”Evankeliumien teksteissä on myös antropologinen ulottuvuutensa. En ole koskaan väittänyt, että se kattaisi koko kristillisen ilmoituksen, mutta ilman sitä kristinusko ei voi olla totuudellisesti oma itsensä.” Rene Girard.[1]
Jeesus kuoli koska me tapoimme hänet. Pitkän perjantain tapahtumat selittyvät sen kautta minkälainen ihmisyhteisö on alusta lähtien ollut ja osittain edelleenkin on. Vaikea se on myöntää, mutta niin se vain on.
Toin Afrikasta banaanipuun lehdistä pelkistetyn kuvan ristiinnaulitsemisesta ja laitoin sen seinälle. Yksi lapsistani, joka silloin oli viisivuotias, tuijotti kuvaa kauhistuneena ja sanoi: ”Ei tollaista sais tehdä kenellekään.”
Lapsen mieli järkyttyy katsellessaan kuvaa ristiinnaulitsemisesta. Järkevänä aikuisena on helpompi ottaa etäisyyttä ja vakuuttaa itsensä siitä että 2000 vuotta sitten elettiin aivan toisenlaisia aikoja, eikä meillä ole mitään olennaista tekemistä tuon kertomuksen kanssa. Evankeliumien antropologinen ilmoitus[2] paljastuu meille vasta kun suostumme katsomaan evankeliumien kertomuksia peilaten itseämme ja kulttuuriamme kertomusten eri roolien kautta. Teologia, joka ei ota vakavasti pääsiäiskertomuksen antropologista ulottuvuutta päätyy vain mytologisoimaan evankeliumeita.[3]
Minkälainen ihminen oikein on? Minkälainen minä oikeastaan olen? Tällaiset kysymykset nousevat pintaan yleensä silloin kun yksilö joutuu ristiriitaan yhteisönsä kanssa.
Elämänsä aikana Jeesus aina kutsui yksilön esiin joukosta. Hänen tapansa kohdata kuolemansa herätti kahdensuuntaisia kysymyksiä: Kuka hän oikeastaan oli? Mistä hän tuli? Minkälainen hän oli ja minne hän meni? Sama hämmennys herätti vastaavat kysymykset suhteessa itseen ja ihmiskuntaan yleensä. Mistä minä/me olemme tulleet? Minkälaisia me oikein olemme ja mihin olemme menossa? Mitä tämä tapahtumasarja kertoo meistä kaikista?
Jeesuksen elämä ja kuolema paisutti nämä kysymykset sietämättömiin mittoihin. Ennen häntä kukaan ei ollut osoittanut niin suurta sisäistä vapautta kulttuurista, jonka keskelle oli syntynyt ja jonka uhrina kuoli. Mistä ihmeen valtakunnasta hän oikein puhui? Se ei ollut kenellekään ennestään tuttu.
Tämänkaltaiset kysymykset elävät jo evankeliumien kertomusten sisällä. Opetuslapsista ei kuitenkaan tullut mitään kulttuuriantropologeja. Ihmisyyden tutkiminen alkoi itseensä menemisellä. Mitä tämä kertomus kertoo minusta ja meistä?
Kuva ei ollut ihmisyyden kannalta imarteleva.
[1] Rene Girard. La route antique des homes pervers. Grasset. Paris. 1985. Sitaatti kirjasta: Alison James. The Joy of being wrong. Crossroad Publishing Company. New York. 1998. s. 25 Girard ei väitä olevansa teologi ja myöntää kiinnittävänsä ensisijaista huomiota evankeliumien antropologiseen ymmärrykseen. Sellaisena hän pitää niitä historiallisesti ainutlaatuisina kertomuksina. Girard René. I See Satan Fall Like Lightning. Orbis Books. Maryknoll, New York. 2001 Alkupuhe.
[2] Michael E. Hardin. Mimetic Theory and Christian Theology in the Twenty-first Century. Kirjassa: Goodhart Sandor, Jorgensen Jorgen, Ryba Tom, Williams James toimittajat. For Rene Girard. Essays in Friendship and in Truth. Michigan Stater University Press. 2009. s. 267.
[3] Michael Hardin. Out of the Fog: New Horizons for the Atonement Theory. Kirjassa: Jersak Brad & Hardin Michael Editors. Stricken By God. Nonviolent identification and the Victory of Christ. WM.B Eerdmans Publishing Co. s. 64.
Yksi ajatus artikkelista “Mitä se kertoo meistä?”