista sielun kaaosta. Hän kuvaa naisten järkytystä sanalla, josta tulee meidän sanamme trauma. Naisten maailma oli rikkoutunut jo silloin kun hautaa täytettiin. Haudan tyhjentyminen väänsi heidän sielunsa aivan sietämättömään solmuun. Tietenkin he juoksivat pakoon järkytyksestä vapisten.

He olivat eläneet elämänsä uhrin asemassa ja osasivat kyllä kohdata muita uhreja. Olivathan he nytkin tulleet antamaan kollektiivisen väkivallan uhrille viimeistä myötätuntoista palvelusta. Kun hauta olikin tyhjä, he eivät tienneet mitä tehdä myötätunnollaan ja ikävällään. Kun nuorukainen ilmoitti heille, että Jeesus oli noussut kuolleista, heidän sielunsa sietokyky sortui. Liian monta tunnetta takertui toisiinsa. Ylivoimainen yhdistelmä uskoa, toivoa ja voimatonta raivoa oli jo laskettu hautaan. Tämän kaaoksen keskelle heille tarjottiin jotain kauhistuttavan onnellista, täysin käsittämätöntä yliluonnollisen läpimurtoa. Kuka tai mikä voisi olla kuolemaa väkevämpi?

Kun kaikki maailman värit sotketaan yhteen, tulos on tumma. Suuren hyvän odotus ja kaiken toivon kadotus olivat jo sekoittuneet yhteen. Nyt heille tarjottiin vielä tyhjää hautaa ja mestaria, joka ei enää olekaan kuollut. Se oli liikaa yhdellä kertaa nieltäväksi. Mikään ei enää sopinut vanhaan malliin. Jotain tavatonta ja tajutonta oli tapahtunut. Naiset vetäytyivät peloissaan yksinäisyyteen. Parempi olla näkemättä ja muille puhumatta asioista, jotka olivat liian kumouksellisia ollakseen uskottavia.

Vanhimmissa käsikirjoituksissa[5] Markuksen evankeliumi päättyy kuin seinään juuri näihin sanoihin: He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.

Miksi näin äkkinäinen ja sisäänpäin kääntynyt loppu? Oliko se harkittu dramaattinen tehokeino, joka jätti lukijan täyttämään naisten jättämää tyhjiötä? Vai kuvasiko hän lopullista petosta, tilannetta jossa viimeisetkin seuraajat lähtevät karkuun? Johan ehdimme opetuslasten karkaamisen jälkeen melkein idealisoida niitä naisia, jotka pysyivät Jeesuksen rinnalla loppuun asti. Markus ei loppujen lopuksi suostunut ihannoimaan ketään. Hänen kertomuksessaan uskomisen vaikeus, riippuvaisuus yhteisön hyväksynnästä ja ihan tavallinen pelkuruus jakaantuu aika tasan kaikille. Markus tasaa sukupuolten välistä statuseroa, mutta ei hänestä mitään feminismin esitaistelijaa saa. Hän päättää kertomuksensa asettamalla Jeesuksen uskollisimmat seuraajat samaan veneeseen karkureitten kanssa. Loppupelissä kaikki käpertyvät kuin kotilot kuorensa suojiin. Kukaan ei ennakoinut tai odottanut mitään hyvää.

Minä rakastan tätä loppua. Se on Markuksen tökö-tökö tyylin nerokas ja haastava huipennus. Hänen kerrontansa on yksinkertaista ja hänen sanavalikoimansa pieni. Se ei tarkoita sitä, ettei kaikki olisi tarkoin harkittua. Yleensä evankeliumeista viimeisintä pidetään teologisena manifestina, pitkälle vietynä tulkinnallisena kerrontana, Johanneksen teologiumina. Siihen verrattuna Markusta on pidetty pelkkänä raportoijana, vailla mitään teologista agendaa. Se ei taida pitää paikkansa. Johanneksen agenda on suorastaan rasittavan ilmeinen, mutta Markuksen strategiaan kuuluu vanhojen uskomusten kyseenalaistaminen, uusien kysymysten herättäminen ja lukijan osallistuttaminen. Ainakin minut hän on onnistunut tempaamaan monivuotiseen ja vaivalloiseen kristinuskon uudelleenarviointiin.

Jeesuksen hautaluolassa istuva nuorukainen haastoi seuraajiaan palaamaan takaisin sinne, mistä koko kertomus alkoi. Uskonnon pääkaupungista piti palata takaisin lapsuuden maisemiin.

Jeesuksen opetuslapset eivät olleet ymmärtäneet matkan varrella juuri mitään. Ehkä tämä loppukatastrofi avaisi heidän silmiään? Ehkä sitkeiden ambitioiden kuolema vapauttaisi katsomaan koko tähänastista vaellusta Jeesuksen kanssa uusin silmin. Palataan alkuun. Otetaan uusiksi. Ylösnoussut opettaja odottaa teitä siellä missä alun perinkin tapasitte. Vaellus jatkuu.

Markuksen evankeliumin lukijoille jää kertomuksen lopusta kaksi vaihtoehtoa. Heidänkin olisi palattava kertomuksen alkuun oppiakseen, mitä Jeesuksen seuraaminen oikeasti tarkoittaa. Tai sitten he piiloutuisivat ja vaikenisivat, niin kuin Markuksen kertomuksen naiset tekivät. Lukijan pitäisi itse päättää takertuuko kertomuksen loppu hänen kurkkuunsa vai saako se vaikean jatko-osan, johon itse on osallisena. Markuksen evankeliumi ei tarjoa helppoa happy-end-ratkaisua.

Mahtavampi loppu

Ensimmäisten vuosisatojen kristityillekin Markuksen evankeliumin loppu oli liian vaikea kantaa. Ehkä se koettiin jopa skandaalina, joka piti jollakin lailla paikata. Emme tiedä miksi, mutta Markuksen kertomukseen ilmestyi lyhyt jatko-osa.[6] Jälkeenpäin lisätty mahtipontinen loppuhuipennus erottuu selkeästi Markuksen tyylistä. Siinä esitelty Jeesus oli juuri sellainen sankari, jollaisena opetuslapset olivat koko ajan halunneet hänet nähdä.[7] Markuksen evankeliumin loppulisäyksen kirjoittaja tuotti tahtomattaan rankkaa ironiaa kuljettamalla suureen ja mahtavaan finaaliin juuri sellaisen valloittajamessiaan, jota Jeesus ei koskaan halunnut olla.

Loppukaneetin kirjoittaja aloitti korjaamalla pelästyneiden naisten kokemusta. Hän antoi toiselle naiselle uuden ilmestyksen Jeesukselta itseltään. Tässä versiossa Mariasta tuli mitään kyselemätön käskyn noudattaja, joka välittömästi vei ylösnousemusviestin murehtiville ja epäuskoisille opetuslapsille.[8] Kun Jeesus vihdoin ilmestyi niille yhdelletoista, hän oli ankara ja moittiva, vailla mitään myötätuntoa heidän ahdistustaan ja uskomisen vaikeutta kohtaan.[9] Hän esiintyi välittömään käännytystyöhön kehottavana herrana, joka lupasi ihmeitä ja merkkejä lähettiläilleen. Heistä tulisi retkillään suuria sankareita jotka voivat surutta juoda myrkkyjä ja tarttua kuolettaviin käärmeisiin. Jokainen, joka uskoisi ja ottaisi kasteen, pelastuisi. Kaikki, jotka eivät uskoisi heidän julistustaan, tuomittaisiin kadotukseen.[10] Nopean käskynjaon jälkeen ’hänet otettiin ylös taivaaseen ja hän istuutui Jumalan oikealle puolelle’. Viimeisessä lauseessa kirjoittaja totesi opetuslasten totelleen annettuja käskyjä, ja Herra oli vahvistanut heidän sanansa kaikilla lupaamillaan tunnusmerkeillä.[11] Voitokas maailmanvalloituskertomus oli alkanut.

Aivan kuin loppukaneetin kirjoittaja ei olisi ymmärtänyt Markuksen välittämästä Jeesuksesta juuri mitään. Yhtäkkiä Jeesuksen seuraajan tuntomerkki olikin valta ja suorastaan yliluonnollinen voima, eikä palvelevuus, ristin kantaminen, uhrin puolella oleminen ja itse syrjityksi joutuminen. Markuksen Jeesus jäi maan päälle ja lupasi tavata opetuslapset heidät synnyinseudullaan. Päälle liimatussa kuninkaallisessa loppuratkaisussa Jeesuksesta tuli kaikkien tulevien kristittyjen hallitsijoiden taivaallinen esikuva. Tämän esikuvan mukaan Jumalan valtakunta vähitellen muuttuikin taivaasta johdetuksi monarkiaksi tai keisarikunnaksi, eikä uhreja kohtaavaksi seurakunnaksi.

Markuksen kertomus alkoi Galileasta, jossa Jeesus kutsui opetuslapsia seuraamaan itseään, ja päättyi ylösnousseen Jeesuksen kutsuun seurata häntä takaisin Galileaan. Hän lupasi heille vain oman läsnäolonsa ja ristin. Markus ei yrittänyt millään tavalla todistaa Jeesuksen ylösnousemusta. Hänelle oli selvää, että vain Jeesuksen seuraajat löytävät tarvitsemansa todistuksen.

Uusi Testamentti ei olekaan niin uusi kuin maailmaa valloittaneet kristityt mielellään ovat halunneet uskoa. Kristikunta on jatkanut vanhatestamentillista sylipainia oman väkivaltaisuutensa ja osittain imperialistiseksi jääneen Jumalansa kanssa. Jeesus paljasti ja purki väkivallan ja pyhän välisen liiton. Hänen seuraajiensa työ sen suhteen on vielä kesken.

Markuksen tapa lopettaa kertomuksensa Jeesuksesta viittaa kertausharjoituksiin, jotka eivät loppuisi vähään aikaan. Minäkin olen tätä kirjoittaessani palannut alkuun. Kymmenvuotiaana olin lukenut Raamattuni jo kolmeen kertaan. Aikuisena kosketukseni sen tekstiin kävi melkein katkeamispisteessä. Puoli vuosisataa on kulunut ensimmäisestä kierroksesta. Nyt olen taas palanut alkuun, koska sitkeä intuitio inttää minussa, että jotain olennaista on vielä oppimatta. Minun on pakko lukea ja tulkita uudestaan. Pakko muistuttaa itseäni siitä, minkä soveltaminen arkeen on niin julmetun vaikeaa. Tällä uudelleenkerronnalla osallistun kertomuksen jatkoon. Kertaus ei ole vain vanhan toistoa. Jokainen kierros on myös uuden oppimista ja jatkokertomukseen osallistumista.

Täyden ja tyhjän haudan merkitys

Girardin mukaan kulttuuri on alkanut haudan rakentamisesta. Yhteisön muistojen kerääminen ja säilyttäminen alkoi hautamonumenttien ja hautojen päälle rakennettujen temppeleiden rakentamisesta. Ei ole kulttuuria ilman hautaa, eikä ole hautaa ilman järjestäytynyttä kulttuuria. Girard uskoo myös, että ensimmäiset haudat ovat melkein aina yhteisön lynkkaamien ihmisten hautoja. Heidän kuolemansa on saanut aivan erityisen merkityksen koko yhteisölle.

Tätä taustaa vasten Jeesuksen jättämä tyhjä hauta oli uuden kulttuurin alku, samalla kun se haastoi ja kyseenalaisti inhimillisen kulttuurin perusrakenteita.[12] Uhriksi joutuneen tyhjä hauta tulisi vähitellen paljastamaan ihmiskunnan tyhjät yritykset rakentaa kulttuuriaan uhrin varaan.

Kun haudassa on yhteisön lynkkaama uhri, se symbolisoi sen jälkeen saavutettua yhteisöllistä yhteyttä. Samalla hautamonumentti salaa yhteisön tekemän kollektiivisen murhan.

Kun haudassa on vihollisen tappama uhri, se velvoittaa pyhään väkivaltaan ja kostoon. Olkoonkin että isät ja äidit itse lähettivät poikansa rintamalle vaatimalla heiltä isänmaallista uhrivalmiutta. Heidän hautansa hautovat kostoa.

Eurooppaa viimeksi koetellut kriisi alkoi juuri tällaisesta haudasta. Yksi niistä harvoista kommunistijohtajista, joka oli onnistunut säästämään itsensä ja puolueensa tuholta, löysi sattumalta vallalleen uuden innoituksen nimenomaan sodassa kuolleiden haudalta. Slobodan Milosevic vieraili Kosovossa Mustien lintujen aukiolla 600 vuotta aikaisemmin kuolleen serbialaisen sotasankarin muistojuhlassa. Sieltä hän löysi primitiivisen innoituksensa, jonka hän toisti montaa kertaa serbiveljilleen: “He eivät enää koskaan tee tätä teille”. Vuotta myöhemmin hän kuljetutti kuolleen sotasankari Knez Lazarin arkkua jokaisen serbikylän läpi, innoittaakseen kansaa yli puoli vuosituhatta myöhästyneeseen kostoon.

Haudalla on ollut aivan päinvastainen vaikutus kuin kukon laululla Pietarin elämässä. Kukon laulu herätti Pietarin tietoisuuden siitä, miten hän oli imeytynyt väkivaltaisen joukon mukaan. Haudan tehtävä on sumentaa juuri tämä tietoisuus.[13] Haudan äärellä jokainen voi surra kuollutta näkemättä omaa vastuutaan hänen kuolemaansa. Haudan äärellä hän voi myös imeä itseensä pyhän velvollisuuden kostaa kuolema, joka on täysin jonkun toisen vastuulla. Kukon laulu herätti Pietarin vastuuseen. Haudan laulu yleensä sumentaa vastuun tai siirtää sen toisaalle.

Jeesuksen tyhjä hauta on tärkeä, ei vain todisteena ylösnousemuksesta, vaan symbolina täysin uudelle kulttuurille. Jeesus ei jättänyt seuraajilleen sankarihautaa, jonka äärellä vannottaisiin kostovaloja. Hän ei myöskään halunnut kollektiivisen väkivallan muistomerkkiä, jonka äärellä voitaisiin juhlia uhrin yhteisöä yhdistävää vaikutusta. Haudan mytologinen vetovoima ei koskaan voisi olla sama, jos se olisi tyhjä. Jeesuksen hauta jäi tyhjäksi. Ensimmäisten vuosisatojen kristityt eivät kiinnittäneet siihen minkäänlaista huomiota. Heille tärkeintä oli se, että Jeesus oli voittanut kuoleman.

Paavali ei edes maininnut tyhjää hautaa, vaikka pitikin ylösnousemusta totena. Tyhjästä haudasta tuli kristikunnan pyhiinvaelluspaikka vasta tuhannen vuoden jälkeen. Keskiajan ristiretket kertovat surullista tarinaa eurooppalaisen kristikunnan lankeemuksesta tyhjän haudan salaisuudesta. Paavi Urbanus II käyttäytyi kuin hauta olisi ollut täysi ja innoitti kansalaisia väkivalloin valtaamaan pyhän paikan takaisin uskottomien hallusta. Kristikunnan suurin lankeemus pyhitettyyn väkivaltaan mitätöi Jeesuksen viimeisen viestin: Uhrin hauta on tyhjä. Älkää enää rakentako haudasta uutta syytä toistaa alkumurha kostamalla. Enää ei ole olemassa mitään ”pyhiä” hautoja. Jos on, niihin luultavasti liittyy pyhitetyn väkivallan muisto tai niihin velvoittava toisto.

[2] Mark 16:2-5.

[3] Mark 16:6, 7.

[4] Mark 16:8.

[5] 300  – luvulta peräisin olevat Sinaticus ja Vaticanus. Monet kirkkoisät ovat tietämättömiä myöhemmästä lisäyksestä ja toiset suhtautuvat siihen epäillen. Wright N.T. The Resurrection of the Son of God. Fortress. Minneapolis. 2003. s. 617, 618.

[6] Ensimmäinen versio tästä esiintyy 400-luvulta peräisin olevasta käsikirjoituksesta. Greenberg Gary. The Judas Brief. Who Really Killed Jesus? Continuum. New York. 2007. s. 41. Suurimpaan osaan sen jälkeisiin käsikirjoituksiin tämä lisäys on jäänyt.

[7] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. s. 399-304.

[8] Mark 16:9, 10.

[9] Mark 16:11-14.

[10] Mark 16:15-18.

[11] Mark 16:19, 20.

[12] Schwager. Jesus in the Drama of Salvation. s. 129,130

[13] Bailie Gil. Violence Unveiled. The Crossroad Publishing Company. 1997. s. 230.

Pääsiäistapahtumat kattavat kolme päivää, ristiinnaulitsemisen, sapatin ja ylösnousemuksen. Kaikki neljä kertojaa ohittavat välipäivän melkein kokonaan. Kukaan heistä ei näe minkäänlaista vaivaa antaakseen välipäivän tyhjyyden vaikuttaa lukijaan. Ainoastaan Matteus kertoo miten papisto tuona päivänä halusi varmistaa haudan turvallisuuden.[1] Hänkään ei kerro kenenkään muun toimista tai kokemuksista välipäivän aikana.

Dramatiikka keskittyy ensimmäiseen ja kolmanteen päivään. Siihen, mitä ihmiset tekivät Jeesukselle ensimmäisenä päivänä ja mitä Jumala teki Jeesukselle kolmantena päivänä.

Sapatti näiden päivien välissä on kertojillekin tyhjä tila.

Viimeinen päivä

Vaikka pääsiäisdraamassa pitkäperjantaita kutsutaankin ensimmäiseksi päiväksi kolmesta, sen oikeampi nimi olisi viimeinen päivä. Ainakin sen päivän kokijoille se oli Jeesuksen tarinan loppu. Huomista ei odotettu. Jos se ylipäänsä tulisi, se ei enää kuuluisi tähän kertomukseen. Huominen olisi vain lopun jälkeinen päivä, vanhan merkityksetöntä toistoa, ilman mitään uutta alkua. Tulevaisuutta ei ollut. Se olisi jo tullessaan sitä samaa vanhaa.

Vasta jälkikäteen, koko kertomukseen tutustuneina, voimme pitää sitä jossain mielessä ensimmäisenä päivänä, uuden historian alkuna ja uuden toivon lähtökohtana. Silloin mukana olleille Jeesuksen seuraajille se oli kaikkea muuta. Jos he ylipäänsä nukkuivat edellisenä yönä, tämä päivä oli menetetyn toivon jälkeinen päivä, viimeisen päivän jälkeinen päivä. Eilinen oli tarinan loppu.

Menetyksen aiheuttama kipu oli vielä liian akuutti edes melankolisen tai nostalgisen tunnelman luomiseen. Sellainen olisi ehkä mahdollinen kymmenen vuotta myöhemmin järjestetyssä suuren pettymyksen muistotilaisuudessa, mutta ei nyt. Tämä oli katastrofaalisen epäonnistumisen ja häviön jälkeinen päivä. Sellaistakin voitaisiin juhlia, jos sankari olisi uhmannut ylivoimaa ja kuollut niin tehdessään. Mutta Jeesus ei edes yrittänyt taistella ylivoimaa vastaan. Hän antautui sille. Miten nöyryyttävää. Miten häpeällistä. Se oli heikon kuolema, ei ylivoiman kanssa taistelleen sankarin urhea loppu.

Kaiken lisäksi se taisi olla väärässä olijan, harhaisen kansanvillitsijän kuolema. Hän oli sittenkin tainnut ansaita kohtalonsa. Eilinen ristiin naulitseminen oli syntisen ja vaarallisen ihmisen ansaittu loppu. Hän ei osoittautunut ainoastaan heikoksi ja puolustuskyvyttömäksi. Hän oli ollut myös perusteellisesti väärässä. Hän oli pettänyt seuraajansa.

Kuolemansa jälkeisenä päivänä Jeesus ei luultavasti ollut seuraajiensa mielessä marttyyrinä kuollut sankari.[2] Vielä vähemmän hän oli pelastaja tai messias. Hänet tuomittiin ja tapettiin Jumalan pilkkaajana ja potentiaalisena Rooman valtakunnan uhmaajana.

Hän kuoli häpeällisesti. Kaikki hänen kauniit mutta vaikeatajuiset puheensa kuolivat hänen kanssaan. Viimeinenkin toivo siitä, että hän todella oli, mitä oli antanut ymmärtää olevansa, oli päättäväisesti ja lopullisesti murskattu. Loppujen lopuksi hän oli vain yksi väkivaltaisen kohtalon alla elävistä ihmisistä, jolla ei ollut mitään valtaa muuttaa yhtään mitään.

Jumala on vallassa ja voimassa. Valta ja voima on Jumala. Olisihan se pitänyt tietää, vaikka Jeesus oli koko ajan yrittänyt kyseenalaistaa kaikkia valtoja ja voimia. Viimeiseen hetkeen asti Jeesusta haastettiin olemaan valtojen ja voimien puolella. Hänestä ei kuitenkaan ollut siihen. Hän oli osoittautunut niitä heikommaksi.

Jumala on kuollut

Missä Jumala oli eilen? Oliko hän pettynyt Jeesukseen? Eikö Jeesus sittenkään seurannut Jumalan ohjeita? Vai oliko Jumala loppujen lopuksi täysin piittaamaton sen suhteen, mitä ihmiset tekevät toinen toisilleen? Vaikka Jeesus oli antanut ymmärtää olevansa Jumalan poika, Jumala ei millään lailla auttanut häntä. Jos Jumala ei auttanut Jeesusta, niin miksi Hän auttaisi ketään muutakaan?

Isämme ja oppineemme ovat vuosisatojen ajan ruokkineet toivoa siitä, että Jumala tulisi tavalla taikka toisella osoittamaan valtansa, kostamalla omiensa sorron ja maksamaan jokaisen murhan moninkertaisella surmalla. Eilen sellaisesta ei näkynyt merkkiäkään.

Entä Jumalan lupaukset varjeluksesta? Vanhat rakkaat lupaukset tuntuvat eilisen jälkeen entistäkin tyhjemmiltä:

”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi.”[3]

Jeesus ei tosin koskaan tuota Daavidin psalmia siteerannut. Silti hän antoi ymmärtää, että juuri tuolla lailla voi Jumalaan luottaa. Siitä huolimatta häntä kohtasi sellainen paha, jota emme edes osanneet pelätä. Eikä kukaan varjellut häntä. Tässä pimeässä laaksossa kukaan ei ole meidän kanssamme. Olemme yksinäisyyteemme kirottuja.

Entä Jumalan rakkaus? Jeesus puhui siitä suorastaan kiusallisen paljon. Mitä siitä näkyi eilen? Jeesuskin kuulemma epäili sitä viime hetkillään. Mitä syytä meidän on jäädä siihen luottamaan? Eihän hän näytä piittaavan kenestäkään. Eilisen jälkeen puhe rakastavasta Jumalasta tuntuu suorastaan rivolta.

Eilinen näytti tappaneen Jeesuksenkin uskon Jumalan uskolliseen rakkauteen. Hänen elämänsä päättyi kosmiseen toivottomuuteen. Samalla se oli meidän toivomme loppu.

Taivas on mykkä. Tuomareiden, kiduttajien, solvaajien ja teloittajien elämä jatkuu kuin ei mitään olisi tapahtunut. Heidän ruokahalunsa on tänään yhtä hyvä kuin eilen. Jumalan kostosta ei näy jälkeäkään.

Ehkä Jumala ei yksinkertaisesti mahda mitään tämän maailman ruhtinaille. Ehkä Rooman Jumalat ovat vahvempia. Ehkä kaikkien jumalat ovat vain ihmisten keksintöjä. Ehkä jumalia tai Jumalaa ei yksinkertaisesti ole olemassa. Ehkä me olemme täällä vain toistemme armoilla.

Tämä päivä on jumalista tyhjä. Tämä on toivosta karrelle palaneen ateismin päivä. Sapatti, päivä jolloin ei saa tehdä juuri mitään. Jos Jumala on, hän näyttää viettävän sapattia joka päivä. Meille sapatti merkitsee vain taukoa sille pahalle, mitä ihmiset arjessa tekevät toisilleen. Tämä sapatti ei tunne hyvyyttä. Tämä on vain pahuuden jälkeinen huokaustauko. Maan ruhtinaat keräävät voimiaan, jatkaakseen arjen armotonta taistelua vallasta. Jumala on kuollut. Keskenään kilpailevat vallat ovat elossa.

Miksi, miksi, miksi!? Jeesuksen viimeiset sanat kaikuvat opetuslasten keskinäisen tyhjyyden seiniltä. Juuri hänen kauttaan he olivat yrittäneet tavoittaa jotain merkityksen tuntua tähän viheliäisen absurdiin elämään. Sama hiljaisuus, jolla Jeesukselle oli vastattu, ottaa nyt lamaannuttavaan syleilyynsä opetuslasten nääntyneet sielut. Taivas on välinpitämätön. Miksi siis millään enää olisi mitään väliä?

Annoimme niin paljon ajastamme ja energiastamme Jeesukselle. Hän antoi meille toivoa Jumalasta, joka oikeasti välittää tavallisen ihmisen kohtalosta. Mitä siitä jäi käteen? Ei mitään, ei kerrassaan mitään.

Miten me saatoimmekaan harhautua turvallisesta arjestamme uskomaan ja toivomaan mitään erityistä. Huomenna palaamme ruotuun. Jatkamme juuri sitä tavallista elämää, jonka Jeesuksen tähden jätimme.

Eilen vielä toivoimme viime hetken sankaruutta. Tänään hän on kuollut ja toivottavasti edes kuopattu. Huomenna hän on vain suloisenkatkera muisto.

Eilen hän vielä innoitti uskoa uuteen alkuun ja toivoa paremmasta. Hän kutsui sitä jopa Jumalan valtakunnaksi. Tänään hänen kohtalonsa on vain todiste meidän hölmöydestämme. Huomenna ihmettelemme mikä meihin oikein meni.

Eilen olimme vielä valmiita loppuun asti taistelemaan uuden valtakunnan puolesta. Hän kielsi senkin. Se oli nöyryyttävää. Tänään olemme taisteluitta kaatuneen johtajamme hylkäämiä, petetyiksi tulleita aaseja. Huomenna yritämme vain vältellä naapureidemme ivaavia ja vahingoniloisia katseita.

Jälkikristillinen sekularisoitunut kulttuurimme elää juuri nyt pitkäperjantain jälkeistä tyhjää päivää. Jumala johon uskoimme, on kristikunnan käytöksen ja asenteiden kautta osoittautunut väkivaltaiseksi. Jumala ei näytä puuttuvan yhdenkään viattoman uhrin kohtaloon. Kosmoksessa ei näytä olevan enää mitään muuta jäljellä kuin se, mitä ihminen tekee toiselle ihmiselle ja planeetalle, jolla elää. Se ei ole lohduttava näky.

Jumala on kuollut. Ketä nyt seuraamme? Onko jäljellä vain keskinäinen vertailu, kilpailu, kateus ja siitä seuraava väkivalta. Valistuksen synnyttämä optimistinen usko ihmiseenkin on jokseenkin kuollut ja kuopattu. Jäljellä on vain pitkänperjantain jälkeinen kyyninen realismi, taistelu vahvimman selviytymisestä, tai myyttinen sota pahuutta vastaan, jossa ihmiskunnan pelastajat tappavat toisiaan sillä ainoalla sodan perusteella, joka enää on yleisesti hyväksytty: pelastaakseen viattomia uhreja väkivallalta. Sekö on evankeliumien uhritietoisen perinnön viimeisiä jäänteitä?[4]

Ei kai tämän näin pitänyt päättyä?

[2] Niin vakavasti juutalaiset suhtautuivat Moosekseen sanaan siitä, että jokainen puuhun ripustettu on Jumalan kiroama (5Moos 21:22, 23). Vaikka roomalaiset ristiinnaulitsivat tuhansia kapinallisia juutalaisia, ketään heistä ei uskallettu kutsua marttyyriksi. Jumalan kiroama ei voinut olla marttyyri. Jostain salaperäisestä syystä hänen oli täytynyt itse ansaita häpeällinen kuolemansa. Holmen Tom ja Kankaanniemi Matti. A.D. 30. Art House. Helsinki 2009. s. 166.

[3] Ps 23: 4.

[4] Välipäivää käsittelevään tekstiini olen saanut vaikutteita kahdelta kirjoittajalta. Ensimmäinen on noin 500-sivuinen: Lewis. Alan. E. Between Cross & Resurrection. A Theology of Holy Saturday. Eerdmans. Grand Rapids/Cambridge. 2001. Toinen on Schwager Raymund Jesus in the Drama of Salvation. Toward a Biblical Doctrine of Redemtion. The Crossroad Publishing Company. New York. 1999.

Markuksen mukaan Jumala kyllä vastasi poikansa huutoon, mutta vasta hänen kuolemansa jälkeen. Aivan niin kuin ylipappi oli repinyt vaatteensa[1] tuomitessaan Jeesuksen jumalanpilkasta, niin Jumalakin nyt repi kaikkein pyhimmän paikan suojaksi kudotun raskaan ja senttejä paksun yhtenäisen verhon[2], jonka vain ylipappi sai avata kerran vuodessa Yom Kippur -juhlan yhteydessä:

Silloin temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas asti.[3]

Kaikkein pyhin oli paikka jossa uhrien vaatijan maanpäällisen läsnäolon oletettiin olevan. Kun kaikkein pyhin paikka avautui nähtäväksi, se paljastui tyhjäksi.

Pappien on täytynyt kiirehtiä korjaamaan repeämää, mutta pyhiinvaeltajat, jotka olivat näköetäisyydellä, ehtivät havaita sen tyhjäksi. Jumalalla ei ollutkaan vakinaista osoitetta maan päällä. Kaikkein pyhimmän mystiikka oli paljastettu, sen myyttinen sisältö oli riisuttu. Kansan pariin saattaisi levitä huhu, että uhreja vaativan Jumalan huoneessa ei ollutkaan ketään. Se oli tyhjä. Verhojen repeydyttyä siellä oli enää mahdoton säilyttää edes ihmisten mielikuvia verta vaativasta Jumalasta.

Jolla oli silmät nähdä, saattoi nyt nähdä minkä verho peitti: Pyhitetyn väkivallan vaatija ei ollutkaan Jumala. [4] Uhrin vaatijat olivat koko ajan olleet verhon edessä. Niin oli Jumalakin ollut. Markus antaa ymmärtää, että Jumalan läsnäolo olikin uhrissa. Jumala antautui mieluummin itse uhriksi kuin hyväksyi yhtään hänen nimessään tehtyä uhria. Ehkä todellinen Jumalan pilkkaaminen olikin tapahtunut temppelissä. Ehkä jokainen uhraaminen olikin Jumalan rakkauden häpäisemistä.

Jumalan vastaus Jeesuksen uhraamiseen oli uhritemppelin mytologisen pyhyyden rikkominen ja paljastaminen. Jeesuksen uhraaminen oli väärin, niin kuin oli kaikki muukin uhraaminen. Kun Markus sanoo verhojen repeytyneen ylhäältä alas ikään kuin Jumalan vastauksena Jeesuksen kuolemaan, hän luultavasti puhuu Jumalasta, joka ei enää halua ainuttakaan uhria.[5] Jumala ei ole uskonnollisen eliitin hallitseman väkivaltaisen rituaaliketjun toisessa päässä. Hän on kenen tahansa huokauksen päässä. Hän on jokaisen kärsivän ihmisen hädässä läsnä. Sellaisesta Jumalasta Jeesus oli puhunut.

Upseeri havahtuu

Kun vastapäätä seisova sadanpäällikkö näki Jeesuksen tällä tavoin kuolevan, hän sanoi: ’Tämä mies oli todella Jumalan Poika!’[6]

Uskonnolliset ja poliittiset päättäjät etäännyttivät itsensä uhrin viimeisistä hetkistä. Eturintamalle jäi vain upseeri, joka ensimmäisenä näki pyhitetyn väkivallan läpi ja näki viattomassa uhrissa ihmisen uhriksi joutuneen Jumalan pojan. Markuksen evankeliumissa roomalainen upseeri oli ensimmäinen, joka kutsui Jeesusta Jumalan pojaksi. Eivät edes Jeesuksen seuraajat olleet käyttäneet sellaista ilmaisua.

Kaikkien synoptikkojen mukaan väkivallan ammattilainen on ensimmäinen, joka tunnisti väkivallan uhrissa Jumalan läsnäolon. Sadanpäämies oli osallistunut Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen sotilaiden esimiehenä. Hän oli kuullut Jeesuksen huudon Jumalalle, tarjonnut hänelle hapanviiniä ja seurannut hänen kuolinkamppailuaan. Missään vaiheessa hän ei ollut osoittanut pienintäkään epäröinnin tai sympatian merkkiä.

Miksi olisikaan. Imperiumin virallisen teologian mukaan keisari Tiberiuksen isä oli Jumalan poika, joka toi pelastuksen ja rauhan maan päälle.[7] Sellaisilla termeillä ei saanut puhutella ketään muuta. Jos keisarin uskollisella upseerilla oli ollut orastavia epäilyksiä sydämessään, hän oli salannut sen hyvin.

Vasta Jeesuksen kuollessa hän havahtui: ” Kun sadanpäällikkö näki, mitä tapahtui, hän antoi Jumalalle kunnian ja sanoi: ’Tämä mies oli todella viaton.’[8] Sen on täytynyt olla kauhistuttava herääminen. Jos mies, jonka pilkkaamiseen, kiduttamiseen ja tappamiseen hän oli innolla osallistunut, olikin viaton, niin upseeri itse oli mitä suurimmassa määrin viallinen. Upseeria ei vakuuttanut mikään yliluonnollinen ilmiö tai poikkeuksellinen sankaruus. Silti Jeesuksen tapa kuolla käänsi kuoleman ammattilaisen sydämen nurin. Tämä mies, jos kuka, tiesi kuinka halpa ja mitätön ihmisen henki on. Sellaiselta tämänkin tuomitun surkea loppu oli näyttänyt – kunnes joku siinä oli näyttänyt aivan toisenlaiselta kuin mikään, mitä hän oli aiemmin nähnyt.

Nyt se oli ohi. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Sadanpäämiehelle kaikki vasta alkoi, eikä mikään enää ollut itsestään selvää. Olkoonkin, että hän oli vain totellut käskyjä ja suorittanut kansalaisvelvollisuutensa. Sillä ei enää ollut merkitystä. Ehkä hän muisti mitä Jeesus oli sanonut anteeksiantorukouksessaan: ”…sillä he eivät tiedä mitä tekevät.” Tietämättömyyden kylmä suoja murtui. Sadanpäämies heräsi kollektiivisen väkivallan sokaisevasta lumosta ja löysi itsensä paljaana ja yksinäisenä puuhun ripustetun uhrin alapuolelta. Nyt hän tiesi mitä oli tehnyt. Mikään selitys maailmassa ei pystyisi lieventämään sen tiedon painavuutta. Ei ollut enää väliä sillä, kuka oli päävastuussa. Hän oli osallistunut – luullen tekevänsä täysin oikein.

Mitä hän raportoisi korkeimmalle esimiehelleen? Uhrin kutsuminen Jumalan pojaksi tai edes viattomaksi olisi majesteettirikos keisari-kulttia vastaan, ja tietäisi melko varmaa kuolemaa hänelle itselleen. Ehkä hänen pitäisi vain jatkaa pyörimistä valtakunnan pienenä rattaana, niin kuin ei olisi havahtunut mihinkään? Pilatuksen luokse lähti hyvin ahdistunut sadanpäämies.

Kuolleiden todistus

Matteus on ainoa, joka kirjaa sellaisia Jeesuksen kuoleman jälkeisiä seuraamuksia, joita ei yleensä kuule pääsisäissaarnoissa kommentoitavan, koska ne kuulostavat liian uskomattomilta ja tyypillisen mytologisilta. Hän oli ainoana kertonut Jeesuksen syntymää merkinneesta tähdestä. Nyt hän kertoi Jeesuksen kuolemaa dramatisoineesta maanjäristyksestä ja sen yliluonnollisista seurauksista:

Maa vavahteli, kalliot halkeilivat, haudat aukenivat, ja monien poisnukkuneiden pyhien ruumiit nousivat ylös. He lähtivät haudoistaan, ja Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen he tulivat pyhään kaupunkiin ja näyttäytyivät siellä monille.[9]

Maan vavahtelu, kallioiden halkeaminen tai hautojenkin avautuminen maanjäristysten yhteydessä ei ollut niin tavatonta, mutta joukkoylösnousemuksesta luulisi löytyneen viittauksia juutalaisistakin lähteistä. Matteuksen kuvaus onkin todennäköisesti kertomuksen muotoon puettu tulkinta Jeesuksen kuoleman syvämerkityksestä. Jeesus oli monta kertaa samaistanut itsensä suureen joukkoon uhreja, joita uskonnon nimissä oli tapettu. Hän oli paljastanut valkeaksi kalkittujen hautojen pimeän salaisuuden, sen että jokainen oli syyllinen siihen pyhitettyyn väkivaltaan, jonka uhreja nämä nyt haudoistaan nousseet “pyhät” olivat.[10]

Ehkä tämä oli Matteuksen keksimä “kummitustarina”, jonka tarkoitus oli alleviivata Jeesuksen kuoleman historiallista paljastavuutta. Jeesuksen kuolema paljasti siihenastisen historian myyttisen valheen, jonka uhrit ilmestyivät “pyhään kaupunkiin ja näyttäytyivät siellä monille.”

Toisaalta tämä ei ole se tyypillinen kummitustarina, jossa viaton uhri tulee kostamaan uhraajilleen. Tämän tarinan tarkoitus ei ole palvella kuolleiden kostoa, vaan herättää eläviä vastuuseen siitä, mitä he edelleen tekevät.

Ehkä jotain tällaista on tapahtunutkin – ainakin joidenkin kansalaisten alitajuisella tasolla. Ehkä moni sinä iltana koki epämiellyttävän tutuilta tuntuvia muistoja menneisyydestä. Ehkä vanhat myyttiset sankaritarinat näyttäytyivät nyt uudessa valossa. Ehkä moni seuraavana yönä kohtasi menneiden sukupolvien uhreja unissaan. Ehkä vaiettujen kivitysten uhrit todella ilmestyivät ”pyhään kaupunkiin” samaan aikaan kun Jeesus kuoli sen ulkopuolella. Jos näin oli, niin tässä yhteydessä ilmaisu “pyhä kaupunki” on ironinen määritelmä, jonka tarkoituksena on vain alleviivata siihenastisen pyhän ja väkivallan liittoa. Pyhän piiristä väkivaltaisesti poissuljetut palasivat muistuttamaan siitä, että todellista Pyhää ei palvella karkottamalla tai kivittämällä.

Kaupungin uskonnollinen peruskallio vapisi ja koko valtakunnan uskonnollinen valtakeskus oli syrjäytymässä.[11] Jeesuksen kuolema alkoi siitä illasta alkaen paljastaa valkeaksi kalkittujen hautojen salaisuudet. Koko ihmiskunta oli piilottanut niin paljon omasta väkivallastaan hautojen päälle rakennettujen muistomerkkien ja temppeleiden alle.

Girardilainen ymmärrys hautojen merkityksestä on yksi tapa ymmärtää Matteuksen muuten legendaarisen epäuskottavan ja vaikeasti ymmärrettävän kuvauksen viestiä.[12] Nämä muutamien pyhien ylösnousemukset eivät suinkaan liittyneet Jeesuksen ylösnousemukseen, vaan siihen mitä hänen kuolemansa paljasti. Väkivaltainen pyhä ei enää kykenisi peittämään tekojaan eikä salaamaan uhrejaan.[13]

Lojaaliset naiset

Paikalla oli myös naisia jonkin matkan päässä tätä katselemassa. Heidän joukossaan olivat Magdalan Maria, toinen Maria, joka oli nuoremman Jaakobin ja Joosefin äiti, sekä Salome. Jo Galileassa he olivat kulkeneet Jeesuksen mukana ja palvelleet häntä.  Siellä oli monia muitakin naisia, jotka olivat tulleet Jerusalemiin Jeesuksen mukana.[14]

Tässä vaiheessa ainakin suurin osa opetuslapsista oli jo kaukana. Vaikka mitään joukkopidätyksiä ei toteutettukaan, heillä oli hyvät syyt pitää kaupunkia turvattomana itselleen. Toisaalta juuri heille ristillä näkyvä skandaali oli liian sietämätöntä katseltavaa. Ristillä kuoli viimeinenkin toivo millään tavalla kunniallisesta voitosta. Tuon alemmas ei mies voi päästä. Mestarin alaston ja häpeällinen kuolema oli heille liikaa. Niinhän Jeesus oli viimeisellä ehtoollisella ennakoinutkin. Mutta ne sanat hän sanoi vain miehille.

Ehkä hän silloin jo tajusi, että naisten olisi oman alisteisen asemansa takia helpompi uskoa johonkin,  mikä jää jäljelle kun kaikki vallan merkit on riisuttu.

Ehkä heillä ei ollut yhtä suuria syitä olla huolissaan omasta turvallisuudestaan. Mutta myös heidän sisäinen romahduksensa oli luultavasti erilainen kuin miesten. Markus sanoo näistä naisista jotain, mitä kukaan evankeliumien kirjoittajista ei sano yhdestäkään miehestä:[15] Jo Galileassa he olivat kulkeneet Jeesuksen mukana ja palvelleet häntä. Ehkä naiset olivat alun perinkin ymmärtäneet jotain siitä, mitä ihmisen palvelijaksi tullut Jeesus oli puhunut ristin kantamisen merkityksestä. Heidän näkemänsä skandaali oli erilainen kuin se, mitä patriarkaalisen kulttuurin miehet näkivät. Miehiä kehotettiin aloittamaan päivänsä kiittämällä Jumalaa siitä, etteivät he olleet syntyneet pakanoiksi, orjiksi tai naisiksi.[16] Nyt naiset olivat viimeisinä paikalla todistamassa mestarinsa nöyryyttämistä kaikkia alemmaksi. He seurasivat Jeesusta pidemmälle kuin yksikään mies.

Rooma ja sen paikalliset vasallit olivat taas kerran sinetöineet valtansa. Kaikelle kansalle oli suuren juhlapäivän kunniaksi tehty selväksi, että keisarin arvovallasta ja Jumalan temppelistä ei sopinut sanoa nurjaa sanaa. Kummallakin oli valta tuottaa kuolemaa. Siksi kaikkien elävien piti pelätä niitä.

Tietenkin naisetkin pelkäsivät. Silti he jäivät paikalle, vaikka Jeesus oli jo kuollut. Jäivätkö he suojelemaan ruumista raadonsyöjiltä? Halusivatko he varjella rakastamansa miehen ruumista viimeiseltä häpäisyltä?[17]

Vaikka evankeliumit ovatkin miesten kirjoittamia, jokainen niistä korostaa naisten asemaa kertomuksen kaikkein pimeimpinä hetkinä. Siihen aikaan miehillä ei ollut tapana keksiä sellaisia kertomuksia naisista. Tällainen roolijako sukupuolten välille ei sopinut kenenkään käsikirjoitukseen.

Salainen seuraaja

Ennen kuin raadonsyöjät ehtivät paikalle, kaupungista käveli Golgatalle mies, jolla oli kaikki sisäpiirin tieto tapahtumien kulusta, vaikkei hän itse ollutkaan ollut kuolemantuomiota todistamassa:

Päivä alkoi olla illassa; oli sapatin aatto, valmistuspäivä. Silloin saapui paikalle arimatialainen Joosef, arvossa pidetty neuvoston jäsen, joka hänkin odotti Jumalan valtakuntaa.[18]

Joosef Arimatialainen oli sen pappisneuvoston jäsen, joka oli yksimielisesti tuominnut Jeesuksen. Oliko hänkin äänestänyt Jeesusta vastaan? Oliko hän vaieten myöntynyt enemmistön tahtoon, vai oliko hän tietoisesti jäänyt pois kokouksesta, koska ei uskaltanut nousta Jeesusta puolustamaan? Luukkaan mukaan hän ei ”ei ollut yhtynyt neuvoston päätökseen eikä osallistunut sen toimiin.[19] Matteus ja Johannes tiesivät siihen syynkin: Rikas arimatialainen oli ollut kollegoiltaan salaa Jeesuksen opetuslapsi.[20]

Ehkä hän nytkin oli jäänyt odottamaan muiden neuvoston jäsenten poistumista ennen kuin uskalsi tulla paikalle? Todettuaan Jeesuksen kuolleeksi, hän olisi voinut kävellä takaisin kaupunkiin ja liittyä uskonveljiensä kanssa pääsiäisen viettoon. Kuinka vapauttavaa voisikaan olla paluu normaaliin elämään. Enää ei tarvitsisi salailla mitään. Voisi vain teeskennellä, ettei mitään erityistä koskaan tapahtunutkaan. Ehkä hän vielä yrittäisikin tehdä niin, mutta ensin hänen oli hoidettava kunniavelka miehelle, joka oli saanut hänet hetken aikaa uskomaan että Jumalan valtakunta todella olisi tulollaan.

Hän rohkaisi mielensä, meni Pilatuksen puheille ja pyysi Jeesuksen ruumista.[21]

Astuessaan Pilatuksen palatsiin Joosef osoitti poikkeuksellista piittaamattomuutta oman säätynsä ankarista säännöistä. Roomalainen palatsi oli juutalaisille saastainen, ja sinne astuminen oli itsensä saastuttamista. Ilmeisesti Joosef oli sisäistänyt Jeesuksen opetuksia jo sen verran, ettei piitannut näistä eroja ylläpitävistä tabuista. Tuskin palatsi silti oli hänelle mikä tahansa rakennus, ja Pilatus kuka tahansa ihminen. Siksi hänen piti erikseen kerätä rohkeutta tätä vierailua varten. Muista neuvoston jäsenistä oli päivän aikana ollut Pilatukselle jo niin suurta päänvaivaa, että hänellä oli kaikki syyt pelätä vihamielistä vastaanottoa. Jos Pilatus olisi ollut vähän pahemmalla tuulella, Joosef olisi voinut joutua tunkeilijana tyrmään.

Pyytäessään Jeesuksen ruumista Joosef otti vielä suuremman riskin. Sehän oli selkeä kunnianosoitus kuolemaantuomitulle, eikä sellainen kuulunut Rooman tapoihin. Ruumiit piti jättää mätänemään koko kansan kauhistukseksi ja jäännökset piti heittää tunkion tapaiseen kuoppaan koirien syötäviksi.[22] Pilatus olisi voinut kuulla Joosefin pyynnössä hävyttömän protestin ja julkean vastalauseen aineksia. Vain kunniallisille kansalaisille suotiin kunnalliset hautajaiset. Nyt tämä rikas neuvoston jäsen oli tarjoamassa omaa hautaansa Jeesukselle. Kuka näistä juutalaisista ottaa selvää?

Jostain syystä Pilatus ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota näihin kysymyksiin. Häntä näytti vain hämmentävän se, että pyyntö tuli näin pian:

Pilatus hämmästyi kuullessaan Jeesuksen jo kuolleen.[23]

Ei sen pitänyt tapahtua näin nopeasti. Onnistuneesti ristiinnaulitut tekivät usein kuolemaa kaksi, kolme vuorokautta. Niin oli tarkoituskin. Jeesus oli kuollut kuudessa tunnissa. Harmillista.

Hän kutsutti sadanpäällikön luokseen ja kysyi, oliko Jeesus todella jo kuollut.

Sadanpäällikön vahvistettua asian hän suostui luovuttamaan ruumiin Joosefille.[24]

Omaan kauhistuttavaan osallisuuteensa ja Jeesuksen viattomuuteen havahtunut sadanpäämies antoi mahdollisimman lyhyen raportin tapahtumista paljastamatta mitään mielensä kuohuista. Kuuliaisena hän seisoi asennossa pomonsa edessä, vaikka näki tämänkin nyt ihan toisessa valossa. Uskaltaisiko hän sanoa ylipäällikölleen sen, mitä oli lausunut ääneen Golgatalla? Rohkenisiko hän asettaa koko tuomion kyseenalaiseksi?

Ei tietenkään. Hän kuului niihin työpaikkansa puolesta pelkääviin kuuliaisiin alamaisiin, jotka tänäkin päivänä seisovat vaiti esimiestensä edessä, vaikka hyvin ymmärtävät osallistuvansa viattomien uhraamiseen.

Joosef sai mitä pyysi, vaikka Pilatus olisikin mieluiten jättänyt Jeesuksen korppien ja koirien ruoaksi. Juutalaiset kuitenkin pitivät jopa rikollisten hautaamista niin tärkeänä, ettei Pilatus jaksanut enää lähteä siitä heidän kanssaan taistelemaan. Ehkä Joosef oli esittäytynyt koko neuvoston delegaattina. Heistä Pilatus oli saanut tältä päivältä tarpeekseen. Hän oli tuomiollaan onnistunut välttämään papiston nostattaman yleisen mellakoinnin. Miksi hän enää uhmaisi kohtaloaan näin mitättömän pyynnön takia?

Haudatkoon kuolleensa voidakseen viettää sapattiaan vailla kuolleen ruumiin aiheuttamaa rituaalista saastutusta koko kaupunkiin.[25] Pilatuskin halusi nukkua rauhassa.

Hautaan suljettu

Joosef osti pellavavaatteen, otti Jeesuksen ristiltä, kääri hänet vaatteeseen ja pani hänet valmiiseen kalliohautaan. Hautakammion ovelle hän vieritti kiven. Magdalan Maria ja Joosefin äiti Maria katsoivat, mihin Jeesus haudattiin.[26]

Matteuksen ja Luukkaan kuvaukset ovat suunnilleen samanlaiset. Luukas vain muistuttaa, että hauta luonnollisestikin on Joosefin oma. Jeesus haudattiin hätäisesti ilman asiaankuuluvia rituaaleja tai ruumiin voitelua.

Kaikki kolme evankelistaa mainitsevat ainakin muutaman naisen läsnäolon loppuun asti. Naiset seurasivat vierestä hautaamista puuttumatta itse mihinkään, koska eivät tunnistaneet Josefia Jeesuksen opetuslapseksi. Galileasta asti tulleina he tuskin muutenkaan tunnistivat rikasta neuvoston jäsentä, vaikka varmaan vaatteista ja palvelijoista havaitsivat hänet aivan toisenlaiseen yhteiskuntaluokkaan kuuluvaksi. Vaikea heidän oli tietää, oliko tämä vain rituaalinen hätähautaus vai liittyikö siihen jotain suopeutta Jeesusta kohtaan. Ei heidän ollut soveliasta puuttua rikkaiden pappismiesten toimiin tai edes tiedustella mistä oli kysymys.

Luukkaan mukaan he kuitenkin yhteistuumin päättivät sapatin jälkeen palata haudalle tekemään sen, mikä miehiltä jäi kesken. Siksi naiset hankkiutuivat viime hetkinä ennen sapatin alkua kaupunkiin ostamaan tuoksuvia öljyjä ja voiteita voidakseen heti sapatin jälkeen palata voitelemaan Jeesuksen ruumiin. Se tuskin lievittäisi kenenkään hätää, tuskaa ja surua, mutta se olisi heidän viimeinen palveluksensa miehelle, jota he olivat rakastaneet ja kunnioittaneet.[27]

Kaikki eivät olleetkaan hylänneet Jeesusta. Osa naisista oli seurannut häntä Galileasta asti, eikä heillä ollut pienintäkään aikomusta lähteä, ennen kuin viimeinen palvelus Jeesukselle olisi suoritettu loppuun.

Jeesuksen opetuslapsijoukko oli vaihtunut tuntemattomaan määrään naisia ja hänen lojaalisin kolmen miehen lähipiirinsä, Pietari, Jaakob ja Johannes, oli vaihtunut Markuksen mainitsemiin kolmeen naiseen, joista yksi mahdollisesti oli Jeesuksen äiti. Kahdesta muusta emme tiedä juuri mitään.[28] He olivat seuranneet ja palvelleet Jeesusta sillä välin, kun miehet olivat kinastelleet vallasta, rehvastelleet lojaalisuudellaan ja juosseet pakoon.

Tuskin he tänä iltana muistivat mitä Jeesus oli ennustanut: Jumalan valtakunnassa:

monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.[29] Mitään valtakuntaa ei tulisi. Tämä olisi heidän viimeinen palveluksensa sen odottamisen muistolle.

Levoton yö

Normaalisti syntipukin spektaakkelimainen uhraaminen tuottaa kansaa yhtenäistävän katarsiksen, emotionaalisen puhdistumisen ja laukeamisen, jonka päälle nukutaan erittäin hyvin. Yleensä kollektiivisen väkivallan uhrin oma ääni vaiennetaan kokonaan. Kenenkään ei tarvitse viettää unettomia öitä miettiessään uhrin viimeisiä sanoja.

Tänä yönä jotkut kuitenkin nukkuivat huonosti. Tämä uhri oli puhutellut sekä vaikenemisellaan että vähillä viimeisillä sanoillaan.

Normaalisti syntipukki valitaan paljon satunnaisemmista syistä. Tämä syntipukki oli erilainen. Hän oli toimintansa aikana suorastaan haastanut pimeyden voimia koloistaan. Hän oli osoittanut olevansa tietoinen siitä, mitä tästä haastamisesta seuraa, eikä millään tavalla suojautunut niitä vastaan. Hän oli jopa ennustanut kuolemansa muutamaan kertaan. Miksi? Mistä tässä oikein oli kysymys? Juuri sitä juutalainen pappiseliitti mietti tänä yönä. Ehkä Pilatuskaan ei saanut unta. Vallat ja voimat olivat levottomia.

[2] Senior Donald The Passion of Jesus in the Gospel of Mark. The Liturgical Press. Minnesota. 1984. s.126.

[3] Mark 15:38.

[4] Girard. Things hidden… s. 234

[5] Jotkut olettavat Markuksen ja Luukkaan puhuneen siitä verhosta joka esti pakanoita näkemästä temppelin sisälle. Siinä tapauksessa koko temppeli olisi nyt avautunut myös pakanoille. Tämä temppelin kannalta paljon suopeampi tulkinta on epätodennäköinen.

[6] Mark 15:39, Matt 27:54, Luuk 23:47-47.

[7] Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. Harper. San Francisco. 2006. s. 151, 152.

[8] Luuk 23:47.

[9] Matt 27:51-53

[10] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. Stanford University Press. California. 1978. s. 235.

[11] Toisin kuin Markus, Matteus kirjoittaa seurakunnalle, joka on jo todistanut Jerusalemin tuhon v. 70.

[12] Ann W. Astell. The Earthquake of 1906, the Christian Anarchy of Dorothy Day, and the Opened “Thomb” of Rene Girard. Contagion. Journal of violence, Mimesis and Culture. Vol 15/16 2009 s. 36. Tosin maineikas Jeesus-tutkija väläyttää sitäkin mahdollisuutta, että Matteuksen kohta olisi kirjaimellisestikin historiallinen. Holmen Tom ja Kankaanniemi Matti. A.D. 30. Art House. Helsinki 2009. s. 77.

[13] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. A Theology of the Cross. WM.B. Eerdmans Publishing Co. Grad Rapids/Cambridge. 2006. s. 126, 127.

[14] Mark 15:40, 41

[15] Volf Miroslav. Exclusion & Embrace. A Theological Exploration of Identity, Otherness and Reconciliation. Abingdon Press. Nashville. 1996. s. 27.

[16] Armstrong Karen. A History of God. Random House. 1993. s. 77.

[17] Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. A Ministry of Liberation. Westminster John Knox Press. Louisville. 2000. s. 246.

[18] Mark 15:42, 43.

[19] Luuk 23:50.

[20] Matt 27:57, Joh 19:30.

[21] Mark 15:43.

[22] Juutalaiset tosin hautasivat kuolemaantuomitutkin, mutta erillisiin hautaluoliin, jotta eivät olisi saastuttaneet kunniallisten kansalaisten viimeistä leposijaa. 5 Moos 21:22, 23. Ruumis pysyi saastuneena kunnes liha oli mädäntynyt. Sen jälkeen luut saatettiin kerätä sukuhautaan. Bovon Franqois. The Last Days of Jesus. Westminster John Knox Press. Louisville. London. 2006. s. 55.

[23] Mark 15:44.

[24] Mark 15:45.

[25] Mooseksen käskyjen mukaan paaluun nostetun rikollisen ruumis saastutti koko luvatun maan, jos se jätettäisiin yöksi taivasalle. 5Moos 21:22, 23. Myöhemmin rabbiinilaisissa lähteissä annetaan ymmärtää, että jopa sellaisten pappien, jotka eivät saa koskea ruumiiseen edes haudatakseen vanhempiaan, täytyy haudata hylätty ruumis, ellei siihen työhön löydy ketään muuta. Holmen Tom ja Kankaanniemi Matti. A.D. 30. Art House. Helsinki 2009. s. 122, 123.

[26] Mark 15:46, 47, Matt 27:57-66. Luuk 23:50-55. Joh 19:38-42.

[27] Johannes kertoo, että Nikodemus tuli Josefin avuksi tuoden mukanaan valtavan määrän kalliita voiteita. Johanneksen kuvauksessa Jeesus sai suorastaan kuninkaallisen hautauksen. Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. Harper. San Francisco. 2006. s. 153.

[28] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. s. 396, 397.

[29] Mark. 10:31.

Sen jälkeen kun Jeesus oli vastannut Pilatukselle yhdellä lauseella, hän oli Markuksen mukaan ollut vaiti koko matkan Golgatalle ja vielä ristiinnaulitsemisen jälkeen pitkälle iltapäivään.

Yhdeksännellä tunnilla Jeesus huusi kovalla äänellä: ’Elohi, Elohi, lema sabaktani?’ Se on käännettynä: ’Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?’[1]

Vaikka Jeesus huusi kovaan ääneen (phone megale) omalla äidinkielellään, hän ei enää tapansa mukaan osoittanut sanojaan Abballe. Hän huusi Jumalalle, joka oli hänet hylännyt.

Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? [2]

Mitään muuta Jeesus ei Markuksen mukaan sanonutkaan ennen kuolemaansa. Hänen brutaalissa kertomuksessaan nämä jäivät Jeesuksen viimeisiksi sanoiksi. Ei mitään selityksiä. Ei mitään Jumalan puolustelua. Ei mitään muuta kuin kaikkien hylkäämäksi tulleen ihmisen huuto jumalalleen – eikä hänkään vastaa.[3]

Oli vain pimeää. Markus kuvasi todellisen ihmisen oikeaa kuolemaa koruttomasti ja kolkosti. Myyttisestä sankaruudesta ei ollut jälkeäkään.

Tämän kuullessaan muutamat paikalla olevista sanoivat: “Kuulkaa, hän huutaa Eliaa.”[4]

Jeesus ei ollut vastannut ivaajilleen mitään, mutta hänen oma tuskainen huutonsa todisti pilkkaajien herjat oikeiksi. Ei hän ollutkaan Jumalasta. Rakastava Abba oli osoittautunut harhaksi. Jeesus oli Jumalan hylkäämä ”uppiniskainen poika.” Jumala oli sittenkin temppelirauhan ja yhteiskuntajärjestyksen puolella. Niitä oli aikojen alusta asti pitänyt puolustaa väkivalloin. Ne olivat aina vaatineet uhreja. Niin oli nytkin. Tämä oli yksisuuntainen tie pimeyteen. Abba oli jättänyt poikansa väkivaltaisen pyhän haltuun – ihmisten käsiin. Taivas jäi mykäksi.

Joku kävi kiireesti kastamassa sienen hapanviiniin, pani sen kepin päähän ja tarjosi siitä juotavaa sanoen: “Katsotaanpa nyt, tuleeko Elia ottamaan hänet alas.” [5]

Ainoastaan Johannes[6] mainitsee Jeesuksen itse pyytäneen juotavaa: ’Minun on jano.’

Jeesukselle joka tapauksessa tuotiin kepin päässä hapanviiniä. Oliko se myötätuntoa vai kidutusta? Antoiko Jeesus pilkkaajilleen viimeisen mahdollisuuden nähdä itsensä avun tarpeessa olevana uhrina?[7] Sellaiseen viestiin vastaaminen olisi ollut vaarallista. Se olisi voinut rikkoa oikeassa olemisen lumon ja herättää pilkkaajat epäilemään itseään. Siksi uskon, että juoma tarjottiin vain piinan jatkamiseksi. Niin pilkkaajat saattoivat vielä vääristellä Jeesuksen huutoa ja vastata siihen, ettei edes Elia tulisi tätä auttamaan. Elia oli profeetoista suurin ja juutalaisessa kansanhurskaudessa kaikkien toivottomien tapausten apu, leskien ja orpojen pelastaja hädässä.[8] Mutta taivaassa kukaan ei ollut Jeesuksen puolella. Jeesus olisi loppuun asti täysin ihmisten armoilla.

Mutta Jeesus huusi kovalla äänellä ja antoi henkensä.[9]

Tämä oli pimeyden hetki, ihmisen hetki. Kukaan evankelistoista ei pääsiäiskertomuksen yhteydessä kertaakaan viittaa Saatanaan, vaikka jokainen heistä oli hänestä puhunut aiemmin. Saatanaa ei enää tarvittu, kun ihmisyhteisön todellinen luonne oli paljastettu. Golgatalla Saatana sai aivan tavallisen ihmisyhteisön kasvot.

Se on täytetty

Oliko tämä Luukkaalle ja Johannekselle liian karu ja lohduton loppu? Oliko Markuksen ja Matteuksen versio jopa teologisesti liian ongelmallinen kertomus? [10] Joka tapauksessa myöhemmin kirjoitetut versiot Jeesuksen kuolemasta sisältävät enemmän uskoa ja toivoa.

Johanneksen kuvaus Jeesuksen kuolemasta on lohdullisempi ja hillitympi:

Jeesus joi viinin ja sanoi: ’Se on täytetty.’ Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.[11]

Johanneksen tapa kuvata ristiinnaulitsemista ei ole samalla tavalla traaginen kuin muiden evankelistojen. Johannes kuvaa Jeesusta tilanteen herrana ja suuren tehtävän määrätietoisena toteuttajana loppuun asti. Hänen kuvauksessaan on enemmän ylevää sankarillisuutta ja kuninkaallista messiaanisuutta.

Johanneksen mukaan Jeesus oli loppuun asti tietoinen jostain vielä näkymättömästä, mutta kaiken pimeyden keskellä toteutuvasta tehtävästä, joka nyt oli suoritettu loppuun. ’Se on täytetty.’

Mikä oli täytetty?

Johanneksen mukaan Jeesus antoi jo aikaisessa vaiheessa lyhyen tiivistelmän tehtävästään:

’Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.’ Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.[12]

Jeesuksen ristiinnaulitsemisessa toteutui ratkaiseva “tämän maailman ruhtinaan” vallan demystifiointi. Kaikki uskonnolliset, poliittiset, taloudelliset, sosiaaliset ja psykologiset systeemit, jotka ovat rakentuneet pyhitetyn väkivallan varaan, tulevat tästä hetkestä lähtien pala palalta murtumaan. Vähitellen viaton uhri tulisi “vetämään kaikki luokseen”, ja pyhitetty väkivalta tulisi menettämään tähän asti vastaansanomattoman uskottavuutensa.[13]

Ne, jotka tätä seuraavan historian aikana uskoisivat siihen Jumalaan jonka Jeesus ilmoitti, eivät enää voisi varauksettomasti osallistua kenenkään hylkäämiseen tai uhraamiseen mistään syystä. Nekin, jotka eivät Jeesukseen uskoisi, tulisivat kuitenkin hänen uhraamista kyseenalaistavan elämänsä ja kuolemansa vaikutuspiiriin. Johanneksen visio Jeesuksen ristiinnaulitsemisen historiallisesta vaikutuksesta on huikea siitäkin huolimatta, että historiallinen prosessi on ollut paljon hitaampi ja pidempi kuin Johannes ja alkuseurakunta uskoivat.

Ilman Jeesuksen ristiinnaulitsemista olisimme edelleen Kaifaksen vastaansanomattoman logiikan pauloissa: “Parempi on että yksi kuolee, kuin että koko kansa tuhoutuu.” Vaikka väkivallan johdonmukaiset perustelut yhä toimivat, ne joutuvat tänään nopeammin kyseenalaistetuksi kuin koskaan aikaisemmin historiassa. Pyhitetyn väkivallan logiikka murtui ristillä. Se on täytetty. Väkivallan moraalinen perusta oli murrettu. Se ei koskaan enää saisi kestävää moraalista pohjaa. Risti oli auttamattomasti istutettu ihmiskunnan jokaisen riidan keskelle. Kaikki sodat ja jokainen uhraaminen tulisi tästä lähtien olemaan ristiriitainen – jos ei sillä hetkellä, niin viiveellä.

Sillä hetkellä mikään ei näyttänyt hyvältä. Ainoa mikä näytti tulleen täytetyksi, oli Jeesuksen kyky kantaa ihmiskunnan julmuutta. Johannes uskoo Jeesukseen, joka loppuun asti näki selkeästi kohtaamansa pahuuden läpi ja pysyi siitä vapaana. Hän pysyi kuolemaansa asti uskollisena kutsumukselleen ja kutsujalleen. Vallat ja voimat saivat mittansa täyteen väkivaltaa, mutta sen uhrina Jeesus oli kaikilta huomaamatta täyttänyt jotain, mitä kukaan ei vielä ymmärtänyt.

Markuksen ja Matteuksen Jeesus kuoli huutaen sanatonta tuskaa. Ennen sitä hän oli niin monen lailla huutanut tuon lohduttoman miksi kysymyksen, johon vastattiin vain pilkalla.

Luukkaan mukaan Jeesuksen viimeisessä huudossa oli kaikesta huolimatta uskoa Isä-Jumalaan:

Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.[14]

Vaikka hän oli antautunut ihmisten tapettavaksi, hän ei pohjimmiltaan antanut kenenkään ottaa henkeään, vaan uskoi itsensä ja kuolemanjälkeisen kohtalonsa rakastavan isänsä haltuun. Vaikka hän oli antautunut ihmisen uhriksi, hän pysyi Isänsä lapsena. Sama isä, jolta hän oli aiemmin huutaen pyytänyt vastausta hylätyksi tulemiseensa, sama Isä joka pysyi vaiti koko ristiinnaulitsemisen ajan, sama Isä, jonka läsnäolosta ei ollut mitään tietoa tai tuntua, oli kuitenkin se Isä, jonka käsiin hän viimeisellä kovalla huudollaan heittäytyi.

Emme tiedä oliko hänen huudossaan uhmaa vai vihaista epätoivoa, vai oliko se loppuun asti vain rääkätyn miehen kaikesta luopuvaa ja kaiken antavaa huutoa. Ilmeisesti hän kuitenkin uskoi, että jossain oli joku, joka kuulisi hänen huutonsa ja ottaisi hänet vastaan.

Johannes kuvasi Jeesusta joka lopuksi vain ”kallisti päänsä ja antoi henkensä”.

Mestaajien työ oli tehty ja yleisöä alkoi väsyttää. Juhlat jatkuisivat huomenna, ja tungoksen läpi oli löydettävä tie majapaikkaan ennen pimeän laskeutumista. Rosvot kituivat vielä, mutta Jeesuksen ruumis alkoi viiletä. Hiki kuivui ja veri saostui. ”Varikset mekastivat ja raakkuivat. Kärpäset kiipesivät hänen haavoihinsa. Etäämpänä odottivat koirat.”[15]

Jeesus kuoli sen väkivallan uhrina, jonka naamarit hän oli riisunut. Jotenkin ihmisille piti ilmoittaa sekä Jumalan väkivallaton luonne että ihmisen väkivaltaisuuden ydin. Jeesuksen kuolema paljasti kummankin sisällöstä jotain, mitä kukaan ei tänä iltana halunnut nähdä.

Viimeiset sanat

Kuoleman edessä vain kaikkein tärkeimmät asiat löytävät sanallisen muodon. Viimeiset sanat jäävät yleensä läheisille luotetuiksi aarteiksi, joista ei kevyesti puhuta kenellekään.[16] Ne, joista puhutaan, ajatellaan sisältävän erityistä painoarvoa. Siksi kaikilla evankelistoilla on joku versio Jeesuksen viimeisen vuorokauden sanoista ja kaikkein viimeisimmistä lauseista. Osa niistä toistuu eri evankeliumeissa ja osa esiintyy vain yhdessä.

Evankelistat eivät modernien novellistien tapaan yrittäneetkään antaa päähenkilöstään mitään psykologista profiilia kertomalla miltä hänestä tuntui tai mitä hän ajatteli sanojensa takana. Lukuun ottamatta muutamia valistuneita arvauksia, he jättivät lukijoilleen ja kuulijoilleen mahdollisuuden tai ehkä suorastaan kutsun. täyttää sanojen ympärillä tai sisällä oleva tila myötäeläytymisellä ja omalla jälkiymmärryksellä.

Ehkä se on mahdotonta. Ehkä sen yrittämisessä on jopa jotain pöyhkeää rivien välistä lukemista ja sen pohjalta tietämistä. Pohjimmiltaan voin vain eläytyä ja aavistella, uskoa ja väittää vastaan, kuulla ja tulla puhutelluiksi.

Jeesus ei enää opettanut eikä julistanut. Jeesus puhui hyvin vähän koko oikeudenkäynnin aikana, ja vielä vähemmän tuomion jälkeen. Ihme, että hän sellaisen kidutuksen jälkeen ylipäänsä pystyi sanomaan mitään kuultavaa. Vaikka hänen kuolemansa oli brutaalin julkinen, hänen viimeiset lauseensa olivat hyvin intiimejä.

Markus toisti Jeesusta minimalistisen niukasti. Hänen kertomuksessaan on vain neljä lyhyttä Jeesuksen sitaattia pidättämisen jälkeen. Mitä harvasanaisemmaksi Jeesus kävi, sitä tarkemmin evankelistat ovat häntä kuunnelleet.

“Koska totuus yhteisön väkivallasta ei voi pysyä yhteisössä, vaan sen täytyy väistämättä tulla ajetuksi ulos, totuuden ainoa kuulluksi tulemisen mahdollisuus on juuri ulosajamisen prosessissa, siinä lyhyessä hetkessä joka edeltää sen tuhoutumista yhteisön uhrina. Uhrin täytyy siis sanoa sanottavansa juuri sinä hetkenä kun hänen suutaan ollaan sulkemassa… Tämä ennen näkemätön väkivallan paljastamisen tehtävä on mahdollista vain sellaiselle ihmiselle, joka ei itse ole ansainnut mitään väkivallalla, eikä ajattele väkivallan kaavan mukaan – ihmiselle, joka voi vastata väkivallalle pysymällä itse vapaana siitä.”[17]

Jos joku olisi tuona iltana Golgatalla väittänyt, että tästä kuolemasta tulee maailmanhistorian muistetuin ja pohdituin kuolema, väite olisi kuulostanut täysin absurdilta. Useimmat unohtaisivat sen jo heti pyhien jälkeen. Jeesuksen sanoista he eivät muistaisi ensimmäistäkään.

[2] Tämä on lainaus Daavidin psalmista: “Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?  Minä huudan sinua avuksi, mutta sinä olet kaukana. Jumalani, minä kutsun sinua päivisin, mutta sinä et vastaa. Yöt kaikki huudan saamatta rauhaa.” Ps 22:2,3

Jotkut suhtautuvat tähän kuin Jeesus olisi viimeisillä voimillaan vielä tyylikkäästi siteerannut Raamattua tuottaakseen tarpeeksi dramaattisen lopun. Sellainen on ihmisen pojan raa’an kuoleman kuittaamista näytelmäksi, jossa Jeesus pysyy kaiken hallitsevana sankarina loppuun asti. Girard. Things hidden… s. 232, 233. Brown Raymond E. A Crucified Christ In Holy Week. Essays on the Four Gospel Passion Narratives. The Liturgical Press. Minnesota 1986. s. 43, 44

[3] Slovenialainen filosofi ja psykoanalyytikko kuvaa Jeesuksen Isän roolia tässä kertomuksessa: ”Kristuksen ristiinnaulitsemisessa Isä Jumalan rooli muistuttaa bosnialaisen isän kokemusta tämän  joutuessa todistamaan tyttärensä joukkoraiskausta ja katsomaan saman huudon tulevan tyttären silmistä: Isä miksi hylkäsit minut!? Zizek Slavoj. The Puppet and the Dwarf: Short Circuits. Cambridge. MIT Press 2003. s. 125. Siteerattu: Depoortere Frederiek. Christ in Postmodern Philosophy. Gianni Vattimo, Rene Girard and Slavoj Žižek. T&T Clark. London. NY 2008. s. 116.

[4] Mark 15:35.

[5] Mark 15:36. Matt 27:48

[6] Johannes uskoi myös tietävänsä mitä Jeesuksen mielessä liikkui ja miksi hän sanoi mitä sanoi.

Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: “Minun on jano.” (Joh 19:28, 29)

Johannes huolehtii enemmän viimeisten hetkien pikkutarkasta sovittamisesta suureen käsikirjoitukseen, joka on viimeistä repliikkiä myöten valmiiksi kirjoitettu. Hän luo kuvan jossa Jeesus ensin ajattelee että hänelle valmistettu käsikirjoitus on nyt loppuun , mutta viime hetkellä muistaa skriptin, jonka mukaan hänen pitäisi vielä lausua kolme sanaa.

Vaikka Johannes hahmottaakin Jeesuksen elämän ja kuoleman merkityksen mahdollisimman laajassa historiallisessa perspektiivissä, hänen yrityksensä menevät minusta tässä kohtaa uskottavuuden rajojen yli.

En jaksa millään uskoa että Jeesus viimeisillä voimillaan sanoi jotain vain täyttääkseen jonkun kosmisen käsikirjoituksen. Johanneksen mainitsema janon ilmaisu, joka sinänsä on varsin todennäköinen, ei edes vastaa mihinkään Vanhan Testamentin kohtaan, jonka olisi voinut ymmärtää tämän hetken käsikirjoitukseksi?

Johannes menee siinä niin pitkälle, että muuttaa Markuksen mainitseman kepin iisoppiruo’oksi vain siksi, että sillä oli symbolinen kytkentä exodukseen (Se oli pieni pensasmainen kasvi, jonka oksilla piti pirskottaa pääsiäislampaan verta Israelilaisten ovenpieliin, jotta he säästyisivät kuolemanenkelin vierailulta).

Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo’on päässä Jeesuksen huulille.( Joh 19:29)

Johannes ei piittaa siitä kasvitieteellisestä tosiasiasta, että iisoppiruoko on yksikertaisesti liian heikko kantamaan märkää sientä. Hänelle on tärkeämpää tällaisten yksityiskohtien avulla perustella teologista tulkintaansa, jonka mukaan Jeesus on vanhatestamentillinen pääsiäiskaritsa, joka pelastaa meidät verellään.

[7] 1Kun 17:1-24. Williams James. The Bible, Violence & the Sacred. Liberation From the Myth of Sanctioned Violence. Harper. San Francisco. 1989. s. 238.

[8] Senior Donald The Passion of Jesus in the Gospel of Mark. The Liturgical Press. Minnesota. 1984. s. 124.

[9] Mark 15:37, Matt 27:50

[10] Holmen Tom ja Kankaanniemi Matti. A.D. 30. s. 113, 114.

[11] Joh 19:30.

[12] Joh. 12:31-33.

[13] Bailie Gil. Violence Unveiled. The Crossroad Publishing Company. 1996. s. 226.

[14] Luuk23: 46. Tässäkin Jeesus Luukkaan mukaan siteeraa Daavidin psalmia

“Sinun käsiisi minä uskon henkeni. Herra, sinä lunastat minut vapaaksi, sinä uskollinen Jumala.” (Ps 31:6) Koko psalmin pääpaino on uskossa Jumalaan, joka on uhrin puolella. Jeesus itse oli mennyt vielä paljon pidemmälle rukoiltuaan myös uhraajiensa puolesta.

[15] Gardell Jonas. Jeesuksesta. WSOY 2009. s. 372.

[16] Siksi Raamatussakin on mainittu vain kolmen muun henkilön viimeiset sanat; Jaakobin, Mooseksen ja Stefanuksen.

[17] Girard René. Things Hidden Since the Foundation of the World. Stanford University Press. California. 1978. Girard ei tässä kommentoi suoraan ristiinnaulitsemista, mutta siihen hän kuitenkin epäsuorasti viittaa.