Se oli pahempaa hänen mielestään kuin väkivaltaisen kuoleman pelko, johon talven päivät olivat hänet totuttaneet, sillä tämä riisti häneltä kaiken itsenäisyyden ja sai hänen ruumiinsa polttamaan kuin tulessa ja hämmensi kaikki hänen ajatuksensa. Se oli hänelle vimmastuttava ja nöyryyttävä kokemus. Ja eniten häntä vimmastutti tietoisuus, että jos nuorukainen vain sanalla tai eleelläkin olisi osoittanut tarvitsevansa häntä tai tahtovansa pidättää häntä tai jäävänsä riippuvaiseksi hänestä, silloin hänen olisi ollut helpompi torjua ja riistäytyä irti. Vaivattomasti, jopa ylenkatseellisesti hän olisi voinut riistäytyä irti ja vapautua, jos nuorukainen olisi tahtonut takertua häneen tämän tilapäisen tuttavuuden perusteella ja esittää hänelle vaatimuksia heidän yhdessäolonsa perusteella. Mutta nyt hän tunsi itsensä vangituksi pahimmin juuri siksi, että nuorukainen oli niin yksinkertaisen tyynesti osoittanut olevansa täysin riippumaton hänestä ja tulevansa toimeen ilman häntä. Se ei ole totta, se on väärin, hän ajatteli ja kapinoi itsekseen silmät kuumina ja mieli leimuten. Mika Waltari[1]
Masokisti matkii sadistin halveksuntaa itseään kohtaan. Sadisti imitoi masokistin halua itseään kohtaan. Kumpikin tarvitsevat toisiaan roolipelissä jolla Girardin mukaan on oma metafyysinen ulottuvuutensa.
Seksuaalisella tasolla tämä traaginen takerru-torju-tanssi saa usein teatraalisen muodon. Dramaattiset dominan ja orjan rooliasut korostavat sitä, että kysymyksessä on pohjimmiltaan näytelmä, joka ei mahdu ihmisen nahkoihin. Vietti, kiima ja seksuaalinen halu mahtuu ihoon ja sen alle. Sadomasokistinen roolileikki heijastaa lihan himoa isompaa draamaa – ihmisen yritystä tulla kaikkivaltiaan kaltaiseksi. Toisessa tai itsessä etsitty jumaluus tai ylivertainen ylemmyys paljastuu aina hylkääväksi ja kärsimystä tuottavaksi. Mitä pidemmälle sadomasokistinen leikki menee, sitä kauemmaksi se eksyy seksuaalisuudesta ja pelkistyy kosmiseksi epätoivoksi. Kun ihminen tekee toisesta tai itsestään Jumalan, pyhä saa infernaalisen väkivaltaiset kasvot.
Jos kaikkivaltius paljastuisi rakastavaksi ja luokse tulevaksi, kateellinen kilpailu hänen kanssaan kävisi mahdottomaksi ja sadomasokistinen tragedia purkautuisi. Jäljelle jäisi vain kiitollisen vastaan ottamisen ja edelleen antamisen haaste. Minän ja sinän armollisessa kohtaamisessa on tämän ontologisen sairauden sietämättömän vaikeasti nieltävä lääke.
Mutta mitä sellaisella tekee, mistä voi vain kiittää?
[1] Waltari Mika, Rakkaus vainoaikaan, WSOY 1943, s. 82-83.