Pidän aina kahta kokkia, koska keskinäinen taiteilijankateus yllyttää heidät sitä parempiin saavutuksiin.
Mika Waltari[1]
Muistan nolon episodin Girard opiskelujeni alkuvuosina. Pidin Ystävyyden Majatalossa pääsiäisseminaaria, jossa tarkastelimme evankeliumien tekstejä Girardin huomioita seuraten. Toisena yönä näin unen, joka paljasti aiheen ajankohtaisuuden omassa elämässäni. Unessa luin päivälehteä, johon joku oli kirjoittanut koko aukeaman kokoisen jutun Girardista. Artikkelin mukaan hän oli tutkinut Girardia jo 13 vuoden ajan ja päättänyt vihdoin alkaa kirjoittaa siitä.
Aamulla muistin, kuinka räikeän vihreää kateutta olin unessa tuntenut. Minähän olin tutkinut Girardin juttuja vasta muutaman vuoden. Samalla olin etsinyt Suomesta edes yhtä ihmistä, joka olisi paneutunut samaan asiaan ja jonka kanssa voisin aiheesta keskustella. Unessa sellainen vihdoin löytyi. Mutta en siitä suinkaan ilahtunut. Löysin artikkelin kirjoittajasta itseäni paremmin perehtyneen mallin haluilleni. Juuri siksi tein hänestä välittömästi kilpailijan. Minä halusin olla ensimmäinen, joka Suomessa kirjoittaa jotain Girardin pohjalta. Se, että muut imitoisivat minua, tuntuisi paljon mukavammalta kuin antaa aihetta uskoa että minä millään tavalla seuraisin heitä.
Tietenkin olin löytänyt Girardin imitoinnin kautta. Olin havainnut hänet ”haluttavaksi” itselleni tärkeiden ihmisten kiinnostuksen kautta. Nämä esikuvat olivat kuitenkin niin kaukana, ettei minun heidän kanssaan tarvinnut kilpailla.
Koomisinta tässä jutussa oli, että seuraavan päivän Helsingin Sanomissa oli kahden aukeaman juttu, joka oli rakennettu teologian tohtori Risto Saarisen haastattelun pohjalle. Siinä hän kommentoi pääsiäisen tapahtumia Girardia myötäillen. Kateellinen painajaiseni toteutui siis välittömästi. Valvereaktioni vastasi täysin unen paljastamaa taipumustani vertailuun, kateuteen ja kilpailuun. Muistan kuinka ensimmäiset ääneen lausumani kommentit olivat vähän yliolkaisen vähätteleviä. Korostin, että Saarinen ilmeisesti oli lukenut vain Girardin varhaista tuotantoa ja teki siksi liian yksioikoisia johtopäätöksiä. Pitihän minun edes jollakin tavalla osoittautua vähintäänkin vertaiseksi.
Myöhemmin sekin kritiikki osoittautui vääräksi. Luin Saarisen kirjan Sosiaalietiikka ja uskonnon eetos[2]. Se sisälsi toistaiseksi parhaan suomeksi ilmestyneen tiivistelmän Girardin ajattelusta. Samalla Saarinen soveltaa Girardilta oppimiaan ajatuksia ajankohtaiseen kulttuurikeskusteluun ja uskontojen väliseen dialogiin aivan erinomaisen haastavalla tavalla.
Reaktioni sopivat siis liiankin hyvin yhteen sen kanssa mitä Girard olisi teoriansa pohjalta voinut ennustaa. Kiusallista.
Girardin mukaan imitoidusta kohteesta tulee skandalon, pahennusta herättävä, kun tämä tuottaa ensimmäisen pettymyksen haluamalla jotain tarpeeksi sietämätöntä. Sen sijaan että seuraaja masentuisi ja luopuisi mallistaan, hänen kiinnostuksensa vain kasvaa. Siitä seuraa lumoutuneen turhautuneisuuden (frustrated fascination) noidankehä, jossa lumous kohteeseen ruokkii turhautuneisuutta ja turhautuma ruokkii lumousta.[3] Skandalon on tuhoavan addiktion kohde kuten voi olla myös seksi ja valta tai jatkuva kilpailu ammatillisesta paremmuudesta. Samalla kun se ruokkii minua se satuttaa minua. Se on kuin haljennut hammas, jota en malta olla kielelläni lipomatta, vaikka kieli tulee siitä araksi.[4]
[1] Waltari Mika, Ihmiskunnan viholliset II, WSOY 1964, s.689.
[2] Risto Saarinen. Sosiaalietiikka ja uskonnon eetos. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura. 194s. 1999.
[3] Hamerton-Kelly Robert G The Gospel & the Sacred. Fortress Press. Minneapolis. !991. s. XII.
[4] Williams James. The Girard Reader. Crossroad Bublishing Company. New York 1996. s. 198.
