« »

Teorian kehityskaari

5 kommenttia Kirjoitettu helmikuu 15, 2009 Muokattu tammikuu 10, 2016

Amerikassa nuorta Girardia pyydettiin luennoimaan Eurooppalaisesta kirjallisuudesta, joka oli hänelle jäänyt hänelle nolon vieraaksi. René  oli enemmän kiinnostunut juhlista ja amerikkalaisista autoista. Tehtäväksi anto pakotti hänet paneutumaan Cervantesin, Stendahlin, Flaubertin, Proustin ja Dostojevskin tuotantoon. Heidän tuotantoonsa tutustuminen sytytti hänen älyllisen uteliaisuutensa paloksi, joka ei ole vieläkään sammunut. Heidän kauttaan Girard oivalsi ettei ihmisen halu olekaan niin autonominen kuin romantikot ja Freud olivat kuvitelleet. Oivallus ei Girardin mielestä edes ollut hänen omansa. Hän vain havainnoi kirjoittajien itsensä läpikäymää prosessia, jossa he heräävät huomaamaan oman halunsa muilta opituksi. Näiden kirjailijoiden kuvaamat kolmiodraamat alkoivat näyttäytyä enemmän yleisiltä kuin poikkeuksilta. Kaikki ihmisen haluaminen sai kolmion muodon. Jokaiselle halulle löytyy malli, joka melkein aina muuttuu myös kilpailun kohteeksi.

1961 Girard julkaisi kirjan Deceit, Desire, and the Novel. Self and Other in Literary Structures.[1] Siinä hän riisuu romantikkojen myyttiä spontaanista ja muista riippumattomasta halusta, jalosta sielusta joka muka voi olla vapaa mustasukkaisuudesta, kilpailevasta kateudesta ja siitä seuraavasta väkivallasta. Dostojevski oli hänen tärkein esimerkkinsä novellisteista, joka itsensä tuntien ja persoonansa likoon pannen, oivalsi jotain sellaista halun luonteesta ja tarttuvuudesta, jota siihenastiset antropologit ja psykologit eivät olleet tajunneet. Hänen novelliensa sankarit yleensä himoitsivat jotain esikuvansa kautta, josta samalla tuli heidän kilpailijoitaan. Feodorin päähenkilöiden puhuttelevuus ei suinkaan ollut heidän poikkeuksellisuudessaan, vaan yleisyydessään.

Monta vuotta myöhemmin Girard eräässä haastattelussa kertoo kokemastaan kirjoittamisen aikana:

”Aloitin työskentelyni kirjan kanssa demystifioinnin moodissa, kyynisenä ja destruktiivisena, ajalleni tyypillisenä intellektualina ateistina.” Viimeistä lukua kirjoittaessaan hän kuitenkin tajusi kokevansa omaa versioitaan niistä monista kääntymyksistä joita Dostojevski kuvaili. ”Aloin lukea evankeliumeja ja muutakin Raamattua. Käännyin kristityksi.”[2] Kääntymyksen tunteellista puolta syvensi se että samana vuonna hänen otsastaan löytyi syöpäkasvain. Pelkkä älyllinen kääntymys muuttui kokonaisvaltaisemmaksi kuoleman uhan edessä. Girard ei kuitenkaan ole koskaan halunnut puhua kääntymyksestään, koska se on tuntunut hänestä liian vaikealta ja henkilökohtaiselta. Hän on vain kertonut että tuli kriittisen tutkimuksensa kohteen käännyttämäksi.[3]

Seuraavana vuonna (1961) ilmestyi Resurrection From the Underground. Feodor Dostoevsky.  Tuskin kukaan on osannut kuvata kateutta, häpeää ja sadomasokistista suhdetta yhtä hyvin kuin Dostojevski novelleissaan. Hän kuvaa katkeruutta saavuttamattoman halun edessä tavalla joka myöhemmin sai Nietzschenkin kateelliseksi. Dostojevski tarjoaa Girardille erinomaisen esimerkin imitoidusta halusta ja mimeettisestä kiihkosta. Hänen avullaan Girard syventää ja tarkentaa teoriaansa halusta joka ei suinkaan ole autonomisen ja sisäsyntyinen, vaan mallin kautta opittua ja sen kanssa kilpailuasetelmaan johtava. Feodor kuvaa ihmisiä jotka katkeroituvat ihmisille joiden haluja seuraavat, vaikka eivät halua sitä myöntää. He tulevat riippuvaisiksi ihmisistä jotka torjuvat heitä ja torjuvat ihmisiä jotka tulevat riippuvaisiksi heistä.

Kirjat saivat loistavat arvostelut. Halun teema oli 60-luvulla hyvin suosittu. Girardin intuitio oli kuitenkin johdattanut hänet polulle, joka vaati vielä monen vuoden sitkeää tutkimustyötä ja rohkeaa ajattelua. Hän alkoi vääjäämättä kulkeutua kohti paljon syvempiä ja  perusteellisempia kysymyksiä. Seuraavan kymmenen vuoden aikana hän luki enemmän kuin koskaan siihen asti tai sen jälkeen elämässään.  Kreikkalaisen mytologian ja antropologian kautta hän alkoi raapia sellaisia kulttuurikerroksia, joita siihen mennessä oli pääasiassa ihannoitu. Kansojen myyttisten kertomusten kautta hän alkoi hahmottaa yleismaailmallista teoriaa väkivallan synnylle, alkumurhalle jolle kaikki kulttuuri on rakentunut.

Käyttäen hyväkseen myös vertailevaa uskontotiedettä ja psykoanalyyttistä tukimusta hän kiinnostui erityisesti uhriuden tematiikasta. Mihin uhreja on aina tarvittu? Miksi uhrikultteja on syntynyt kaikkien kansojen keskuudessa? Mitä ihmisen perusongelmia se ratkaisee? Mihin syntipukkeja tarvitaan? Millä tavalla uskonnollisuus ja kokemus pyhästä on syntynyt? Miten pyhä ja väkivalta liittyvät toisiinsa?

Tämä uusi älyllinen läpimurtotyö ilmestyi kirjana 1972 . Violence and the Sacred[4]. sai hyvän vastaanoton erityisesti Ranskassa, jossa intellektuellien kirjoja luettiin enemmän kuin missään muualla ja kirjailijoista tehtiin paljon radio- ja televisiohaastatteluja.[5]

Vasta tämän kirjan kautta Ranskassa ja koko Euroopassa havahduttiin Girardin tutkimustyön ja ajattelun ainutlaatuisuuteen ja tärkeyteen. Ranskan Hesari Le Monde julkaisi arvion jonka mukaan: ”1972 on merkittävä vuosi humanistisessa historiassa. Tämä ei ole vain suuri kirja. Se on ainutlaatuinen ja syvästi ajankohtainen.”[6]

Monet muutkin yrittivät ymmärtää ihmisen sotaisuutta. Konrad Lorenz[7], Niko Tindbergen[8], Robert Aldrey[9] ja Desmont Morris[10] eivät nähneet hierarkkisessa yhteiskuntarakenteessa ja väkivallassa mitään nimenomaan ihmiselle tyypillistä ominaisuutta. Rakentavathan eläimetkin hierarkkisia laumoja, joita vahvin hallitsee. Girard myöntää sen, mutta yrittääkin selittää miksi ainoastaan ihminen on pystynyt järjestäytymään valtavan suuriksi kulttuureiksi ilman että valloilleen riistäytynyt väkivalta olisi aina palauttanut ne pienten laumojen tasolle. Silloinkin kun niin on käynyt uudelleen järjestäytyminen on tapahtunut aika nopeasti.

Girard kommentoi kirjan yli kymmenvuotista valmistumisprosessia seuraavasti:

”Alkusuunnitelmiini kuului kirjoittaa kaksipuolista esitystä primitiivistä ja kristillisyydestä. Monen vuoden valmistelutyöstä huolimatta minun oli myönnettävä etten kyennyt siihen. Olin haukannut enemmän kuin pystyin pureksimaan. 11 vuoden jälkeen olin kuitenkin innokas julkaisemaan jotain, joten tyydyin esittämään näkemykseni vain alkukantaisesta uskonnollisuudesta.”[11]

Hän esitteli alku-uskovaisia ihmisiä, jotka eri puolilla maailmaa ja eri kulttuureissa olivat suuttumuksensa ja väkivaltaisuutensa kautta toistensa kaltaisia. Riippumatta uskonnollisuuden muodosta psykososiaalinen käytös näytti samanlaiselta pyöreän maailman jokaisella kulmalla. Kaaoksen herättämä raivo oli kaikissa uskonnoissa samannäköistä ja syyllinen löytyi aina yhteisön laitamilta tai sen ulkopuolelta. Kaikkien sota kaikkia vasta muuttui kaikkialla kaikkien sodaksi yhtä vastaan.[12] Jokaisen kulttuurin alkukertomuksissa ja perusrakenteissa näytti löytyvän viattomia uhreja.

Kuusi vuotta myöhemmin (1978) hän julkaisi: The double Business Bound. Essays on Literature, Mimesis and Anthropology. Siinä hän tarkentaa teoriaansa mimeettisestä halusta. Dante, Camus, Nietzsche, Dostojevski, Levi-Strauss, Freud ja monet muut toimivat hänen esimerkkeinään ja kiistakumppaneinaan kun hän hioo hypoteesiaan.

Se oli kuitenkin vain pöydän puhdistamista ylenpalttisen runsaasta esimerkkiaineistosta. Myöhemmin samana vuonna oli tulossa hänen seuraava suuri pääteoksensa, jota hän oli työstänyt joka ikinen päivä yli kuuden vuoden ajan.[13] Huhuiltiin, että hän on tekemässä kirjaa kristinuskosta. Monet odottivat, että se olisi murskaava analyysi, joka paljastaisi kristinuskonkin peitellyksi väkivallan pyhittämissysteemiksi.

Things Hidden from the Foundation of the World[14] oli Girardin läpimurtoteos kahdessa mielessä. Hän sai pääosan omasta teoriastaan vihdoinkin muotoiltua ja hänestä tuli yksi Ranskan tunnetuimpia ajattelijoita. Kirja nousi parhaiten myytyjen listalle pitkäksi aikaa ja monet päälehdistä tekivät siitä etukansijuttuja.[15]

Le Monde kehuu kirjaa ainutlaatuiseksi: ”Koska se antaa meille vihdoin ensimmäisen autenttisesti ateistisen teorian uskonnosta ja pyhästä.”[16].

Tässä kirjassa Girard ensimmäistä kertaa käsittelee Raamatun tekstiä. Hän löysi juutalais-kristillisestä traditiosta pitkän kertomuksen, jonka puitteissa väkivallan sisäinen rakenne paljastui aste asteelta, kunnes kertomus Jeesuksesta riisui viimeisetkin naamarit pyhitetyltä väkivallalta. Tabuilla, rituaaleilla ja myyteillä peitelty väkivalta, jolle kaikki kulttuurit olivat rakentuneet tulivat evankeliumien kertomusten kautta paljastetuiksi.

Siinä oli nieleskelemistä Karl Marxin, Friedrich Nietzschen ja Sigmund Freudin antikristillisen perinnön lapsille, jotka siihen aikaan dominoivat yliopistomaailman älyllistä ilmapiiriä. Ranskan älymystösalonkien kaikki ulosheittomiehet valpastuivat. Girardia kohdeltiin akatemiassa tylyn tuomitsevasti. Se herätti suuressa yleisössä vain lisää kiinnostusta häntä kohtaan. Mitä enemmän suuri yleisö kiinnostui sitä perusteellisemmin akateeminen maailma vaikeni.

Koko älyllinen eliitti luki Girardin teoksia ja otti niistä vaikutteita, mutta juuri kukaan ei halunnut assosioitua hänen kanssaan siteeraamalla häntä omissa teoksissaan. Tämä siitäkin huolimatta että hän oli edistänyt Derridan, Lacanin ja monen muun ranskalaisen postmodernin ajattelijan uraa Amerikassa kutsumalla heitä sinne luennoimaan.[17]

Kirjan rakenne on akateemiseksi kirjaksi aika erikoinen. Se perustuu keskusteluun kahden psykiatrin, Jean-Michel Oughourlianin[18] ja Guy Lefortin, kanssa. Kirja ei kuitenkaan syntynyt nauhoitetun keskustelun tai edes kirjeenvaihdon pohjalta. Girard kertoo vuosia myöhemmin kuinka vaikeaa hänen oli saada laajaa aineistoa tolkulliseen järjestykseen. Siihen aikaan materiaali koottiin tuhansille paperiarkeille, eikä vielä ollut tietokonetta, joka olisi huolehtinut alaviitteiden järjestyksessä pysymisestä. Siksi hän lopulta pyysi kaksi ystävänsä avukseen. Niinpä nämä kaksi psykiatria hikoilevat kokonaisen kesän aineiston kanssa ja muokkaavat sen lopuksi dialogin muotoon.

Vain kirjan viimeinen kolmasosa syntyi aidomman dialogin pohjalta samaisten ystävien kanssa. Se keskittyy esittelemään ns. interindividuaalista psykologiaa, jonka mukaan minuus ja sen kehitys ei koskaan ole vain yksilöllinen asia, vaan pohjautuu vuorovaikutukseen toisten kanssa. Tämä perusajatus ei sinänsä kuulosta uudelta, mutta he vievät sen paljon pidemmälle kuin psykologian valtavirta siihen mennessä oli tehnyt.

Psykohistorioitsija Eugene Webb arvioi kirjan tätä osaa sanomalla: ”Ranskan kaikkein kauaskantoisin ja radikaalein uusi ymmärrys yksilö- ja sosiaalispsykologiasta on se mitä joskus kutsutaan le systéme Girard.”[19]

Minusta kirjan rakenne tuntui keinotekoiselta ja rasittavan sekavalta. Vain asiasisällön ainutlaatuisuus ja kiinnostavuus tekee kirjasta aarteen. Girard itse myöntää että kirjasta olisi voinut tulla parempi, jos hän olisi jaksanut yksin työstää sitä ainakin vuoden verran lisää.[20]

Girardista oli kirjan pohjalta vaikea tehdä tyypillistä kristittyä, koska hän arvosteli kristillisen valtavirran tapaa tulkita pääsiäisen väkivaltaisia tapahtumia. Girardin mielestä kaikkein yleisimmät sovitustelologian muodot pitivät edelleen sisällään uhrikulttuurin jäänteitä. Jumala oli edelleen uhrin verta vaativa väkivallan käyttäjä. Kirjan sisältö taipui sekä kristilliseen että antikristilliseen propagandaan. Siinä ei ollut mitään ihmettelemistä, koska Girard kuvaa Raamattuakin pitkänä kertomuksena, joka on jatkuvassa jännitteessä itsensä kanssa rimpuillessaan itsensä irti mytologisista ja väkivaltaisista juuristaan.

Girard syventää Raamatun tekstin käsittelyä kirjassaan Job, the Victim of his People[21] (-85 ja -87). Suosittelen sitä vastapainoksi jokaiselle, joka on lukenut Jungin, mielestäni täysin pieleen mennen psykoanalyysin Jumalasta, jonka hän tekee Jobin kirjan pohjalta.[22]

Katoliset kristityt, jotka olivat jo ehtineet toivottaa yllättävän älymystövieraan tervetulleeksi hoveihinsa, saivat kylmän suihkun, kun Girard seuraavassa kirjassaan, The Scapegoat [23] soveltaakin teoriaansa keskiaikaisiin noitavainoihin ja ristiretkiin.

Girardin viimeinen virka oli yhdessä maailman parhaimmista tutkimusyliopistossa. Stanfordin professorina hän vielä ennen eläköitymistään julkaisi kirjan.  A Theatre of Envy. William Shakespeare (1991).[24] Sen tarkoitus oli havainnollistaa jo luodun teorian pätevyyttä yhden kirjallisuuden suurimman klassikon kautta.

Eläkeiän bestsellerkirja I See Satan Fall Like Lightening (1999)  sai raflaavan nimensä Jeesuksen kryptisestä tokaisusta, jota evankeliumeissa ei selitetä millään lailla. Siinä Girard edelleen tarkentaa teoriaansa ja korjaa nöyrästi muutamia virheellisiä väittämiään. Hänen analyysinsä muutamasta kreikan myytistä ja evankeliumien kertomuksista ovat taas kerran vertaansa vailla. Viimeiseen asti hän yrittää välttää minkäänlaista argumentointia, joka perustuu oletukseen Kristillisen Jumalan olemassaolosta. Niin hän tekee nytkin. Silti hänen kristillinen vakaumuksensa ei enää voi jäädä kenellekään epäselväksi.

Vaikka teoria on elegantin yksinkertainen, sen selitysvoima on uskomattoman laaja ja monitahoinen. Teologien lisäksi Girardin ajattelu on poikinut kirjoja ja artikkeleita uskonto- kasvatus- ja taloustieteestä, psykologiasta, pedagogiikasta, sosiologiasta, antropologiasta, politiikasta jne. Eniten hänen ajatuksensa ovat kuitenkin innoittaneet käytännön rauhaa, sovintoa, konfliktien hallintaa ja väkivallattomuutta edistävien järjestöjen toimintaa.


[1] René  Girard. Deceit, Desire, and the Novel. Käännös: Yvonne Freccero. John Hopkins University Press. Baltimore 1965.

[2] Williams James. The Girard Reader. s. 283-286.

[3] Girard René. Evolution and Conversion. s. 44.

[4] René Girard. Violence and the Sacred. Käännös: Patrick Gregory. The Johns Hopkins University Press. Baltimore: 1977. Ilmestyi Ranskassa 72. Väkivalta ja pyhä, Tutkijaliitto 2004, Olli Sinivaara (suom.)

[5] Girard René. Resurrection From the Underground. Feodor Dostoevsky. Crossroad Publishing Company. New York 1997. s. 9.

[6] Bailie Gil. Violence Unveiled. The Crossroad Publishing Company. 1997. s. 5.

[7] Konrad Lorenz. On Agression. Bantman Books. New York. -69.

[8] Niko Tinbergen. On War and Peace in Animal and Man. Science 160. -68

[9] Robert Aldrey. African Genesis. Athenaeum. New York. -61.

[10] Desmond Morris. The Naked Ape. McGrae-Hill. New York. -67.

[11] Golsan Richard. ReneGirard and myth. s. 130.

[12] Girard toki myöntää että hänen antropologinen tuntemuksensa on liian rajallinen voidakseen tehdä varmoja väitteitä kaikkien uskontojen alkusynnystä ja väkivallan alkumuodoista tai syistä. Hän piti teoriaansa mimeettisestä halusta selkeämmin todennettavissa olevaksi kuin teoriaansa pyhän ja väkivallan alkumuodoista. Webb Eugene. The self betveen. From Freud to the New Sosial Psychology of France. University of Washington Press. 1993. s. 210, 212.

[13] Girard René. Evolution and Conversion. s. 39.

[14] René  Girard. Things Hidden from the Foundation of the World. Standford University Press. California. -87. Alunperin julkaistu Ranskassa nimellä: Des Choses cash¾es depuis la fondation du monde. Editions Grasset & Fasquelle. -78.

Olin vasta Girard-opintojeni alkuvaiheessa, kun lapseni keksivät heittää laiturin kaikki kalusteet ja tämän kirjan reunamerkintöineen järveen. Onneksi yksi yhteisön silloinen asukas näki lasten suursiivouksen. Hän oli monena yönä ikkunastaan ihmetellyt millä hartaudella luin tuota kirjaa nuotion valossa. Tajuttuaan että nimenomaan se kirja joutui järveen, hän empimättä sukelsi sen perään. Tuolit ja muut esineet saivat  jäädä järven pohjaan, mutta kirjan hän pelasti minulle. Niin pienestä voi elämän suunta olla kiinni. Jos kirja olisi jäänyt järven pohjaan, voi olla että olisin turhautuneena alkanut opiskella jotain aivan muuta.

[15] Webb Eugene. The self betveen. From Freud to the New Sosial Psychology of France. s. ix.

[16] De Radkowski. Le Monde. Lokak. 27. 1972.

[17] Williams James. The Girard Reader. s. 2.

[18] Oughourlian Jean-Michel. The Puppets of Desire. The Psychology of Hysteria, Possession and Hypnosis. Standford University Press. 1991.

[19] Webb Eugene. The self betveen. From Freud to the New Sosial Psychology of France. s. 87.

[20] Girard René. Evolution and Conversion. s. 40.

[21] René  Girard. Job, the Victim of his People. Standford University Press. California. 1987.

[22] http://www.ystavyydenmajatalo.fi/danielin_tekstit/rtf/ying_yang_ja_jung.rtf

[23] Girard René. The scapegoat. John Hopkins University Press. Baltimore. 1986. Ilmestyi ranskaksi -82.

[24] Girard René. A Theatre of Envy. William Shakespeare. St. Augustine’s Press. Indiana. 2004.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

5 Kommenttia

  1. Johnny
    Kirjoitettu helmikuu 20, 2009 kello 15:21 | Suora linkki kommenttiin

    Tutkiskelin tämän vuosikymmenen alussa työpaikkakiusaamista ja ihmettelin, miksi siitä ei ollut Suomessa kirjoitettu juuri mitään. Sen sijaan Ruotsissa aihetta oli puitu jo pitkään ja hartaasti erityisesti Heinz Leymannin ansiosta. Ks. http://www.leymann.se/. Olen yrittänyt selittää medikalisaatiota Leymannin teorioilla, työni on kesken, palaan siihen näillä sivuilla.

    Erittäin hyvä esitys syyllistämisestä työpaikkakiusaamisessa on Gisela Thyleforsin ’Syndabockar’
    http://www.bokrecension.se/9127075591.

    Terveisin

    Johnny

    • Kirjoitettu helmikuu 20, 2009 kello 23:39 | Suora linkki kommenttiin

      Kiitos Johnny
      Kummatkin antamasi linkit ovat tärkeitä. Koulussa opitaan väkivaltaisen mimesiksen ja syntipukkidynamiikan alkeet. Parhaassa tapauksessa siellä opitaan myös heräämisen ja vastuunottamisen abc. Minusta ensimmäinen ihminen oli se, joka havahtui näkemään lynkattavassa uhrissa itsensä. Uhriin samaistuminen ja hänen puolelleen asettuminen on ihmisyyden alku.
      Girardin mukaan uhriksi valittiin aina sellainen jonka ympäriltä ei löytynyt kostavaa taustajoukkoa. Meidän uhritietoisessa ajassamme uhrius on yksinkertaisin väkivallan pyhittämisen muoto. Uhria puolustavan väkivallan kanssa on vaikea kiistellä.
      Kulttuurissa jossa uhria ei oikeasti lynkata, hän voi itsekin nousta kostamaan. Elokuvat ovat täynnä uhrin oikeutettuja kostoja. Teema on tänään ollut tapetilla, koska yksi lapsistamme kävi tänään koulunsa lukittujen ovien takana. Salosta oli löydetty pari koulumurhiin viittaavaa viestiä. Koulu toimi minusta vastuullisesti. Tiedotti aamulla oppilaille ja ryhtyi tarvittaviin varotoimenpiteisiin. Toinen koulu tiedotti, mutta ei tehnyt mitään. Kolmas koulu ei edes tiedoittanut.
      No tuo oli sivuraide, joka tuli mieleen kun ajattelin kostavaa uhria. Näihin teemoihin tulen paneutumaan perusteellisemmin myöhemmin.

  2. johnny
    Kirjoitettu helmikuu 26, 2009 kello 18:55 | Suora linkki kommenttiin

    Viikko sitten kirjoittamani kommentti jäikin kesken.

    Niin Thylefors kuin eräät ranskalaisetkin lähteet antavat ymmärtää, että (työpaikka)kiusattujen kohdalla vertaistukitoiminta ei yleensä toimi. Ruotsalainen Exodus-yhdistys kaatui kiusattujen keskinäisiin erimielisyyksiin. Suomessa Kiusattujen Tuki ry, loppuvaiheissa osakeyhtiö, teki konkurssin. Monilla ranskalaisella nettisivuilla on jälkiä verisistä riidoista kiusattujen parhaaksi perustetuissa yhdistyksissä..

    Sen sijaan esimerkiksi yhden miehen kunnioitettavalla tarmolla vetämässä Uskontojen Uhrien Tuki ry:ssä vertaistuki ilmeisesti toimii, vaikka jäsenissä on varsin erilaisten uskonnollisten yhteenliitymien entisiä jäseniä.

    Uskonnoissa on ehkä jotain, joka yhdistää niiden vastustajiakin. Kiusatuilla ei tunnu olevan mitään, mistä ottaa kiinni. Kiusaamisessa on harvoin konkreettisesti vastustettavaa elementtiä, toisin kuin uskonnoissa.

    Jouduin taas kirjoittamaan kiireellä, lisää myöhemmin.

    Johnny

    • Kirjoitettu helmikuu 27, 2009 kello 04:27 | Suora linkki kommenttiin

      Kiitos Johnny.
      Tuo oli todella mielenkiintoinen havainto. Myös tekemäsi johtopäätös kuulostaa oikealta. Uskoonnon uhreja yhdistää iso ja hyvin järjestäytynyt suorastaan ylivoimaisen tuntuinen vihollinen. Sellaisen edessähän ns talvisodan ihmekin toteutui: Hyvin epätodennäköiset ihmiset löysivät kyvyn toimia yhdessä.
      Kiustuille tällaista vihollista ei todellakaan ole suotu.

  3. Isä Pekka O. M. Leivo
    Kirjoitettu maaliskuu 22, 2009 kello 23:19 | Suora linkki kommenttiin

    Tämä tekstiosuus alkoi herättelemään jonkinmoista nöyryyttä aiheen edessä. Toisaalta alkoi tuntua, että haluaisin ehkä itse päästä siihen asemaan, jossa pelkästään minusta kertominen vaikuttaisi samaa, mitä itse juuri koin lukiessani Girardista. Alkoi myös tuntua siltä, että minun on pakko onnistua pudottamaan Girard alas jalustalta jollakin tavoin.

    Ihailu, halu, kilpailu, vihollisuus.

    Sain siis hyvin välittömän ja lähelle tulevan kokemuksen juuri lukemani teorian totuudellisuudesta.

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Salla sanoi 3 kuukautta sitten:
      https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182 New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on na... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 3 kuukautta sitten:
      Aamen tuohon mitä sanot! Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiira... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 3 kuukautta sitten:
      ”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohd... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Jannu sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä: "One, two, three, four, every night we pray for war! Five, six, seven, eight, rape, kill, muti... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, o... Lutherin väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0186408