Edellinen yhteenotto pappiseliitin kanssa päättyi heidän kannaltaan aika vaarallisen tuntuiseen julkiseen nöyryytykseen. He olivat saaneet tuntea köyhän kansan vihan, pelottavan läheltä. Siksi uskonnolliset johtajat vetäytyivät vähäksi aikaa maallikoilta suojattuihin tiloihin. He eivät antautuneet, vaan lähettivät uusia pelureita kehään siinä toivossa, että Jeesus niiden kautta astuisi edes johonkin tarpeeksi pitävään ansaan.
Sitten he lähettivät muutamia fariseuksia ja Herodeksen kannattajia Jeesuksen luo saadakseen hänet puheistaan kiinni.[1]
Herodeksen kannattajista emme tiedä paljon muuta kuin että he olivat Rooman keisarin asettaman nukkekuninkaan, Herodes Antipaan, kätyreitä. He valvoivat kuninkaansa etuja vihamielisessä maastossa. He pitivät kansaa silmällä. Kuka tahansa saattoi olla Johannes Kastajaakin vaarallisempi kuninkaan vallan uhmaaja. Galilealaisena Jeesuskin kuului Herodeksen valtapiiriin. Hän oli jonkin verran varonutkin askeleitaan, koska ei aikonut kuolla Johannes Kastajan lailla Herodeksen hovissa.
Nämä fariseukset edustivat Rooman vallan vastustajia, vaikka eivät yllyttäneetkään kansaa avoimeen kapinaan niin kuin selootit.[2] Galileassa fariseukset olivat Jeesuksen sitkeimpiä kyseenalaistajia. Jo Jeesuksen toiminnan alussa nämä toisilleen vihamieliset ryhmittymät haistoivat yhteisen uhrin mahdollisuuden ja unohtivat siksi hetkeksi vastakkaiset tavoitteensa.[3] Syntipukki yhdisti vihollisia. Niin oli ollut aikojen alusta asti.
Nämä tulivat ja sanoivat hänelle: ’Opettaja, me tiedämme, että sinä puhut totta ja olet ihmisistä riippumaton. Sinä et tee eroa heidän välillään, vaan opetat Jumalan tietä totuuden mukaisesti.’[4]
Jos he oikeasti uskoivat Jeesuksen olevan ihmisistä riippumaton, niin miksi heidän pelinavauksensa kuulosti niin manipulatiivisen imartelevalta? Eihän muiden mielipiteistä vapaata ihmistä kannata imartelulla edes yrittää ohjata. Jos he taas eivät uskoneet Jeesuksen riippumattomuuteen ihmisistä, niin miksi he kaikkien kuullen kehuivat häntä sellaiseksi?
Imartelu oli tarkoitushakuista. Alleviivaamalla kansan kuullen Jeesuksen ihmisistä riippumatonta suorapuheisuutta, he tilasivat häneltä seurauksista piittaamatonta ja suoraa vastausta hyvin suunniteltuihin poliittisiin kompakysymyksiin. He tunsivat kansan kärsimättömyyden monisanaisia selityksiä kohtaan ja petasivat siksi Jeesukselle vain kaksi vaihtoehtoa. Kerro nyt kaikille selkeä käsityksesi vastaamalla kyllä tai ei. Kumpi on tässä asiassa Jumalan tie?
Onko oikein maksaa keisarille veroa vai ei?
Tuleeko meidän maksaa vai ei?
He eivät puhuneet mistä tahansa verosta tai sen suuruudesta. He puhuivat keisarin säätämästä erityisverosta, jonka kantaminen oli alkanut, kun roomalaiset ottivat Jerusalemin ja Juudean suoraan hallintaansa 63 eKr. Se oli temppeliveron kaltainen tasavero kaikille yli 14-vuotiaille miespuolisille kansalaisille. Tyttöjen verovelvollisuus alkoi jo 12-vuotiaina. Ne harvat, jotka elivät yli 65-vuotiaiksi, vapautuivat tästä verosta. Rikkaita verotettiin maaomistuksen pohjalta, koska keisari katsoi maan pohjimmiltaan kuuluvan itselleen. Köyhät maksoivat veroa itsestään, ruumistaan ja hengestään, ikään kuin sekin pohjimmiltaan kuuluisi keisarille. Siksi tämä vero koettiin niin äärimmäisen nöyryyttävänä ja kunniattomana. Paitsi että se oli köyhille usein ylivoimainen rasite, sen maksaminen oli myös äärimmäisen häpeällistä. Tributum capitis loukkasi kansan itsekunnioitusta ja uskontoa.[5] Kaiken kukkuraksi vero piti maksaa kolikoilla, joissa oli keisarin kuva.
Jeesus oli vasta noin kymmenvuotias, kun Galilealainen Juda ja fariseus Zadok lietsoivat kiihkeän kansanliikkeen protestina tätä veroa vastaan. Monet olivat valmiit vastustamaan veronkantoa aseellisesti ja henkensä kaupalla. Toisten mielestä sellainen meni vähän liian pitkälle.[6] Useimmat Juudean ja Galilean työläiset suhtautuivat kuitenkin erittäin vihamielisesti tähän veroon.[7] Heidän harteilleen sen maksaminen oli suurimmaksi osaksi langennut, ja monen pienviljelijän maatilkku oli takavarikoitu verovelkojen takia. Monet omaisuutensa menettäneet ryhtyivät rosvoiksi, kun eivät muuten pystyneet elättämään perhettään.[8]
Veron nöyryyttävyyttä syvensi se, että kansa joutui näin maksamaan maansa miehityksen kustannukset. Verorahoilla ylläpidettiin Pilatuksen ja Herodeksen ylellisiä palatseja ja kolonialistista armeijaa.
Veron kannattaminen olisi loukannut varsinkin kansan köyhintä osaa, ja nostanut ankaraa vihaa Jeesusta kohtaan. Sellaista kysyjät tuskin edes odottivatkaan Jeesukselta.[9] Sen sijaan heillä oli paljon syitä olettaa, että Jeesus vastustaisi veroa. He vain yrittivät houkutella häntä tekemään sen tarpeeksi avoimesti ja kaikkien kuullen. Se olisi antanut uskonnolliselle valtaeliitille oikeuden syyttää häntä kumouksellisesta toiminnasta. Hehän olivat Rooman nöyriä palvelijoita ja keisarillisen veron kerääjiä.
Kysymys oli siis monella tavalla ladattu. Oletko lojaali kansalle vai sen hallitsijoille? Palveletko Jumalaa vai epäjumalia? Kannatatko vallitsevaa järjestystä vai oletko kumouksellinen? Veron maksusta oli tullut hiljainen kansanäänestys Roomalaisten oikeudesta valloitukseensa. Mitä Jeesus äänestäisi?
Jeesukselle annettiin vain kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikin edusti väkivaltaa. Häntä houkuteltiin asettumaan joko valtiollisen tai vallankumouksellisen väkivallan puolelle. Jeesus kieltäytyi tukemasta kumpaakaan.
Silti kysymys oli hänelle tärkeä. Olihan suuri osa hänen seuraajistaan kyseisen veron köyhdyttämiä ja nöyryyttämiä maalaisia. Heidän taloudellisesta asemastaan hän oli puhunut monesti aiemminkin. Jeesus oli aina ollut uhrien puolella. Hän oli valmis itsekin joutumaan sellaiseksi – mutta ei roomalaisten painaman hopeadenaarin takia. Siksi hänen oli valittava sanansa tarkkaan.
Jeesus tiesi heidän teeskentelevän ja sanoi:
’Miksi te yritätte saada minut ansaan?’[10]
On teeskentelyä antaa positiivista palautetta ilman todellista ihailua. Kysymyksen esittäminen vailla oikeaa tiedonhalua on niin ikään teeskentelyä. Kummankin menettelyn takana oli tarkkaan suunniteltu metsästystaktiikka. Saalista yritettiin ajaa ansaan kysymyksillä, joihin voisi vastata vain väärin.
Ongelma oli niin akuutti ja koko kansaa kiinnostava, että Jeesus ei varmasti kykenisi vaihtamaan aihetta. Mikään asia ei saisi kansaa hetkessä unohtamaan kiinnostustansa tähän kysymykseen. Siksi he jähmettyivät kuuntelemaan selviäisikö Jeesus tästä ansasta. Jeesus ei edes yritä vaihtaa keskustelun aihetta, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan vastata kysymykseen heidän ehdoillaan.
’Näyttäkää minulle denaarin raha.’
Sitä ei aivan kenen tahansa kukkarosta löytynyt. Vaikka fariseuksilla olisi sellainen ollut, he eivät olisi uskaltaneet näyttää sitä kansalle. Silloinhan he olisivat paljastaneet kaikille, että olivat omasta puolestaan jo vastanneet kysymykseen.[11] Herodeksen kannattajat puolestaan olivat äveriäitä ja halukkaita veronmaksajia, joten heidän kukkarostaan raha löytyi helposti. Tästä Galliassa painetusta hopeakolikosta tuli nyt kertomuksen draamallinen keskipiste. Sen avulla Jeesus sotki vastustajansa konseptit ja otti keskustelun ohjakset takaisin itselleen.
He ottivat esiin rahan, ja hän kysyi: ’Kenen kuva ja nimi siinä on?’[12]
Jeesus osoitti Herodeksen kannattajan kädessä olevaa rahaa, jossa oli maailman mahtavimman ja tunnetuimman hallitsijan kuva. Se oli keisarillista mahtipropagandaa. Samalla hän käyttäytyi kuin ei itse olisi tuntenut koko miestä. Ikään kuin ei olisi koskaan rahaa nähnytkään, Jeesus pyysi sen omistajaa selittämään, kenen rahasta oli kysymys. ”Kuka tuo mies oikein on? Miksi hänen kuvansa on painettu kolikon poskeen? Mihin näitä metallinpalasia oikein käytetään? Miksi niitä on täällä niin paljon, kun kansalla on omakin valuutta olemassa?” Nämä lisäkysymykset heiluivat kuin koiran häntä ilmassa näennäistietämättömän pääkysymyksen perässä. Heittäytymällä täysin tietämättömäksi Jeesus teki sarkastista pilaa arvokkaasta palasesta hopeaa, joka on alkanut hallita jopa sen vastustajien mieliä.
Kaikki tiesivät vallan hyvin, että siinä oli nykyisen keisarin Tiberiuksen kuva ja hänen jumalallinen kunnianimensä Augustus, Jumalan Poika. Yksistään se riitti tekemään kolikosta monelle juutalaiselle saastaisen esineen, jota ei saanut edes koskea syyllistymättä epäjumalan palvontaan ja tulematta rituaalisesti epäpuhtaaksi.[13] Jeesuskaan ei ilmeisesti kolikkoa koskenut, vaan antoi kysyjien itse pitää sitä käsissään. He olivat jo alistuneet keisarin rahan valtaan, niin kuin miljoonat muutkin valloitettujen maiden asukkaat. Kansan villitseminen ja vallitseminen rahalla oli roomalainen käytäntö,[14] mutta Jeesus oli vapaa pitämään koko valuuttaa pilkkanaan.
Retorisella kysymyksellään hän vain vahvisti otettaan keskustelun johdossa. Vastustajat joutuivat nyt kansan kuullen änkyttämään tuon kaikkien vihaaman sanan:
“Keisarin”, he vastasivat.
Sotilaallisen vallan sinetöimiseksi keisari yritti alistaa kansan myös taloudellisesti. Se tapahtui pakottamalla valloitetun maan kansalaisia korvaamaan omat rahansa imperiumin valuutalla. Sellainen oli henkisestikin nujertavaa. Itse painettu raha kansallisine symboleineen oli tärkeä osa kansallista identiteettiä ja itsetuntoa.[15] Nyt he joutuivat tekemään kauppaa vieraan vallan kolikoilla. Jotta he voisivat maksaa veronsa denaareilla, heidän piti myydä palvelujaan tai tuotteitaan denaareista. Rahan kautta keisarin valta ylti paljon pidemmälle kuin sotilaallinen mahti. Silti Jeesus kohteli sitä kuin merkityksetöntä symbolia.
Suorapuheiselta mieheltä odotettiin silti selkeää vastausta alkuperäiseen kysymykseen. Pitäisikö heidän maksaa keisarille veroa hänen omalla valuutallaan? Oliko se Tooran lain eli Jumalan tahdon mukaista?
Silloin Jeesus sanoi heille: ’Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.’[16]
Jeesus käytti sanaa (apodote), joka tarkoittaa vähän enemmän kuin antamista: Maksakaa tai antakaa takaisin kenelle olette velkaa. Mutta ensin teidän täytyy päättää, kenelle oikeasti olette velkaa. Hän kehotti kuningasmielisiä veronmaksajia ja verokapinallisia fariseuksia itse päättämään kenelle kuuluu mitäkin.
He olivat yrittäneet saada Jeesusta ansaan kysymällä, mikä hänen mielestään on oikein, ja pitäisikö veroa maksaa. Jeesus siirsi kysymyksen astetta syvemmälle ja jätti sen heidän itsensä vastattavaksi. Hän lukitsi kysyjät omaan loukkuunsa.
Juutalaisille tällainen rinnastus oli pöyristyttävä. Velkaa keisarille ja Jumalalle ei voinut verrata toisiinsa alkuunkaan. Hurskas juutalainen oli kaikesta velkaa Jumalalle eikä yhtään mistään velkaa keisarille. Päinvastoin: keisari oli velkaa sekä kansalle että Jumalalle. Kansalta hän oli vienyt maan ja vapauden. Nyt hän oli viemässä vielä toimeentulonkin. Rosvolleko piti maksaa siitä, että tämä oli vienyt kaiken? Ei tule kuuloonkaan.
Eikä Jeesuskaan väitä mitään muuta. Ei hän sanoi, että kansa oli keisarille jotain velkaa. Kaikkihan sen tajusivat, ettei ole. Jeesuksen yleisö ymmärsi varsin hyvin mitä hän tarkoitti. Keneltäkään ei jäänyt huomaamatta Jeesuksen sanojen piiloviesti:
Antakaa keisarille mitä keisarille kuuluu – ei yhtään mitään!
Antakaa Jumalalle mitä Jumalalle kuuluu – koko elämänne, kaikki mitä teillä on koskaan ollut, on nyt, ja tulee koskaan olemaan.
Ei Jeesus tarjonnut mitään diplomaattisen siistiä kompromissiratkaisua. Jokaisen piti valita kahden vastakkaisen lojaalisuuden välillä. Eikä näistä antiteeseistä mitään siistiä synteesiä voinut rakentaa.
Jeesus ei suinkaan huolehtinut keisarin verosaatavista. Hän teki ironista pilaa tämän jumalallisesta vallasta ja hopearahasta vallan välineenä. Jos Keisari oli painattanut omalla kuvallaan koristeltuja hopearahoja, niin pitäkööt hyvänään ja viekööt mukanaan. Eivät ne tänne kuuluneet alun perinkään. Meitä hän ei niillä voi ostaa. Emme ole kaupan. Meidät Jahve on tehnyt oman kuvansa kaltaisiksi ja kuulumme siksi yksinomaan Hänelle. Maa ja ihminen joka sitä asuttaa, on Jumalan omaisuutta, eikä kenenkään muun. Keisarille kuuluu korkeintaan se raha, jonka on itse teettänyt. Ei mitään muuta.
Jeesus vain valitsi sanansa niin, ettei häntä muodollisesti saatu kiinni kumouksellisesta toiminnasta. Todellisuudessa hänen sanansa olivat kumouksellista ironiaa. Ne, jotka sitä eivät ymmärtäneet, alistuivat entistäkin nöyremmin maksamaan veronsa sekä keisarille, että temppelille.[17] Ne, joilla oli korvat kuulla, vapautuivat itse päättämään mitä keisarille ja temppelille oikeasti kuului, vai kuuluiko niille yhtään mitään. Suurin osa kansasta luultavasti tajusi, että Jeesus ei antanut keisarin valuutalle minkäänlaista valtaa tai arvoa. Pohjimmiltaan se ei edes kuulunut hänelle, koska hopea oli ryöstetty valloitetuista maista ja kolikot teetetty gallialaisilla sepillä.
Tämä vastaus jätti heidät ymmälle.
Fariseuksilla ja Herodeksen kannattajilla oli tullessaan valmis vastaus kysymyksiinsä. Toiset kannattivat ja toiset vastustivat keisarille maksettavaa veroa.[18] Samalla he luultavasti kannattivat juutalaisten omaa vastaavaa veroa, joka maksettiin temppelille. Ehkä osapuolet olivat entistäkin vakuuttuneempia kannastaan. Olihan Jeesus ainakin kirjaimellisesti tukenut kumpaakin. Teksti kuitenkin kertoo heidän joutuneen ymmälle.
Jos Jeesus todella olisi neuvonut kansaa nöyrästi maksamaan mielivaltaisesti määrätyn ryöstöveron, niin ainakin Herodeksen kannattajat olisivat lähteneet paikalta melko tyytyväisinä. He eivät voisi syyttää Jeesusta mistään, mutta hän olisi kansan edessä puhunut itsensä pois pelistä. Kukaan miehitystä vihaava kansalainen ei enää suostuisi kuuntelemaan häntä. Fariseukset olisivat olleet hyvillään samasta syystä, vaikka itsekin salaa vastustivat veroa.
Jos hän olisi avoimesti väittänyt veroa Jahven tahdon vastaiseksi ja kehottanut ihmisiä verokapinaan, kysyjät olisivat onnistuneet tärkeimmässä tavoitteessaan, ja luultavasti kutsuneet lähellä partioivat temppelipoliisit pidättämään Jeesuksen.
Mutta Markuksen mukaan kukaan kysyjistä ei poistunut hyvillä mielin. He olivat juuri sillä tavalla ymmällään, kuin totuutta paljastavan ironian edessä ollaan. Kestäisi vähän aikaa koota ajatukset takaisin tuttuun järjestykseen.
Kun papit myöhemmin syyttivät Jeesusta Pilatuksen edessä, he olivat vetäneet hänen sanoistaan viittä vaille oikean johtopäätöksen: Hän kieltää maksamasta veroa keisarille[19] Jeesus ei tosin suoraan ollut kieltänyt maksamasta veroa, mutta oli antanut ymmärtää, että keisari voisi hänen puolestaan pitää rahansa.
Jeesusta ei kiinnostanut jäädä taistelemaan sen enemmän keisaria kuin hänen paikallisia vasallejakaan vastaan. Vero- tai temppelikapinat eivät olleet tarpeeksi vallankumouksellisia. Hallitsijat olisivat vaihtuneet, mutta vallan sortava luonne olisi pysynyt samana.[20] Uhritkin vaihtuisivat uusiin, mutta uhreja tuottava valta pysyisi olennaisesti samana. Jeesus oli kiinnostuneempi siitä, mikä kuului Jumalalle, kuin siitä mikä ei kuulunut temppelille tai keisarille.
Hän jätti tilaa myös sille, että joskus löytyisi pappeja ja keisareita, jotka oikeasti palvelisivat kansaa ja siksi olisivat veronsa ansainneet. Tiberius ja Jerusalemin temppelissä istuva paikallishallinto ei ollut sellainen.
Mitä hyötyä näistä kuuluisiksi tulleista Jeesuksen sanoista sitten oli kenellekään? Veronkanto jatkui entiseen tapaan. Myöhemmin monet kristityt keisarit tulisivat käyttämään Jeesuksen sanoja kasvattaakseen henkilökohtaista omaisuuttaan ja valtaansa. Pohjolan perukoillakin Jeesuksen sanoilla koulutettiin nöyriä veronmaksajia sadoiksi vuosiksi, ikään kuin Jeesus itse olisi kaikkien veronkantajien suojelupyhimys. Maallinen ja hengellinen regimentti vaativat toisiltaan täydentävää kuuliaisuutta itselleen. Keisari Tiberius jäi edustamaan kaikkea myöhempää esivaltaa, johon Jeesuksen on oletettu suhtautuneen nöyrän alamaisesti. ”Valtion ja kirkon jollakin tasolla erotteleva selitys on tietenkin kätevä meidän kristillis-kapitalistisessa järjestelmässämme.”[21]
Silti on aina ollut ihmisiä, jotka eivät ole lakanneet kysymästä itseltään, mikä kuuluu keisarille ja mikä Jumalalle. Tämän päivän talouden keisarit ovat kasvottomia kuin luonnonvoimat, mutta edelleen joudumme niiden edessä vastaamaan Jeesuksen kysymykseen. Kenelle kuuluu maa? Kenelle kuluu ihminen? Kuka meidät omistaa? Kenelle olemme velkaa ja mistä? Ketä ja mitä äänestämme kukkarollamme?
[1] Mark. 12:13.
[2] Roomaa vastaan taistelevana organisoituneena aseistautuneena juutalaisena joukkona selootit eivät vielä olleet olemassa Jeesuksen aikana. (Meier John P. A Marginal Jew Vol III. Comapnions and Competitors. Doubleday. New York. 2001.
- 568.) Yksittäisinä kiihkoilijoina heitä luultavasti oli jo silloin, mutta järjestäytyneeksi vastarintaliikkeksi heistä ei vielä ollut. Osa näistä maaseudun kapinoitsijoista olivat itse asiassa väkivallattomia. (Shelly Matthews and Leight Gibson (editors) Violence in the New Testament. T&T Clark International 2005. s. 52, 53.)
[3] Mutta fariseukset menivät ulos ja ryhtyivät heti Herodeksen kannattajien kanssa suunnittelemaan, miten saisivat Jeesuksen raivatuksi pois tieltä. Mark 3:6
[4] Mark. 12:14.
[5] Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. A Ministry of Liberation. Westminster John Knox Press. Lousville. 2000. s. 120, 126.
[6] Fredriksen Paula. Jesus of Nazareth. King of the Jews. Vintage Books. 1999. s. 170.
[7] Horsley Richard A. Jesus and Empire. The Kingdom of God and the New World Disorder. Fortress Press. Minneapolis. 2003. s. 41, 42.
[8] Horsley Richard A & Hansen J. Bandits, Prophets and Messiah’s. Winston. Minneapolis. 1985. s. 52.
[9] Borg ja Crossan olettavat päinvastoin. He uskovat että tavoitteena oli lyödä kiilaa Jeesuksen ja Kansan väliin houkuttelemalla Jeesukselta tukea veron maksulle. Mutta miksi Jeesus olisi kääntynyt niitä vastaan, joiden parissa hän oli elänyt koko elämänsä? Miksi hän yhtäkkiä olisi ryhtynyt imperiumin edunvalvojaksi? Olihan hän koko ajan puhunut aivan uudenlaisen Jumalan valtakunnan tulemisesta. Borg Marcus & Crossan John Dominic. The Last Week. Harper. San Francisco. 2006. s. 64.
[10] Mark. 12:15
[11] Carey Greg. Sinners. Jesus and his earliest followers. Baylor University Press. 2009. s. 93.
[12] Mark 12:16.
[13] Myers Ched. Binding the Strong Man. A Political Reading of Marks Story of Jesus. Orbis Books. Maryknoll. New York. 2002. s. 310-314
[14] Wroe Ann. Pontius Pilate. Random House. New York. 1999. s. 142.
[15] Horsley Richard A. Jesus and the Spiral of Violence. Popular Jewish Resistance in Roman Palestine. Fortress Press. Minneapolis. 1993. s. 308.
[16] Mar 12:17.
[17] Herzog II. William R. Jesus, Justice and the Reign of God. s. 230.
[18] Horsley Richard A. Religion and Empire. Fortress Press. Minneapolis. 2003. s. 104.
[19] Luuk 23:2.
[20] Wink Walter. Engaging the Powers. Dicernment and Resistance in the World of Domination. Fortress Press. 1992. s. 136.
[21] Verhoeven Paul. Jesus Nasaretilainen. Into. Helsinki 2012. s. 152.
