« »

Ateismin päivä

3 kommenttia Kirjoitettu huhtikuu 8, 2011 Muokattu helmikuu 8, 2016

Pääsiäistapahtumat kattavat kolme päivää, ristiinnaulitsemisen, sapatin ja ylösnousemuksen. Kaikki neljä kertojaa ohittavat välipäivän melkein kokonaan. Kukaan heistä ei näe minkäänlaista vaivaa antaakseen välipäivän tyhjyyden vaikuttaa lukijaan. Ainoastaan Matteus kertoo miten papisto tuona päivänä halusi varmistaa haudan turvallisuuden.[1] Hänkään ei kerro kenenkään muun toimista tai kokemuksista välipäivän aikana.

Dramatiikka keskittyy ensimmäiseen ja kolmanteen päivään. Siihen, mitä ihmiset tekivät Jeesukselle ensimmäisenä päivänä ja mitä Jumala teki Jeesukselle kolmantena päivänä.

Sapatti näiden päivien välissä on kertojillekin tyhjä tila.

Viimeinen päivä

Vaikka pääsiäisdraamassa pitkäperjantaita kutsutaankin ensimmäiseksi päiväksi kolmesta, sen oikeampi nimi olisi viimeinen päivä. Ainakin sen päivän kokijoille se oli Jeesuksen tarinan loppu. Huomista ei odotettu. Jos se ylipäänsä tulisi, se ei enää kuuluisi tähän kertomukseen. Huominen olisi vain lopun jälkeinen päivä, vanhan merkityksetöntä toistoa, ilman mitään uutta alkua. Tulevaisuutta ei ollut. Se olisi jo tullessaan sitä samaa vanhaa.

Vasta jälkikäteen, koko kertomukseen tutustuneina, voimme pitää sitä jossain mielessä ensimmäisenä päivänä, uuden historian alkuna ja uuden toivon lähtökohtana. Silloin mukana olleille Jeesuksen seuraajille se oli kaikkea muuta. Jos he ylipäänsä nukkuivat edellisenä yönä, tämä päivä oli menetetyn toivon jälkeinen päivä, viimeisen päivän jälkeinen päivä. Eilinen oli tarinan loppu.

Menetyksen aiheuttama kipu oli vielä liian akuutti edes melankolisen tai nostalgisen tunnelman luomiseen. Sellainen olisi ehkä mahdollinen kymmenen vuotta myöhemmin järjestetyssä suuren pettymyksen muistotilaisuudessa, mutta ei nyt. Tämä oli katastrofaalisen epäonnistumisen ja häviön jälkeinen päivä. Sellaistakin voitaisiin juhlia, jos sankari olisi uhmannut ylivoimaa ja kuollut niin tehdessään. Mutta Jeesus ei edes yrittänyt taistella ylivoimaa vastaan. Hän antautui sille. Miten nöyryyttävää. Miten häpeällistä. Se oli heikon kuolema, ei ylivoiman kanssa taistelleen sankarin urhea loppu.

Kaiken lisäksi se taisi olla väärässä olijan, harhaisen kansanvillitsijän kuolema. Hän oli sittenkin tainnut ansaita kohtalonsa. Eilinen ristiin naulitseminen oli syntisen ja vaarallisen ihmisen ansaittu loppu. Hän ei osoittautunut ainoastaan heikoksi ja puolustuskyvyttömäksi. Hän oli ollut myös perusteellisesti väärässä. Hän oli pettänyt seuraajansa.

Kuolemansa jälkeisenä päivänä Jeesus ei luultavasti ollut seuraajiensa mielessä marttyyrinä kuollut sankari.[2] Vielä vähemmän hän oli pelastaja tai messias. Hänet tuomittiin ja tapettiin Jumalan pilkkaajana ja potentiaalisena Rooman valtakunnan uhmaajana.

Hän kuoli häpeällisesti. Kaikki hänen kauniit mutta vaikeatajuiset puheensa kuolivat hänen kanssaan. Viimeinenkin toivo siitä, että hän todella oli, mitä oli antanut ymmärtää olevansa, oli päättäväisesti ja lopullisesti murskattu. Loppujen lopuksi hän oli vain yksi väkivaltaisen kohtalon alla elävistä ihmisistä, jolla ei ollut mitään valtaa muuttaa yhtään mitään.

Jumala on vallassa ja voimassa. Valta ja voima on Jumala. Olisihan se pitänyt tietää, vaikka Jeesus oli koko ajan yrittänyt kyseenalaistaa kaikkia valtoja ja voimia. Viimeiseen hetkeen asti Jeesusta haastettiin olemaan valtojen ja voimien puolella. Hänestä ei kuitenkaan ollut siihen. Hän oli osoittautunut niitä heikommaksi.

Jumala on kuollut

Missä Jumala oli eilen? Oliko hän pettynyt Jeesukseen? Eikö Jeesus sittenkään seurannut Jumalan ohjeita? Vai oliko Jumala loppujen lopuksi täysin piittaamaton sen suhteen, mitä ihmiset tekevät toinen toisilleen? Vaikka Jeesus oli antanut ymmärtää olevansa Jumalan poika, Jumala ei millään lailla auttanut häntä. Jos Jumala ei auttanut Jeesusta, niin miksi Hän auttaisi ketään muutakaan?

Isämme ja oppineemme ovat vuosisatojen ajan ruokkineet toivoa siitä, että Jumala tulisi tavalla taikka toisella osoittamaan valtansa, kostamalla omiensa sorron ja maksamaan jokaisen murhan moninkertaisella surmalla. Eilen sellaisesta ei näkynyt merkkiäkään.

Entä Jumalan lupaukset varjeluksesta? Vanhat rakkaat lupaukset tuntuvat eilisen jälkeen entistäkin tyhjemmiltä:

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi.”[3]

Jeesus ei tosin koskaan tuota Daavidin psalmia siteerannut. Silti hän antoi ymmärtää, että juuri tuolla lailla voi Jumalaan luottaa. Siitä huolimatta häntä kohtasi sellainen paha, jota emme edes osanneet pelätä. Eikä kukaan varjellut häntä. Tässä pimeässä laaksossa kukaan ei ole meidän kanssamme. Olemme yksinäisyyteemme kirottuja.

Entä Jumalan rakkaus? Jeesus puhui siitä suorastaan kiusallisen paljon. Mitä siitä näkyi eilen? Jeesuskin kuulemma epäili sitä viime hetkillään. Mitä syytä meidän on jäädä siihen luottamaan? Eihän hän näytä piittaavan kenestäkään. Eilisen jälkeen puhe rakastavasta Jumalasta tuntuu suorastaan rivolta.

Eilinen näytti tappaneen Jeesuksenkin uskon Jumalan uskolliseen rakkauteen. Hänen elämänsä päättyi kosmiseen toivottomuuteen. Samalla se oli meidän toivomme loppu.

Taivas on mykkä. Tuomareiden, kiduttajien, solvaajien ja teloittajien elämä jatkuu kuin ei mitään olisi tapahtunut. Heidän ruokahalunsa on tänään yhtä hyvä kuin eilen. Jumalan kostosta ei näy jälkeäkään.

Ehkä Jumala ei yksinkertaisesti mahda mitään tämän maailman ruhtinaille. Ehkä Rooman Jumalat ovat vahvempia. Ehkä kaikkien jumalat ovat vain ihmisten keksintöjä. Ehkä jumalia tai Jumalaa ei yksinkertaisesti ole olemassa. Ehkä me olemme täällä vain toistemme armoilla.

Tämä päivä on jumalista tyhjä. Tämä on toivosta karrelle palaneen ateismin päivä. Sapatti, päivä jolloin ei saa tehdä juuri mitään. Jos Jumala on, hän näyttää viettävän sapattia joka päivä. Meille sapatti merkitsee vain taukoa sille pahalle, mitä ihmiset arjessa tekevät toisilleen. Tämä sapatti ei tunne hyvyyttä. Tämä on vain pahuuden jälkeinen huokaustauko. Maan ruhtinaat keräävät voimiaan, jatkaakseen arjen armotonta taistelua vallasta. Jumala on kuollut. Keskenään kilpailevat vallat ovat elossa.

Miksi, miksi, miksi!? Jeesuksen viimeiset sanat kaikuvat opetuslasten keskinäisen tyhjyyden seiniltä. Juuri hänen kauttaan he olivat yrittäneet tavoittaa jotain merkityksen tuntua tähän viheliäisen absurdiin elämään. Sama hiljaisuus, jolla Jeesukselle oli vastattu, ottaa nyt lamaannuttavaan syleilyynsä opetuslasten nääntyneet sielut. Taivas on välinpitämätön. Miksi siis millään enää olisi mitään väliä?

Annoimme niin paljon ajastamme ja energiastamme Jeesukselle. Hän antoi meille toivoa Jumalasta, joka oikeasti välittää tavallisen ihmisen kohtalosta. Mitä siitä jäi käteen? Ei mitään, ei kerrassaan mitään.

Miten me saatoimmekaan harhautua turvallisesta arjestamme uskomaan ja toivomaan mitään erityistä. Huomenna palaamme ruotuun. Jatkamme juuri sitä tavallista elämää, jonka Jeesuksen tähden jätimme.

Eilen vielä toivoimme viime hetken sankaruutta. Tänään hän on kuollut ja toivottavasti edes kuopattu. Huomenna hän on vain suloisenkatkera muisto.

Eilen hän vielä innoitti uskoa uuteen alkuun ja toivoa paremmasta. Hän kutsui sitä jopa Jumalan valtakunnaksi. Tänään hänen kohtalonsa on vain todiste meidän hölmöydestämme. Huomenna ihmettelemme mikä meihin oikein meni.

Eilen olimme vielä valmiita loppuun asti taistelemaan uuden valtakunnan puolesta. Hän kielsi senkin. Se oli nöyryyttävää. Tänään olemme taisteluitta kaatuneen johtajamme hylkäämiä, petetyiksi tulleita aaseja. Huomenna yritämme vain vältellä naapureidemme ivaavia ja vahingoniloisia katseita.

Jälkikristillinen sekularisoitunut kulttuurimme elää juuri nyt pitkäperjantain jälkeistä tyhjää päivää. Jumala johon uskoimme, on kristikunnan käytöksen ja asenteiden kautta osoittautunut väkivaltaiseksi. Jumala ei näytä puuttuvan yhdenkään viattoman uhrin kohtaloon. Kosmoksessa ei näytä olevan enää mitään muuta jäljellä kuin se, mitä ihminen tekee toiselle ihmiselle ja planeetalle, jolla elää. Se ei ole lohduttava näky.

Jumala on kuollut. Ketä nyt seuraamme? Onko jäljellä vain keskinäinen vertailu, kilpailu, kateus ja siitä seuraava väkivalta. Valistuksen synnyttämä optimistinen usko ihmiseenkin on jokseenkin kuollut ja kuopattu. Jäljellä on vain pitkänperjantain jälkeinen kyyninen realismi, taistelu vahvimman selviytymisestä, tai myyttinen sota pahuutta vastaan, jossa ihmiskunnan pelastajat tappavat toisiaan sillä ainoalla sodan perusteella, joka enää on yleisesti hyväksytty: pelastaakseen viattomia uhreja väkivallalta. Sekö on evankeliumien uhritietoisen perinnön viimeisiä jäänteitä?[4]

Ei kai tämän näin pitänyt päättyä?


[1] Matt 27:62-66.

[2] Niin vakavasti juutalaiset suhtautuivat Moosekseen sanaan siitä, että jokainen puuhun ripustettu on Jumalan kiroama (5Moos 21:22, 23). Vaikka roomalaiset ristiinnaulitsivat tuhansia kapinallisia juutalaisia, ketään heistä ei uskallettu kutsua marttyyriksi. Jumalan kiroama ei voinut olla marttyyri. Jostain salaperäisestä syystä hänen oli täytynyt itse ansaita häpeällinen kuolemansa. Holmen Tom ja Kankaanniemi Matti. A.D. 30. Art House. Helsinki 2009. s. 166.

[3] Ps 23: 4.

[4] Välipäivää käsittelevään tekstiini olen saanut vaikutteita kahdelta kirjoittajalta. Ensimmäinen on noin 500-sivuinen: Lewis. Alan. E. Between Cross & Resurrection. A Theology of Holy Saturday. Eerdmans. Grand Rapids/Cambridge. 2001. Toinen on Schwager Raymund Jesus in the Drama of Salvation. Toward a Biblical Doctrine of Redemtion. The Crossroad Publishing Company. New York. 1999.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

3 Kommenttia

  1. Tarmo
    Kirjoitettu huhtikuu 8, 2011 kello 08:34 | Suora linkki kommenttiin

    C. K. Chesterton puhui jo viime vuosisadan alussa Jeesuksen ristikuolemasta tapahtumana, jolloin Jumalasta itsestä tulee ateisti.

    Samasta aihesta on You Tubessa kiinnostava Slavoj Zizekin luentosarja:

    http://www.youtube.com/watch?v=xzwTWDvJqEo

  2. Kirjoitettu huhtikuu 9, 2011 kello 22:30 | Suora linkki kommenttiin

    Kiitos linkistä Tarmo. Zizek on varsin mielenkiintoinen ajattelija vaikka hänen maniaansa on vähän vaikea seurata. Palaan näihin tämän päivän merkityksiin myöhemmin. Olen yrittänyt kerronnassani pysyä siinä kokemuksessa mikä silloin mahdollisesti oli. Toisaalta en oikeasti usko että tämä päivä silloin oli juuri kenellekään mikään ateismin päivä. Jumalaan pettymisen päivä kylläkin, tai yhdenlaisen jumalakuvan viraltapanon päivä, mutta Jumaluuden olemassaoloa oikean ateistisesti kyseenalaistavaa mentalitettia ei kansanhurskauden keskellä ollut olemassa. Jatketaan keskustelua.

  3. johesa
    Kirjoitettu huhtikuu 19, 2014 kello 13:10 | Suora linkki kommenttiin

    Paavo Ruotsalainen, maallikko ja körttiläisyyden esikuva sai rauhan sielulleen toisen maallikon Jyväskylän seppä Högmanin lausahduksen omaksuttuaan: ”yksi sinulta puuttuu – Kristuksen sisällinen tunto – ja sen mukana kaikki” . Siitä huolimatta niin Paavon kuin kenen hyvänsä on kiusauksensa kestettävä, viimeiseen saakka. – Ihmisen osa ja ongelma on tietoisuuden aste, joka erottaa hänet muista elollisista. Jos kaiken olevaisen syvin olemus selviää ihmiselle – ehkä ihminenkin saa rauhan ”sielulleen”

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Salla sanoi 2 viikkoa sitten:
      https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182 New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on na... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 2 viikkoa sitten:
      Aamen tuohon mitä sanot! Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiira... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 2 viikkoa sitten:
      ”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohd... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Jannu sanoi 4 viikkoa sitten:
      Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä: "One, two, three, four, every night we pray for war! Five, six, seven, eight, rape, kill, muti... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 4 viikkoa sitten:
      Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, o... Lutherin väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit