”Mutta joka ilta lähtivät sarvet ja ristit viinistä ja oluesta päihtyneinä samoilemaan kaduille ja särkivät lamppuja ja sammuttivat soihtuja ja ryskyttivät talojen ikkunaluukkuja ja löivät haavoja toisiinsa, enkä tosiaan enää voinut sanoa, kummat olivat pahempia, ristit vai sarvet, vaan molemmat kauhistuttivat minua.”
Waltari Mika, Sinuhe Egyptiläinen[1]
”Danten jälkeen, juuri kukaan ei ole Dostojevskia paremmin osannut kuvata kuinka infernaaliseksi halu voi muuttua, ei halun kohteen puutteen tai tavoittamattomuuden kautta, vaan halun malliin orjuuntumisen kautta.”
Rene Girard[2]
Kukaan ei halua tulla vihollisensa kaltaiseksi. Evankeliumien piilovaikutuksesta kulttuurissamme elää vahva uhritietoisuus ja oikea yritys olla matkimatta kärsimäämme pahaa. Silti se tapahtuu. Siitä huolimatta se toistuu. Ei siksi että rakastaisimme väkivaltaa, vaan siksi että vihaamme sitä – inhoamme sitä sydämemme pohjasta asti.
Väkivalta on maailmamme vahvin mimeettinen magneetti. Sitä on helppo vastustaa – niin kauan, kun ei itse ole sen välittömässä vaikutuspiirissä. Heti kun sivustaseuraaja joutuu väkivallan kohteeksi, hänen periaatteellinen pasifisminsa joutuu melkein ylivoimaisen imuvoiman kohteeksi. Tarpeeksi tiukassa paikassa löytyy aina hyvät perusteet käyttää ”pelastavaa” väkivaltaa ”pahaa” väkivaltaa vastaan. Väkivalta imee melkein kaikki tummien peilien alamaailmaan, jossa kukaan ei erotu vihollisestaan.
On vaikea ymmärtää väkivallan lumovoimaa jos ei samalla näe ihmisen mimeettistä luonnetta.
Melkein kaikki kapinointi on onnetonta vanhan toistoa. Antiteesi seuraa toistaan löytämättä askeltakaan eteenpäin. Kateellinen ja kilpaileva halu sitoo kapinoitsijat esikuviinsa. Pojat kiroavat isiään ja toistavat heidän syntejään. Sisarukset korostavat kilpaa erilaisuuttaan ja muuttuvat sen kautta vain enemmän toistensa kaltaisiksi. Huoltajuusriidoissa lapsia rakastetaan joskus hengenvaarallisilla tavoilla. Sota terroria vastaan muuttuu terroriksi ja pyhä taistelu suurta Saatanaa vastaan muuttuu saatanalliseksi.
Osapuolet muuttuvat toisilleen pakkomielteiksi, joita ilman on mahdotonta elää. Vihollinen on ryöminyt jokaisen aivopoimun syleilyyn. Hän on viimeinen ajatuksesi illalla, ja hän herättää sinut uuteen päivään. Hän on seuranasi aamutoimissa ja tekee työhön keskittymisen vaikeaksi. Hänen seuraava siirtonsa täytyy arvata. Hänen strategiansa ja taktiikkansa täytyy panna paremmaksi.
Se mistä alun perin kilpailimme unohtuu. Tärkeintä ei enää kadotettu asema, menetetty kumppani, omaisuus tai oikeus. Kilpailu on muuttunut kuolemanhakuiseksi. ”Se on hän taikka minä, vaikka henki menis.”
Mitä kiivaammin kilpailen samasta, sitä kiihkeämmin korostan erilaisuuttani, nimenomaan erilaisuuttani suhteessa siihen tiettyyn nilkkiin. Minun täytyy nähdä itseni parempana. Vähitellen alan määritellä melkein kaikkea itsessäni suhteessa häneen. Vihollisestani on tullut keskeinen osa identiteettiäni. Tärkeintä ei enää ole olla jonkun ihanteen tai hyvän mallin kaltainen. Tärkeintä on olla erilainen kuin pakkomielteeksi muuttunut vihollinen. Kun oma paremmuus tai ylemmyys ei takaa tarpeeksi suurta erilaisuutta, toisen kuviteltu pahuus tai alemmuus kasvattaa sitä
Kulttuurista tai uskonnosta riippumatta toisilleen vihaiset ihmiset ja toistensa kanssa sotivat ryhmät alkavat yhä enemmän muistuttaa toisiaan. Taistelun hehku haihduttaa taloudelliset, koulutukselliset tai seksuaaliset erot. Statukset ja sukupuolet sulautuvat samaan vihan sammioon. Mitä pyhempi viha, sitä pahemmin sen kantaja muuttuu halveksitun vihollisen kaltaiseksi.
Girard kutsuu tätä mimeettiseksi tuplautumiseksi (mimetic doubling)
”Kaikki mitä yksi väkivallan osapuolista kokee, ajattelee tai tekee, tulee ennemmin tai myöhemmin näkyväksi myös vastapuolessa. Lopulta yhdestäkään osapuolesta ei voi sanoa mitään sellaista, mikä ei kohta olisi totta kaikista muistakin. Lopulta ei ole mitään tapaa erottaa osapuolia toisistaan. Tätä minä kutsun tuplien suhteeksi.”[3]
Onko mitään klassisempaa teemaa: Viholliset yrittävät kilpaa korostaa erilaisuuttaan ja imeytyvät silti kohti samaa mimeettistä hornan kattilaa, jossa kumpikin onnistuu houkuttelemaan toisistaan aivan samannäköisen ”pirun irti” Ennen niin nuhteettomat sarjakuvasankaritkin muuttuvat uusimmissa elokuvaversioissa arkkivihollistensa kaltaisiksi.
[1] Waltari Mika, Sinuhe Egyptiläinen, WSOY 1947, s. 564
[2] Girard. The double Business… s 40
[3] Girard René. The double Business Bound. s. 229
sangon kaataminen toisen niskaan on niin mukavaa sitten kun kaikilla on sangot käsissä on vielä mukavampaa narsism taitaa tarttua komeasti samalla mekanismilla
kun kukaan ei käytä vilkkua en minäkään kun kaikki haukkuvat poliitikkoja kuorossa niin minäkin tietysti vain pasifistit pellet ja uskovaiset pitävät yllä ajatusta jostain ”rauhasta”.. sangon sisällöstä tietyst riippuu mitä kukin kaataa kun kaikki jotain kaataa ja yleensä vastuu on kaadettavalla eikä kaatajalla siinä keitoksessa sitten ihmiskunta rämpii ja lopulta on ämpärit päässä