Palataksemme teoriamme lähtökohtaan, esitämme että kaikkien inhimillisten instituutioiden on toistettava sovintoa tuottava murha uusien uhrien kautta.
Rene Girard.[1]
Tämän kauhistuttavan väitteen toivoisi olevan hullun kulttuuriantropologin fix idén paisuttelua mielettömään mahdottomuuteen asti. Saattaa ollakin. Mutta entä jos Girard onkin oikeassa?
Alkukantaisissa kulttuureissa tabujen rikkomisesta seurasi yhteisön kautta toteutettu Jumalan tappava viha. Vanhassa testamentissa Akanin rikkomuksen sytyttämä Jumalan viha laantui vasta kun Akan ja hänen omaisensa oli kivitetty ja poltettu.[2] Papiston valta sekoittui usein kansan lynkkausvimman kanssa, niin että niitä ei voinut erottaa toisistaan.
Kulttuurien kehittyessä lain ylläpitäminen eriytyi omaksi vallan muodoksi. Se edusti yhtä radikaalia siirtymää eteenpäin kuin ihmisuhrin korvautuminen eläinuhrilla.[3] Muinaisessa Kreikassa ja Roomassa oikeuslaitos vähitellen otti papiston roolin syntipukin valitsemisessa ja uhraamisessa. Aluksi tuomarit määräsivät kuinka monta eläintä piti urhrata ja mille jumalalle, jotta rikos tulisi sovitettua. Sen jälkeen siirryttiin vähitellen rikoksen tekijän ja uhrin välisiin korvauksiin.
Lopuksi valtio otti yksinoikeudekseen rikoksen tekijän rankaisemisen.[4] Ruttona leviävän villiintyneen koston, primitiivisen lynkkauksen ja rituaalisen uhraamisen jälkeen laista ja valtion monopolisoimasta oikeuslaitoksesta tuli ihmiskunnan viimeisin yritys hillitä väkivaltaa. Sen tarkoitus oli estää ihmisjoukon emotionaalinen oman käden oikeus ja olla riippumaton kansan tunnekuohuista ja uhraamisen tarpeesta. Lain ja sitä ylläpitävän instituution oli tarkoitus korvata rituaalinen kosto rationaalisella rangaistuksella. Uudenlainen versio ”hyvästä väkivallasta” valjastettiin kontrolloimaan pahaa väkivaltaa.
Lynkkaushengen ja objektiivisen syyllisyysarvion väliin jäi kuitenkin vain paperinohut sivistyksen verho. Tarpeeksi suuren kriisin puhjettua se repeytyi melkein aina. Syntipukkimekanismi on helposti pystynyt ottamaan haltuunsa koneiston, jonka piti sitä hallita ja rajoittaa. Oikeuslaitoksen tarkoitus on ollut huolehtia siitä, että hallitsijoiden tai kansan viha ei päässyt kohdistumaan viattomaan sijaiskohteeseen. Silti lukemattomat oikeudenkäynnit ovat olleet fanaattisia farsseja ja tuomioiden täytäntöönpanot ovat muistuttaneet menneitä uhrirituaaleja.
Silloinkin kun lakia on sovellettu vastahakoisesti osallistuvan kansan edessä, on korostettu lain jumalallista alkuperää. Siksi koko yhteisön sanelematon velvollisuus oli yhtyä Jumalan oikeutettuun vihaan, jottei itse joutuisi sen kohteeksi.
Pitkälle järjestäytynyt ja uhrikulttuurista ainakin muodollisesti vapautunut yhteiskunta on eliminoinut yksityisen koston valtiomonopolin kautta. Valtion harteille on annettu aivan uudenlainen väkivallan muoto, persoonaton ja neutraali väkivalta, jonka tarkoituksena on hillitä tai lopettaa yksityinen väkivalta kokonaan. Julkinen oikeuslaitos ei tietenkään puhu kostosta, mutta rangaistuksen kärsijät puhuvat kyllä velan maksamisesta ja rikoksen sovittamisesta. Harvoin he sitä enää lähtevät kostamaan yhteiskunnalle. Jos rikoksen uhri lähtee henkilökohtaiselle kostoretkelle, hän ”ottaa lain omiin käsiinsä”. Tällainen retoriikka paljastaa, että kansan mielessä lain toteutumisessa on myös koston ulottuvuus. Jos Euroopan sivistysvaltioiden kansalaiset saisivat äänestää kuolemanrangaistuksesta, se tulisi monessa maassa kerralla voimaan. Mikä tahansa kriisi tai mieltä kuohuttava rikos nostattaa kuolemanrangaistuksen suosion kasvua.
Vaikka yleisö osoittaisi suosiotaan yksityisille kostajille, oikeuslaitos rankaisee tämänkaltaiset kansalaisaloitteet ankarasti. Kenellekään ei anneta oikeutta yksityiseen kostoon. Valtiolla on yksinoikeus vapauden riistoon, väkivaltaan tai jopa kuoleman tuottamiseen. Tämän monopolin tarkoituksena on estää verikoston karkaaminen hillittömäksi koston kierteeksi. Kun kostaja on persoonaton instituutio, vastakostolle on vaikea löytää helpotusta tuottavaa osoitetta. Sen lisäksi kostaja on niin ylivoimaisen suuri ja väkevä, että yksilön kostonhimo todennäköisesti lannistuu sen ylivoiman edessä.
Silti monet katkerat kansalaiset ovat oppineet käyttämään kostoa ehkäisevää oikeuslaitosta henkilökohtaisen koston välineenä. Loputtomat kanteet, kalliit ja pitkät oikeudenkäynnit toimivat varsin tehokkaina koston välineinä – sille jolla on siihen varaa. Sivistysvaltiossa kostaja on armoton lain kirjaimen tulkitsija ja menee äärimmäisyyksiin asti saadakseen pykälät palvelemaan katkeruuttaan. Oikeuslaitos ei ole oppinut ehkäisemään itsensä käyttämistä henkilökohtaisen koston välineenä. Tämä on pyhitetyn väkivallan viimeisimpiä versioita. Rituaalisesti pyhitetty väkivalta on korvattu rationaalisesti pyhitetyllä väkivallalla.
[1] Girard René. Things Hidden. s. 53
[2] Joos 7:24-26.
[3] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. s. 288.
[4] Girard René. Violence and the Sacred. s. 21.
