”Missä tahansa uhraajilta kysytään miksi he uhraavat, vastaus on sama. Heidän täytyy toistaa mitä heidän esi-isänsä tekivät kun tämä yhteisö luotiin. Heidän täytyy toistaa joku perustavaa laatua oleva väkivalta sijaisuhrin kautta.” René Girard[1]
Rituaalien ja nimenomaan uhrirituaalien yleismaailmallisuus on aina kiehtonut uskontoantropologeja.[2] Veriuhri on historian tunnetuin rituaali. Maailman kaikissa kolkissa on rituaalisesti uhrattu ihmisen tai eläimen verta. Rituaali on ehkä ihmiskunnan vanhin muistamisen muoto. Rituaalissa sanoitetaan, tehdään ja näytetään jotain yhteisön synnyintarinasta.
Girardille uhraaminen ei ole vain muinainen kuriositeetti ja ylimenevä vaihe uskonnollisuuden kehityksen pitkässä historiassa. Muinaiset uhrirituaalit kertovat myös meistä itsestämme paljon enemmän kuin välttämättä haluamme tietää. Mika Waltarilla ei tässä suhteessa ollut mitään illuusioita. Hän oli historiallisia romaanejaan varten ahkerasti tutkinut sivistyksemme alkujuuria. Opintojensa ja kokemustensa pohjalta hänellä oli sama intuitio Girardin kanssa:
”…jo muinaisten temppelien raunioissa kohtaan saman ihmisen, itsen,.[3]
Meillä on monta tärkeää syytä olla uteliaita ihmisyytemme alkulähteiden suhteen. Mikä oikeasti tapahtui muinaisissa temppeleissä ei välttämättä ole kovin kaukana siitä, mitä olemme ja teemme tänään. Juuri siksi Girardin hypoteesien tutkiminen on myös kiusallista itsetutkiskelua.
Alkumurha oli ainutlaatuinen ja spontaani. Sen ihmeellisen yhdistävä vaikutus ei kuitenkaan voinut kestää kauan, mutta muisto lynkkauksen vaikutuksesta jäi elämään. Se ohjasi lauman käytöstä seuraavan kriisin yhteydessä.
Alkumurhan yksityiskohdat hävisivät aikojen usvaan, mutta sen toistaminen alkoi tulla yhä kaavamaisemmaksi ja säännöllisemmäksi. Samaan malliin palattiin silloinkin, kun yhteisöä ei mikään kriisi koetellut. Sijaisuhrin tappamisesta tuli ennalta ehkäisevä rituaali,[4] jonka toistoa ei uskallettu laiminlyödä.
Primitiivisten kulttuurien rituaaleja on ylenkatsottu, koska heidän Jumaliinsa ei ole uskottu, ja heidän uhrimenojaan on pidetty vastenmielisinä. Kun antropolit ovat kyselleet primitiivisten heimojen jäseniltä uhrirituaalien syitä, vastaus on ollut kaikkialla sama: Uhraamiskäskyn antaneiden Jumalien miellyttäminen ja yhteisön järjestyksen palauttaminen tai ylläpitäminen. Girardin mielestä uhrirituaalit ovat jääneet tutkijoille mysteereiksi, koska uhraajien omaa kertomusta niiden merkityksestä ei ole otettu tarpeeksi vakavasti.[5]
Uhrirituaalien todellinen merkitys on ollut niihin osallistujillekin tuntematon. Riitit eivät olisi toimineet, jos totuus niiden sisällöstä ja merkityksestä olisi oikeasti tiedostettu ja ymmärretty. Siksi rituaaleihin liittyi paljon myyttejä, tabuja, salaisuuksia ja ylenpalttisesti mystiikkaa.
Se piti yllä kaksinkertaista tunteensiirtoa: Uhri oli paha mutta hänen tai sen kuolema tuottaa hyvää. Väkivaltainen pyhä piiloutui kaksinkertaisen itsepetoksen taakse.
Institualisoitu alkumurha
Vain se, jonka puolesta on vuodatettu verta, on kestävää.
Feodor Dostojevski[6]
Uhraaminen on väkivallan teko vailla koston pelkoa.
Rene Girard[7]
Jos alkumurha oli kaikkien kulttuurien isä, niin sen muuttaminen toistettavaksi rituaaliksi oli kaikkien kulttuurien äiti. Veriuhri oli ihmiskunnan ensimmäinen ja merkittävin kulttuuriteko. Sille kaikki muu on rakennettu. Me olemme olemassa, koska aikanaan opimme uhraamaan yhden kaikkien puolesta.
Kauan ennen homeopatian syntyä, väkivaltaa opittiin parantamaan homeopaattisesti. Ritualistisesti hallittu pieni annos väkivaltaa nosti koko yhteisön vastustuskykyä väkivallan totaalituhoa vastaan. Jokainen alttari oli kuin rokotuskeskus, jossa pienillä verimäärillä yritettiin ennalta ehkäistä verilöyly.
Rituaalinen väkivalta hallitsi kaoottista väkivaltaa. Se tuotti ihmiskunnan ensimmäisen rauhan tilan, syntipukin ympärillä koetun harmonian. Sateenkaaren toisessa päässä oli uhri.
Uhrirituaali teki mahdolliseksi kasvattaa lauman kokoa heimoksi. Kun useat heimot alkoivat yhdistyä saman hallinnon alle, uhrirituaali muuttui instituutiksi, uskonnolliseksi järjestelmäksi, joka pystyi yhdistämään monia heimoja yhdeksi valtakunnaksi.
Kattavan ja kaikkia sitovan rituaalikäytännön avulla yhteiskunta jähmettyi suhteellisen tasapainoisesti ja rauhanomaisesti toimivaksi koneistoksi[8], jossa ihmiset tiesivät paikkansa ja tyytyivät siihen. Kukaan ei uskaltanut kilpailla hänelle kuulumattomasta omaisuudesta tai statuksesta.
Kaikkein väkivaltaisimmatkin riitit on luotu poistamaan väkivaltaa. [9]
Ateenan, Rooman tai Jerusalemin rituaalit olivat erilaiset ja Jumalat vaihtelivat kaupungeittain, mutta kunkin valtakunnan järjestys oli tarkkojen uhrirituaalien varassa. Jokaisen vallan keskiössä oli temppeli ja temppelin keskellä alttari. Siellä jokaisella oli oma rituaalinen paikkansa, joka määräsi kunkin sosiaalisen statuksen. Temppelissä näkyi pienoismalli yhteiskunnan valtarakenteesta orjista Jumaliin asti. Niin kauan kuin kaikki sillä välillä pysyivät Jumalten säätämässä asemassaan, valtakunnassa oli kaikki hyvin.
Muinaiset kultuurit olivat Girardin mukaan organisoineet ja ritualisoineet väkivallan säännöllisesti ja hallitusti toistettaviksi uhrimenoiksi. Niiden avulla suuretkin yhteiskuntarakenteet pysyivät koossa. Vertailevan ja kilpailevan kateellisuuden kiihottama väkivalta oli opittu rituaalisesti kanavoimaan tarkoin valikoituihin sijaiskohteisiin. Vaikka uhrirituaalit olivat väkivaltaisia, niissä valutettu veri oli koko kansalta kupattua verta. Uhri valui verestä tyhjäksi kun koko yhteisön väkivalta purkautui hänen kauttaan.
Vanhoissa idän kultuureissa näemme vielä jäänteet siitä, kuinka kaikki yhteiskunnan instituutiot olivat erilaisten rituaalien läpitunkemia. Länsimaiset demokratiat ovat tehneet parhaansa minimoidakseen kaikki rituaalit. Itsenäisyyspäivän juhlissa Suomi leikkii yhden illan ajan kuningaskuntaa. Vuoden suurin televisioyleisö kokoontuu katsomaan valtakunnan viimeisiä rituaalisia jäännöksiä. Niissäkään ei näy edes kunnon kumarruksia tai niiauksia, joilla aiemmin on osoitettu alamaisuutta instituution ylempää porrasta kohtaan. Jälkeenpäin lehdistö äänestää kuka jouti joukosta pois, koska oli huonoimmin pukeutunut.
Demokratiassahan kukaan ei ole ketään ylempänä ja jokainen äänimääräänsä kunnioittava poliitikko tulee tavallisen kansan pariin juttelemaan mukavia. Mahdolliset kilpailevaa kateutta herättävät erot yritetään vesittää olemalla kaikkien kanssa kaveri.
Laiskaan demokratiaansa ja omaan suvaistevaisuuteensa uskova kansa on kärsimätön kaikkien rituaalien kanssa, eikä yritäkään ymmärtää niiden merkitystä. Riitit ovat vain jäänteitä pimeästä uskonnollisuudesta, jossa barbaariset ihmiset uhrasivat toisiaan milloin mistäkin syistä. Miksi siis osallistua johonkin pitkästyttävään ehtoolliseen, jossa sitä paitsi on kiusallisen kannibalistista retoriikkaa.
Jumaliin ja uskonnolisiin rituaaleihin kyllästynyt kansa luottaa omaan luontaiseen kiltteyteensä ja valistuneeseen sivistykseensä. Paperinohuen sivistyksemme takaa ihmettelemme mistä niitä joukkomurhaajia oikein tulee ja kuka tekee meistä niin rumia väkivaltatilastoja. Mehän olemme rauhaa rakastavia kansalaisia. Vihaamme korkeintaan ääriuskovaisia naisten syrjijöitä, suvaistemattomia rasisteja ja fanaattisia terroristeja. Mutta kukapa ei nyt heitä vihaisi.
Rituaalinen toisto
Hyvin toimiva uhrirituaali toistaa alkuperäistä kriisiä, joka johti syntipukin spontaaniin uhraaminen. Samalla rituaalin pitää salata toiston todellinen sisältö. Se on vaikea ja vaarallinen yhdistelmä.[10]
Monissa uhrirituaaleissa on sekasortoisen väkivallan vaihe, joka sitten huipentuu uhriin kohdistettuun väkivaltaan. Näissä toistetaan alkumurhaa edeltävänyt kaaos, pienemmässä ja vaarattomammassa muodossa.[11] Uhraajat kiihdyttävän itseään ja toisiaan tanssein, huudoin ja keskinäistä sotaa muistuttavalla pelillä. Agressiot herätetään vaaran rajoille asti. Silti villi kaaos ei päädy yleiseen verilöylyyn, koska rituaali ohjaa sen purkautumaan lopulta vain uhriin. Sotaleikkiin osallistujien verta ei saanut vuodattaa, vaikka väkivaltainen kiihko siihen houkutti. Taistelusimulaatiossa herätetty vihamielisyys pitii säästää uhria varten. Sitä sai vapaasti hakata, keihästää, kivittää ja kiduttaa. Oli tärkeää, että esivalmistelut tempaisivat kaikki mukaansa niin tehokkaasti, ettei kukaan jättäytynyt loppuhuipennuksen ulkopuolelle. Kaikkien piti osallistua uhraamiseen, jotta kaikki sen kautta pelastuisivat.
Girardin mukaan tällainen uhraamista edeltävä sotasimulaatio on aivan liian realistinen ollakseen tyhjästä keksitty.[12]
Hollywood tuskin pystyy luomaan samankaltaista väkivallasta lumoutumista ja sen vapauttavaa purkautumista. Mikään ei voita sitä, että itse on mukana, ja tempautuu rituaaliseen hurmioon, joka päättyy kaikkien vihojen yhteiseen purkamiseen samaan kohteeseen. Uhrirituaalin jälkeen ei kotimatkalla tapeltu. Kaikki olivat huojentuneita. Sielu oli puhdistunut ja ihmiset nukkuivat yönsä poikkeuksellisen hyvin.
Uhraamista edeltävän kaottisen kriisivaiheen esiintyminen uhrirituaaleissa ei ole yleismaailmallista. Joko se on ryöstäytynyt hallinnasta liian monta kertaa, tai sitten se on alun perin koettu niin vaarallisena, että sitä ei ole uskallettu rituaalisesti toistaa. Jos rituaali vain vapautti kaikki agressiot koloistaan, eikä pystynytkään kanavoimaan niitä yhteen uhriin, se ei vain lakannut toimimasta vaan muuttui vaaralliseksi.[13] Yhteisö riistäytyi rituaalin rajoista ja syöksyi uudestaan alkukaaokseen.[14]
Mitä lähemmäksi rituaali vei alkuperäistä kaaosta, sitä tarkemmin rituaalin sääntöjä oli noudatettava. Demoneista päästiin vapaaksi vain jos ne voitiin yhdessä ohjata rajatun kohteen kimppuun.
[1] René Girard. A Theatre of Envy. Oxford University press. New York. 1991. s. 210.
[2] Williams. The Girard Reader. s. 11.
[3] Waltari Mika, Mikael Hakim, WSOY 2002, s. 454.
[4] Girard. Violence and the Sacred s. 102.
[5] Girard. I See Satan Fall… s.78.
[6] Igor Volgin, Dostojevskin viimeinen vuosi, SN-kirjat, 1990 s. 37.
[7] Girard. Violence and the Sacred s. 13
[8] Fleming Chris. Rene Girard. Violence and Mimesis s. 53,
[9] Girard René. Violence and the Sacred. s. 103.
[10] Girard René. Things Hidden 28, 37, 103, 112.
[11] Williams. The Girard Reader. s.13.
[12] Girard. I See Satan Fall… s. 80, 81.
[13] Girard René. Violence and the Sacred. 99, 100.
[14] Fleming Chris. Rene Girard. Violence and Mimesis s. 63
Mika Waltari kirjassaan Sinuhe kertoo,että ihminen tulee kaikesta kokemuksestaan entisen kaltaisena ulos. Vaikka ihminen kokisi sodat,sairaudet ja muut synnin seuraukset,hänen kyyneleensä olisivat krokotiilin kyyneleitä. Björn Kurten kirjassaan Jääkausi väittää,että kristillinen ehtoollinen on oikeastaan sympolista kannibalismia,muisto muinaisilta ajoilta. Syntipukkiteoriasta koulukiusattu voi olla koko koulun syntipukki,johon koko koulu on siirtänyt kaiken pahan ja pahoinvoinnin. Pahoinpidellyt lapset ovat täynnä vihaa,joka vain etsii purkautumiskohdetta. Kun se löytyy ja se kyllä löytyy,kohde saa kärsiä muiden pahasta olosta. Juutalaiset ovat olleet kristillisen Euroopan syntipukki keisarien Roomasta lähtien kaikkeen kärsimykseen kuten mustaan surmaan ja mustaan kasvatukseen aina holokaustiin ja pogromeihin asti. Kun talonpojat eivät uskaltaneet haastaa aateliston ratsuväkeä taisteluun ryöstöverotuksesta,he purkasivat vihansa juutalaisiin verovirkamiehiin ja kauppiaisiin. Mutta nyt ei miekalla enään oikeutta saa.