Täytyy myöntää, että en odottanut mitään suuria oivalluksia paneutuessani uudestaan kertomukseen Joosefista. Ensimmäiset valmiiksi tulkitut versiot tästä tarinasta olin kuullut jo lapsena. Nuorena aikuisenakin olin lukenut sen muutaman kerran, näkemättä siinä mitään erityisen puhuttelevaa. Vasta Girard -opintojeni myötä aloin uudestaan kiinnostua tästä pyhäkoulujen klassikosta. Joosefin tarinaa ei ole tarvinnut lapsille kovin paljon sensuroida, koska se on harvinaisen veretön, paikoitellen jopa liikuttavan kaunis draama. Samalla se on kuitenkin terävä kuvaus mimeettisestä halusta, kateellisesta kilpailusta, syntipukin tarpeesta, uhrista joka ei suostunutkaan rooliinsa ja kostosta joka melkein toteutui.
Tämä on myös siitä poikkeuksellinen VT:n tarina, että Jumalalla ei ole siinä mitään aktiivista roolia.[1] Siitä puuttuu kokonaan myyteille tyypilliset raflaavan yliluonnolliset ihmeet. Siinä ei esiinny Herran enkeleitä, taivaallisia merkkejä tai suoraa puhetta Jahvelta. Kertomuksessa on vain tavallisia ihmisiä, heidän tunteitaan, valintojaan ja kohtaloitaan. Motiivienkin tulkinta jätetään pääasiassa lukijan tehtäväksi.
Niin kuin kaikki suuret kertomukset, tämäkin tarjoaa jokaisen roolin kautta samaistumiskohteita, hahmoja joiden kautta kuulijat ovat voineet tunnistaa omaa yhteisöään ja sen sisäisiä jännitteitä. Jos tahdot kerrata lapsuutesi muistoja tai paikata aukkoa yleissivistyksessäsi, ehdotan että luet ensimmäisen Mooseksen kirjan neljätoista viimeistä lukua.[2] Minä kerron saman kertomuksen lyhyemmin ja lisään kerrontaan tulkintojani. Jos kuitenkin luet alkuperäistä tekstiä tulkinnallisen versioni rinnalla, huomaat että olen hyvin uskollinen Genesiksen viimeisten lukujen yksityiskohdille ja juonelle.
Tarinan on luultavasti kirjoittanut tuntematon kertoja kuningas Salomonin aikana, joskus 900-luvulla eKr. Sen yhtenä tarkoituksena on ollut selvittää miten Abrahamin pojanpoika, patriarkka Jaakob joskus 1700 – 1900 luvulla eKr. siirtyi sukuineen Egyptiin, josta Mooses oli noin 400v myöhemmin kokoava heidät yhdeksi kansaksi.
[1] Yksi poikkeus löytyy kertomuksen loppusuoralla. Jumala puhui Jaakobille unessa ja rohkaisee häntä menemään Egyptiin Joosefia tapaamaan (1Moos.) 46:1-4).
[2] 1Moos. 37 – 50.
Joosefin kertomus on mielenkiintoinen tarina,johon koulukiusaamisen uhri voi samaistua. Se lupaa,että Jumala voi kääntää pahan hyväksi. Sen varaan voi rakentaa anteeksiannon,joka muuten jää tyhjälle pohjalle. Dietrich Bonhoeffer on kirjoittanut VT:n ja UT:n suhteesta,että ilman verikoston uhkaa ei oikeastaan olisi anteeksiantoa. Tästä kertoo sairauteensa kuollut VT:n emeritus-professori Timo Veijola kirjassaan Ihminen,missä olet. Bonhoeffer kirjoitti yhdessä kirjeessä vankilasta,että vain jos Jumalan viha ja kosto Hänen vihollisilleen ovat voimassa olevaa todellisuutta,voivat anteeksianto ja vihollisrakkaus koskettaa sydäntämme. jumalan selkäpuoli voi puhua meille anteeksiantoa eikä hirmuista kostoa. Mutta Joosefin tarina ei tarkoita,että kiusattu olisi ennaltamäärätty menestykseen. Niin monista tekijöistä elämässä menestys riippuu,ettei se ole ennaltamäärätty. Sen eteen on kuitenkin tehtävä työtä.
Tuli mieleen viellä,että Alice Millerin mielestä tie todelliseen anteeksiantoon kulkee koetun vihan läpi. Kristuksen oli otettava päällensä koko maailman viha,jotta voisi pelastaa meidät tulevalta vihalta. En usko siihen,että seurakunta temmataan taivaaseen suurta ahdistusta pakoon. Minä uskon,että Kristus johdattaa kirkkonsa läpi suuren ahdistuksen tulevan maailman koittoon. Silloinkin,kun Jumala näyttää vihastuneelta, Hän on meitä kohtaan armollinen. Mutta Jumala on vihastunein silloin,kun näyttää siltä,ettei Hän ollenkaan ole vihastunut vaan sallii ihmisen turmeltua jumalattomuudessaan. Pahoinpideltyjen lapsien saattaa olla vaikea oppia luottamaan armolliseen ja oikeudenmukaiseen Jumalaan,mutta Luther lopulta oppi. Hänellä kyllä riitti omassa luonteessaan ja sen vammoissa kilvoittelun aihetta.