« »

16.2. Kilpailuyhteiskunnan neljä myyttiä

3 kommenttia Kirjoitettu maaliskuu 8, 2009 Muokattu lokakuu 8, 2017

Modernismin aamusarastuksessa taloudesta tehtiin uskonnollisen politiikan kesyttäjää. taloudellisen edun piti yhdistää viholliset järkevään yhteistyöhön. Ahneuden piti voittaa oikeassa olemisen pakkomielteen. Talouspolitiikan piti sanella järkeä uskonnollisten intohimojen runtelemaan Eurooppaan. Siitä alkoi kauppasotien aika, ihmisten myyminen tuotannon orjiksi ja lopulta poliittisten ideologien väliset sodat, jotka kattoivat koko maailman.

Sitä mukaa kun tyranniat on kaadettu ja halut on demokratisoitu, suuri luokkataistelu on muuttunut kaikkien kilpailuksi kaikkien kanssa. Pääomavirrat siirtyvät yhä nopeammin ja irrationaalisemmin liikkuvien mimeettisten intohimojen perässä. Maailman rikkaimpiin kuuluva sijoittaja Peter Thiel tajusi jo uransa alussa, kuinka oikeassa Girard oli kuvatessaan ihmisen käytöksen laumamaisuutta. Kun nuori Mark Zuckerberg esitteli Thielille ajatuksensa Facebookista, tämä oivalsi heti, että tässähän on varsinainen halujen imuri ja levittäjä. Tämän ohjelman avulla saattoi sekä kerätä haluja, että levittää niitä nopeammin kuin koskaan ennen. Siksi hän päätti myös sijoittaa rahansa tähän halugeneraattoriin. Hänestä tuli ensimmäisiä ihmisiä, jotka rikastuivat pelkästään sillä, että ihmiset löysivät tehokkaamman tavan seurata toistensa haluja. Kun tämä halukone kerran oli saatu kunnolla pyörimään, siihen oli aika alkaa syöttää myös myytävää.

Milloinkaan aiemmin ei ole nähty sellaista mimeettisen halun villiintymistä kuin nyt. Me kutsuimme sitä optimistisesti vapaaksi markkinataloudeksi. Vapaus annettiin markkinoinnille, mainonnalle, halujen manipulaatiolle, hallinnalle ja siitä hyötymiselle. Eikä mikään hyödyttänyt markkinoita niin paljon kuin kaikkien kilpailu kaikkien kanssa.

Kilpailu kiskoo mukaansa myös akateemisen ja tieteellisen tutkimuksen. Kulttuuri- ja taidemaailma muuttuvat kilpaileviksi tuotantolaitoksiksi. Silti ainoastaan liikemiehet myöntävät avoimesti imitoivansa kilpailijoitaan ja pyrkivänsä heidän eliminointiin.  Kulttuurielämässä yritetään häivyttää kilpailevan jäljittelyn jäljet taiteesta.[1] Luovuushan on sisäsyntyistä ja kilpailusta vapaata hengen toimintaa. Silti harva pystyy enää edes kuvittelemaan sivistyksellistä kehitystä, jonka moottori ei olisi vertaiskilpailu. Ja miksi pitäisi edes yrittää? Onhan se tuottanut valtavaa edistystä, hyvinvointia ja vaurautta suurelle osalle ihmiskuntaa. Raha on mimeettisen halun inkarnaatio, kaikkien kilpailevien intohimojen aineellistuma. Sitä ei ole koskaan tarpeeksi, eikä ikinä liikaa. Kun vertaamme itseämme yhteiskuntiin, joissa kilpailu on ollut rajoitettu, meidän on vaikea löytää sieltä mitään kadehdittavaa. Kilpailuyhteiskunnassa sen sijaan, löydämme vaikka kuinka paljon kadehdittavaa, joten kait me sitten teemme asiat oikein.

Joskus epärealistisina hetkinä haaveilen vaihtotaloudessa, jossa liikutetaan vain pottuja ja palveluja. Kauhistuneena ja kiitollisena olen kuitenkin löytänyt itseni yhä kiihtyvässä markkinataloudessa, joka tuottaa koko ajan enemmän hyvinvointia ja aina lisääntyvää kurjuutta. Kansainvälinen talous on kuin muinainen kauhistuttava ja kiehtova pyhä, mysterium tremendum ja the mysterium fascinosum. Kaikkivaltias pörssikurssi on väkivaltainen, samalla kun se rajoittaa väkivaltaa. Se tuottaa järjestystä kaaokseen, mutta saattaa milloin tahansa syöstä kaikki perikatoon. Taloustieteistä puhutaan suorastaan teologisella hartaudella ja yhtä suurella epämääräisyydellä. Syntyy sellainen vaikutelma, että juuri tästä tieteestä kaikkien kansojen kadotus tai pelastus riippuu. Aina ei vain tiedä kumpi on tulossa ja tuleeko maailmanloppu huomenna vai alkoiko taivas valjeta jo eilen.

Lamat tulevat ja menevät. Yleensä ne on osattu ennustaa aika hyvin – jälkeenpäin.

Kun usko vapaan markkinatalouden kykyyn ja haluun säädellä itseään alkaa romuttua, vapaakauppasopimuksia aletaan purkaa ja kansat alkavat suojella etujaan kilpailemalla keskenään. Amerikan johtama uusi kansallisen itsekkyyden aikakausi luonnollisesti monistuu ja kaupankäynti tai siitä pidättäytyminen alkavat yhä enemmän muistuttaa sotatoimia. Eurooppa ja rikkaat maat vastaavat mielellään Amerikan kauppasotaan, jos Trump oikeasti sellaisen käynnistää, mutta siihen päättyy myös kohtalaisen menestynyt taistelu äärimmäistä köyhyyttä vastaan. Rikkaat alkavat kotiuttaa kaikki halvan työn alueille eksyneet työpaikkansa ja köyhät putoavat pois kansainvälisestä kaupasta kokonaan. Paheneva pakolaisongelma muuttaa köyhien ja rikkaiden välisen yhteistyön vähitellen kilpailevaksi vihanpidoksi. Kaikki tuntevat itsensä ryöstetyiksi ja oikeuttavat lisääntyvän väkivallan uhriudellaan. Kauppasodat ovat historiallisesti melkein aina johtaneet oikeisiin sotiin.

Kansainvälinen kilpailu on muuttunut monelle hyvin henkilökohtaiseksi ongelmaksi.

Mitä perusteellisemmin globaali talous menettää arvopohjansa, sitä vaikeampi yksilön on löytää sellainen oman taloutensa pohjaksi. Tarpeeksi toden ja oikean tuntuinen arvopohja taloudellisille valinnoille on koko ajan vaikeampi löytää. Yhä enemmän kohtaamme ihmisiä, joiden turvattomuus ja ahdistus on kasvanut, vaikka talous olisikin tällä hetkellä kunnossa. Sydän on epämääräisessä riidassa paikallisen ja kansainvälisen hyperkilpailun kanssa. Vaikka kilpailusta yritetäänkin puhua myönteisessä hengessä, siinä on julman sodan tuntu. Globaalitalouden voittajat ja häviäjät vaihtuvat nopeaan tahtiin ja käsitykset oikeasta ja väärästä vielä vikkelämmin, eikä sisäinen kompassi enää löydä pysyviä ilmansuuntia. Maailmalla tuntuu olevan niin monta vetovoimaista napaa, ettei viisari osaa pysähtyä yhdenkään kohdalla. Mihin oikein uskon ja minkä mukaan suunnistan maailmassa, jossa kaikki ansaitseminen ja kuluttaminen on muuttunut kirkuvan eettiseksi kysymykseksi, samalla kun millään ei kuitenkaan tunnu olevan mitään todellista merkitystä? Pitää vain kasvaa, kuluttaa, laajentua ja levitä. Jos ruumiini solut alkaisivat tehdä niin, minun olisi mentävä syöpähoitoon. Kuinka pitkälle globaali syöpä on levinnyt ja onko sille enää mitään tehtävissä?

Taloustieteellinen sivistykseni on kohtuullisesti lukeneen elämäntapahipin pohdintaa. Olen tutustunut rahan tärkeyteen, elettyäni kaksikymmentä vuotta konkurssin partaalla, osallistuttuani kansainväliseen kehitysaputyöhön Suomen World Visionin perustajajäsenenä ja elettyäni kohtuullisen köyhänä köyhien kanssa melkein koko ikäni. Tältä pohjalta ja Rene Girardin innoittamana käsittelen neljää taloustieteen hyvin popularisoimaa uskomusta, jotka edelleen vaikuttavat arkeemme.

 Homo economicus?

Homo economicus syntyi käsitteenä jo 1700 luvun lopulla, Adam Smithin (1723 – 1790) modernin taloustieteen isän, kirjoitusten pohjalta. Vasta seuraavalla vuosisadalla alettiin tosissaan uskoa systemaattisesti toimivaan yksilöön, joka kykeni olemaan täysin muista riippumaton ja rationaalinen taloudellisissa päätöksissään. Uskottiin että homo economicuksen ohjaama markkinatalous laimentaisi vähitellen kansallisia ja uskonnollisia intohimoja. Taloudelliset intressit sulattaisivat vähitellen sisäänsä sotia lietsovat ristiriidat ja taloudellinen kilpailu korvaisi vanhat sotimisen syyt.

Homo economicusta on siitä lähtien pidetty kylmäverisenä oman edun tavoittelijana, joka täysin rationaalisesti laskee sijoitustensa riskit ainoastaan lisätäkseen omaisuuttaan. Työpaikan hän valitsee sen mukaan missä voi vähimmällä vaivalla ansaita eniten rahaa.

Ominaisuus, jota muinoin kutsuttiin ahneudeksi ja jonka kristityt sisällyttivät seitsemään kuolemansyntiin, muuttui taloustieteessä moraalisesti neutraaliksi ja yhteistä hyvää palvelevaksi ominaisuudeksi.

Tämä laskelmoiva ja muiden kanssa kilpaileva egoismi on taloustieteissä kritiikittä hyväksytty yli vuosisadan ajan. Vaikka kuva ei näytä mitenkään imartelevalta, tämän ihmislajin kuitenkin oletettiin palvelevat yhteistä hyvää. Aiemmin kilpailevaa oman edun tavoittelua pidettiin kaikkia suhteita myrkyttävänä ominaisuutena.

Homo economicuksen kuitenkin oletettiin olevan rationaalinen, eli kaikesta kateudesta, katkeruudesta ja pahansuovasta kilpailusta vapaa. Hän pystyi kalkyloimaan hyötyprosenttinsa ilman mitään intohimoja muuhun kuin tavaraan ja mammonaan. Nykyään homo economicukselle hyväksytään lisää paheita, kuten kilpaileva kateus, kilpailijoita syövä loputon nälkä ja turhamainen kunnianhimo. Uuden paheet ovat vain lisänneet markkinavoimien luottamusta homo mimeticukseen, omistushaluiseen kilpailijaan, seuraavan vuosineljännesraportin plussasaldon rakentajana. Sitä mukaa kun tavalliset kansalaisetkin muuttuvat tämän ihmislajin kaltaiseksi, kansantalous elpyy ja maalla alkaa taas mennä hyvin.

Kaikessa raadollisuudessaan homo economicus on silti liian hyvä kuva meistä. Se ei ota huomioon kaikkein keskeisintä taipumustamme rakentaa menestystämme kateellisen vertailun ja nimenomaan pahansuovan kilpailun kautta.

Vasta viime vuosina taloustieteilijät ovat alkaneet tutkia kuluttajia heidän kaikkein pimeimpien taipumustensa valossa.

Myytti onnellistuttavasta rikkaudesta

Itsestäni tiedän, ettei ihminen koskaan voi olla niin rikas, ettei mielellään soisi omaisuutensa vielä karttuvan. Se ei ole moitittavaa ahneutta, vaan vain suuren omaisuuden mukanaan tuoma, kuin luonnon säätämä ominaisuus, jolle ihminen itse ei voi mitään.

Mika Waltari[2]

Valtioiden sisäisissä onnellisuustutkimuksissa rikkaat ilmaisevat suurempaa tyytyväisyyttä elämäänsä kuin köyhät. Tämä tuskin yllättää. Tiesimmehän jo entuudestaan, että rikkaus tekee ihmiset tyytyväisemmiksi ja onnellisemmiksi. Vai?

Johtopäätös on väärä. On nimittäin havaittu, että ylä- keski- ja alaluokan tyytyväisyys elämään ei kohoa juuri ollenkaan, vaikka kaikkien materiaalinen hyvinvointi vuosien aikana kohoasi. Miksi? Tyytyväisyys elämään ei suinkaan ole suorassa suhteessa omaan varallisuuteen vaan suhteessa naapurin varallisuuteen. Jos kummankin varallisuus nousee samassa suhteessa, kummankaan onnellisuusaste ei muutu miksikään. Siksi myös kansainvälisissä vertailuissa onnellisuuskäyrät korreloivat hyvin heikosti valtioiden elintasojen kanssa. Sekä rikkaissa että köyhissä maissa ihmiset näyttävät määrittelevän onnellisuutensa suhteessa lähimmäisen varallisuuteen, eikä suhteessa absoluuttiseen omaisuuteensa.

Myös työpaikkojen sisällä tehdyt onnellisuustutkimukset tukevat samaa väitettä. Työpaikkatyytyväisyys korreloi enemmän työpaikan sisäisten palkkaerojen kanssa, kuin eri alojen keskinäisten palkkaerojen kanssa.

Omalla varallisuudella on paljon vähemmän tekemistä onnellisuuden kanssa kuin naapurin varallisuudella. Useimmat eivät ole onnellisia varallisuudesta sinänsä, vaan siitä että sitä on enemmän kuin muilla.[3]

Sosiaalipsykologiassa on alettu enemmän tutkia sitä, olemmeko keskinäisessä vertailussamme egoistisia vai altruistisia, kilpailevia vai yhteistyöhakuisia. Sitä on selvitetty yksinkertaisilla kokeilla:

Ensimmäisessä kokeessa neljälle henkilölle jaetaan rahapotti sillä tavalla, että ryhmään jää kaksi rikasta ja kaksi köyhää. Seuraavaksi järjestetään lottoarvonta, joka jakaa potin sattumanvaraisesti uudestaan. Lopuksi vähemmälle jääneet saavat mahdollisuuden sijoittaa vähäisen omaisuutensa voittajien omaisuuden hävittämiseen. Jos toisen omaisuuden vähentäminen käy halvaksi, enemmistö valitsee tehdä niin. Silloinkin kun se käy kalliiksi, yli kolmasosa valitsee tehdä niin. Suuri enemmistö valitsee omaisuuden polton kohteeksi kaikkein rikkaimman. Homo economicus ei polttaisi omaisuuttaan toisen omaisuuden hävittämiseen, vaan käyttäisi sen oman hyvinvointinsa edistämiseen. Homo mimeticus sen sijaan on valmis uhraamaan omaisuuttaan vähentääkseen hänen ja rikkaamman välistä tuloeroa.

Toisessa kokeessa koehenkilölle annetaan mahdollisuus jakaa 10 € itsensä ja anonyymin vastaanottajan kanssa. Jakajalla on mahdollisuus tarjota tuntemattomalle vastaanottajalle nollasta kymmeneen euroa.

Vastaanottajalla on mahdollisuus hyväksyä tai hylätä tarjous. Jos hän hyväksyy sen, raha jaetaan ehdotuksen mukaan. Jos hän hylkää tarjouksen, kumpikaan ei saa mitään.

Homo economicus tietenkin hyväksyisi minkä tarjouksen tahansa, koska se olisi parempi kuin ei mikään. Kuitenkin noin puolet niistä, joille tarjotaan alle neljä euroa, hylkäävät tarjouksen. Lopputulos on sama silloinkin, kun jaettava summa on isompi. Miksi? Koska lähimmäistensä halujen kanssa kilpaileva ihminen on valmis uhraamaan oman voitto-osuutensa kokonaan, jotta tuntematon lähimmäinen ei saisi enemmän ilmaista rahaa kuin hän.

Kun tarjouksen vastaanottajan aivoja on skannattu saman kokeen aikana, on huomattu, että aggressiota ja vihaa ohjaava aivojen alue on aktivoitunut. Jos epäedullisen tarjouksen tekijä on ollut tietokone, vastaavaa reaktio oli paljon pienempi. [4]

Potin jakajista juuri kukaan ei tarjoa itselleen epäedullista jakoa, varmistaakseen että saisi edes jotain. Homo economicus tekisi juuri niin. Ihminen ei olekaan rationaalinen oman edun tavoittelija vaan irrationaalinen toisen edun itselleen tavoittelija.

 Myytti vaarallisesta niukkuudesta

Tuotteiden ja resurssien niukkuus ja siitä seuraava kilpaileva väkivalta on Adam Smithistä ja Marxista asti nähty perustavaa laatua olevana yhteiskunnallisena ongelmana. Jos kaikki resurssit ja tuotteet olisivat yhtä lailla kaikkien ulottuvilla, ei olisi mistään puutetta ja koko ihmiskunta voisi elää onnellisessa utopiassa ilman keskinäistä vertailua, kilpailua, kateutta, katkeruutta ja väkivaltaa.[5]

Teoriassa esitetty yhtälö on houkuttelevan vakuuttava. Resurssien ja tuotteiden niukkuus on suorassa suhteessa sen ympärillä esiintyvään väkivaltaan. Niukkuus siis aiheuttaa väkivaltaa. Kuulostaa aika itsestään selvältä. Olemmehan kaikki nähneet uutiskuvia epätoivoisesta raivosta, jolla hyökätään purkamaan ensimmäisiä nälkäalueelle tulevia elintarvikekuormia.

Yhtälö antaa meille mahdollisuuden kuvitella, että kaikkien ristiriitojemme syy ei olekaan meissä itsessämme tai meidän välisissä suhteissamme, vaan yhteisessä niukkuudessa joka suorastaan pakottaa meidät kilpailemaan rajallisista resursseista. Ihmisten välinen hyvä tahto on tässä tilanteessa voimaton. Kyseessähän on vain vanha Darwinilainen huomio lajin henkiinjäämistaistelusta. Niukkuuden vallitessa vain vahvimmat jäävät henkiin taistelussa rajallisista resursseista. Poliittisella kentällä sekä oikeisto että vasemmisto ovat liikuttavan yksimielisiä tästä perusongelmasta.

Näin tietenkin voi olla Lähi-idän maissa, joissa ennustetaan seuraavien sotien koskevan vettä. Näin voi olla Stokkan Hulluilla Päivillä, kun tavarat loppuvat nopeasti kesken tai aamupalapöydässä, jossa suklaamuroja riittää vain yhdelle, vaikka kolme niitä haluaisi. Teoria sopii liiankin hyvin moneen välittömään ristiriitaan. Niukkuus todella näyttää synnyttävän sotia.

Jos näin todellakin on, tulevaisuus on toivoa täynnä. Jatkuvasti väkivaltaisemmaksi käyvälle keskinäiselle kilpailulle löytyy tulevaisuudessa taloudellinen ratkaisu. Liberaalinen markkinatalous luo unelmaa siitä, että vapaa kauppa vähitellen poistaa puutteen ja luo sen myötä kateudesta ja kaunasta vapaita vyöhykkeitä, jossa vallitsee vakaa järjestys ja rauha ihmisten kesken. Jos puute on väkivallan syy, niin tietenkin yltäkylläisyys poistaa sen. Tämän argumentaation kautta kaikista rajoitteista vapaa markkinatalous saa jopa moraalisen eetoksen siipiensä alle.

Mutta millä tätä niukkuutta mitataan? Minkälaisella määrällä perustuotteita voidaan lopettaa kilpailu siitä mitä on tarjolla? Mikä on se yltäkylläisyyden taso, joka lopullisesti rauhoittaisi keskinäinen taistelun omasta osuudesta? Löytyykö mistään sellaista yltäkylläisyyden määrää, joka olisi saanut ihmiset luopumaan kateudesta ja ahneesta enemmän haalimisen vimmasta? Kuinka paljon ihmisillä pitää olla omaisuutta ennen kuin he vaihtavat kilpaa ostamisen vapaaehtoiseen anteliaisuuteen? Tutkimukset viittaavat siihen, että niukkuudessa elävät antavat omastaan hädänalaisille suhteessa enemmän kuin rikkaat. Miten se sopii yhteen tämän teorian kanssa?

Merkillistä kyllä, usko tähän teoriaan elää vahvimmin yhteiskunnissa joissa ylenpalttisuutta on eniten. Mutta näissä yhteiskunnissa keskinäinen vertailu ja kilpailu ei suinkaan ole loppunut. Se on vain kiihtynyt verrattuna ns. primitiivisiin yhteisöihin, joiden elintaso ei ole kivikaudesta paljon noussut. Yltäkylläisyyden keskellä, missä kaikki perustarpeet ovat ajat sitten täyttyneet, jatkuu kilpailu siitä, kuka on kuka suhteessa naapuriin. Kokemus niukkuudesta ja paitsi jäämisestä on intensiivisin hyvinvointivaltioissa. Varsinkin omistukseen liittyvät statustarpeet ovat kyltymättömät ja kilpajuoksu niiden perässä loputon. Mitä siitä, jos minulla on auto, jolla pystyn hyvin liikkumaan paikasta toiseen, jos työtoveri käyttää siihen parempaa ja kalliimpaa autoa. Mitä siitä, jos minulla on perustarpeitani vastaava koti, jos alaisellani on sata neliötä enemmän ja vielä meren rannalla.

Meihin verrattuina erittäin köyhissä yhteisöissä niukkuuden kokemus on yleensä paljon pienempi tai puuttuu kokonaan. ”Primitiivisissä” yhteisöissä tällaista kilpajuoksua rajoittaa epämääräisen tai selkeän ”pyhän” sanelema keskinäisen lojaalisuuden vaatimus, kateuden ja ”pahan silmän” pelko ja heikoimmille antamisen velvollisuus. Niukat resurssit jaetaan tavalla, joka jättää useimmat tyytyväisiksi siihen mitä heillä on.

Markkinatalous taas rakentuu niukkuuden kokemuksen ruokkimisille, sen jatkuvasti uudelleen luomiselle. Vanhan pyhän tilalle on tullut kokemus loputtomasta puutteesta, joka pitää tyydyttää. Yltäkylläisessä yhteiskunnassa pyhän paikalla on nyt ontologinen puutostila, aukko joka pitää täyttää tulemalla itse muita arvokkaammaksi. Sellaiseksi tullaan pääasiassa omistamalla jotain arvokkaampaa kuin muut. Muita suurempi omaisuus muuttuu tämän harhan mukaan muita suuremmaksi haluttavuudeksi. Mitä rikkaampi on, sitä halutumpi on ihmisenä. Siksi rajaton statusomistamisen kilpailu vain kiihtyy pyhän katoamisen myötä. Kuka tahansa voi muuttua kenen tahansa epäjumalaksi, minua enemmäksi jonka paikalle on päästävä.

Mitä suurempi on resurssien ja tuotteiden tarjonta, sitä isommaksi kasvaa niiden subjektiivinen tarve. Yhä kasvava tarjonta ei koskaan voi kuroa umpeen keskenään kilpailevien ihmisten kokemaa puutetta. Vaikka tarjonta kasvaisi äärettömyyksiin asti, aina jää intohimoinen tarve sellaiseen, jota toisilla ei vielä ole tai sellaiseen, joka on vain harvojen saatavilla. Niukkuus, tai subjektiivinen kokemus siitä, ei ole koskaan eliminoitavissa lisääntyvällä tarjonnalla. Lisääntyvä tarjonta vain kiihottaa enemmän saamisen halua – verrattuna siihen mitä muilla on.[6]

Mimeettinen halu, kilpaileva ja omistushaluinen intohimo, johtaa universaaliseen turhautumiseen. Minkään kilpailun voittaminen ei koskaan tyydytä. Kun olet voittanut omaksesi sen mitä muutkin haluavat, se menettää nopeasti merkityksensä. Turvallisesti omistettu tuote tai asema ei enää kiihota, kun siitä ei enää tarvitse kilpailla kenenkään kanssa. Ainoat todella kiihottavat omistuksen kohteet ovat saavuttamattomat tuotteet, ne joita voittamattomat halun mallit omistavat.[7] Toistaiseksi valloittamattomat resurssit ja tuotteet kiihottavat loputonta kilpailua niiden perään. Mimeettinen himo on takuuvarma resepti jatkuvasti ylläpidettyyn kuiluun tarpeiden ja tarjonnan välillä.

Vapaasta markkinataloudesta ei sittenkään taida olla rauhan rakentajaksi. Vastakkaisista väitteistään huolimatta kapitalismi on suorastaan riippuvainen siitä, että pystyy jatkuvasti tuottamaan uusia niukkuuden, puutteen ja vaille jäämisen kokemuksia. Tätä kokemusta se pystyy ylläpitämään kaikkien rikkaimpienkin keskellä. Median kautta se tarttuu sinnekin missä ihmisillä ei ole paljon mitään, mutta ovat tähän asti olleet tyytyväisiä elämäänsä. Talous elää ja kasvaa keskinäisestä niukkuuden kokemuksesta. Kapitalismi lamaantuisi, jos oikeasti pystyisi tekemään ihmiset niin tyytyväisiksi, etteivät enää kateellisina tavoittelisi sitä mitä muilla on enemmän. Yksilöiden väliselle kilpailulle ja yhteisöjen välisille sodille ei siis löydy vapaan kaupan tarjoamaa taloudellista pelastusta.

Kaikenlaisen väkivallan ongelma ei sittenkään ole meidän itsemme ja keskinäisten suhteittemme ulkopuolella, vaan mimeettisessä kiihkossamme mallintaa lähimmäistemme haluja ja kilpailla niiden kanssa.

Tuotteiden ja resurssien puute ei siis sittenkään pakota meitä keskinäiseen väkivaltaan. Päinvastoin. Yhteinen puute pitää sisällään aivan yhtä suuren pakotteen, mahdollisuuden tai kutsun katsoa itseäni peiliin ja kysyä miten minä voisin omilla valinnoillani lievittää tätä puutetta jakamalla rajallisia resursseja ja tuotteita lähimmäiseni kanssa. Niukkuus voi opettaa meille enemmän anteliaisuuden välttämättömyydestä kuin yltäkylläisyys.

Myytti näkymättömästä kädestä

Näkymätön käsi on Adam Smithin parhaiten tunnettu talousteoreettinen metafora. Kirjassaan Kansojen varallisuus hän kuvaa sitä merkillistä mystiikkaa jolla näkymätön käsi muuttaa homo economicuksen itsekeskeisen ja voitontahtoisen toiminnan kaikkien eduksi. Vapaan markkinatalouden teoreetikot ovat uskonnollisella hartaudella sijoittaneet luottamuksensa näkymättömän käden ihmeitä tekevään voimaan. [8] Sen vaikutuksesta vanhanaikaiset paheet, kuten ahneus, egoismi, kilpaileva kateus muuttuvat kuin siunatun taian kautta yhteistä hyvinvointia tuottaviksi hyveiksi.[9] Tämä toteutuu mm. sen kautta, että ahneenkin täytyy tuottaa tarpeeksi hyvää laatua kyllin halvalla saadakseen tavaransa tai palvelunsa kaupaksi.

Kaikki yksityinen oman edun tavoittelu koituukin lopulta kaikkien hyödyksi, kunhan vain valtiovalta malttaa pitää sormensa erossa vapaasta kaupankäynnistä. Oman edun tavoittelu tuottaa loppujen lopuksi enemmän yhteistä hyötyä kuin vapaaehtoinen antaminen tai näkyvän käden, eli valtion harjoittaman tulonjaon ohjaaminen. Vai?

En minä tiedä. En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut taloustieteistä tai poliittisista teorioista. Vasta kohtaamieni yksilökertomusten kautta minun on ollut pakko niitä jonkin verran miettiä. Silti olen ihan ymmällä.

Siihen minun on kuitenkin vaikea uskoa, että löytyy sellaista kättä joka voisi muuttaa itsekkyyden, ahneuden ja kilpailijoita polkevan bisneksen hedelmät oikeasti hyviksi. En usko että hyväkään tarkoitus pyhittää pahat keinot. Miksi uskoisin että voitonhaluiset tarkoitukset pyhittäisivät sen enempää siihen käytettäviä keinoja kuin niiden saavutuksiakaan?

Pitääkö meidän todella hyväksyä että ahneus, kateus ja työntekijöitä hyväksi käyttävä voiton tavoittelu globaalissa markkinakilpailussa loppujen lopuksi koituu ihmiskunnan yhteiseksi hyödyksi? Se on tosin osoittautunut uskomattoman tehokkaaksi talouden kasvattajaksi. Monet köyhät maat ovat hyötyneet rikkaiden maiden tuotannon siirtämisestä halvan työvoiman alueille. Se on minusta palvellut globaalia oikeudenmukaisuutta, mutta muuttuuko se loppupeleissä ihmiskunnan yhteiseksi siunaukseksi?

Usko näkymättömään käteen on homeopaattinen pelastusoppi. Ihmiset saisivat samaa vanhaa kateellisen ahneuden myrkkyä suoniinsa, mutta sen sijaan että se johtaisi keskinäisiin sotiin, vapaa kauppa kanavoisi sen keskinäiseen kilpailuun taloudellisista eduista. Tätä kautta tulisimme vähitellen immuuneiksi sodille. Ne eivät enää kiinnostaisi, koska ne pilaisivat kaupalliset etumme.

Näkymätön käsi ei suinkaan ole pelastanut meitä sodista. Se on vain muuttanut sotimisen muotoa. Voitot ja tappiot ovat siirtyneet taistelutantereilta pankkitileille, eikä taloudellisen sodan uhreja enää lasketa. Niihin ei edes kiinnitetä huomiota. Uhrit ovat itse vastuussa huonoista siirroistaan. Ehkä ne ovat välttämättömiä uhreja, jotta isompien myllyjen ei tarvitsisi hidastaa voittojen tahkoamista. Kaikkihan kuitenkin loppujen lopuksi koituu yhteiseksi hyväksi.

Jos näkymätön käsi on joskus toiminut, se on viime aikoina käynyt veltoksi. Smith oletti että yrittäjät sijoittaisivat voittonsa paikalliseen työllistämiseen, edistääkseen paikallista ostovoimaa oman etunsa nimissä. Niin ei enää tarvitse tehdä. Menestyjien ei tarvitse menestyäkseen millään tavalla huolehtia tuotantoalueen ostovoimasta. Niinpä työn tekijöillä ei ole varaa ostaa tekemiään tuotteita. Halvalla teetetty tuote myydäänkin suuremman ostovoiman asiakkaille. Näkymätön käsi antaa nykyään eniten niille, jotka vähiten sitä tarvitsevat ja vähiten niille jotka eniten sitä kaipaavat. Globalisaation nimissä markkinat yrittävät väkisin tunkeutua maihin, joiden halpatyövoima ja luonnonvarat ovat toistaiseksi säästyneet riistolta. Sielläkin sijoittajat ovat nopean voiton saalistajia, jotka ottavat näkymättömät jalat alleen heti jos halvan työn tekijät alkavat järjestäytyä tai valtion näkyvä käsi alkaa puolustaa kansalaisiaan rajoittamalla heidän hyväksikäyttöään. Markkinatalouden näkymätön oikea käsi palvelee jo rikastuneita, samalla kun vasen käsi käyttää hyväkseen yhteistä hyvää jonottavien häntäpäätä.

Näkymättömän käden toiminta on käynyt hyvin lyhytjännitteiseksi. Se ei millään tavalla estä tätä sukupolvea syömästä seuraavan sukupolven elinmahdollisuuksia. Kaikki taloudellinen itsekkyys ja oman edun tavoittelu muuttuvat jo lyhyelläkin tähtäimellä muutamien eduksi ja monien haitaksi. Meidän lapsemme tulevat pitämään näkymätöntä kättä pilkkanaan. Luonto tulee pitämään sitä ristinään.

 Myytti hyvästä kateudesta

“Vallankumoukselliset uskoivat tuhonneensa turhamaisuuden, hävittämällä aateliston etuoikeudet… Siitä lähtien ihmiset imitoisivat toinen toisiaan. Yhden epäjumalan sijaan jokaisella olisi loputtomasti kilpailijoita vihattavanaan” René  Girard[10]

Adam Smith saattoi vielä pitää kateutta aika vaarattomana paheena. Hän eli hierarkkisessa yhteiskunnassa, jossa esivalta piti tehokkaasti huolta siitä, ettei köyhien kateus pääsisi riistäytymään väkivallaksi eikä rikkaiden omaisuus joutunut sen kautta vaaraan. Suuret luokkaerot pitivät kateutta kurissa. Turha kadehtia liian kaukaista ja tavoittamatonta aristokratiaa. Suomalainen torppari ei luultavasti menettänyt yöuniaan kadehtimalla tilanomistajaa tai maaherraa. Ihmiset olivat sosiaalisen statuksensa kautta hyvin perillä siitä mitä oli edes soveliasta haluta. Tietenkin oli kateutta ja kilpailua, mutta se pysyi yleensä tabujen ja sääntöjen sanelemissa puitteissa.[11]

Aatelisten menetettyä mahtinsa ja sääty-yhteiskunnan purkauduttua, kenelle tahansa avautui ainakin unelmissa mahdollisuus tulla kenen kaltaiseksi tahansa. Uskomattomat menestystarinat innoittavat kaikkein köyhimpiäkin aiemmin täysin mahdottomiin unelmiin. Kaikki ja mikä tahansa on mahdollista sille joka tarpeeksi intohimoisesti sitä haluaa. Slummista miljonääriksi on muuttunut miljoonien unelmaksi. Jos se on mahdollista yhdelle, se voi onnistua minullekin.

Kun kapitalismi vielä ruokkii kateellista kilpailua talouden tärkeänä elvyttäjänä, olemme lähempänä Hobbesilaista painajaista, kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Mitä rikkaammaksi yhteiskunta tulee ja mitä vapaampi markkinatalous on, sitä vaarallisemmaksi voimaksi kateus muuttuu.[12]

Kateellinen kauna ja katkeruus elää vahvimmin suhteessa niihin joiden elintasoa on lähentynyt, mutta joilla silti on enemmän kuin minulla. Vaikka elintasokuilujen täyttäminen onkin eettisesti tärkeää, se ei valitettavasti ratkaise kateuden ja väkivaltaisen kilpailun ongelmaa – päinvastoin. Mitä enemmän mahdollisuuksia on päästä tasoihin kadehdittujen kanssa, sitä kiivaammin taistellaan, ei tasoihin pääsemisestä, vaan toisen voittamisesta.[13]

Voittajien luokka onkin kasvanut kaikkialla maailmassa ja tuloerojen uusi kuilu repeää koko ajan isommaksi. Tällä kertaa suuri ero ei enää suojele rikkaita köyhien kilpailevalta ja potentiaalisesti väkivaltaiselta kateudelta. Uusrikkaista ei enää tulekaan statukseltaan turvattuja aatelisia. Kateellisten kilpailijoiden nostattamat skandaalit, joukkokanteet, protestit ja boikotit uhkaavat ketä tahansa. Rikkainkin miljonääri voi päätyä slummikoiraksi.

Kateus yritetään voittaa saavuttamalla kadehdittu tila. Ikään kuin kadehdittuna ei enää tarvitsisi kadehtia ketään. Ennen pelättiin kadehtijan pahaa silmää ja varottiin nostattamasta kateutta. Nyt unelmoidaan kadehtivien silmien alla elämisestä. Ehkä minä vapaudun vihreästä demonistani kun vihdoin pääsen tuohon siunattuun tilaan, jossa kadehtivat minua. Mutta sekään ei riitä, koska aina löytyy joku, jolla on enemmän ja joka sen tähden on enemmän kuin minä. Loputon taistelu kateutta vastaan ja kateuden puolesta hyödyttää kyllä kansantaloutta, mutta näännyttää sielun.

Kasvava tasa-arvoisuus ei tuota harmoniaa vaan entistä kiivaampaa kilpailua. Vaikka tämä kilpailu tuottaa taloudellista kasvua, se myös johtaa uudenlaiseen henkiseen ja hengelliseen kärsimykseen, kaikkien kilpailuun kaikkien kanssa.

Pyhää on kunnioitettu pyhänä juuri siksi, että se on enemmän kuin minä. Kun sellaista ei enää ole, ei mikään eikä kukaan saa olla enemmän kuin minä. Jos joku sittenkin on, sen kanssa täytyy kilpailla. Tätäkö Girard kutsui hengelliseksi kärsimykseksi?

Kun kateellinen kilpailu statuksesta tulee elämää ohjaavaksi passioksi, se saavuttaa epäjumalan palvonnan ulottuvuudet. Minua ylemmän lähimmäisen halu on korvannut minua suuremman pyhän kunnioittamisen.

Weber oli väärässä olettaessaan, että kapitalismi perustuu kyltymättömään tavaran nälkään. Ei siitä ole kysymys. Emme edes pidä kaikesta hankkimastamme tavarasta. Kysymys on enemmän kateudesta kuin tavarasta. Haluamme samaa kuin muut, vaikka emme edes pitäisi haluamastamme. Kateellinen toisen halujen imitoiminen on kapitalismin moottori. Markkinoiden kannalta tämä hengellisestä tyhjyydestä nouseva ominaisuus tietenkin on hyvä, mutta onko se sitä ihmisen itsensä kannalta? Kiitollinen taju elämän lahjanomaisuudesta jää markkinavoimien ruokkiman kateuden alle.

Ei ahneudella ja kateudella ole mitään olennaista eroa. Molemmat saavat innoituksensa vertailusta ja kilpailusta. Molemmat sikiävät erimuotoista väkivaltaa. Vaikka Girardin tulevaisuusvisio on yleensä aika pessimistinen, hän on minusta kohtuuttoman optimistinen uskoessaan kapitalismin kykyyn pitää kateellinen kilpailu väkivallattomana ja edes auttavasti kristillisyydestä juonnettujen arvojen ohjauksessa.[14]

Saatana on kaiken kateuden arkkityyppi. Hän kääntyy elämän lähteestä pois, koska ei itse ole Hän tai Se. Jäljelle jää vain kääntyminen elämän lähdettä vastaan. Siksi Saatana on myös kuoleman tuottajan arkityyppi.

Kaikki muut synnit voivat tuottaa nautintoa. Kateus on ainoa synti, joka tuottaa pelkkää tuskaa. Mikään muu synti ei niin tehokkaasti käänny kaikkea hyvää ja kiitettävää vastaan kuin kateus, kateuden pelko tai julkea tavoite tulla kadehdituksi.

Kateellinen haluaa tuhota kaiken kiitettävän toisessa.

Kateutta pelkäävä tappaa kaiken kiitettävän itsessä.

Kateuden kohteeksi pyrkivä eliminoi kiitollisuuden ulottuvuuden koko inhimillisestä todellisuudesta.

Ei sinua inhimillisten luonteenvikojesi takia kukaan vihaa, suurvisiiri Ibrahim, vaikka ihmiset niitä mielellään paisuttelevat tehdäkseen kaunansa itselleen ja muille ymmärrettäväksi. Sinua vihataan vain siksi että luonnonlahjojesi ansiosta olet enemmän kuin muut ihmiset, eikä kukaan tavallinen ihminen ajan mittaan voi sellaista sietää. Viljapellostakin ihminen ohi kulkiessaan vaistomaisesti katkaisee muita korkeammaksi ylenneen korren hypistelläkseen sitä sormissaan. Miten verrattomaksi enemmän häntä ärsyttää pää, joka ihmisten joukossa kohoaa muita ylemmäksi. Mutta tuo kaikki on ihmisen luonnollista heikkoutta.

Waltari Mika[15]

Hyperkilpailun uhrit

Jokaisen teorian, uskomuksen ja sitä soveltavan politiikan todellinen arvo ja moraalinen todellisuus paljastuvat niiden tuottamien uhrien kautta.

Kilpailu on noussut itseisarvoksi, josta kaikkien pitäisi hyötyä halvempien hintojen muodossa. Mutta ei ihminen elä vain halvoista hinnoista, jos hän löytää itsensäkin vain halvasti hinnoiteltuna tai jonkun pörssiyhtiön miinussaldosta, joka pitää siivota pois ennen seuraavaa tulostiedostusta. Solidaarisuudesta on yksinkertaisesti tullut liian kallis tuote mahtuakseen vapaan kilpailun budjettiin. Työläiset ovat muuttuneet persoonattomaksi työvoimaksi, uusiutuvaksi energiamuodoksi, jota voi ostaa halvemmalla muualta.

Kaikkien kilpailussa kaikkien kanssa kuka tahansa voi joutua kenen tahansa uhriksi. Hopea- ja pronssimitaleja ei enää jaeta. Kohta jäljellä on vain voittajia ja eliminoituja. Yleisellä hyödyllä ja taloudellisilla kasvumahdollisuuksilla on helppo pyhittää kilpailuun sisäänrakennettua väkivaltaisuutta. Vaikka väkivalta jää hyvin perusteltujen taloudellisten argumenttien varjoon, se ei kuitenkaan lakkaa olemasta väkivaltaa.

Kohta kaikki kehitys nähdään vain taloudellisena kehityksenä. Mikä tahansa projekti, jopa kehitysapuprojekti, on kelvollinen vain jos se muuttuu voittoa tuottavaksi. Inhimilliset tarpeet huomioidaan vain jos ne voidaan muuttaa osto- tai työvoimaksi. Markkinoiden ulkopuolella ei löydy pelastusta.[16]

Kulttuurimme uusilla alttareilla uhrataan edelleen ihmisiä niin kuin ennen vanhaan. Uhrit vain valikoituvat sattumanvaraisemmin ja persoonattomammin, eikä niiden kuolemaa juhlita avoimesti. Päinvastoin eletään kuin ei mitään pahaa olisi tapahtunutkaan, koska kaikki toiminta kuitenkin tähtää yhteiseen hyvään. Sillä tavalla ihmisen uhraamista on perusteltu kulttuurin perustamisesta asti. Globaali kauppa on noussut sellaiselle tasolle, että moraali ei sitä enää tavoita. Ylikuumentunut markkinatalous alkaa muistuttaa maapallon yhä ennustamattomaksi käyvää ilmastoa. Ei taloudellisesta tornadosta ketään voi panna vastuuseen. Sen tuhot täytyy vain kärsiä ja yrittää uudestaan nousta jaloilleen. Taloudellinen kasvu on kuin vanha messiaaninen unelma pelastuksesta, jota ei saa vastustaa, vaikka se vaatisi kuinka kohtuuttomia uhrauksia.

Valtiovaltakin redusoituu vähitellen vapaan kilpailun ylimmäksi suojelijaksi. Koska kilpailun onnistunut lopputulos oletettavasti koituu kaikkien hyödyksi, sen jalkoihin jääneitä yksilöitä tai yrityksiä katsotaan yhä vähenevällä myötätunnolla. He ovat vain yhteiseen hyvään pyrkivän kilpailun näkymättömiä luusereita, jotka jollain salaperäisellä tavalla luultavasti ovat itse vastuussa voittajien kelkasta putoamiseensa. Niitähän riittää ja mitä enemmän niitä tulee, sitä välinpitämättömämmin niihin voi suhtautua. Jos heistä pitää huolehtia, sekin riesa pitää kuntatasolla kilpailuttaa joka vuosibudjettia tehdessä. Mitä siitä, että halvalla ostettu huono hoito tulee pitkän päälle kalliiksi. Vapaalla kilpailulla on omat sääntönsä, ei laadun valvonta ole ensimmäisenä prioriteettilistalla. Se on liian kallista.

Onko syntymässä uusi halujen sanelema luokkayhteiskunta? Ne joilla on tarpeeksi energiaa keskinäiseen kilpailuun menestyvät. Ne jotka eivät jaksa, tai periaatteesta eivät halua, toimia keskinäisen vertailun, kateuden ja kilpailun ehdoilla, eivät yksinkertaisesti pärjää villiintyneiden halujen maailmassa.

Kasvava määrä ihmisiä elää jatkuvassa kyydistä putoamisen pelossa. Mutta ei se haittaa. Syrjäytetyksi tulemisen pelko vain kiihdyttää kunkin halua muiden lailla brändätä itsensä hyväksi myyntituotteeksi menestyksen ja vaurastumisen markkinoilla. Joko astut junaan ja suostut sen vauhtiin, tai jäät laiturille. Matkalippuna on tarpeeksi vahva usko omaan markkina-arvoosi. Ikivanha uskonnollinen vaatimus tarpeeksi vahvasta uskosta pelastuksen ehtona on saanut uuden muodon. Jos usko itseesi ei riitä, etkä pysty esiintymään tarpeeksi vakuuttavasti, olet kadotettu. Kiehdo tai kuihdu ja tule pois heitetyksi.

Laiturille jäävät toimivat vain epäsympaattisina ja varoittavina esimerkkeinä niille, jotka vielä epäröivät haluaan tai voimavarojaan hypätä junaan. ”Et kai sinä halua jäädä noiden joukkoon?”

Jos laiturille jääneet vaipuvat katkerasti ja kaunaisesti vertaamaan itseään voittajiin, he vain vahvistavat uhrin asemaansa ja osallistuvat sen kautta julman systeemin ylläpitoon, saamatta itselleen minkäänlaista kunnioitusta tai edes myötätuntoa. Ohikulkevista junista heitä tuskin huomataan. He jäävät persoonattomiksi luusereiksi, jotka eivät syystä tai toisesta kyenneet tai halunneet osallistua yhteiseen hyvään pyrkivään globaaliin kilpailuun. Syyttäkööt itseään ja turvautukoon valtiolliseen näkyvään käteen, joka sekin on muuttumassa koko ajan näkymättömämmäksi ja persoonattomammaksi.

Mutta ei kova vauhti välttämättä ole elämän merkki. Junissa istuu paljon menossa edelleen mukana olevia ihmisiä, jotka pohjimmiltaan eivät enää jaksa haluta yhtään mitään. Heillä ei ole ainuttakaan intohimoa jäljellä. He vain toimivat vanhasta tottumuksesta ja hiipuvan henkiinjäämisvaiston varassa. Toiseksi viimeisessä kirjassaan Girard sanoo, ettei ikinä olisi uskonut niin tapahtuvan.[17] Keskityttyään koko uransa aikana tutkimaan kilpailevia haluja, hän ei osannut visioida maailmaa, jossa ihmiset kaikilla menestyksen tasoilla vajoavat depressiiviseen nihilismiin, jossa mikään ei pohjimmiltaan enää merkitse mitään – eikä silläkään ole väliä.

Hyvinvointimme on kuin savelle rakennettu kymmenkerroksinen talo. Tajuamme kyllä, että se on uppoamassa, mutta ei meillä vielä ole syytä paniikkiin – asummehan kymmenennessä kerroksessa.

Systeemin ehdoilla eläminen pelottaa, mutta systeemin jalkoihin jääminen kauhistuttaa vielä enemmän. Mukaan et halua mennä ja pakoon et pääse. Mitä teet? Onko mahdollista löytää kaiken keskellä toimivaa elämää, jossa on todellista rakkautta ja mielekkyyttä? Näitä me täällä Ystävyyden Majatalossa olemme pohtineet monien kilpailusta taukoa ottaneiden kanssa.

Ihminen ei todellakaan elä ainoastaan leivästä. Silloin kun yritämme niin tehdä, sitä ei ole koskaan tarpeeksi ja jollakin on aina kadehdittavan paljon. Tarvitsemme materiaa isomman syyn elää. Tarvitsemme kateellista kilpailua paremman tavan elää. Tarvitsemme sellaiset arvot, asenteet ja elämäntavat, jotka saavat leivät tuoksumaan paremmalta, maistumaan oikeammalta, riittämään kaikille ja jättämään siitä nauttineet kiitollisiksi antajiksi.

 

[1] Dupuy Jean-Pierre. Detour and Sacrifice: Illich and Girard. Kirjassa: Goodhart Sandor, Jorgensen Jorgen, Ryba Tom, Williams James. For Rene Girard. Essays in Friendship and in Truth. Michigan Stater University Press. 2009. s. 72.

[2] Waltari Mika, Ihmiskunnan viholliset II, WSOY 1964, s. 603

[3] Simon Gächter and Christian Thöni. Envy, Status, and Economy. An empirical Approach. (Palaver Wolfgang, Steinmair-pösel Petra (Eds) Passions in Economy, Politics and the Media.) s. 44,45.

[4] Simon Gächter and Christian Thöni. Envy, Status, and Economy. An empirical Approach. (Palaver Wolfgang, Steinmair-pösel Petra (Eds) Passions in Economy, Politics and the Media.) s. 45-54.

[5] Palaver Wolfgang, Steinmair-pösel Petra (Eds) Passions in Economy, Politics and the Media. s.  74.

[6] Palaver Wolfgang, Steinmair-pösel Petra (Eds) Passions in Economy, Politics and the Media. s. 74-78

[7] René Girard- The passionate Oxymoron on Romeo and Juliet. (Palaver Wolfgang, Steinmair-pösel Petra (Eds) Passions in Economy, Politics and the Media.) s. 25.

[8] ”Näkymätön käsi taloudellista toimintaa ohjaavana voimana on yksi muunnelma kristillisen luonteensa menettäneestä historiakäsityksestä. Juutalaiset sananselittäjät mutta myös heidän kristilliset kollegansa heti ensimmäisinä vuosisatoina jout…uivat vastaamaan kysymykseen, kuinka Jumalan käden jälki näkyy historiassa, ja kuinka Jumalan tahdon vastaiset tapahtumat voidaan erottaa niistä, jotka ovat Jumalan tahdon mukaisia. Ongelmaa mutkisti jo se, että jo Raamatussa kuvataan erilaisia historiallisia tapahtumia, ja niiden arvioimiseksi tarvittiin raamatuntulkintaa. Luonnontieteiden vallankumous uuden ajan taitteessa teki mahdottomaksi ajatella historiaa kertomuksena Jumalan johdatuksesta, joten Jumala siirrettiin syrjään, mutta hänen kätensä jäi. Adam Smithin talousteoria, Hegelin historianfilosofia, Marxin historian liikelait ja Darwinin evoluution valintapaine ovat kaikki muunnelmia kristillisestä johdatusteemasta.”Jaana Hallamaa. En muista mistä tämä sitaatti on. Ehkä jostain Face-keskustelusta:

[9] Palaver Wolfgang, Steinmair-pösel Petra (Eds) Passions in Economy, Politics and the Media. s.  79, 80.

[10] Girard. Deceit, Desire, & the Novel. s. 119

[11] Olen käsitellyt kateuden yhteiskuntapoliittista merkitystä kautta historian paljon perusteellisemmin seuraavassa perusteellisessa artikkelissani: Kateuden aika

[12] Olen kirjoittanut kateudesta ystäväkirjeessä ”Kiitollisuus & Vertailu, Kilpailu ja Kateus  Ystäväkirje 1/2001 Se löytyy kotisivuiltamme. Aion tulevaisuudessa tehdä nimenomaan kateudesta perusteellisemman tutkielman.

[13] Girard. Deceit, Desire, & the Novel. s. 120, 136.

[14] Girard René. Evolution and Conversion s. 242

[15] Waltari Mika, Mikael Hakim, WSOY 2002, s. 896.

[16] Michel Beaudin and Jean-Marc Gauthier. The uncontrolled Return of Passions in the Economical and Political Sacrificial “soteriology” of Our Times. s. 185

[17] Girard René. Evolution and Conversion. s. 251.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

3 Kommenttia

  1. Mikko
    Kirjoitettu elokuu 6, 2011 kello 23:24 | Suora linkki kommenttiin

    Asun pienellä maanviljelysvaltaisella paikkakunnalla. Täällä saa monista suista kuulla, kuinka kateellisia paikalliset ovat mistä tahansa hyvästä, mitä toiselle on suotu. Kateuden olemassaoloa useimmat pahoittelevat. Kateus vähentää iloa ja heikentää ihmisten välistä yhteyttä. On vaikea keksiä, mitä sille voi ihmisvoimin tehdä. Ihmisluonteestahan kateus syntyy.

    Kirjoitat elämän lahjanomaisuudesta. Kiitos siitä! Ainut mikä minua ruokkii ihmiskateuden keskellä on se, että niin hyvät kuin pahat, vähään tyytyvät ja kateelliset saavat elämänsä lahjana. Ei ole ihmiselämä omien kätten tekoa, vaikka rikkaudet voivatkin joskus olla.

  2. Kirjoitettu lokakuu 18, 2011 kello 13:27 | Suora linkki kommenttiin

    Tässä kirjastani kappale Voimaantumisen mahdollisuudet ja ratkaisut.
    2.4. Kateuden kavaluus

    2.4.1. Kateuden sokeus

    Länsimaisissa kulttuureissa on ominaista, että kateuden tunteesta ei keskustella, koska sitä pidetään kilpailuyhteiskunnan voimavarana ja motivaation herättäjänä. (Eija Heikkinen, 2003). Kateutta merkitsevä sana on portugalin kielellä inveja, englanniksi envy. Ne tulevat latinan sanasta invidere, joka merkitsee samaa kuin ei haluta nähdä. Siis kateus ei merkitse halua saada sitä hyvää, mitä toisilla on, vaan sen sijaan halua tuhota se. Kateudessaan ihminen ei halua nähdä tai aistia mitään, mikä on hyvää, kaunista tai totuudellista. Hän ei halua iloa ja rikkautta. Hän ei halua nähdä mahdollisuuksia ja kehitystä. Hän ei halua hyväksyä rakkautta ja todellisuutta. Koska hän ei halua nähdä hyvää, hän reagoi yrittämällä estää ja tuhota sitä. Kateus on elämänasenne, joka kohdistuu kaikkeen, mikä on olemassa, sekä ulkoiseen maailmaan että omaan itseen, omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin. Ei se ole kateutta, että haluaa itselleen jotakin hyvää, minkä näkee toisella, ja ponnistelee saavuttaakseen sen. Kateus on estämistä ja tuhoamista. Kateellinen ei halua itselleen kadehtimaansa asiaa. Hän haluaa vain, ettei toisellakaan olisi mitään hyvää tai menestystä. Kuumeisesti toivotaan kaikkea olemassa olevaa nautintoa ja sijoitetaan kaikki omat ongelmat itsen ulkopuolelle.
    Nykysuomen sanakirjan (1966) mukaan kateus liittyy ihmiseen, joka ei suo toiselle hyvää ja haluaa itselleen hyvän, joka toisella on. Kateus merkitsee yleensä toisen paremmuuden, menestyksen tai muun sellaisen aiheuttamaa vihan, alemmuuden, mitättömyyden, huonommuuden, kykenemättömyyden, syyllisyyden tai harminsekaisen pahansuopeuden tunnetta (Heikkinen E/Schalin 1986). Kateus nähdään vältettävänä, paheksuttavana, pelottavana ja tuhoavana (Heikkinen E/Maijala 1997). Nykysuomen sanakirjan (1966) mukaan kateus liittyy ihmiseen, joka ei suo toiselle hyvää ja haluaa itselleen hyvän, joka toisella on. Kateuden synonyymeinä voidaan pitää pahansuopuutta, vihaa, tuskaa, ärtymystä, toisen oman haluamista ja himoa (Heikkinen/Berke 1991, Vähäsaari 1992). Vähäsaaren (1992) mukaan kateus on luonnollista, vaikka keskeistä on, kuinka ihminen ilmaisee ja käsittelee sitä. Kateus kertoo ihmisen tulevaisuuden haaveista ja tavoitteista. Kateus rinnastetaan toisinaan mustasukkaisuuteen. Kateutta koetaan kuitenkin toisen omasta, mutta mustasukkaisuus on pelkoa menettää oma. (Heikkinen E/Foster 1972, Walcot 1978, Friday 1987.) Kateus on aina suhteessa johonkin.
    Kateus merkitsee yleensä toisen paremmuuden, menestyksen tai muun sellaisen aiheuttamaa vihan, alemmuuden, mitättömyyden, huonommuuden, kykenemättömyyden, syyllisyyden tai harminsekaisen pahan-suopeuden tunnetta. Yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus aiheuttaa kateutta, joka puolestaan aiheuttaa yhteiskunnallisen sosiopatologisen tilan.
    Kateuden vastakäsitteinä Raamatun (Gal. 5:22) mukaan voidaan pitää rakkautta, iloa, rauhaa, pitkämielisyyttä, ystävällisyyttä, hyvyyttä, uskollisuutta, sävyisyyttä ja itsensähillitsemistä. Pitkämielisyys, ystävällisyys ja hyvyys liittyvät ihmissuhteisiin, kun taas uskollisuus, sävyisyys ja itsensähillitseminen suhteessa itseen (Hirsjärvi 1985). Näillä käsitteillä voidaan kuvata hyveellistä elämää, joka Platonin mukaan edellyttää tasapainoa sielun eri osien kanssa (Saarinen 1994). Aidon ilon kokemista toisen hyvästä voidaan pitää kateuden vastakäsitteenä (Alberoni 1991), koska kateuteen liittyy pahansuopuuden tunne toisen hyvän onnen vuoksi. Berken (1991) mukaan kateuden vastakäsitteitä ovat kiitollisuus, anteliaisuus ja myötätunto, kun taas Maijala ym. (2000) nimeävät myötätunnon sijaan onnellisuuden.
    Filosofi Immanuel Kantin mukaan kateuden ilmenemismuodot tekevät siitä hirvittävän paheen, intohimon, joka kiusaa kadehtijaa ja tuhoaa toisen onnen. Kateus on synnynnäinen, tuhoon yllyttävä, elämän-vastainen voima. Kateuden vastakäsitteinä voidaan pitää rakkautta, iloa, rauhaa, pitkämielisyyttä, ystävällisyyttä, hyvyyttä, uskollisuutta, sävyisyyttä ja itsensähillitsemistä. Pitkämielisyys, ystävällisyys ja hyvyys liittyvät ihmissuhteisiin, kun taas uskollisuus, sävyisyys ja itsensähillitseminen suhteessa itseen. Aidon ilon kokemista toisen hyvästä voidaan pitää kateuden vastakäsitteenä, koska kateuteen liittyy pahansuopuuden tunne toisen hyvän onnen vuoksi. Kateuden vastakäsitteitä ovat kiitollisuus, anteliaisuus ja myötätunto ja onnellisuus.
    Työyhteisöissä kateus on ahdistava tunne, joka ilmenee epäluuloisena tai motivoivana toimintana toisen aseman vuoksi. Kateus ymmärretään eritavalla riippuen siitä kenen kateudesta on kysymys. Henkilökohtainen kateus ilmenee pahana mielenä, harmina, ylpeytenä tai onnellisuutena siitä, että toiselle kävi huonosti. Läheisen kateus liittyy nälvimiseen, haukkumiseen ja panetteluun. Yleisesti ymmärrettynä kateus on aggressiivista. Organisaatioissa keskinäinen kateus ilmenee myös epäluuloisuutena, ei-arvostamisena, kilvoitteluna, toisen onnistumisesta vaivautumisena, energian suuntaamisena muuhun kuin työhön, toimeen tulemisena ja ei-ymmärtämisenä. Johtajuuteen liittyvä kateus ilmenee eriarvoisena kohteluna ja tiedottamisen ja keskustelun vähyytenä.
    Voimaantumisessa on yhteiskunnallisesti kysymys ihmisen kunnioittamisesta, ihmisarvosta ja oikeudenmukaisuudesta, joka minimoi kateuden. Yksilön kohdalla kysymys on tavasta selviytyä kateudesta, kateuden kohteesta, ryhmien välisestä kateudesta ja vaikutuksesta kateuteen. Työtoverin kadehdittavia ominaisuuksia ovat mm. älykkyys, pitkä käytännön kokemus, taitavuus ammatissa ja esimiesten kiitosten saanti hyvin tehdystä työstä. (Heikkinen 2003)

    Kateellinen ei pidä elämästä ja ihmisistä. Kateellinen ei hyväksy sitä, mitä elämä tarjoaa. Kateellinen saa mielihyvää tuhoavasta asenteestaan. Voisimme sanoa myös, että kateuden vuoksi ihminen arvostaa pahaa ja hylkii hyvää. Kateellinen ihminen ei kestä sitä, mikä on hyvää. Hän ei hyväksy kauneutta. Automaattisesti hän näkee hyvän ja kauniin jotenkin pahana elämälleen. Jonakin, mikä vahingoittaisi häntä. Esimerkiksi hyvin kateellinen ihminen näkee toisen onnen, toisen hyvän omana onnettomuutenaan. Mitä onnellisempi toinen on, sitä onnettomammaksi hän tulee. Siis kateus sinänsä aiheuttaa inversion tunteen. Se on vastenmielisyyttä hyviä, kauniita ja totuudellisia asioita kohtaan. Reaktiomme on olla haluamatta niitä. Kateuttaan ihminen havaitsee asiat nurinkurisina, invertoituneina, vastakohtana sille, mitä ne ovat. Kateus aiheuttaa tietoisuuden torjunnan, tiedostamattomuuden ihmisissä. Siis kateellisin ihminen on vieraantunein ihminen. Mitä vie-raantuneempi hän on, siis poissa todellisuudesta, sitä kateellisempi hän on. Siis kyse ei ole alitajunnasta, kuten virheellisesti on määritelty. Ihmisestä tulee tiedostamaton tahtonsa vuoksi, tämän kateuden vuoksi, joka on hänen elämänsä pohjavire.
    Kateuden voisi ehkä nähdä seuraavalla tavalla. Ihmisen elämä ei ole hänen omansa. Ihmiset haluavat organisoida toisenlaisen elämän. Eikä siinä positiivinen ajattelu riitä, koska ihminen ei halua luoda uutta. Ihmiset luulevat, että ajattelemalla positiivisesti he ovat hyviä. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Ihmiskunnalla on tämä ajatus: hyvä ihminen on sellainen, joka ajattelee hyviä juttuja. Ei! Hyvä ihminen on sellainen, joka toimii hyvin, joka tekee hyviä asioita. Ihminen, joka ei tee hyvää, ei ole koskaan hyvyydessä, koska jokainen ihminen tietää vain sen mukaisesti, mitä hän itse on. Jos hän on kateellinen, miten hän voisi tietää mitään ihmisestä, joka ei ole kateellinen?
    ”Se on miltei kaiken inhimillisen pyrkimyksen perimmäinen maali; sillä on epäsuotuisa vaikutus useimpiin tärkeisiin asioihin, se keskeyttää yhtä mittaa mitä vakavimmat hankkeet ja joskus sekoittaa jopa suurimpienkin henkien mielen. Se ei epäröi tunkeutua röyhkeästi sisään ja häiritä valtiomiesten neuvotteluja ja oppineiden tutkimuksia. Se tietää, miten se saa junailluksi rakkauskirjeensä ja sormuksensa jopa ministereitten päiväohjelmaan ja filosofisten käsikirjoitusten väliin. Joka päivä se keittää kokoon pahimpia ja sotkuisimpia riitoja ja kiistoja, tuhoaa arvokkaita ihmissuhteita ja katkaisee vahvimmat siteet.” ( Keppe 2000)
    Kateus on niin usein joka päiväsessä elämässä toistuva asia, että meille on kehittynyt sisäistetty kateuden pelko. Tämä pelko on useimpien pelkojen kanssa aivan reaalinen, eli todellisuuspohjainen, ja ilmenee taipumuksissamme vähätellä ja peitellä menestyksiämme. Eija Heikkinen on väitöskirjassaan: Malli terveysalan käytännössä ja koulutuksessa ilmenevästä kateudesta, käsitellyt laajasti kateuden ilmenemistä monilähtöisesti. Hänen ansiokasta tarkasteluaan on hyvä referoida.
    Kateutta esiintyy yksilöiden, ryhmien, yhteisöjen ja jopa kansojen välillä. Yksilöiden väliseen kateuteen liittyvät kohteet, joita toisella koetaan olevan enemmän tai paremmin kuin itsellä (Foster 1972). Kateellinen vertaa itseään ja havaitsee huonommuutta, joka häiritsee hänen omaa sosiaalista elämäänsä (Schalin 1986). Ryhmien välillä esiintyvää epäoikeudenmukaisuutta on osoitettu olevan esimerkiksi naisten ja miesten välillä (Williams 1995). Yhteisöjen välistä kateutta kuvaavat nuorison alakulttuurien väliset erimielisyydet. Kansojen välinen kateus Ruotsi – Suomi -urheilutapahtumissa on kaikille selviö. (Vähäsaari 1992.) Yhteisöllisessä tarkastelussa merkittävää on, aiheuttaako kateus myönteistä kateutta, jolloin kadehditun asemaan pyrkiminen saattaa edesauttaa yksilön kehittymistä (Marsala 1998). Antiikin Kreikan uskomuksessa jumalat olivat kateellisia ihmisille, joilla oli valtaa tai onnea. Tämän vuoksi varottiin toisen kehumista ja kiittämistä.

    Kuvio 50: Länsimaisissa kulttuureissa on ominaista, että kateuden tunteesta ei keskustella (Eija Heikkinen, 1999 (Berke 1991, Klein 1994.) (Achte 1980, Vähäsaari 1992.)

    Kateudelle on ominaista, että se liittyy vertaisten väliseen hyvän olemassaoloon ja omistamiseen, jolloin myös aika, paikka ja maine ovat lähellä kadehtijaa (Walcot 1978). Kateutta voidaan kuvata myös jännitystilana ja vihamielisenä reaktiona kateutta aiheuttavaan tunteeseen, jolloin se ei ole yhteydessä todelliseen tapahtumaan tai suhteessa siihen. Tällä tarkoitetaan sitä, että ihminen tuntee kateutta, vaikka siihen liittyvä asia selvitetään ja keskustellaan. (Berke 1991.) Kateuden tunne on tuskallisin suhteessa läheiseen kadehdittavaan (Friday 1987, Klein 1994). Merkittävää on, että kateuden tunne ei synny aina silloin, kun joku toinen omistaa jotain sellaista, mitä itsellä ei ole (Foster 1972). Kantin mukaan kateuden ilmenemismuodot tekevät siitä hirvittävän paheen, intohimon, joka kiusaa kadehtijaa ja tuhoaa toisen onnen. Hänen mukaansa kateus on synnynnäinen, tuhoon yllyttävä, elämänvastainen voima, jonka vastakohtana on rakkaus. (Berke 1991.)
    Freudin (1982) mukaan kateus syntyy, kun ihminen vertaa itseään toiseen ihmiseen ja haluaa saada jotain sellaista, mitä toisella on. Freud käsitteli peniskateutta 1900-luvun alussa ja oli sitä mieltä, että naiset tuntevat huonommuutta, koska heiltä puuttuu penis. Ensimmäiset kateuden kokemukset syntyvät sisarusten välisissä vertailuissa. Kleinin (1994) mukaan kateus ilmenee ensi kerran vastasyntyneen imiessä äitinsä rintaa. Äidillä on tuolloin valta suhteessa lapseensa. Vastasyntyneen kateuden kokemus on voimakas, jos äidin huolehdinta on välinpitämätöntä. Vastasyntyneen ahneuden tunne on varhaisin tunne, jonka sanotaan johtavan kateuteen. Syyllisyyden, sovituksen ja kiitollisuuden kautta vastasyntynyt selviytyy kateudestaan. Tällöin hän huomaa, että ei voi toivoa äidin tuhoa, koska äidin rinta on hyvä. Hän hymyilee äidilleen, sovittelee ja tuntee lopuksi kiitollisuutta saadessaan maitoa ja hellyyttä. (Friday 1987.)
    Kohdun sanotaan puolestaan uhkaavan miehisyyttä, koska kohtu tai nainen vaatii enemmän kuin mies pystyy tarjoamaan (Berke 1991). Scheler (1961) väittää, että nainen on kostonhimoisempi ja kaunaisempi kuin mies, koska naiset jatkuvasti kilpailevat miehen suosiosta, ovat kehittymättömämpiä ja passiivisia. Tähän liittyy mm. vanhapiika-ilmiö. Tällöin nainen tukahduttaa seksuaalisuuden tarpeensa ja tämä vaikuttaa kaunan tunteen kehittymiseen. Toisaalta myös sukupuoleen, rotuun, luokkaan, kieleen, kansallisuuteen ja kulttuuriin liittyvissä uskomuksissa ja käsityksissä on edelleen naisen asemaa horjuttavia tekijöitä (Phillips 1998). Naista pidetään vähemmän arvokkaana kuin miestä esim. aasialaisessa yhteiskunnassa (Leininger 1994), ja värillinen nainen valkoisten joukossa saattaa saada huonompaa kohtelua asiakkaana (Phillips 1998).
    Kateuden sanotaan myös liittyvän itsetuntoon. Itsetunnolla tarkoitetaan jäsentynyttä käsitystä omasta olemassaolosta sekä yksilön ja ympäristön välisen suhteen tasapainoa. Itsetuntonsa vahvistamiseksi ihminen arvioi ja vertaa itseään, tavoitteitaan ja odotuksiaan ympäristön odotuksiin. Itsetunnon vahvuuden sanotaan vaikuttavan kateudesta aiheutuvasta ahdistuksesta selviämiseen. (Schoeck 1969, Metsä-Simola 1986, Tukiainen 2001.) Kun ihmisen mielenkiinto kohdistuu liikaa itseen, puhutaan narsismista. Kateudessa ja narsismissa on samankaltaisia piirteitä, koska molemmissa ihminen tunnistaa itsessään voittamattomana alemmuuden ja riittä-mättömyyden tunteet. Narsistiselta ihmiseltä puuttuu terve itsekunnioitus, koska hän yliarvioi omia kykyjään. (Berke 1991.)

    2.4.1 Kateus ja yhteisöllisyys

    Fosterin (1972) ja Alberonin (1993) mukaan kateutta esiintyy jokaisessa yhteisössä. Eri kulttuureissa on tunnistettavissa neljä yhteistä toimintatapaa, joita käytetään sekä oman että toisen kateuden pelon vuoksi. Nämä toimintatavat ovat kätkeminen, kieltäminen, symbolinen jakaminen ja todellinen jakaminen. Kätkeminen on yleensä ensimmäinen keino, jolla kateuden kohteena olemista pyritään välttämään. Seuraavaksi pyritään kieltämään aihe kateudelta, esimerkiksi oman itsensä halventamisella tai väheksymisellä. Jos tämäkään ei onnistu, kateuden kohde voidaan jakaa symbolisesti tai aidosti. Symbolista jakamista ovat syntymäpäivävieraille annettavat pienet lahjat tai kuoleman jälkeisen elämän tasa-arvoisuus. Konkreettista jakamista on esimerkiksi hyväntekeväisyys. (Foster 1972, Berke 1991.) Kristinuskon mukaan kateus sai alkunsa Eevan ja Aatamin syntiinlankeamuksesta, jolloin saatana houkutteli Eevan syömään kielletyn puun hedelmiä (Raamattu, I Moos 3: 2–13). Kristinuskon mukaan ihminen on toiminnassaan vastuullinen Jumalalle, mutta ihmisen järki ei riitä korkeimman totuuden saavuttamiseen, koska tiedon lisääntyessä kasvavat myös ongelmat. Kristilliset hyveet ilmenevät kuitenkin suhteessa Jumalaan, toisiin ihmisiin ja itseen. (Hirsjärvi 1985.) Länsimaisissa kulttureissa on ominaista, että kateuden tunteesta ei keskustella (Foster 1972). Suomalaisuuteen liitetään kateus, koska yhteiskunnassa vallitsee niukkuus ja puute elinolosuhteissa. Tämä saattaa aiheuttaa toisen oman tavoittelua. (Achte 1980, Vähäsaari 1992, Heikkinen 2003)
    Schoeckin mukaan kadehtija ei halua minkäänlaista sosiaalista suhdetta kademielensä kohteeseen. Hän ei itse asiassa oikeasti edes halua kadehtimiaan asioita. Hän haluaa kateutensa kohteen tulevan ryöstetyksi, nöyryytetyksi ja loukatuksi mutta ei oikeastaan mieti, miten saisi haluamansa esineet tai ominaisuudet itselleen. Vanhan määritelmän mukaan kateutta on amerikkalaista ja venäläistä. Kademielinen venäläinen tuhoaa rikkaan varallisuuden. Amerikkalainen puolestaan työskentelee vimmatusti saavuttaakseen rikkaan elintason. Todellisuudessa yhteiskunnallisen aseman paraneminen ei suinkaan poista kateutta. Kateus on oleellinen osa politiikkaa. Tutkimusten mukaan ihmiset ovat yleensä tyytyväisempiä niihin poliitikkoihin, jotka lupaavat ottaa muilta pois kuin niihin, jotka lupaavat antaa heille itselleen jotakin. Psykoanalyytikot ovat pitkään tienneet, että yksi tärkeimmistä poliittisista tunneaseista on kateus. Vasemmistolaiset poliitikot vetoavat yleensä ihmisten kateuteen. Oikeistolaiset taas maalailevat uhkakuvia toisten kateudesta. Heille kateus näyttäytyy myös yhteiskunnallisissa järjestelmissä, kuten progressiivisessa tuloverossa. Kateus on kuitenkin yleisesti paheksuttu tunne, jota ei haluta nähdä itsessä tai muissa. Kenellekään ei pälkähdä päähän sanoa toiselle ”älä tee toin, minä tulen kateelliseksi”. Oikea tapa vedota kateellisuuteen on tehdä se niin, ettei ihminen huomaa kadehtivansa.
    Kateutta voidaan provosoida. Työyhteisöissä provokaatiivisia ovat: epämääräiset rakenteet ja päällekkäiset toimenkuvat (arvaileva kanssakäyminen), heikko johtajuus ja päätöksenteon pitämättömyys (matto jalkojen alta) sekä yhteisen vision puuttuminen (harhailu).
    Kateus on tarttuvaa sekä yksilö että yhteisötasolla. ”Taudin” kurissapitämiseksi esimerkiksi johtajuuden tulisi pyrkiä avoimeen, rakentavaan vuorovaikutukseen ja tiedon jakamiseen. Heikko johtaja voi sijoittaa oman kateutensa pirstomaan työyhteisöä, otteen asiallisenkin palautteen vain kateuden ilmaisuna. Lisäksi hän saattaa olla kateellinen kyvykkäille alaisilleen ja sabotoida heidän mahdollisuuksiaan.
    Avoin työyhteisö on valmiimpi tarttumaan rakentavasti ristiriitoihinsa ja löytämään niihin syvällisiä ratkaisuja kuin sulkeutunut ja epäluuloisen ilmapiirin vallassa elävät ihmiset. Usein ei ongelmana olekaan kateus, vaan kuviteltu kateuden pelko, jolla on samat seuraukset. Tilanteet vaativat vahvoja johtajia rohkaisijoiksi, koska kateus luo vahvan riippuvuuskulttuurin (heikko itsetunto luo riippuvuutta) ja siihen liittyvän avuttomuuden.

    2.4.2. Kateus ja mustasukkaisuus

    Yhteiskunnallisesti kateus on hyödyllistä niin kauan kuin kadehtija ja kadehdittu kokevat kuuluvansa samaan yhteiskuntaan. Vaaralliseksi se käy silloin, kun kadehtijat ja kademielen kohteen eristäytyvät erillisiin ryhmiin. Nykyajan psykiatrit eivät silti ole niinkään huolestuneita kateudesta vaan sen yhtä ilkeästä sisarpuolesta, mustasukkaisuudesta. Vainoharhainen mustasukkaisuus on miesten tauti.
    Juuri miehet pelkäävät omaa riittämättömyyttään ja haluavat sen vuoksi omistaa naisensa parisuhteessa. Toisin kuin kateus, mustasukkaisuus on useimmin enemmänkin kuin pelkkä tunne. Se useammin johtaa toimintaan. Othellon syndroomasta kärsivät miehet pahoinpitelevät ja jopa tappavat. Mustasukkaisuus ei ole yltänyt syntien seitsemän kärkeen, mutta kukaan ei voi väittää, etteikö se olisi kuolemaksi. Kateus on minän puolustusmekanismi heikon itsearvostuksen tueksi. Kateus on homeenvihreää ”vihreä kateudesta”, pakahduttavan halkaisevaa ”halkeaa kateudesta”, ytimiä kalvavaa ”kateus kalvaa” ja tuhoavaa ”kateus vie kalatkin vedestä”.
    Kateus merkitsee itsessä koettavaa puutetta suhteessa toiseen, ollen psykologinen puutostauti ja mielenköyhyyden sisar. Kateus on viimekädessä itsetunto-ongelma, aiheuttaen toisen paremmuuden ja menestyksen johdosta vihan sekä harminsekaisen epäsuopeuden tunnetta, kademieltä. Tällä yritetään suojella haavoittuvaa itsetuntoa, joten kateus on puolustusmekanismi, jolla ihminen varjelee minuutensa eheyttä. Tällöin omat viat, puutteet sekä halut projisoidaan toiseen ihmiseen ja vaikeasti saavutettavilta asioilta kielletään niiden arvo. Kateellinen moralisoi peittääkseen omia intohimojaan.
    Eksistentiaalisten (olemassaolo) tunteiden ohella suhdetta todellisuuteen ohjaavat siis ns. defensiiviset (puolustukselliset) tunteet: viha, pelko ja kateus. Yksilön toiminnassa on aina luonnostaan myös defensiivinen ulottuvuus, ihmisen täyty suojata ylipäätään elämäänsä ja psykologisesti arkaa sisintään.
    ”Vielä sitä meilläkin kuollaan”, sanoi isäntä, kun ei naapurin hautajaisiin kutsuttu.

    2.4.3. Kateus ja ahneus

    Negatiivisesti kateellinen on usein myös itsekäs, ahne ja omistushaluinen, ideoiden varastelija, juoruileva sekä tunkeilevan utelias. Tällöin uteliaisuus (vahingoittamis-, ei kehittämismielessä) imee itseensä yhtenään kateuden aiheita, kasvattaen uteliaisuutta yhä kiihtyvällä vauhdilla, uteliaisuudennälän kasvaessa vähitellen sairaalloiseksi. Terve uteliaisuus taasen on ihmisluonnon alkuperäinen ominaisuus, seuraus ihmetyksestä, eli aidosta kiinnostuksesta asioihin ja olioihin, kuten lapsilla. Kateus viettymystunteena on usein tiedostamaton
    Kateus sijoittuu ”tunneluokkaan”, jota voi kuvata sanalla viettymykset. Viettymys on houkutusta, ”viettelyä”. Viettymyksiä me voimme kuvata esimerkiksi sanoilla halu, himo, intohimo ja toive. ’Viettymystunteita” ovat esimerkiksi katkeruus, kateus, vallanhimo, kunnianhimo, joskus viha, häpeä, kauna jne.
    Kateus voi olla joko tiedostamaton, jolloin se toistaa sokeasti itseään tai tiedostettu, jolloin sitä voidaan kanavoida rakentavaan muutokseen. Molemmat liiallisena estävät oppimisen, koska silloin ihminen haluaa vain tuhota ja mitätöidä (sabotoida) sen hyvän mikä toisella on.

    2.5. Kateuden tuskallisuus ja voimaisuus

    Koska kateus näyttää olevan tuhoisa ja tuskallinen tunne, niin miksi emme pyrkisi siitä kokonaan eroon? Ensinnäkin kateus on yksi perustunteistamme, emmekä voi päästä tunteistamme eroon. Vaikka moni yrittää työntää kateelliset ajatukset pois mielestään heti ne huomatessaan, ei tämä kateuteen auta. Sigmund Freudin ensimmäisiä havaintoja oli, että vaikka tunne työnnetään pois tietoisuudesta, se jää edelleen elämään purkautuen vain uudella tavalla.
    Toiseksi kateus liittyy yksilön etujen puolustamiseen, eikä yksilö voi yksinkertaisesti tulla toisten ihmisten parissa toimeen, ilman että hän puolustaa aktiivisesti omia etujaan. Kateus ja aggressiot ovat välttämätön osa ihmistä, ja ilman niiden esiintuomista elämä ei onnistu ilman ongelmallista eristäytyvää vetäytymistä omaan yksityiseen sisäiseen maailmaan. Vaikka rasittunut ihminen haaveileekin ikuisesti kestävästä rauhan ja sopusoinnun tilasta, niin todellisuudessa elämä on riitelyä syntymästä viimeisiin hengenvetoihin asti. Elämä on riitojen ja riitelyyn kyllästymisen ja hetkittäisen sopimisen ja yhteenkuuluvuuden tunteen aaltoliikettä.
    Lapsuudessa sisarusten välinen kateus on useimmiten herkkä paikka. Mutta ajatellaan, jos joku vanhempi haluaisi kasvattaa lapsensa kateudesta vapaaksi. Tällöin hänen pitäisi aina näkyvästi suosia toista lasta, ostaa hänelle jäätelö ja jättää toinen ilman, tai antaa toiselle enemmän huomiota ja rakkautta niin, että toinen sen selvästi huomaa. Oppisiko kaltoin kohdeltu lapsi sietämään paremmin eriarvoista kohtelua ja oppisiko hän unohtamaan kadehtimisen aikuisiässä. Samanlainen kasvatusmenetelmä voitaisiin ottaa käyttöön myös koululaitoksessa. Koulu-uran alkaessa lapset jaettaisiin kahteen ryhmään, josta toinen ryhmä saisi parempaa kouluruokaa ja muita herkkuja toisen ryhmän joutuessa tyytymään puuroon ja muihin perinneruokiin. Paremmalle ryhmälle järjestettäisiin hienommat tietokoneet, valoisammat luokat uusine sisustuksineen ja desing-pulpetteineen. Lapset tietenkin kärsisivät huonommasta asemastaan koulun aikana, mutta myöhemmässä elämässä heille olisi hyötyä siitä, ettei heidän tarvitsisi kadehtia toisia.
    Tästä olisi hyötyä työelämässä, sillä esimiesten ajasta ja energiasta menee huomattava aika työn järjestelemiseksi siten, että kaikki alaiset tekevät tarkalleen tai ainakin suunnilleen yhtä paljon työtä ja saavat samanlaisia etuja. Nykyisin varma keino herättää vakavia ristiriitoja työpaikalla on kuormittaa muutamia työntekijöitä hiostavalla määrällä työtä, toisten saadessa jutella keskenään ja viettää työaikaa leppoisasti. Esimiehen tärkeimpiin ominaisuuksiin katsotaan kuuluvan tasapuolisuuden ja sen, ettei hän valikoi itselleen ketään suosikkeja.
    Usein ryhmä pitää kateuden kautta huolen siitä, ettei kukaan sen jäsenistä ala polkemaan muita. Jos jalkapallojoukkueessa on tosi hyvä pelaaja, hänelle suodaan erivapauksia ja oikeuksia, ja pelitilanteessa hänen tulee terveellä tavalla osoittaa itsekkyyttä, jotta hänen pelitaitonsa koituisivat parhaalla tavalla koko joukkueen eduksi. Mutta jos huippupelaaja alkaa kukkoilla liikaa ja nostaa itsensä liian korkealle jalustalle ja hän luulee olevansa joku Elvis, niin yleensä porukka pudottaa hänet alas hyvin nopeasti. Tällainen ryhmän kurissapito on tarpeellista, sillä omanarvontunnon nousulle ei yksilöllä ole automaattista rajoitinta, vaan oma arvo opitaan arvioimaan elämän pudotusten ja kolhujen kautta.
    Kateudesta sanotaan sen usein kietoutuvan moralismin kaapuun. Tämä on kuitenkin kaksipiippuinen kysymys, sillä eroa kateuteen perustuvan moralismin ja todellisen oikeutetun etujen puolustamisen välillä on vaikea ellei mahdoton tehdä. Jos naiset vaativat samaa palkkaa kuin miehet, onko kyseessä kateuden ilmaus vai oikeutettu vaatimus. Entä alue-politiikka. Jos omassa kunnassa työttömyys hipoo 20 prosenttia, niin eivätkö vaatimukset tukitoimista omalle alueelle ole vain kateutta pääkaupunkiseutua kohtaan, jolla näyttää menevän paremmin vaikka työttömien absoluuttinen lukumäärä siellä onkin suurempi. Kun eläkeläiset vaativat samaa veronpidätysprosenttia kuin työssäkäyvät, onko kyse oikeutetusta vaatimuksesta vai silkasta kateudesta.
    Kateus ja aggressiivisuus liittyvät kiinteästi omien etujen puolustamiseen, ja jokaisen meistä tulee puolustaa omia etujaan. Omaa aggressiivisuutta on turha koettaa kieltää tai tukahduttaa, sillä terve psyykkinen toiminta edellyttää ihmiseltä tervettä ärhäkkyyttä. Omia oikeuksia on aina oltava valmis puolustamaan ja varpaille tallojat on asetettava omalle paikalleen. Aina tämä ei ole helppoa, ja joustava ja sujuva aggression käyttö onkin taitolaji.
    Kateutta kritisoinut Terho Pursiainen kertoo esimerkin lapsuudestaan, joka mielestäni hyvin kuvaa omien etujen puolustamisen vaikeuksia. Viisilapsisen perheen lapsena sain tottua elämään ilman ylellisyyksiä. Monet lapset söivät paljon enemmän herkkuja (mm Riks-Raks -keksejä, jotka olisivat minulle maistuneet) kuin minä. Kasvatuksen juurruttama kunnia-asiani oli kuitenkin, etten koskaan mankunut toisilta mitään.
    Kerran karkasin kotoa. Minulla oli viisikymmentä markkaa rahaa. Sämpylät maksoivat silloin neljä markkaa kappaleelta. Ajattelin tulevani yli kymmenellä sämpylällä vaikka kuinka kauan toimeen. Paras kaverini kuuli, että minulla oli viisikymmentä markkaa rahaa. Hänen teki kovasti mieli possumunkkia. Siihen aikaan se maksoi kaksikymmentä markkaa. Kaverin pyyntö oli julma, mutta vaikeahan minun oli katsoa sitä, kuinka paljon hänen teki mieli possumunkkia. kun hän oli kärttänyt aikansa, ostin hänelle possumunkin, vaikka hänellä oli lämmin koti, johon mennä syömään. Vaikka ostinkin munkin, en voinut olla kokematta loukkausta sydänjuurissani. Ajattelin, ettei koskaan pitäisi näyttää toiselle, mitä itsellä on. Kell’ onni on , se onnen kätkeköön.
    Missä määrin kateus ja suuret tuloerot ovat rikollisuuden syy? Johtavatko suuret tuloerot väistämättä rikollisuuteen? Täytyykö tuloerojen vapaa kasvu estää yhteiskuntarauhan takaamiseksi? Onko tuloeroja tasaava verotus välttämättömyys liiallisen kateuden eliminoimiseksi?
    Kateudesta kärsijän täytyy käydä läpi prosessi, jossa hän vertaa itseään menestyjiin, joutuu kasvotuksin oman rajallisuutensa ja kyvyttömyytensä kanssa ja hänen täytyy nöyrtyä tunnustamaan tappionsa kilpailussa.

  3. Tarmo
    Kirjoitettu joulukuu 6, 2011 kello 13:25 | Suora linkki kommenttiin

    Kateus on ihailun äärimmäinen muoto. Toisella on jotain sellaista, mitä minäkin haluaisin. Ihmiset myös haluavat herättää toisissa kateutta, koskapa tämä on ihailua. Etäisyys salpaa kuitenkin kateellisen ihailun; voin ihailla ”positiiviseesti” jotain suurmiestä, koska tämä ei uhkaa minun asemaani. Sen sijaan oman viitekehyksen ihmisiä kade-ihaillaan, koska se mitä he ovat saaneet, olisi voinut olla myös minun ulottuvillani.

    Sama pätee myös vihollisiin. Todellisia vihollisia eivät ole kaukaiset hirmut, päinävastoin he ovat vihollisia, joita ”rakastamme” (hyviä vihollisia). Sen sijaan todellisia vihollisia ovat ihmiset, jotka uhkaavat meitä esim. ammatillisesti. Heitä Jeesus käski meidän rakastaa.

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Salla sanoi 2 kuukautta sitten:
      https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182 New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on na... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 2 kuukautta sitten:
      Aamen tuohon mitä sanot! Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiira... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 2 kuukautta sitten:
      ”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohd... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Jannu sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä: "One, two, three, four, every night we pray for war! Five, six, seven, eight, rape, kill, muti... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 3 kuukautta sitten:
      Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, o... Lutherin väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit

  • Mimeettinen tartuntatilasto

    Sivulatauksia sitten 26.1.2009

  • 0185738