Mimesis sodan lähteenä

”Kun mikä tahansa tavoitteleva ele tulee imitoiduksi, samaan kohteeseen kurottautuu kaksi kättä. Ristiriita on väistämätön.”
-Rene Girard[1]

Painovoima ei vain vedä kappaleita toistensa puoleen. Massan liike myös työntää poispäin. Jokainen huvipuiston häkkyröissä käynyt tietää että. Samoin taipumuksemme seurata toistemme haluja tuottaa sekä vetovoimaisia että pois työntäviä voimia ja niiden välisiä ristiriitoja. Se tuottaa vapaaehtoista opetuslapseutta, opettajan ja oppilaan välisiä ristiriitoja, lojaalisuutta ja petosta, kiintymystä ja vihaa, sotaa ja rauhaa.

Girard kyllä uskoo, että on mahdollista haluta toiselle, mitä tämä itse tarvitsee ja haluaa. Se on positiivista ja pyyteetöntä mimesistä: tehdä toiselle sitä, mitä hän haluaisi itselleen tehtävän. ”Tämän kaltainen mimesis ei ole kolonialistinen, eikä se tarvitse syntipukkia… Sellaisessa on läsnä jonkinlainen jumalallinen armo, vaikka sitä ei sellaiseksi tunnistettaisi.”[2]

Tulen kyllä käsittelemään positiivisen mimesiksen merkityksestä, mutta vasta seurattuani Girardin teoriaa sen synkkään ytimeen saakka.

Girardin elämäntyötä ohjaavat kysymykset ovat kuitenkin liittyneet väkivaltaan ja sen syihin. Siksi häntä on kiinnostanut enemmän mimesiksen ristiriitoja synnyttävä (conflictuaalinen) luonne kuin sen pedagoginen potentiaali. Hän on yrittänyt ymmärtää ihmiskunnan väkivaltaista historiaa ja niitä voimia, jotka edelleen vetävät meitä yhä uusiin väkivallan kierteisiin. Taipumuksemme matkia toistemme haluja on tuottanut ihmiskunnan suurimmat saavutukset. Mutta sen jalkoihin jääneiden uhrien veri on samalla ihmiskunnan suurin taakka.

Girard väittää, että mimeettinen kilpailu on aina ollut pääasiallinen syy väkivaltaan. [3] Se tuntuu ärsyttävän pieneltä selitykseltä ihmiskunnan suurimpaan ongelmaan. Pystyykö se selittämään tarpeeksi?

Mimesiksen ja väkivallan suhde tunnistetaan ja tunnustetaan yleisesti, mutta vain sen kaikkein yksinkertaisimmassa ja poikkeuksellisimmassa muodossa. Koulumurhien ja eri paikkakunnilla sattuneiden itsemurha-aaltojen yhteydessä on puhuttu suoran imitoinnin vaarallisesta imuvoimasta. Joissakin väkivallan teoissa on nähty ilmeisiä yhtäläisyyksiä samaan aikaan ilmestyneiden elokuvien tai televisiosarjojen kanssa.

Väkivaltaiset jengit matkivat suoraan toistensa väkivaltaa ja kilpailevat sen pelotusvoimalla. Sivistysvaltioiden sota terrorismia vastaan on aina vaarassa imeytyä vihollisen suoraan imitointiin. Kun sellainen paljastuu, kotiyleisö kuvittelee mielellään nähneensä jotain poikkeuksellista.

Mimesiksen ja väkivallan suhde on aina askeleen verran lähempänä jokaista meistä.

Parisuhteissa jatkamme kesken jäänyttä sotaa omien vanhempiemme kanssa, matkimme heiltä imitoituja väkivallan malleja, toistamme suvussa perittyjä sukupuolirooleja, opimme uusia pirullisuuden muotoja toinen toisiltamme ja säädämme koko paketista tähän aikaan sopivan version uhriksi joutumisesta tai uhrin tekemisestä. Perheväkivalta alkoi kauan ennen ensimmäisiä mustelmia. Melkein aina sen dynamiikkaan kuuluu malli, jonka kanssa väkivallan tekijä on mimeettisessä kilpailusuhteessa.

Sama dynamiikka, joka tuottaa poikkeuksellista väkivaltaa, rasittaa meidän tavallista arkeamme. Sama kilpaileva mimesis, joka on johtanut kansoja maailmansotiin, heimoja joukkoteurastuksiin ja nuoria poikkeuksellisiin raakuuksiin vaikuttaa jokaisen ihmisen tylsään arkeen. Keskisormi liikennevaloissa on provosoitu ja provosoi samoin kuin pommi junassa, tai lentokoneiden ohjaaminen vallan symbolien kylkiin. Jokainen toimii provosoituna ja provosoi lisää sitä samaa.

Joskus provokaatiot imaisevat mukaansa kokonaisia kansakuntia, rotuja tai uskontoja. Viholliselta imitoitu vihamielisyys sisäistyy niin laajasti, että se tulee osaksi kansallista identiteettiä. Kun koko yhteisö säestää samaa vihan laulua, yksilön on melkein mahdotonta vapautua sen taiasta.

Samaa vihaajat alkavat muistuttaa toisiaan, mutta niin tapahtuu myös rintamalinjojen yli.

[2] Williams. The Girard Reader. s. 64, 65.

[3] Girard. I See Satan Fall… s. 11