« »

Hautojen harras hulluus

0 kommenttia Kirjoitettu 21.2.2010 Muokattu 10.1.2016

Voi teitä! Te rakennatte muistomerkkejä profeettojen haudoille,[1]

Girardin mukaan “ei ole mitään kulttuuria ilman hautaa eikä mitään hautaa ilman kulttuuria. Pohjimmiltaan hauta on kulttuurin ensimmäinen ja ainoa symboli”[2] Haudan ympärillä kunnioitetaan kollektiivisen väkivallan aikaansaamaa kansan yhtenäisyyttä. Samalla haudat innoittavat puolustamaan ”pyhiä arvoja” uusilla uhreilla. Kukaan ei saa uhata sitä kansan yhtenäisyyttä, jonka nämä uhrit ovat saaneet aikaan.

Juuri tähän hautojen salaperäiseen merkitykseen Jeesus tunkeutuu retorisella kysymyksellä, johon ei edes odota vastausta:

mutta ketkä heidät tappoivat? Teidän isänne

Yhdellä viiltävällä kysymyksellä ja vastauksella hän paljastaa näiden pyhien paikkojen funktion: Ne ovat uskonnollisen väkivallan suojapeitteitä, kollektiivisen itsepetoksen monumentteja. Niissä on kunnioitettujen isien tappamia kunnioitettuja profeettoja. Jeesus yrittää herättää kansan johtajia hautojen tuottamasta hartaasta hulluudesta, siitä moraalisesta sokeudesta, jonka yhteisö kokee oman väkivaltaisuutensa uhrien äärellä.

Näin te tunnustatte ja hyväksytte isienne teot: he tappoivat profeetat, ja te rakennatte profeetoille muistomerkit.[3]

Mitä väärää siinä on? Meidän isoisämme tappoivat toisiaan punaisina tai valkoisina, ja me rakennamme uhreille muistomerkkejä? Mitä moitittavaa siinä voi olla? Eihän se ole murhan hyväksymistä. Pikemminkin päinvastoin. Rakentamalla muistomerkin murhatuille me nimenomaan tuomitsemme rikoksen. Mutta onko tämä meidän harras ja moraalisesti ylevä historiallinen tuomiomme todella niin selvänäköinen? Näemmekö me jotain olennaisesti enemmän kuin fariseukset omien sankariensa tai uhriensa hautojensa äärellä? Ehkä kahdentuhannen vuoden jälkeen ymmärrämmekin enemmän. Tai sitten meidän on palattava kuuntelemaan, mitä Jeesuksella oli sanottavana fariseuksille.

Matteuksen versiossa Jeesus näkee sankarien ja uhrien, tai sankariuhrien, kunnioituksessa koko ihmiskunnan moraalisen umpisokeuden:

Te teeskentelijät! Te rakennatte profeettojen haudoille muistomerkkejä, te koristelette vanhurskaiden hautakiviä ja sanotte: ’ Jos me olisimme eläneet isiemme aikana, emme olisi heidän kanssaan tahranneet käsiämme profeettojen vereen.’ [4]

Rakentamalla isiensä uhreille muistomerkkejä he pesivät kätensä isiensä kaltaisuudesta. Ei sellaista tietenkään ääneen sanottu. Jotkut hulluudet säilyvät sellaisina vain hartaassa hiljaisuudessa.

Toisaalta fariseuksilla oli aivan yhtä hyvät syyt itsepetokseensa kuin meilläkin. Eivät he mitään verenhimoisia murhaajia tai fanaattisia tappajia olleet. He olivat korkeasti koulutettuja, sivistyneitä, omassa uskossaan vilpittömiä ja hyvämaineisia uskonnon harjoittajia, joille koti, uskonto ja isien maa oli kaikki kaikessa. Oli aika luonnollista ja itsestään selvää, ettei heillä voinut ollut mitään tekemistä menneiden lynkkausten kanssa. Jos jossain tapahtui murha, fariseukset olivat lähtökohtaisesti epäiltyjen listan ulkopuolella.

Juuri tässä itsestäänselvyydessä piili itsepetos, jonka Jeesus yritti paljastaa. Pestessään kätensä profeettojen verestä, he kaikki osallistuivat isiensä syntiin. Salaa mielensä sopukoissa he kivittävät isänsä, niin kuin nämä ovat kivittäneet profeettansa. Seuraavaksi he tulisivat tahraamaan kätensä sen miehen vereen, joka nyt yritti paljastaa heidän itsepetoksensa. Heidän jälkeensä tulisi muita, jotka puolestaan tulisivat tahraamaan kätensä fariseusten vereen jne,[5] kunnes tulemme omaan sukupolveemme. Olemmeko millään olennaisella tavalla erilaisia?

Girard sanoi: ”Lapset toistavat vanhempiensa rikoksia juuri siksi että kuvittelevat olevansa moraalisesti heitä parempia.”[6]

Onko tämä kuvaus myös meistä? Tunnustammeko vihdoin oman alttiutemme väkivaltaan, kunhan se vain on tarpeeksi hyvin pyhitettyä? Vai haluammeko mekin nähdä itsemme eettisesti isiämme kehittyneempinä?

Girard kutsuu modernia individualismia epätodelliselle erilaisuudelle perustuvaksi mimeettiseksi harhaksi.[7] Emme edes havaitse kuinka me imitoimme erilaisuutemme muilta ja kilpailemme siitä kuka meistä on erilaisempi. Mitä kiivaammin kilpailemme ollaksemme yksilöllisiä, sitä samanlaisemmiksi tulemme. Mimesis alkaa sen kieltämisestä. Fariseukset seurasivat isiään juuri sen kautta, etteivät myöntäneet olevansa heidän kaltaisiaan. Olemmeko me keksineet vain uuden version ikivanhalle itsepetokselle?


[1] Luuk 11:47

[2] Girard. Things Hidden… s. 83.

[3] Luuk 11:48.

[4] Matt 23:19, 30.

[5] Goodhart. Sacrificing Commentary. s. 102

[6] Girard. I See Satan Fall… s. 20.

[7] Girard. I See Satan Fall… s. 20.

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,
« »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Sisällysluettelo

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0739784
  • Lahjoita

    Jos kirjoituksistani on ollut sinulle hyötyä, voit osoittaa kiitollisuutesi lahjoittamalla satunnaisesti tai säännöllisesti Ystävyyden Majatalossa tehtävään toipumistyöhön.

    Kohtaaminen ry:n tilille:
    Osuuspankki: FI81 5410 0220 4035 16
    viite: 7773

    Poliisihallituksen lupa nro RA/2020/470, koko maassa lukuun ottamatta Ahvenanmaata. Varoja käytetään kuntouttavan toiminnan aiheuttamiin kustannuksiin.

    KIITOS.