« »

Sadomasokismi

0 kommenttia Kirjoitettu helmikuu 25, 2009 Muokattu tammikuu 10, 2016

Se oli pahempaa hänen mielestään kuin väkivaltaisen kuoleman pelko, johon talven päivät olivat hänet totuttaneet, sillä tämä riisti häneltä kaiken itsenäisyyden ja sai hänen ruumiinsa polttamaan kuin tulessa ja hämmensi kaikki hänen ajatuksensa. Se oli hänelle vimmastuttava ja nöyryyttävä kokemus. Ja eniten häntä vimmastutti tietoisuus, että jos nuorukainen vain sanalla tai eleelläkin olisi osoittanut tarvitsevansa häntä tai tahtovansa pidättää häntä tai jäävänsä riippuvaiseksi hänestä, silloin hänen olisi ollut helpompi torjua ja riistäytyä irti. Vaivattomasti, jopa ylenkatseellisesti hän olisi voinut riistäytyä irti ja vapautua, jos nuorukainen olisi tahtonut takertua häneen tämän tilapäisen tuttavuuden perusteella ja esittää hänelle vaatimuksia heidän yhdessäolonsa perusteella. Mutta nyt hän tunsi itsensä vangituksi pahimmin juuri siksi, että nuorukainen oli niin yksinkertaisen tyynesti osoittanut olevansa täysin riippumaton hänestä ja tulevansa toimeen ilman häntä. Se ei ole totta, se on väärin, hän ajatteli ja kapinoi itsekseen silmät kuumina ja mieli leimuten. Mika Waltari[1]

Masokisti matkii sadistin halveksuntaa itseään  kohtaan. Sadisti imitoi masokistin halua itseään kohtaan. Kumpikin tarvitsevat toisiaan roolipelissä jolla Girardin mukaan on oma metafyysinen ulottuvuutensa.

Seksuaalisella tasolla tämä traaginen takerru-torju-tanssi saa usein teatraalisen muodon. Dramaattiset dominan ja orjan rooliasut korostavat sitä, että kysymyksessä on pohjimmiltaan näytelmä, joka ei mahdu ihmisen nahkoihin. Vietti, kiima ja seksuaalinen halu mahtuu ihoon ja sen alle. Sadomasokistinen roolileikki heijastaa lihan himoa isompaa draamaa – ihmisen yritystä tulla kaikkivaltiaan kaltaiseksi. Toisessa tai itsessä etsitty jumaluus tai ylivertainen ylemmyys paljastuu aina hylkääväksi ja kärsimystä tuottavaksi. Mitä pidemmälle sadomasokistinen leikki menee, sitä kauemmaksi se eksyy seksuaalisuudesta ja pelkistyy kosmiseksi epätoivoksi. Kun ihminen tekee toisesta tai itsestään Jumalan, pyhä saa infernaalisen väkivaltaiset kasvot.

Jos kaikkivaltius paljastuisi rakastavaksi ja luokse tulevaksi, kateellinen kilpailu hänen kanssaan kävisi mahdottomaksi ja sadomasokistinen tragedia purkautuisi. Jäljelle jäisi vain kiitollisen vastaan ottamisen ja edelleen antamisen haaste. Minän ja sinän armollisessa kohtaamisessa on tämän ontologisen sairauden sietämättömän vaikeasti nieltävä lääke.

Mutta mitä sellaisella tekee, mistä voi vain kiittää?


[1] Waltari Mika, Rakkaus vainoaikaan, WSOY 1943, s. 82-83.

Avainsanat: , , , , , , ,
« »

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Salla sanoi 2 viikkoa sitten:
      https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182 New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on na... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 2 viikkoa sitten:
      Aamen tuohon mitä sanot! Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiira... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 3 viikkoa sitten:
      ”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohd... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Jannu sanoi 4 viikkoa sitten:
      Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä: "One, two, three, four, every night we pray for war! Five, six, seven, eight, rape, kill, muti... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 1 kuukausi sitten:
      Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, o... Lutherin väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit