Ei ole mikään ihme, jos Joosef on jo murkkuikään mennessä oppinut miten pelata edukseen asemansa kuopuksena ja mahdollisena pääperijänä.
Hän sai ilmaiseksi kaiken sen isällisen huomion, jonka eteen 10 vanhempaa veljestä olivat joutuneet turhaan tekemään työtä koko ikänsä. Hänen ei tarvinnut edes raataa käytännön töissä niin kuin muiden poikien, vaan hän sai pysyä kotona pitämässä seuraa isälleen. Hänen harrastuksiinsa kuuluikin raportoida isälleen vanhemmista veljistään kuulemiaan pahoja juoruja.[1] Niidenkin kertominen oli vain isän halujen matkimista. Jaakob oli jo jättänyt Joosefin veljet toiselle sijalle. Jälkeenpäin hän tarvitsi siihen vain hyvät perusteet. Siksi hän halusi kuulla puhuttavan pahaa vanhemmista lapsistaan. Joosef toteutti auliisti isänsä tilauksen. Kaiken kukkuraksi isä teetti tälle pikku kantelupukille vielä silmiinpistävän upeat vaatteet. Niiden värit ja materiaalit muistuttivat kuninkaallisten pukeutumista.[2]
Tietenkin veljesten kateus kukoisti, eikä yksikään heistä suostunut puhuttelemaan Joosefia ystävällisesti.[3] Hän oli alusta lähtien heidän yhteisen perheongelmansa selitys ja syy, itsestään selvä syntipukki. He vihasivat Joosefia vähintään yhtä paljon kuin Jaakob helli häntä.
Jaakob näki Joosefissa oman loistokkaan tulevaisuutensa, Israelin ennustetun suuruuden, Joosefin ei tarvinnut kuin sisäistää isänsä unelmat käyttäytyäkseen ärsyttävän kuninkaallisesti. Veljesten ei tarvinnut kuin haluta sitä mitä Joosef halusi, kokeakseen hänet kilpailijakseen. Kaikki halusivat olla isänsä suosikkeja ja saada valtaa toisen yli.
Joosefin asema oli kuitenkin suvereeni. Raakel tosin synnytti Jaakobille vielä toisenkin pojan, Benjaminin.[4] Mutta Joosef oli silloin jo kuudentoista, eikä pikkuveli millään tavalla uhannut hänen asemaansa. Päinvastoin. Raakel nimittäin kuoli synnytykseen, eikä hänestä jäänyt jäljelle kuin miehen mittaan kasvanut Joosef ja vaippoihin kääritty Benjamin. Joosefin ja isän suhde vain syveni.
Benjamin ei osannut vielä edes kävellä, kun tämän tarinan alkujännitteet alkoivat käydä muille veljeksille sietämättömiksi. Lellikuopus alkoi kertoa unista, joissa muka ennustettiin että koko perhe tulisi vielä kumartamaan häntä. Silloin veljesten tähän asti vaivoin hillitsemä kateus muuttui vaaralliseksi raivoksi. He päättivät vihdoin hankkiutua ongelmastaan eroon. Syntipukki oli tapettava.
Tilaisuus tuli kun Joosef isänsä pyynnöstä meni veljesten työmaalle kysymään heidän kuulumisiaan. Veljekset tunnistivat Joosefin aristokraattisista vaatteistaan jo kaukaa. Ei kukaan kunnon paimen kulkenut tuollaisissa vaatteissa kedolla. Ennen kuin Joosef ehti heidän luokseen, veljekset olivat jo tehneet päätöksensä. He olivat kaukana kotoa, eikä muita silminnäkijöitä ollut paikalla.
Nyt tai ei koskaan. Yhtenä miehenä.
Tosipaikan edessä veljeksistä vanhin, Ruben, alkoi kuitenkin jänistää. Ehkä hän oli kuullut ikivanhan varoittavan tarinan veljeskateudesta, joka päättyi murhaan. Murhatun veri jäi huutamaan kostoa. Ehkä hänelle oli kerrottu Kainin merkistä. Joka tapauksessa häntä hirvitti ajatus tahrata kätensä veljensä vereen ja siksi hän ehdotti, että nulikka vain heitettäisiin kuivaan kaivoon. Isoveli suunnitteli myöhemmin pelastavansa Joosefin sieltä. Muut suostuivat kompromissiin ja Joosef heitettiin muitta mutkitta kaivoon.
Heti kun hän oli kaivon pohjalla, he tajusivat, ettei tämä ollut hyvä idea. Kaikki saattoivat kuulla pikkuveljen hätäiset huudot ja valitukset. Uhrin ääni vaivasi jokaista, eikä kukaan tuntenut mitään suurta vapautusta mistään. Päinvastoin. Sisäinen levottomuus vain kasvoi ja keskinäiset jännitteet kiristyivät entisestään. Veljekset istuutuivat kaivon äärelle syömään eväitä ja miettimään mitä tehtäisiin seuraavaksi.
Ei Joosefia voinut takaisinkaan nostaa. Hän ryntäisi suoraan isälle kantelemaan. Eikä häntä nyt enää raaskinut kaivoon tappaa tai jättää sinne kuolemaan. Hänet olisi pitänyt lopettaa juuri silloin, kun lynkkausmieli vielä oli yhteinen. Nyt tuo kirkas ja kaikkia yhdistävä tumma leimahdus oli vaihtunut ahdistaviin kysymyksiin, tunnontuskiin ja keskinäisiin syytöksiin.
Kirottu Ruben… ja kuka nyt ensimmäisenä lähtikään hänen ideaansa tukemaan… jos minulta olisi kysytty…
Keskustelun aikana Juuda keksi toisen kompromissin. Vedoten veljesten rahanahneuteen hän ehdotti että Joosef myytäisiin orjaksi ensimmäiselle ohikulkevalle kauppakaravaanille. Meni sitten itään tai länteen, ihan sama. Orjia tarvittiin joka suunnassa. Eikä heidän tarvinnut kauan odotella. Epäonnistunut lynkkaus muuttui onnistuneeksi kaupaksi. Koska kuopusta ei tarvinnut ottaa huomioon, jokaiselle jäi jaossa kaksi hopeasekeliä.[5]
Rubenin ja Juudan käytös osoitti, että tämän porukan katkeruutta oli vaikea lietsoa yksimieliseen lynkkaukseen asti. Kumpikin yritti pelastaa Joosefin murhalta, uskaltamatta kuitenkaan suoraan uhmata kiihtyneen enemmistön valtaa. Uhrin puolustaja olisi voinut itsekin joutua uhriksi. Sitä riskiä yksikään veljistä ei uskaltanut loppuun asti ottaa. Siksi tämäkin syntipukki lopulta uhrattiin, ei kuitenkaan tappamalla, vaan karkottamalla.
Uhrin kohtalo on tietenkin viheliäisin, mutta seuraavaksi vaikeinta on niillä, joiden rohkeus puolustaa pettää viime hetkellä. Viittä-vaille-sankarin palkintoihin ei kuulu hyvä yöuni. Rauha ja harmonia syntyvät vasta silloin kun uhraaminen on ollut täysin yksimielinen. Sellaisen uhraamisen jälkeen kaikki nukkuvat yönsä hyvin ja tulevat ainakin jonkin aikaa hienosti toimeen toistensa kanssa. Tämä uhri ei ratkaissut mitään.
Kaupan jälkeen veljekset kuitenkin teurastivat vuohipukin. Jonkinlainen uhri sekin. Myöhemmin nimenomaan vuohipukista tuli heprealaisten tärkeä uhrieläin, syntipukki, jonka karkottamisella erämaahan oli suuri rituaalinen merkitys.[6] Saivatko veljekset vuohipukin uhraamalla purettua paineitaan ja tuottiko veren vuodattaminen yhtään helpotusta? Vai oliko heillä vain nälkä? Joka tapauksessa he keksivät lavastaa Joosefin kuoleman repimällä hänen diivaviittansa rikki ja kastamalla riekaleet pukin vereen.
Leiripaikkaan palatessaan Ruben oli jälleen lojaali veljilleen. Yhdistihän heitä kuitenkin yhteinen kokemus laiminlyövästä isästä ja nyt vielä yhteinen salaisuus, jonka varjeleminen oli kaikkien yhteisen edun mukaista.
Rubenin ei tarvinnut suoraan valehdella isälleen mitään. Hän vai kysyi viattomasti, näyttivätkö rievut jotenkin tutuilta. Jaakob teki itse juuri sen johtopäätöksen, jonka pojat halusivatkin.
Poikani puku! Villipeto on hänet syönyt, Joosef on raadeltu hengiltä![7]
He myivät valheensa yhtä sujuvasti kuin veljensä. Lavastamalla veljensä karkotuksen onnettomuudeksi he yrittivät karkottaa sen mielestään: Kukaan ei tehnyt mitään. Jotain vain tapahtui.
Toisaalta kertomuksen tätä kohtaa on vaikeaa edes pitää totena. Oliko Jaakob todella niin itsekeskeisen sokea, ettei yhtään epäillyt vanhempia poikiaan? Olihan hänen täytynyt nähdä heidän kateutensa, jota hän isänä oli ruokkinut Joosefin syntymästä asti. Ehkä hän juuri siksi kieltäytyikin epäilemästä poikiaan veljesmurhasta. Siinä tapauksessa hänen olisi pitänyt syyttää myös itseään sen provosoimisesta. Ehkä hän siksi ilman ensimmäistäkään kysymystä itse valehteli poikiensa puolesta. ”Luonnollinen selitys” vapautti kaikki moraalisesta vastuusta. Isän ei tarvinnut kohdata itse harjoittamaansa syrjintää, eikä poikien tarvinnut joutua tilille Joosefin eliminoimisesta.
Veljesten kannalta Joosefin myymisestä ei ollut mitään hyötyä. Jaakob suri Joosefin menetystä niin antautuneesti, ettei huomannut muita lapsiaan enää senkään vertaa kuin ennen. Hän ei huolinut edes heidän lohdutustaan. Salaisuuden kantajina he toisaalta tuskin olisivat osanneetkaan lohduttaa isäänsä.
Jo tässä vaiheessa kertomus alkaa poiketa tyypillisestä uhrimyytistä, jonka kaava on suunnilleen seuraavanlainen:[8]
1. Yhteisössä on vakaa järjestys. Kieltoja ja tabuja ei rikota. Hallitsijan valta on kyseenalaistamaton. Kaikki ovat yhden alla.
2. Kriisi yllättää yhteisön. Seuraa kaaosta, tottelemattomuutta, kilpailua, syyttelyä ja uhmaa. Kaikki ovat kaikkia vastaan.
3. Syntipukin valitsemisen jälkeen syntyy yksimielinen enemmistö – miinus yksi. Uhraamisessa kaikki ovat yhtä vastaan.
4. Uhraamisen jälkeen kriisi on väistynyt ja yksimielisyys on palannut. Kaikki ovat jälleen kaikkien puolella.
5. Uusi järjestys ja valta luodaan, jotta vastaavanlainen kriisi ei syntyisi uudestaan. Kun vanhat säännöt ja tabut on vahvistettu tai uusia luotu tilalle ja valtamekanismi tarkastettu, kaikki ovat taas yhden alla.
6. Tapahtumaa muistellaan näkymättömään maailmaan sijoitettujen ihmeellisten tarinoiden ja legendojen avulla. Niissä lynkattu uhri kuvataan usein villipetojen raatelemaksi, niin kuin Jaakobin tekemässä tulkinnassa.
7. Jotta samanlainen kriisi ei enää toistuisi, tämä ihme pitää toistaa rituaalisen uhraamisen muodossa.
Tämän heprealaisten tärkeimmän alkukertomuksen, Joosefin tarinan, kertoja kuitenkin paljastaa kaikki-yhtä-vastaan –systeemin moraalisen kyseenalaisuuden, eikä mainitse ainuttakaan hyvää seurausta siitä. Hänen sympatiansa ovat uhrin puolella, vaikka uhri luultavasti olikin hemmottelun ylpistämä kukkoilija. Tämän kertomuksen, aivan kuten Kainin ja Aabelin tarinankin, ilmeinen tarkoitus on paljastaa lukijalle millä tavalla syntipukkeja tehdään ja miten helposti yhteisön ristiriidat purkautuvat yhteen uhriin. Kertomus Joosefista paljastaa sen mitä myytti salaa.
[1] 1Moos. 37:2.
[2] Goodhart Sandor. Sacrificing Commentary. Johns Hopkins University Press. Baltimore. 1996. s. 110.
[3] 1Moos. 37:4.
[4] C.F. Keil and F Delitzsch. Commentary on the Old Testament. Vol 1. Eermans. Grand Rapids. 1980. s. 335.
[5] Kauppahinta oli 20 hopeasekeliä (1Moos. 37:28), joka arkeologisten todisteiden mukaan oli täsmälleen sen ajan (1700 eKr.) oikea orjan hinta. Noin tuhat vuotta myöhemmin orjan hinta oli viisinkertaistunut.
[6] 3Moos 4:23-25.
[7] 1Moos. 37:33.
[8] Muuteltuna sovellettu kirjasta: James G Williams. The Bible, Violence & the Sacred. Harper. San Francisco. 1989. s. 57
