« »

Anselm ja Jumalan loukattu kunnia

6 kommenttia Kirjoitettu kesäkuu 18, 2010 Muokattu tammikuu 10, 2016

Toisen vuosituhannen alussa tehty teologinen innovaatio vaikuttaa edelleen melkein jokaisen suomalaisen pinnallisimpaankin mielikuvaan siitä mitä kristityt tarkoittavat pelastumisella. Harva suomalainen kristitty, tai kristinuskon hylännyt tiedostaa miten vahvasti yksi mies, jonka nimeä useimmat eivät edes ole kuulleet, on muokannut heidän käsityksiään kristinuskosta.

Kirjassaan Cur Deus Homo. Jumala Ihmiseksi Pyhä Anselm Canterburylainen (1033/103421. huhtikuuta 1109) muotoili mielestään kaikille järkeen käyvän selityksen sille miksi ja miten Jeesus pelastaa. Kristittyjen enemmistölle hänen selityksensä perusversio kelpaa edelleen. Monista se on alkanut tuntua kiusalliselta, ja joillekin siitä on tullut ylitsepääsemätön este uskoa kristittyjen Jumalaan. Jälkeenpäin on aika helppo nähdä kuinka Anselm muutti aikansa feodaalisen hierarkian ja verisen kunniakulttuurin kristilliseksi teologiaksi. Siksi täytyy ihmetellä kuinka pysyvän vaikutuksen hän niistä lähtökohdista jätti kristilliseen teologiaan ja oman aikamme ateismiin.

Elettiin aikaa, jolloin arkkitehtuurinen huippuosaaminen viritettiin Jumalan kunniaksi. Ennenäkemättömän mahtavia rakennuksia, goottilaisia katedraaleja rakennettiin Jumalan kunniaksi Ranskaan ja muualle Eurooppaan. Samaan aikaan rakennettiin melkein yhtä mahtipontisia yliopistoja Pariisiin, Oxfordiin, Bolognaan, Chartressiin jne. Yhdenkään palatsin, linnan tai yliopiston torni ei kuitenkaan saanut olla korkeampi kuin Jumalan kunniaksi rakennettu kirkon torni. Kuninkaiden tehtävä oli ylläpitää Jumalan kunniaa maan päällä, ei ylittää sitä. Kunnia oli keskeinen määre myös ihmisten välisissä suhteissa. Joillakin oli ansaitsematonta kunniaa jo syntyessään. Valtaosalla ei ollut mahdollista edes ansaita kunniaa, mutta kaikilla oli mahdollisuus loukata toisen kunniaa.

Anselmia on myöhemmin kunnioitettu läntisen kristikunnan yhtenä tärkeimpänä teologina ja filosofina kirkkoisä Augustinuksen ja Tuomas Akvinolaisen ohella, Anselmin sijoittuessa ajallisesti näiden väliin. Teologiselta tyyliltään häntä pidetään skolastiikan perustajana. Euroopan suuren murrosvaiheen keskellä hän kohosi oppineesta munkista mahtavaksi kirkkoruhtinaaksi. Canterburyn arkkipiispana hän kilpaili poliittisesta vaikutusvallasta kuninkaidenkin kanssa.

Noin 30 vuotta ennen hänen piispuuttaan, Normandian herttua Vilhelm oli paavin siunauksella valloittanut Englannin. Vilhelm Valloittaja tuli tunnetuksi säälimättömänä ja julmana taistelijana. Ennen kuin Pohjois-Englannin vastarinta oli tuhottu, noin viidesosa saarivaltakunnan väestöstä oli kuollut miekkaan tai nälkään.

Kirkko ei suinkaan halunnut siunata sellaista raakalaisuutta, vaan määräsi vuoden katumusharjoitusta jokaista sodassa tapettua miestä kohtaan. William tiesi ettei voisi elää montaa tuhatta vuotta. Siksi hän ryhtyi lepyttämään kostonhaluista Jumalaa rakennuttamalla mahtipontisia katedraaleja enemmän kuin linnoituksia ja linnoja.[1]

Englannin kuninkaana hän toi maahan uuden läänitysjärjestelmän ja feodaalisen hallintomallin. Kansan jakaantuminen erilaisiin sosiaaliluokkiin vakiinnutettiin lailla. Kunkin luokan oli varjeltava omaa kunniaansa ja jokaisella kunnialoukkauksella oli oma hintansa.

Feodaalisessa kulttuurissa talonpoikaisto on täysin alisteisessa asemassa maanomistajille. He taas olivat saaneet läänityksensä palkkana isommille herroille tekemistään palveluksista. Lakia ylläpiti soturiluokka, jonka sisällä vallitsi kunniahierarkia ja henkilökohtaiset tottelevaisuus- ja suojelusiteet. Aateliset sukukunnat olivat hierarkian huipulla ja verikoston vaatimus aristokraattisten sukujen välillä oli melkein ehdoton.

Jokainen kansalainen kuului maaherran omistamaan kokonaisuuteen, ja jokainen rikos oli sovitettava rikoksen kohdetta tyydyttävällä (satisfactio) summalla. Jos talonpoika löi vertaistaan, hän selvisi siitä kohtuullisella korvauksella tai yksinkertaisella sopimuksella. Aateliseen kohdistunut rikos hyvitettiin useimmiten kuolemalla. Lievemmissä tapauksissa koko perhe ja suku saattoi joutua elinikäiseen velkavankeuteen, joka jatkui seuraaviin sukupolviin asti.

Rikoksen kohteen sosiaalinen status määräsi rikoksen vakavuuden, ja hyvitykseen tarvittavan summan suuruuden. Talonpojalla ei yleensä ollut mitään mahdollisuuksia yksin maksaa rikoksestaan määrättyä korvausta aateliselle. Loukattu kunnia oli hänen resursseilleen ylivoimaisen suuri.

Tämä oli se arvomaailma, joka hahmottui Anselmin mielessä teologiaksi, kun hän päätti lopullisesti ja loogisesti selittää miksi Jumalan pojan piti syntyä ihmiseksi ja miksi Jeesuksen piti kuolla.

Kirjan juuret ovat syvällä Wilhelm Valloittajan perustamassa feodaalikulttuurissa ja sen luomassa ”oikeassa järjestyksessä” joka vallitsee myös Jumalan valtakunnassa. Samalla Anselm tuli kirjansa kautta antaneeksi teologiset perustelut sille valtahierarkialle, jota oli omalta osaltaan mukana rakentamassa.

Keskiajan pieni punainen kirja

Anselm hioi pienen kirjasen argumentteja lähes neljä vuotta. Silti hän valitti joutuneensa tekemään työnsä ”suurella kiireellä”[2] Tuskin hän arvasi kuinka pitkäaikainen vaikutus hänen teologisella pamfletillaan tulisi olemaan.

Anselm kirjoitti älyllisen renessanssin sarastuksessa ja oli sille tyypillisen dialogisen argumentaation tienraivaaja. Kirjan toinen päähenkilö on haamuepäilijä Boso, tiedonhaluinen ja ylinöyrä munkki, joka tekee argumentaation kannalta auttavia lisäkysymyksiä ja läpinäkyvän näennäisiä vastaväitteitä. Kirjan lopussa munkki Boso ylistää Anselmin vastaansanomattomilta kuulostavia johtopäätöksiä. ”Tehän vakuutatte sekä juutalaiset että pakanat.” Tämä olikin kirjan apologeettinen tarkoitus; perustella järjellisesti pelastuksen välttämättömyyttä niille, jotka eivät vielä uskoneet kristillisiin kirjoituksiin. Kristikunnan lukeneiston ulkopuolella hänen yleisönsä oli aika pieni.

Ainoa varteenotettava ulkopuolinen kohderyhmä oli juutalaisten kirjanoppineet. Kasvavan juutalaisväestön rabbit tarjosivat vielä syntyvaiheessa olevalle kristilliselle älymystölle ainoan varteenotettavan haasteen. Pakanoista, eli germaaneista ja pohjolan barbaareista ei ollut älyllistä vastusta Anselmille. Heitä värvättiin ensimmäiseen ristiretkeen, jonka aikana alkoi myös juutalaisten systemaattinen vaino.[3] En ole saanut selville kirjan alkuperäistä levinneisyyttä, josta voisi päätellä jotain sen välittömästä vaikutusvallasta. Joka tapauksessa Anselmille ei jäänyt kovin monta varteenotettavaa vastaväittelijää. Hänen tulkintansa sopivat liian hyvin kirkon poliittisesti vahvistuvaan asemaan.

Kosminen kunnialoukkaus

Anselm hylkäsi keskiajalla yleistyneen selityksen, jonka mukaan Perkeleellä oli lankeemuksen kautta voitettu omistusoikeus ihmiskuntaan. Hän piti täysin mahdottomana, että Jumala olisi käynyt oikeutta Perkeleen kanssa. Saatana ei millään voinut olla tasa-arvoinen osapuoli, jolta ihmiskunta olisi pitänyt ostaa vapaaksi.

Anselmin mukaan Jumala kyllä kävi oikeutta, mutta ei Perkeleen vaan ihmisen kanssa.

Sen mitä ihminen oli velkaa maksamaan, sen hän oli velkaa Jumalalle, ei Perkeleelle.[4]

Anselmin selityksessä Jumala astui Perkeleen paikalle velkojana. Velka oli sama, mutta velkoja on vaihtunut.

Mitä ihminen oli velkaa Jumalalle? Anselmin vastaus oli kristillisessä teologiassa aivan uusi oivallus. Pohjolan barbaaripäällikölle ja Euroopan aristokraateille hänen väitteensä ydin oli kuitenkin itsestään selvä: Ihminen oli tottelemattomuudellaan loukannut Jumalan kunniaa. Ihmisen rikos Jumalaa vastaan oli olennaisesti kunnialoukkaus ja velka Jumalalle on kunniavelka.[5] Jos aatelisen kunnian loukkaaminen johti kuolemaan tai elinikäiseen velkavankeuteen, niin Jumalan kunnian loukkaaminen johti ikuiseen kuolemaan ja mahdottomaan velkavankeuteen.

Vajaan tuhannen vuoden aikana kunnia-sana on hävinnyt sovitusretoriikasta. Luther puhui myöhemmin loukatusta Jumalan laista. Jäljelle on kuitenkin jäänyt käsitys täysin sovittamattomasta ja anteeksiantamattomasta velasta.

Miksi Jumala ei sitten voinut vain antaa anteeksi kelle tahtoo? Anselmilla tiesi kokemuksensa kautta ettei herrojen sopinut noin vain osoittaa suopeuttaan kelle tahtoo:

Eikö ole vastoin Jumalan kunniaa, että Jumala leppyisi ihmiseen, kun tätä vielä tahraa hänen Jumalalle aiheuttamansa häväistys,[6]

Jumala ei voi kunniaansa säilyttäen suostua liian leväperäiseen anteeksiantoon: Ole siis täysin varma siitä, ettei Jumala voi jättää syntiä rankaisematta ilman hyvitystä.[7]

Johan sellaisesta menisi maailmankirjat sekaisin. Jos sellainen ei sopinut Anselmin ajan ruhtinaille, niin miten se olisi voinut sopia Jumalalle? Ei yksikään hallitsija ollut vapaa toimimaan pelkästään myötätuntoisen armahtavaisuuden pohjalta.

Jumalan ei kuitenkaan sovi valtakunnassaan päästää käsistään mitään oikean järjestyksen vastaista.[8]

Ilman hyvitystä ja rangaistusta oikea ja kaunis maailmanjärjestys vääristyisi rumaksi ja antaisi vaikutelman Jumalasta, joka on kadottanut valtikkansa, tai ei ainakaan tiedä miten sitä kuuluisi käyttää.[9]

Olisihan naurunalaista pitää moista armahtavaisuutta Jumalan ominaisuutena… Tällainen Jumalan armahtavaisuus on jyrkässä ristiriidassa hänen vanhurskautensa kanssa, joka ei salli muuta kuin sen, että synnistä kärsitään rangaistus. Tästä seuraa, että Jumalan on mahdoton olla tällä tavoin armahtavainen. Koska hän ei voi olla ristiriidassa itsensä kanssa.[10]

Anselm rakensi mielestään loogisen ja juridisen esteen Jumalan varauksettoman armon tielle. Jumalako ei muka vaatisi mitään hyvitystä? Sellainen armahtavaisuus ihmistä kohtaan olisi Anselmin mukaan järjellisesti käsittämätöntä ja juridisesti sietämätöntä. Tietenkin Jumalaan kohdistuva synti oli hyvitettävä, jotta ihminen voisi saada sen anteeksi. Ei kukaan voinut saada mitään anteeksi ilman hyvitystä. Jumalan suhteen ihminen oli kuitenkin mahdottoman edessä. Jokainen oli täysin kyvytön maksamaan velkaansa Jumalalle,

koska hyvityksen tulee vastata synnin määrää, eikä ihminen voi sitä omin avuin suorittaa.[11]

Jos velallinen ei kykene hyvitystä maksamaan, jonkun toisen täytyy se tehdä. Jos ihminen ei pysty velkaansa maksamaan, niin kuka sitten? Ainoa joka siihen kykenee, on Jumala itse. Jumala ei kuitenkaan ole ihminen ja ihmisen velan maksajan täytyy olla ihminen. Ainoaksi mahdollisuudeksi jäi, että Jumala itse tulisi ihmiseksi voidakseen maksaa itselleen tyydyttävän hyvityksen ihmisten synneistä.[12]

Jumalan Poika samaistui Isänsä loukattuun kunniaan ja astui ihmisenä vastaanottamaan koko ihmiskunnalle kuuluvan rangaistuksen. Näin Jumalan oikeutettu viha tuli täydellisen sijaiskärsijän kautta hyvitetyksi. Tämä oli Anselmin teologinen kuningasoivallus.

Anselm on hyvin tietoinen teologiansa herättämistä epäilyksistä. Hän antaa munkki Boson esittää kaikkein ilmeisimmän vastaväitteen:

Miksi Jumala ei voinut pelastaa ihmistä muulla tavalla… Onhan outoa, jos Jumala tuntee mielihyvää syyttömän ihmisen verestä ja on sitä vailla, mistä johtuen hän ei suostu säästämään syyllistä tai voi sitä tehdä ilman syyttömän surmaamista.[13]

Munkin ihmettelyt saattaa nykylukijalta tuntua vakuuttavilta, mutta Anselm esittää ne kuitenkin vain emotionaalisina jankutuksina vailla mitään loogista tai oikeudellista pätevyyttä. Anselm osasi kyllä munkki Boson kautta kuvitella Jumalan, joka armahtaisi ilman ”syyttömän surmaamista”. Hän ei kuitenkaan uskonut sellaiseen mahdollisuuteen. Anselm näki vain feodaaliherrojen kaltaisen Jumalan, joka ei voinut jättää loukattua kunniaansa kostamatta – jos ei syylliselle itselleen, niin sitten syyttömälle sijaiskärsijälle. Ilman tätä väkivallan vaatimusta Jumalan herruus kävisi epäuskottavaksi. Hänen valtakuntansa murenisi. Ei mikään valtakunta pysyisi pystyssä ilman kuolemanrangaistusta.

Veriset seuraukset

Kun kristinusko vähitellen alkoi levitä pohjoiseen, Anselmin selitys sopi liiankin hyvin sotaisten barbaarien primitiiviseen kulttuuriin. He ymmärsivät varsin hyvin Jumalan loukattua kunniaa. Olivathan heidän omatkin herransa samanlaisia. Kaikki tiesivät, ettei ole mitään hirvittävämpää syntiä, kuin loukata miehen kunniaa – varsinkin jos mies on heimopäällikkö. Sen saattoi sovittaa vain kuolemalla.

Kristinusko puhui päälliköstä, jolle ei edes miehen kuolema riittänyt sovitukseksi. Jumalan loukattua kunniaa ei voisi sovittaa edes koko heimon kuolemalla. Anselmin tulkintojen kautta he oppivat, että ainoastaan Jumalan oman pojan kauhea kuolema riitti sovittamaan kaikkien synnit. Se oli ihmeellisen hyvä uutinen, mutta samalla kaikille tuttua ja itsestään selvää uhrilogiikkaa: Tietenkin jonkun piti kuolla, jotta toiset voisivat pelastua. Niin oli aina ollut ja niin tulisi aina olemaan.

Pelastuneina pohjoisen Euroopan ruhtinaat saattoivat entistä paremmin perustein jatkaa oman kunniansa väkivaltaista puolustamista. Olihan Jumalakin kunnian mies, joka vaati verta kohtaamastaan loukkauksesta.[14]

Kun myöhäiskeskiajan lukutaidoton kansa katseli kuvia ristiinnaulitusta ja kuunteli Anselmin selityksiä pääsiäisen välttämättömyydestä, he ymmärsivät omien herrojensa ankaruutta paljon paremmin. Tietenkin rankaiseva väkivalta oli välttämätöntä. Jos Jumala noin ankarasti kosti kärsimäänsä kunnialoukkausta, oli varsin ymmärrettävää että Jumalan järjestyksen ylläpitäjät tekivät samoin. Tietenkin jokainen loukkaus herrojen kunniaan vastaan vaati verta. Totta kai kristillisten ritarien ja feodaaliherrojen piti puolustaa pelastajaansa kunniaa miekalla.

Samalla vahvistui usko siihen, että kärsimys itsessään oli jotenkin pelastavaa. Itseään pahoinpitelevät mystikot osallistuvat Kristuksen kärsimykseen itsensä puolesta. He ikään kuin ottivat osan Jeesuksen kantamasta Jumalan väkivaltaisuudesta itse kannettavakseen.

Rangaistus alettiin mieltää luonteeltaan sovittavaksi. Rikolliset saattoivat ainakin osallistua rikostensa sovittamiseen kärsimällä fyysistä kipua kuolemaan asti.[15] Jos Jumala rankaisi loukkaajiaan ikuisella tulella, esivallalla oli luonnollinen oikeus tuottaa rikolliselle rajallisempi helvetti lopullisen piinan esimaksuna.

Maallisten valtiaiden edessä logiikka oli sama kuin Jumalan edessä: jos ei tyydyttävää hyvitystä pystytty tarjoamaan, rangaistus oli kärsittävä. Rikos sovitettiin rahassa tai kärsittiin selkänahassa. Kuolema oli viimeinen ja äärimmäinen mahdollisuus sovittaa syntinsä. Jos Jeesuksen kantama kuolemantuomio oli sovittava luonteeltaan, niin rajallisemmassa mielessä ihminenkin saattoi sovittaa ainakin joitakin syntejään kuolemalla.

Paavi Urbanus II oli jo aloittanut rekrytoinnin ensimmäistä ristiretkeä varten, kun Anselm viimeisteli kirjaansa hänen vieraanaan. Anselmin muotoilema käsitys Jumalasta ja pääsiäisen merkityksestä oli omiaan nostattamaan ristin sotajoukkojen voitonsymboliksi: häpeällinen kuolema kuului jokaiselle, joka ei suostunut ristillä toteutuneen sijaisuhrin tuomaan pelastukseen. Miekka jakoi Jumalan oikeutta niille, jotka eivät uskoneet ristin merkitykseen. Ristillä pyhitetty väkivalta alkoi juurtua kristikuntaan.

Eräs kirkolle uskollinen ritari, joka vieraili Urbanus II:n luona ja joka oli Anselmin harras ihailija, kutsui teologin seuraamaan harhaoppisten hallitseman kaupungin piiritystä. Paavi Urbanuskin tuli seuraamaan samaa julmaa näytelmää. Kummatkin viipyivät useita päiviä mukavuuksia täynnä olevassa teltassa seuraten kirkollisen aristokratian käymää armotonta sotaa. Kumpikaan ei kirjoituksissaan millään tavoin kyseenalaistanut seuraamaansa julmaa viihdettä.[16]

Pyhän ja väkivallan liitto oli Anselm Canterburylaisen pelastusopin kautta saanut uusia perusteita. Kosto tuli rationaalisesti perustelluksi tavaksi ylläpitää tarpeeksi kaunis yhteiskuntajärjestys. Jos Jumala vaati hyvitystä tai rangaistusta, Jumalan edustajilla maan päällä oli yhtälailla oikeus vaatia niitä. Sellainen oli Jumalan valtakunnan järjestys maan päällä. Kirkon yhtenäisyys alkoi yhä enemmän muistuttaa juuri sitä uhrin varaan rakennettua järjestystä, jonka varaan kaikki kulttuurit ovat aina ennenkin rakentuneet.

Anselmin kirja julkaistiin samana vuonna kun ensimmäinen ristiretki alkoi. Pohjoisen Euroopan heimot ottivat kyllä ristinsä ja seurasivat Jeesusta. Heille se tarkoitti kristillisen kunnian puolustamista miekan voimalla. Anselmin uhriutta ylistävä pelastusoppi teki kristikunnasta entistä sokeamman omalle väkivaltaisuudelleen.[17]

Juridisia abstraktioita

Anselm selitti Jeesuksen ihmiseksi tulemisen ja ihmisenä kuolemisen välttämättömyyttä ilman ainuttakaan suoraa sitaattia Jeesuksen opetuksesta tai viittausta evankeliumien kertomuksiin. Hän loi sovitusteologiansa esteettisten, loogisten ja juridisten abstraktioiden varaan. Se oli skolastikoille tyypillinen yritys perustella uskoa pelkällä järjellä.

Jeesuksen kuollessa ristillä ihmisen ääretön kunniavelka Jumalalle kuitattiin mitätöidyksi. Kaikki tapahtui hengen ylevissä sfääreissä, kirkkaan järjen itsestään selvistä syistä, kaukana verestä, hiestä, ulosteista, kansan metelistä ja kuoleman kuvottavasta hajusta, ruumiita syövien koirien murinasta ja raatokärpästen surinasta.

Itse tarina, kertomus Jeesuksesta ja hänen opetuksestaan jäi taustalle. Evankeliumien eetokseen ja kertomusten itseään selittävään juoneen Anselm ei edes yritä paneutua. Hän yritti luoda metateologiaa, jonka valossa kaikki evankeliumien yksityiskohdat oli myöhemmin ymmärrettävä ja selitettävä. Hämmästyttävän uskollisesti niin on myös tehty jo tuhannen vuoden ajan.

Evankelistojen kuvaus siitä yhteisödynamiikasta, joka lopulta johti Jeesuksen lynkkaamiseen, jäi toisarvoiseksi. Pääsisäiskertomuksen antropologinen ilmoitus jäi täysin ohitetuksi. Ihminen esitetään vain maksukyvyttömänä velallisena, jonka Jumala pelasti aikojen alussa tekemänsä suunnitelman mukaan. Jahven tekemä käsikirjoitus oli täydellinen aikojen alusta Anselmin aikaan asti.

Perheväkivaltaa

Onko turhan provokatiivista puhua jumaluuden sisäisestä perheväkivallasta? Jumala itse tappoi tai ainakin tapatti poikansa, voidakseen perua tuomionsa koko ihmiskunnalle. Niinkö?

Sama Jumala joka esti Aabrahamia uhraamasta poikaansa, vaati nyt uhria, johon vain hänen oma poikansa kelpasi. Olkoonkin että Anselm väitti Jeesuksen antautuneen vapaaehtoisesti uhriksi. Kyseessä on silti Jumalan itse vaatimasta tai ainakin tarvitsemasta uhrista.

Anselmin pelastusoppi sopi liiankin hyvin kulttuuriin, josta se oli noussut. Feodaaliherrat saivat lisää teologisia perusteita vallalleen ja oikeuskäytännölleen.

Kansanhurskaudessa syntyi vaikea ristiriita: Toisaalta oli kostonhaluinen Isä Jumala ja toisaalta laupias Poika Jumala. Jumala pelasti meidät itseltään, omalta ankaruudeltaan. Hän vaati uhria ja antoi uhrin.

Syntyi teologinen versio siitä mitä myöhemmin psykologiassa kutsutaan lapsen mieltä hämmentäväksi kaksoisviestiksi:

”Se mitä olet tehnyt, on ehdottomasti anteeksiantamatonta. Annan sinulle silti anteeksi, koska kannoin oman tuomioni itse. Suuressa rakkaudessani pelastin sinut omalta vihaltani.”

Verta vaativa Jumala

Vanhan Testamentin lopussa Jumala oli profeettojen kautta ilmaissut vastenmielisyytensä uhraamista vastaan. Anselmin kautta hän esittäytyi uudestaan Jumalana, joka ei voinut antaa anteeksi ilman viattoman veren vuodattamista.

Jeesus oli loukannut papiston omistamaa anteeksiantomonopolia julistamalla syntejä anteeksi ilman minkäänlaista uhraamista. Hänen Taivaallinen Isänsä ei pitänyt velkakirjaa. Sellainen oli vastoin maailman järjestystä ja pyhiä kirjoituksia. Kaikki tiesivät jo alkeiskoulutuksensa kautta, ettei ollut anteeksianto ollut mahdollista ilman veren vuodatusta. Jeesus väitti toista. Siksi juutalainen pappisaristokratia päätti tapattaa Jeesuksen.

Anselmin Jumala muuttui entistä ankarammaksi velkojaksi. Jeesuksen Jumala, joka ei halunnut edes halvimman eläimen verta, piti nyt ihmisenkin verta liian halpana uhrina. Jos evankeliumit kertoivat Jumalasta, joka antaa anteeksi ilman uhria, Anselm edusti radikaalia taantumaa. Näin ankaraa velkojaa ei osattu kuvitella edes silloin kun Jumalaa lepytettiin uhraamalla ihmisiä.

Anselmin Jumala ei suinkaan vastustanut syntipukin uhraamista. Jumala suorastaan vaati viatonta sijaiskärsijää. Eikä siihen kelvannut kuka tahansa. Anselmin teoria ei asettanut sijaisuhriutta millään lailla kyseenalaiseksi. Hän antoi sille ennenkuulumattoman selkeät perusteet. Syntipukkimekanismi oli pohjimmiltaan Jumalan itsensä valitsema tie.

Anselmin teoria ei ollut missään määrin uhrikriittinen. Päinvastoin, hän juhli viattoman uhraamista kosmoksen perimmäisenä voimana.[18] Kaifaan lailla hän vahvisti väkivallan vastaansanomatonta logiikkaa: On parempi, että viaton kuolee kuin että koko kansan uskonnollinen järjestelmä tuhoutuu. Hän samaisti Jumalan valtakunnan järjestyksen vallitsevaan feodaaliseen järjestykseen. Siksi kirkosta ei ollut vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen kriitikoksi millään olennaisella tasolla. Kirkosta oli tullut liian tiivis osa yhteiskunnan valtarakenteita voidakseen tarjota sille mitään moraalista haastetta. Normannien ja kirkon välinen poliittinen liitto rakentui totalitaariseksi systeemiksi, jossa kirkon toisinajattelijat saivat maallisen esivallan niskaansa. Feodaaliherroista ja heidän lempipapeistaan tuli Jumalan ankaruuden ja suopeuden edustajia.

Miksi se edelleen toimii?

Jokin Anselmin selityksessä täytyy olla sellaista, joka liiankin hyvin sopii ihmisen nahkoihin. Muuten se tuskin olisi saanut niin laajaa kannatusta. Vaikka feodaalisysteemi on purkautunut, ihmisten usko Anselmin pelastusoppiin on edelleen yhtä suosittu. Miksi?

Usko siihen, että oikeus ei toteudu jos ketään ei rangaista on paljon Anselmia vanhempi. Ihmisen vihalla on aina ollut vaikea löytää tyydytystä (satisfactio) ilman tuomiota. Siksi Anselmin teesit sopivat meille edelleen liiankin hyvin. Jos kuolemanrangaistus alistettaisiin kansanäänestykseen jonkun vakavan henkirikoksen jälkeen, se äänestettäisiin takaisin useimmissa Euroopan maissa.

Anselm kuvasi universumia, jossa kaikesta täytyy maksaa, jokaisella asialla on hintansa, jokainen rike on sovitettava ja jokainen velka korvattava korkojen kanssa. Itse asiassa hän kuvasi mahdottomia velkasuhteita, jossa velkasumma kasvaa mitä enemmän sitä yrittää maksaa, maailmaa jossa ei koskaan voi tehdä tarpeeksi. Anselm kuvasi meidän maailmaamme – loppumatonta velassa olemisen helvettiä. Se että Jeesus on hänen mukaansa kyennyt maksamaan hinnan, ei muuta sitä tosiasiaa, että korkeimman valtaistuimen haltija on edelleen tinkimätön velkoja.

Canterburyn piispan muistoksi kalenterissamme vietetään edelleen Anselmin ja Anssin nimipäivää 21.5. Tuntemattomaksi jääneen syntymäpäivän sijaan juhlimme hänen kuolinpäiväänsä.

Olen kateellinen Anselmille. Tämän päivän infotulvan keskellä on aivan turha kuvitella kirjoittavansa pamflettia, jota muisteltaisiin vielä kymmenen, sadan tai jopa tuhannen vuoden päästä. Anselm sen teki. Häntä uskovat nekin, jotka eivät tiedä hänestä mitään. Anselmin version pääsiäisen tapahtumista torjuvat nekin, jotka eivät koskaan ole kuulleet hänen nimeään.


[1] Gorringe Timothy. God’s Just Vengeance. s. 85.

[2] Anselm Canterburylainen. Jumala ihmiseksi. s. 27.

[3] Bartlett. Cross Purposes… s. 75-79

[4] Anselm Canterburylainen. Jumala ihmiseksi. s. 152

[5] Anselm Canterburylainen. Jumala ihmiseksi. s. 58, 59. 89.

[6] Anselm Canterburylainen. Jumala ihmiseksi. s.  89

[7] Anselm Canterburylainen. Jumala ihmiseksi. s. 83.

[8] Anselm Canterburylainen. Jumala ihmiseksi. s. 60.

[9] Anselm Canterburylainen. Jumala ihmiseksi. s. 60, 67, 89.

[10] Anselm Canterburylainen. Jumala ihmiseksi. s. 95.

[11] Anselm Canterburylainen. Jumala ihmiseksi. s. 84.

[12] Lehtonen Tommi. Punishment, Atonement and merit In Modern Philosophy of Religion. s. 179, 180. 147. Anselm Canterburylainen. Jumala ihmiseksi. s. 106-108, 146, 149.

[13] Anselm Canterburylainen. Jumala ihmiseksi. s. 56.

[14] (Weaver. J. Denny. The Nonviolent Atonement. s. 6

[15] Bartlett. Cross Purposes… s. 85, 132.

[16] Bartlett Anthony. Cross Purposes. The Violent Grammar of Christian Atonement. Trinity Press. Pennsylvania. 2001. s. 95.

[17] Things Still HiddenAnthony Bartlett. Kirjasta: Goodhart, Jorgensen, Ryba, Williams editors. toimittajat. For Rene Girard. Essays in Friendship and in Truth. s. 226

[18] Heim Mark. S. Saved From Sacrifice. A Theology of the Cross. WM.B. Eerdmans Publishing Co. Grad Rapids/Cambridge. 2006. s. 297 – 301.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,
« »

6 Kommenttia

  1. Kirjoitettu kesäkuu 18, 2010 kello 22:32 | Suora linkki kommenttiin

    Hyvää pöyhintää!

    ”Paavi Urbanus II oli jo aloittanut rekrytoinnin ensimmäistä ristiretkeä varten, kun Anselm viimeisteli kirjaansa hänen vieraanaan. Anselmin muotoilema käsitys Jumalasta ja pääsiäisen merkityksestä oli omiaan nostattamaan ristin sotajoukkojen voitonsymboliksi: häpeällinen kuolema kuului jokaiselle, joka ei suostunut ristillä toteutuneen sijaisuhrin tuomaan pelastukseen. Miekka jakoi Jumalan oikeutta niille, jotka eivät uskoneet ristin merkitykseen. Ristillä pyhitetty väkivalta alkoi juurtua kristikuntaan.”

    Tuo linkki Anselmin ja ristiretkien välillä ei nyt auennut kovin kirkkaasti. Näinkö: Häpeällinen kuolema siitä, että teki rikoksen kun ei ottanut Jumalan diiliä vastaan? Kuolema rikoksesta Jumalaa vastaan? Kirkkoa?

  2. Ollitapio P.
    Kirjoitettu kesäkuu 24, 2010 kello 02:37 | Suora linkki kommenttiin

    Anselmin kirja Jumala ihmiseksi on tosi kuivaa luettavaa,jos sitä vertaa Augustinuksen Tunnustuksiin. Mutta siinä on kiinnostavia kysymyksiä. Niiden pohtiminen toi minun mieleeni muutaman kirjan. Edvard Westermarckin Kristinusko ja moraali sisältää kiinnostavaa pohdiskelua kristinuskon vaikutuksesta yhteiskuntaan. Tiedän yhden ranskalaisen filosofin,joka kirjassaan Tarkkailla ja rangaista,käsitteli yhteiskunnan väkivaltakoneistoa. Matti Myllykoski kirjoitti kirjassaan Jeesuksen viimeisistä hetkistä ristiinnaulitsemisen karusta ja ankarasta todellisuudesta,joka ei ollut niin steriili kuin Anselm sen kuvaili. Timo Veijola (RIP) kuvasi kirjoituksessaan Abrahamin uhrista,kuinka siinä kärsii valistunut jumalankuva lopun. Alice Millerkin on käsitellyt Abrahamin uhria kirjassaan Katketty avain esimerkkinä kulttuurin harrastamista lapsiuhreista,jolle pitäisi saada loppu. Ristiretket olivat kohtuuttoman voimakas reaktio yhden muslimikuninkaan tekemiin murhiin Jerusalemissa. Ristiretkeilijät tekivät Jerusalemissa pahemman verenvuodatuksen kuin se syy,miksi sinne lähdettiin. Mutta en tiedä,miten Anselmin kirja oli siihen vaikuttanut. Miekkalähetyksessä pakanat pakotettiin käymään kasteella,vaikka eivät uskoneet Jeesukseen. Valtio ja kirkko saivat uusia veronmaksajia,jotka nimellisesti kuuluivat kirkkoon. Yksin usko pelastaa,vaikka kaste onkin armonväline.

  3. Kirjoitettu heinäkuu 31, 2010 kello 18:03 | Suora linkki kommenttiin

    Tervehdys, Daniel!
    Olemme jutelleet aika kauan aikaa sitten puhelimessa ”Ajankohtainen 3” -kirjasi tms. tiimoilta. . Asiasta täytyy olla vähintään 20 vuotta. Minulle olivat tuolloin älylliset kysymykset kristinuskossa vaikeita. Vastauksistasi, ja myös kuuntelustasi, oli apua Sinulla oli jopa muistaakseni maanantaipäivät varattuna tällaisille soitoille. Tällainen tuntemattomien auttaminen on kokemukseni mukaan hyvin harvinaista. Mainitsit silloin sivumennen myös omasta kriisistäsi johon ehkä viittaat jossain näistä sivuistasi. Jäit mieleeni fiksuna tyyppinä, ei vain älyllisesti vaan myös henkilönä.

    Eilen lukemani Ajankohtaisen 3:n kolmas esipuheesi on sanankäytöltään loistokas. Tämä Anselm-juttusi tuntuu sen sijaan minulle oudolta, siis että kristinuskon uhriajatus olisi vasta häneltä. Eikö jo Paavalilla ole sama sovitusteema? Kunnia-asiasta taas, Jeesushan käskee rukoilemaan ”…sillä sinun on valta, voima ja kunnia, iankaikkisesti aamen”.
    Hebrealaiskirje selittää myös Jeesuksen kuoleman sovitusuhrina tukeutuen Vanhaan Testamenttiin (Mooseksen kuvaama uhrikäytäntö). Uhriajatus ei siis liene Anselm Canterburyläisen keksimä.

    Voi hänellä tietysti olla vääriäkin painotuksia (en tunne teoksiaan), mutta kyllä kuvattu sovitusteema kuulostaa korvissani – tai silmissäni 🙂 – jo Raamatusta tutulta kristilliseltä peruskauralta. Paavali toimi sen uskojana kuitenkin aivan väkivallattomasti, samoin muut UT:n henkilöt. UT:ssa minua kiehtoo juuri sen kristityille suosittelema elämäntavan väkivallattomuus.

    Sanot että uhriajattelu ikään kuin olisi oikeuttanut myöhemmän väkivallan toimien tavallaan feodaaliherrojen älyllisenä perusteluna toimilleen. Mutta voihan ajatella myös päinvastoin: uhrina Kristus on esikuvamme niin että olemme valmiit uhraamaan itsemme, eikä toisia.

    Kerroit myös siitä miten jotkut (munkit?) uhriajattelun innoittamina olisivat alkaneet kiduttaa lihaansa tms. pelastusmielessä. Tämä on varmaan historiallisesti totta. Tämä ei kuitenkaan minusta sovi ajatukseen s i j a i s uhrista. UT:han sanoo jossain Jeesuksen kuolleen puolestamme, ts. sijastamme. Jos siis minun pitää vielä uhrata itseni /itseäni pelastuakseni, juuri sillä toimenpiteellänihän tavallaan kumoan Jeesuksen uhrin, ikään kuin sanomalla että se ei riitä. Joudunhan tällöin täydellistämään Kristuksen uhrin ”vajauksen” omalla kärsimykselläni.

    Selailin myös Ajankohtainen 3 –lehtesi uutta nettipainosta. Lähteissä mainittiin aika usein Tapio Puolimatkan nimi. Olen lueskellut Puolimatkalta vastikään viisi viimeisimpiin kuuluvaa teostaan. Pidin kovasti, ja kiitinkin häntä niistä. Älyllinen puoli on edelleen minulle olennainen persoonani osa, ja saan syvää tyydytystä korkeatasoisesta kristinuskon apologiasta. Puolimatka on nyt kärjessä rankingissani tältä osin. Paninkin merkille, että teillä on Puolimatkan kanssa aika paljon samanlaisia ajatuskulkuja (mm. erilaiset ismit ”epäjumalina”, esioletuksen välttämättömyys).

    No niin, pyysit vastaväitteitäkin blogissasi, joten esitin niitä!
    ystävällisesti
    Sakari Meinilä, arkkitehti, Oulu

    P.S. muistaakseni aloimme jo aikanaan sinutella joten rohkenin tässä jatkaa käytäntöä …

  4. Ollitapio P.
    Kirjoitettu elokuu 10, 2010 kello 04:42 | Suora linkki kommenttiin

    Noista keskiajan pohjoisista ruhtinaista tuli mieleen,että Norjan kuningas Olavi pyhä kuoli puolustaessaan omaa kunniaa väkivalloin. Edvard Westermarck tuossa kirjassaan pohtii muslimien uhan vaikutusta kirkon oikeutetun sodan oppiin,joka oli kyllä jo Konstantinus suuren aikana syntynyt kompromissi. Kristuksen vuorisaarna vie väkivallalta oikeutuksen,minkä Nietzsche Antikristuksessa oli huomannut. Kreikkalaisilla taitaa olla sanonta,että kostoa himoitsevan kannattaa kaivaa kaksi kuoppaa.

  5. Salla
    Kirjoitettu elokuu 21, 2017 kello 23:08 | Suora linkki kommenttiin

    ”En ole saanut selville kirjan alkuperäistä levinneisyyttä, josta voisi päätellä jotain sen välittömästä vaikutusvallasta.”
    Mary Lou Shean kirjasta Medieval Women on Sin and Salvation: ”The twelfth century received Anselm of Canterbury’s atonement theory with sufficient enthusiasm that it largely replaced the ransom theory among churchmen, a situation which inoculated the church against widespread approval of Abelard’s moral exemplar theory a half-century later. In fact, Anselm’s work “has been strikingly durable. Although not immediately popular and almost never adopted in its entirety, close facsimiles of it have permeated Western theology and piety even up to the present.”
    viiteet olivat kirjoihin John Bossy, Christianity in the West, 1400–1700 (Oxford: Oxford University Press, 1985), 3. ja Michael Root, “Necessity and Unfittingness in Anselm’s Cur Deus Homo,” Scottish Journal of Theology 40, no. 2 (1987), 228.
    Luinkohan jostain, että teologian maistereiden piti luennoida kaksi vuotta Anselmin teosta ennen kuin saivat pätevyyden. Siinä on siis ollut leviämiskanava saarnojen ja julistuksen kautta ei-lukeneelle yleisölle. Etsin tietoja edelleen katolisilla voimassa olevasta jaottelusta iankaikkisiin ja ajallisiin rangaistuksiin (Katolinen katekismus, kohdat 1472, 1473). Ajalliset rangaistukset näyttävät olleen osana askeettisissa katumusharjoituksissa (itsekidutuksessa). Shean mukaan Anselmin sovitusoppi heijastui suurena katumuksen ja hyvityksen/rangaistuksen tarpeena. Toisaalta taustalla on Augustinuksen langenneisuuskäsitys, jolle mystis-kompletorinen matka purgatio-illuminatio-unio/perfectio hurskauselämän vastauksena. Purgatio liittyy taas purgatoriumiin (kiirastuleen): ajallinen rangaistus oli tarpeen joko ennen tai jälkeen kuoleman. En vain löydä, milloin tuo ajallinen rangaistus lanseerattiin, olen kysynyt myös katolisilta, sain toistaiseski vastauksen, että käsite esiintyy Akvinolaisella. Jos sulla on vinkkiä, niin laita tulemaan!

  6. Salla
    Kirjoitettu elokuu 22, 2017 kello 08:51 | Suora linkki kommenttiin

    Löysin Akvinolaisen kohdan (Summa, ll kirja, 1. luku, kvestio 87, artikla viisi), jossa tehdään ero ajallisen ja ikuisen rangaistksen välille. Tutkin siis kärsimysmystiikkaa. I

Kommentoi

Sähköpostisi tulee aina pysymään salassa, emmekä näytä sitä julkisesti. Pakolliset kentät ovat merkitty *

* *

Sisällysluettelo

  • Viimeisimmät kommentit

    • Salla sanoi 2 viikkoa sitten:
      https://forums.catholic.com/showthread.php?t=89182 New Catholic Encyclopedia (2003): “Mortification. The deliberate restraint that one places on na... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 2 viikkoa sitten:
      Aamen tuohon mitä sanot! Pseudo-Dionysioksen määrittelemän klassisen kolmi-vaiheisen tai -tasoisen matkan purgatio oli puhdistumisvaihe ja kiira... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Daniel Nylund sanoi 3 viikkoa sitten:
      ”Tästä näkökulmasta Lutherin anselmilaispohjainen ajatus on helpotus: jos pahuus vaatii sovituksen rankaisemalla, se rankaisu ja viha on jo kohd... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Jannu sanoi 4 viikkoa sitten:
      Tässä hauska marssilaulu USA:n merijalkaväeltä: "One, two, three, four, every night we pray for war! Five, six, seven, eight, rape, kill, muti... Lutherin väkivaltainen Jumala
    • Salla sanoi 1 kuukausi sitten:
      Tuomas Akvinolaisen legitimoima erottelu ajallisista ja iankaikkisista rangaistuksista, mikä erottelu on edelleen voimassa katolisessa ajattelussa, o... Lutherin väkivaltainen Jumala

Hae teoblogista

Uusimmat artikkelit